Omille siiville

En palannut enää Arkadiaan 1975 syksyllä. Menin töihin ja sitten tulikin se päivä, jolloin jouduin muuttamaan pois lapsuuden kodista lisääntyneen väkivallan vuoksi. Vaikka minulla ei ole muistoja tuosta muutosta, posttrauma tuottaa hyytävän arvottomuuden ja kauhun tunteen edelleen. Koska en enää hoida tunteitani ruoalla enkä juomalla, tulee minun keskittyä hengitykseen ja rentoutumiseen, että saan lukkiutuneen kurkun auki ja sykkeen tasaantumaan. Tuntemuksiin ei kuole.

Työpaikan lääkäri laittoi lähetteen psykiatrille ja niin tehtiin ensimmäinen psykoanalyysi ja sitten sain istua psykoterapiassa pitkään.

Viihdyin töissä ja aloitin iltalukion. Vuonna 1977 menin naimisiin ja reilun vuoden kuluttua syntyi ensimmäinen elämäni kolmesta suurimmasta rakkaudesta. Esikoinen tuli maailmaan juhannusaattona 1978. En ollut enää yksin.

Syömisen seurauksena, ja tietysti myös raskauden, olin tullut ensimmäisen kerran niin ylipainoiseksi, että piti hakea apua. Sitä löytyi Painonvartijoista. Homma toimi erinomaisesti ja käsitin ohjelman, aivan oikein, elämäntapamuutokseksi. En kuitenkaan seurannut ohjelmaa loppuun saakka vaan omavoimaisena, painon pudottua, lähdin tyylillä ”kyllä minä osaan ja pärjään”.

Sitten äiti kuoli.

• 

Lääkäreiden mukaan minulle oli muodostunut posttrauma jo varhain. Nyt se syveni dramaattisesti. Kaikki muistikuvat ovat kadonneet, mutta tapahtumat on kirjautuneet lääkäreiden, poliisin, oikeuslaitoksen ja muiden toimijoiden järjestelmiin. Posttrauma laukeaa kauhuna ja sellaisina pelkotiloina, että toisinaan lukittaudun kotiin. Edelleenkään en juuri liiku iltaisin juuri missään. Päihteiden vaikutuksenalaiset ihmiset tunnistan heti ja pakenen.

Vuosina 1980-85 kuoli tätini ja isovanhempani. Samaan aikaan sain kaksi nuorimmaistani ja koin traumaattisen avioeron. Vuonna 1985 jätin faijan taakseni, sillä olin matkalla kohti lopullista tuhoa hänen vaikutuspiirissään.

Ruoka, tuo uskollinen ystävä, ei minua hylännyt. Painoa oli kertynyt taas siihen malliin, että Painonvartijoihin. Sitä luulisi, että olisi viisastunut, mutta en ollut. Addiktiosairauteen kuuluu sen itsensäkieltävyys, joten pudotin taas painon ja lähdin omavoimaisesti ilman tasapaino-ohjelmaa ja ainausjäsenyyttä, ”tahdonvoimallani”, hallitsemaan syömistä ja samalla muutakin elämää.

Olotila heikkeni ja jossain vaiheessa hakeuduin uudelleen samalle psykiatrille. Psykoanalyysi sekä -terapia toistettiin. Kaikesta huolimatta vuosikymmenen lopussa hajosin lopullisesti. En halunnut kuitenkaan luovuttaa, sillä minulla oli lapseni, joille en halunnut jättää samaa taakkaa, jota itse saan kantaa mukanani. Kammoksuin myös uhriutumista.

Tuolta pimeältä vuosikymmeneltä on kuitenkin jäänyt matkaan rakkaita ja tärkeitä ihmisiä. Pahimpina aikoina sisareni auttoi minua jaksamaan arjen asioissa. Matkustin myös lasteni kanssa, joka todennäköisesti auttoi jaksamaan, sillä jouduin tekemään paljon töitä. Työelämässä tapasin yhden tärkeän ihmisen, joka edelleen kuuluu ystäviini. Hänellä oli suuri merkitys selviytymisessäni. Palasin aktiivisesti koiraharrastuksiin vuonna 1988. Elettiin taloudellista nousua, mutta se ei minua pelastanut.