Uusi vuosituhat alkoi neljäkymppisenä pienemmillä kivuilla selkä suorassa. Muutettuamme takaisin Vantaalle, elämä oli hetken suorastaan ihmeellisen ihanaa. Aloitin opinnot Helsingin yliopistossaa avoimen yliopiston kursseilla. Kävin pääsykokeissa ja totesin, etten koskaan pääsisi kokeilla sisään tiedekuntaan. Laadin suunnitelman vaadittavien opintoviikkojen suorittamiseksi, avoimen kursseillaa sekä erikseen tiedekuntaneuvostolta anottavilla maksullisilla aineopinnoilla, jotka mahdollistivat ns. väylän kautta sisäänpääsyn. Minulla oli kasassa fuksina jo suurin osa opinnoista. Aamusta iltaan luin, kirjoitin esseitä, istuin kaikilla mahdollisilla luennoilla ja osallistuin kaikkiin mahdollisiin seminaareihin. Lapsuuden unelma oli toteutunut ja se oli ihanampaa kuin ikinä olisin voinut kuvitella.
Mieheni sen sijaan ei voinut hyvin. Suomalaiselle kulttuurille ominaiseen tapaan hän ei myöskään mennyt lääkärille. Kun sitten kivut olivat sietämättömiä, hän meni työterveyslääkärille, joka lähetti hänet saman tien Peijaksen sairaalaan. Hän totesi, soittaessaan tilanteesta matkalla sairaalaan: “olenkin oikeasti vissiin sairas”. Toteamuksessa oli hämmästynyt sävy. Seuraavana aamuna hän soitti minulle, että hänellä on syöpä. Se oli 11.10.2002, sillä samaan aikaan oli räjähtänyt pommi Myyrmäen ostoskeskuksessa, ja ajoin hälytysajoneuvojen seassa Peijaksen sairaalaan. Lääkäri selitti röntgenkuvien avulla missä syöpä on, mutta ei sanonut tarkemmin mikä syöpä, sillä hän halusi varmistaa biopsialla asian. Kun sitten menin kotiin ja kaivoin netistä asiaa, minulle selvisi heti, että kyseessä oli mesoteliooma ja Harri tulisi kuolemaan hyvin pian. Mesoteliooman aiheuttaa asbesti, jolle hän oli altistunut 60-luvulta saakka. Varmuus diagnoosista saatiin vasta ruumiinavauksessa. Kuolema tuli ystävänä ja päätti hirvittävät kivut 4.1.2003. Elämä kuitenkin jatkuu, vaikka mitä tapahtuisi. Minä jatkoin yliopistolla, jossa sain tukea opiskelutovereiltani sekä koko henkilökunnalta. Suuri osa henkilökunnasta oli pappeja, joten parempaa sielunhoitoa en olisi saanut mistään.
qrf
Kun sitten istuin kolmatta kertaa kreikan kurssilla, opettajani otti puheeksi ongelman, jota en ymmärtänyt itse ongelmaksi, sillä se oli osa minua. En päässyt kreikan tenteistä läpi edes kovalla työllä. Uuden testamentin kreikka on kuollut kieli, jonka opiskelu tähtäsi ainoastaan alkutekstin ymmärtämiseen, ei kielen puhumiseen. Piti oppia ulkoa. Niin sitten sain lähetteen ylioppilaiden terveydenhuoltoon logopedille, joka selvitti laiskuuteni ja tyhmyyteni syyn. Minulla ei ole minkäänlaista lähimuistia. Olin opetellut oppimaan muilla keinoilla, sillä mikään aika ei olisi riittänyt matematiikan ja sanakokeiden läpäisemiseksi ulkoa lukemalla. Niihin pääsykokeisiinkaan ei aika riittänyt, sillä koekirjat julkaistiin helmi-maaliskuun vaihteessa ja koe oli jo touko-kesäkuussa. Sain mukautetun suorituksen klassisiin kieliin eli luvan käyttää apuvälineitä. Tähän ominaisuuteen kuuluu se, että vaikka en muista asiaa muistan mistä sen löydän. Sain myös Uuden testamentin tuntemustentin läpi viidennellä kerralla suullisesti, sillä se perustui ulkoa opittuun. Muut tentit menivät hyvin ja esseet erinomaisesti. Onneksi opinnot eivät olleet mahdollisia silloin nuorena, sillä olisin saattanut epäonnistua ilman viisasta proffaa ja nykyajan tutkimuksen suomaa tietoa ominaisuudestani. Oli helpottavaa saada tietää, miksi epäonnistuin keskikoulun pääsykokeissa, matematiikassa sekä kielten sanakokeissa.
Yliopisto-opinnot olivat elämäni parasta aikaa, mutta lopulta oli valmistuttava. Sain gradusta magna cum laude approbaturin (”suurin kiitoksin hyväksytty”) ja valmistuin teologian maisteriksi vuonna 2006. Sain työtarjouksen Kittilän seurakuntaan papiksi, mutta en voinut jättää pääkaupunkiseutua. Aloin suunnitella jatko-opintoja.
sdr
Kävin myös Suomen lähetysseuran ja Merimieskirkon koulutuksia. Kristillisellä opistolla oli kursseja, jotka liittyivät omaan erikoistumisalaani islamilaisten kulttuureiden piirissä. Olin myös kahdesti Tansaniassa, ensin lähetysseuran harjoittelijana ja toisen kerran tekemässä tutkimusta jatko-opintosuunnittelemaani. Mielenkiintoista ja antoisaa aikaa.
Harrin kuoleman jälkeen olin aloittanut jälleen syömisen vaimentaakseni hylmäämistrauman aktivoimat tunteet. Kuolema on hylkäämiskokemuksena kaikkein vahvin, riippumatta seikoista, jotka siihen johtavat. Pullon korkki pysyi kiinni, sillä tajusin sen aiheuttaman vaaran. Minulle oli jo aivan selvää, että viinan kanssa päädyn samaan kuin vanhempani. Vuonna 2005 olin lihavimmillani koskaan ja heinäkuussa päätin hakea jälleen apua Painonvartijoista. Se aukesi vasta elokuussa, mutta olin jo hieman aloitellut kaurapuurolla, sillä vatsa oli huonossa kunnossa. Kaikki sujui loistavasti ja samalla aloitin ensi kertaa elämässäni myös kuntoilun yliopiston salilla. Hurahdin siihen heti ja tutustuin kahteen nuoreen naiseen, jotka molemmat opintojen ohella ohjasivat jumppia ja aloittivat päivänsä aikaisin aamulla salilla kuten minäkin. Toinen opiskeli oikeustieteitä ja toinen samaa kuin minä eli uskontotiedettä. Oli upeaa saada kannustusta ja tulla kutsutuksi keskiviikon lankutuskisaan. Lopulta pääsin kuuteen minuttiin lankussa. Paino putosi vuodessa 52 kg ja minä juoksin puolimaratoneja kerran viikossa. Päivittäin juoksin tunnin ja salit päälle. Olin endorfiinin avulla elämäni kunnossa. En hetkeäkään ajatellut, että hajalla oleva selkä ja nivelrikko aiheuttaisivat isoja ongelmia juoksemisen vuoksi. Sitten lähdin jälleen kerran “minä kyllä ihan itse selviän” meiningillä ja jätin ohjelman kesken, kuten olin tehnyt aiemminkin. No – en sitten selvinnyt!
Jouduin hetkellisesti jälleen kerran väkivallan uhriksi ja syöminen riistäytyi käsistä. Ystäväni mahdollisti Kruununhakaan muuton ja olin onnellinen “kotiinpaluusta”. Mikään ulkoinen onnellisuus ei kuitenkaan riittänyt ja niinpä sitten syömisen lisäksi aukesi korkki vuonna 2008. Jossain vaiheessa menin terveyskeskukseen, jossa onnekseni oli vielä vanha legenda lääkärinä. Menin valittamaan kipuja ja hän hetkessä teki havainnon, että suurin ongelmani on yksinäisyys. Sain lähetteen psykiatriselle, jossa jälleen kerran sain loistavan terapeutin itselleni. Sain myös kipulääkkeitä, sillä kivut olivat sietämättömiä. Vaikka terapia auttaa osittain, se ei kuitenkaan tuo pysyvää toipumista addiktille. Vuonna 2009 etsin Helsingistä 12 askeleen ohjelman syömisongelmaani. Siitä lähti toipuminen pienin askelin päivä kerrallaan.
Kaiken keskellä sain viettää kesäisin aikaa ystävieni saaressa. Se oli sekä fyysisesti että henkisesti voimauttavaa. Kauniissa maisemissa melominen on asia, jota edelleen kaipaan kovasti. Kiireetön rauhallinen ilmapiiri oli ihanaa ja erikoisen ihanaa oli voittaa talon isäntä lankutuskisassa rantatalon terassilla. Siitä saan vieläkin voittajan fiiliksen iholle.
Vuonna 2009 täytin 50 ja menin 1.6. ensimmäisen kerran uimastadionille. Olin ostanut itselleni joululahjaksi vesijuoksuvyön, mutta koko kevät meni rohkeutta hakiessa, sillä ajatuskin riisumisesta muiden aikana oli kamala. Kun sitten menin, jouduin toteamaan, että muitakin ylipainoisia ja rikkinäisiä ihmisiä oli kuin minä. Olen tätä kirjoittaessani viihtynyt vedessä lähes joka aamu yli yhdentoista vuoden ajan. Olen saanut samalla liittyä huikeaan yhteisöön sekä saanut hyviä ystäviä. Lisäksi olen saanut vanhemmilta, kokeneilta ja viisailta naisilta tukea, neuvoja ja sellaista huolenpitoa, joka jäi puuttumaan menetettyäni äidin liian varhain. Kyllä Taivaan Isä pitää huolen ihmeellisillä tavoilla.
Olin siis uudella polulla kohti parempaa, mutta paljon oli vielä matkaa varsinaiseen toipumiseen.
Sari Kuoppala 