… minä.
Olen mukavuusalueeni ulkopuolella kirjoittaessani blogia ja erittäin ulkopuolella kirjoittaessani itsestäni. Teen tämän nyt sen vuoksi, että niin moni on minua pyytänyt kertomaan, kuinka olen muuttunut niin paljon, myös ”luonteeltani”. Muutokseen ja toipumiseen liittyy valtavasti muitakin asioita kuin ruokavalio ja liikunta, aloitan tarinani alusta. Voin kertoa ainoastaan oman tarinani ja oman kokemukseni. Koska koen saaneeni lahjaksi uuden elämän kuusikymppisenä, haluan kokemukseni jakamalla antaa lahjan eteenpäin – jos Luoja suo – jollekin toiselle ihmiselle.
Synnyin toukokuussa vuonna 1959 Tehtaankadulla vanhalla kätilöopistolla. Lapsuuden ja nuoruuden sain viettää Runeberginkatu 28 A-portaassa. Juureni ovat syvällä asfaltin alla stadin ytimessä. Rakastan kaupunkia niin paljon, ettei oikeistaan löydy sanoja sen kuvaamiseksi.
Lapsuuteni ja nuoruuteni ei ollut kovin vakaa, sillä vanhempieni elämänhallinta oli jokseenkin hukassa. Koti oli varakas, mitään ei puuttunut. Isovanhemmat asuivat samassa korttelissa, joten perheyhteisö oli tiivis. Koti oli boheemi ja vapaamielinen, jossa tuettiin vapaata ajattelua, mutta opetettiin myös muiden ihmisten kunnioittamista ja käytöstavat sekä vastuun ottaminen omista tekemisistään. Oikean ja väärän ero tehtiin selväksi ja opetettiin huolella argumentoimaan mielipiteet ja väittämät. Olen syvästi kiitollinen, että sain syntyä juuri tuohon perheeseen.
Isäni sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä sekä narsistista luonnehäiriötä (hänen kohdallaan nämä ovat oikeita diagnooseja, ei naistenlehtien keittiöpsykologiaa). Hän oli sairastunut myös työriippuvuuteen ja päihderiippuvuuksiin. Isäni ei koskaan toipunut sairauksistaan ja kuoli 1990-luvun lopulla.
Äitini eli puolisoaan varten ja hänen kauttaan. Hän jätti lukion kesken, sillä isäni tarvitsi rahaa juhlimiseen. Äidin haaveena oli kansakoulunopettajan työ, mutta se ei koskaan toteutunut. Äiti oli lapsuuteni ajan kotirouva ja myöhemmin perusti toimistoalan yrityksen, jossa teki ainoastaan aamupäivät töitä. Meillä oli niin suuri asunto, että viikkosiivouksen hoiti siivoojat. Tätini, joka oli paitsi äitini sisar myös hänen adoptioäitinsä, auttoi lapsien hoidossa ja muissakin asioissa. Äitini oli sairastunut syömiseen ja ollessani teini, hänelle kehittyi varsin nopeasti alkoholismi. Äiti ei lopulta jaksanut raskasta elämää, eikä siihen aikaan yläluokkaisena naisena osannut hakea apua mistään – häpeän vuoksi vaiettiin. Lopulta hän otti hengen itseltään vain 43-vuotiaana.
Sitten isovanhempani, lapseton pariskunta, joka oli adoptoinut isäni 1930-luvulla 3-vuotiaana. He kustansivat avokätisesti kaiken mahdollisen, mitä nyt kukin sattui haluamaan ja tarvitsemaan. Lisäksi mamma oli mielenterveydeltään epävakaa ja käytti lääkkeitä holtittomasti. He yrittivät parhaansa, joka siihen aikaan tarkoitti kaikkien mahdollisten addiktioiden ja muiden ongelmien mahdollistamista ja tukemista. Minulle kehittyi syömisen kanssa ongelma jo heti syntymäni jälkeen, nimittäin ruokaa riitti ja syödä piti kaiken aikaa. Meillä oli juhlaruoat ja buffet joka päivä aamusta iltaan.
Siinä on lähtökohdat, joista vuosikymmenien kuluessa elämässäni vastaan tulleet vastoinkäymiset ja onnen hetket, ja kaikki päivät niiden välissä, ovat muovanneet minusta sen ihmisen, joka olen tänään. Jokaisesta hetkestä ja kaikista ihmisistä olen syvästi kiitollinen – kiitollinen elämästäni.
Erilaiset riippuvuudet ovat tiukasti geeneissäni ja yhdessä erilaisten tunnetraumojen vuoksi aktivoitui syöminen, juominen, kontrollointi ja harrastukset haitallisiksi riippuvuuksiksi, jotka lopulta nakersivat myös fyysisen terveyteni. Sairastin vuosia verenpainetautia, astmaa, uniapneaa ja lopulta muodostui myös, lihavuuteen sairastumisen seurauksena, rasvamaksa, joka oli muuntumassa hyvää vauhtia kirroosiksi. Näiden lisäksi selkärankavaurio on ollut syntymälahjana, samoin perinnöllinen nivelrikko, joka on rapauttanut tässä vaiheessa kaularangan, selkärankaa, kädet ja jalat. Näiden lisäksi selkäleikkauksessa 90-luvulla vaurioitui hermotus. Kertaalleen leikattujen käsien hermot ovat myös jatkuvana ongelmana. Kivut ovat kulkeneet matkassa lähestulkoon aina.
Menneisyys kaikkineen liittyy kaikkeen, siksi ne tässä teille kerron. Ongelmista huolimatta olen selviytynyt ja saanut terveyttäni valtavan määrän takaisin. Monet ovat kommentoineen luonteeni muuttuneen. Se on ainoa asia, mikä ei ole muuttunut mihinkään. Eräs naapureista kuitenkin ymmärsi miksi luonteenikin tulkitaan muuttuneen. Tämän ensimmäisen osan päätän hänen sanoihinsa:
”Toipuminen on mahdollistanut todellisen Sarin esiin tulemisen.”
Sari Kuoppala 