Uuden vuosikymmenen alku on edelleen sumuinen. Vaikka muistojen pyyhkiytyminen onkin mielen suojakeino on silti raskasta menettää myös hyvät muistot.
Varmaa on, että muutin lapsineni ja koirineni Orimattilaan kasaamaan itseni. Minua auttoi silloin ystävä, jonka kanssa harrastimme koirajuttuja, ja joka on myös alan ammattilainen näihin terveyteen liittyvien ongelmien kanssa. Hän tuki minua muuttoasiassa ja muutenkin. Voin edelleen pyytää häneltä neuvoja, kun tarvitsen rehellisen mielipiteen ja apua.
Orimattilassa oli hyvät puolensa ja sitten ne ei niin hyvät puolet. Hyviin lukeutui rauhoittuminen ja uusi avioliitto, jossa puoliso sitoutui pitämään huolta perheestä ja tukemaan lapsia heidän kasvussaan. Lisäksi hän oli itse koirankasvattaja, joten kaikki sujui helposti. Hän oli pitkiä aikoja ulkomailla töissä, minä olin yksin lasten kanssa. Jonkin aikaa hyvä ystäväni asui lähellä ja hänen kanssaan olimme paljon yhdessä. Hän oli kiinteä osa perhettämme ja hyvä ystävä vaikeina aikoina.
Sain koko 90-luvun istua huikean ammattitaitoisen terapeutin tuolissa ja purkaa elämääni. Aluksi, lasten lähdettyä kouluun, lukittauduin taloon ahdistuneena ja peloissani, mutta vähitellen pelot vaimenivat. Huonoihin puoliin kuului se, että Orimattila oli muukalaisvihamielinen paikka, eikä siellä ollut helppo hengittää kenenkään muualta tulleen. Vähitellen ahdistus alkoi kasvaa. Ikäviä oloja saatoin edelleen syödä pois ja sitten myös juoda. Viiniä alkoi mennä suuria määriä.
Koiramaailmassa asiat menivät sielläkin hyvin ja huonosti. Huonosti aluksi siten, etten alistunut gurujen käskyvaltaan eräiden rotujen piirissä, joten alkoi harrastukseen kuuluva ajojahti. Viranomaisilmoituksia, pahansuopia juoruja ym. alkoi tulla systemaattisesti. Vähitellen ne laantuivat, sillä mieheni tuli Suomeen ja laittoi porukat ojennukseen. Koska olin ollut jo niin kauan harrastuksessa en osannut jäädä kantamaan kaunaa, sillä sen kaltainen toiminta on niissä ympyröissä hyvin tavallista.
oznorCOBR
Yhteistyö muiden rotujen ihmisten ja eri yhdistysten kanssa sujui erinomaisesti ja sain vapaasti toteuttaa itseäni. Näyttelyiden järjestäminen osoittautui minun hommakseni ja niitä kertyikin useita joka vuodelle. Aloin myös jossain vaiheessa aktiivisesti toimia kehäsihteerinä. Päivät täyttyivät mukavasti hoitaessa koiria, kuskatessa lapsia sekä järjestäessä tapahtumia.
Kiihtyminen kuuluu kuitenkin koiraharrastukseen, ja tuohon aikaan se lisääntyi eikä ollut ollenkaan terveellistä. Ruokaa ja juomaa kului kiihtymyksen taltuttamiseen. Vuonna 1996 menin jälleen Painonvartijoihin. Tuolloin lähti 36 kg ihanasti kuivan valkkarin avustaessa prosessia. Jälleen kerran omavoimainen minä katsoi hoitavansa ihan itse asiansa, joten tasapainoilu ja ainaisjäsenyys sai jäädä.
Muutimme taajaman ulkopuolelta keskustaan ja minä menin iltalukioon suorittamaan koulun loppuun. Se oli ihanaa aikaa. Suoritin ensin lyhyen matematiikan, sillä tiesin ettei olisi toivoa saada päästötodistusta ilman sitä. Valtavalla työmäärällä sain ensimmäisen vuoden sisällä sen suoritettua, ja sitten keskityin varsinaiseen intohimooni, historiaan.
Ilmeni ettei kurssit riitä ja oli valittava uskonnon ja kemian välillä. Kemiasta en ymmärrä mitään, joten valinta oli helppo. Ensimmäisellä tunnilla, opettajan esitellessä oppiainettaan, tiesin, että uskonto ja teologia on minun juttuni. Maantieto oli kolmas aine, johon hurahdin, ja sen avulla sainkin reaalista eximian. Ylioppilaslahjaksi sain uskonnonopettajaltani Novumin eli kreikankielisen uuden testamentin sekä siunauksen matkalle teologiaa opiskelemaan. Minua ei oltu koskaan kannustettu mihinkään sellaisella innostuksella, kuin kaikki opettajani kannustivat minua neljäkymmentävuotiaana aikuislukiossa. Kirjoitin ylioppilaaksi 1999.
Orimattilan vuosina jouduin kahteen kertaan kirurgin käsittelyyn. Selkä leikattiin lopulta kiireellisenä vuonna 1998. Lapsesta saakka kärsimäni kivut olivat hetken pois pyyhityt. Elämä oli siltä osin hyvin, mutta muita ongelmia ilmaantui ja silloin laitoin korkin kokonaan kiinni. Lopetin myös tupakoinnin, sillä keuhkot alkoivat oireilemaan ikävällä tavalla.
Ahdistuksiini aloin ottaa Jumalan hoitoa kirkonpenkissä sunnuntaiaamuisin. Se kantoi kaiken suunnattoman vaikean yli. Minulla oli myös raastava ikävä esikoistani, joka oli siirtynyt opiskelemaan Helsinkiin. Mies ajoi Espooseen töihin, joten aloimme suunnitella muuttoa takaisin Suur-Helsingin alueelle. Lähtö oli helpotus, sillä en koskaan kotiutunut Orimattilaan, se oli ikävä paikka.
Sari Kuoppala 