Maanantaiaamu on minun valintani, kun lähden ajamaan kohti Keski-Eurooppaa, sillä jostain syystä silloin on menosuuntaan aina rauhallista. Näin on myös Ruotsissa jos ajaa Tukholmasta etelään päin. Vuosikymmenet näyttelymatkoja ajaneena ei 2000 kilometriä tuntunut mitenkään ihmeelliseltä. Lisäksi tuttu tie, Via Baltica, jatkui pitkälle Puolaan. Puuduttavan tasainen maisema sekä hyvässä kunnossa oleva tie tekivät ajamisesta tylsää. Baltian maat ovat tasaisia, mutta Puola se vasta tasainen onkin. Roikuin rekan perässä, joka lähti eri suuntaan Liettuan eteläosassa moikaten vilkuilla erkaantuessaan liittymässä. Rekkojen perässä roikkuminen on hyvä juttu siksikin, että vauhti pysyy rajoitusten mukaisena, ja jos edessä on hässäkkää, ne ilmoittavat asiasta vilkkujen avulla heti. Kun ajan noita pitkiä matkoja minulla on mielessä päätepiste, joten en pysähtele turhaan. Paulan selviytymispakkauksessa oli hapankorppuja, joita dippasin sulatejuustoon, jälkiruoaksi banaania sekä murukahvia. Kahvin takia matkassa on aina mukana vedenkeitin, inhoan laihaa kahvia.
Ensimmäisenä päivänä ajoin Suwalkiin Puolaan ja siellä rekkakuskien käyttämään hotelliin, joka oli kohtuuhintainen ja koiramyönteinen. Aishan huoltotoimien jälkeen kipulääke ja unten maille. Seuraavan kerran nukuinkin sängyssä perillä Lipotfassa.
Aamulla keitin vedet taas termariin, ruokin ja lenkitin Aishan ja sitten tielle rekan perään. Seuraavan yön olimme autossa, sillä hotellikylttejä ei näkynyt missään enkä malttanut etsiä googlella hotellia. Aamulla matkan jatkuessa totesin hotellin olevan parin kilometrin päässä. Kello 6.55 ylitimme Unkarin rajan ja muutaman tunnin kuluttua olimme perillä Lipotfassa.
Talo oli tuttu, mutta ympärille oli kasvanut viidakko. Siellä oli asunut lähinnä vuokraemännän parikymmentä koiraa, joten ympäristö oli saanut rehottaa. Totesin heti, että kivilattiat hohkasivat kylmää tavalla, joka muodostuisi ongelmaksi ellen ryhdy toimenpiteisiin. Hankin siis paksuja mattoja markkinoilta ja kaupoista, ne auttoivat hetkeksi.
Roolini oli enemmän vierailijan kuin vuokralaisen, ja niin jouduin heti turvautumaan ohjelman työkaluihin säilyttääkseni tyyneyden. Minulta nimittäin edellytettiin määrättyä aikataulua ja olisi edellytetty myös erinäisiä fyysisiä töitä, kuten valtavan alueen nurmikoiden ajamista. Tunne-elämän sairauteen sairastuneelle se merkitsi välittömästi omien sisäisten vaatimusten laukeamista ja kasvamista, itsesyytöksiä, huommuuden tunteita sekä kelpaamattomuuden tunnetta. Väkivaltaa kokeneena syyllistin itseni saman tien, se on tyypillinen tapa reagoida tämän kaltaisissa tilanteissa. Fyysisistä töistä osasin kieltäytyä, mutta meni useita päiviä, ennen kuin sain rohkeuden hankkia salikortin, uimahallikortin ja viimein startata aamuni omilla rutiineillani. Sain myös kommentteja turhasta valojen käytöstä, se on kuulemma meidän suomalaisten suuri synti, että valot palaa turhaan. Minä kuitenkin maksoin sähkölaskun, joten päätin sytytellä lamppuja, kun siltä tuntui. Myös kertalämmitteistä uunia lämmitin liikaa ja liian aikaisin vuodenaikaan nähden, sillä “täällä ei ole tapana”.
Omien rajojen vetäminen aiheutti ahdistavia tunteita, joita oli nyt käsiteltävä ilman addiktioita. Kun sitkeästi keskityin asiaan, rukoilin, meditoin ja olin yhteyksissä ihmisiin, joille sain asiaa purkaa, olo helpottui. Ymmärsin, että saamani vähättelevät ja ikävät kommentit aikaisesta heräämisestä jokapäiväiseen urheiluun sekä muista ikävistä tavoistani, kumpusivat toisen osapuolen haavoista. Miksi siis enempiä ahdistuisin toisen sairaan reaktioista, minun tehtäväni on huolehtia omasta osuudestani eikä keskittyä muihin. Kävin urheilemassa, luin kirjallisuutta ja katselin elokuvia ja sarjoja sekä kudoin sukkia. Kunto koheni nopeasti, ja mieli parani, kun jäimme kahden Aishan kanssa. Unkarissa aukesi hallit seitsemältä ja puitteet olivat upeat molemmissa paikoissa.
Aamupäivisin kävin kaupoissa ja kävelin kaupungilla Kaposvarissa. Vanha markkinakaupunki oli pieni, mutta viehättävä. Hintataso Unkarissa on Suomeen verrattuna alhainen, joten hyödynsin Fiatin merkkikorjaamon palveluja, ja maksoin neljäsosan ison huollon Suomen hinnasta. Palvelu kaikkialla oli erinomaista ja ihmiset ystävällisiä ja kohteliaita. Koska en osannut kieltä eikä sen oppiminen ollut, hankalan rakenteen vuoksi, helppoa, sain rauhan uutisista ja politiikasta. Olen laajasti kiinnostunut lähes kaikista asioista, joten kiihdyn herkästi erilaisista uutisista. En myöskään seurannut kotimaan uutisia. Päivä päivältä pään puhdistuessa, raittiin elämän myötä, sain nopeammin palautettua mielenrauhan, eikä tunteiden aiheuttamat reaktiot enää ottaneet valtaa.
Sitten Nina ja Timo tulivat ohikulkumatkalla käymään. He olivat olleet Romaniassa koiranäyttelyssä ja karavaanareita kun ovat, ajelleet Kroatiassa ja ties missä. Ninan kanssa ollaan oltu niin hyviä ystäviä jo vuosikymmeniä, että oli todella mukavaa saada heidät vieraiksi Unkarin puskiin.
Ongelmaksi muodostui talon kylmyyden, ja syksyn tuoman kosteuden lisäksi myös internet -yhteys, jonka saaminen ei meinannut onnistua. Viimein sain vuokraemännän ymmärtämään, etten voi jäädä maaseudulle, keskelle ei yhtään mitään, ilman yhteyksiä. Puhelinkin toimi ainoastaan ulkona. Lopulta sain yhteydet ja vuokraemäntäkin lähti koirineen Saksaan talveksi. Saisin olla puoli vuotta kahden Aishan kanssa.
Aishan mielestä maalla oleminen ei ollut kovin mukavaa, sillä se on kaupunkikoira. Se ei osannut, eikä halunnut, liikkua kauas minusta, ei edes kavereiden vielä ollessa paikalla. Kun koiralauma oli mennyt menojaan, kylän kissat saapuivat meidän tontille, ja niitä jahdatessa meni toisinaan aika paremmin. Koska itse en voinut epätasaisella alustalla juurikaan liikkua, vietimme aikaa peittojen alla alati kylmenevässä talossa, joka oli nyt myös, kosteuden lisäksi, osittain likomärkä.
Aloin jälleen epäillä ja syyttää itseäni. Ajattelin olevani kiittämätön ja kuvittelevani kylmyyden. Onneksi naapurini kävivät toteamassa, että talo oli jääkaappi ja likomärkä. Olin tutustunut myös ihmisiin toiselta kylältä, joille ilmoitin viestillä aamuisin olevani hengissä. Heistä eräs oli sanonut jo heti alussa, että viidakko on leikattava, jotta aurinko pääsee paistamaan. Harvennus oli aivan riittämätöntä, mutta minkäs teit – valitin turhaan. Sain taas ohjelman toimenpiteillä mielen rauhoittumaan, ja päätin lähteä etelämmäksi kunhan löytäisin asunnon jostain. Ajattelin Turkkia, joka ei ollut kovin kaukana. Päivä kerrallaan tiesin selviäväni ja mieli pysyi haasteista huolimatta hyvänä. Poikia oli välillä kova ikävä maantieteellisen eron vuoksi.
Tarja Espanjasta oli tarjonnut kaupunkitaloa jo aiemmin, mutta silloin oli vuokra aivan liikaa. Sitten eräänä keskiviikkona tuli Tarjalta viesti, että ovat miehensä kanssa tinkineet vuokraa alas – kiinnostiko? Vastasin heti, että jep, lähden tulemaan. Olin ehtinyt ostaa kalusteita, mattoja ja pesukoneenkin, sillä talossa ollut laite ei lopulta toiminut. Ihanat naapurini ostivat pesukoneen, ja kaiken muun lahjoitin heille ja heidän kauttaan vähäosaisille. Suuret vaatteeni ajoimme naisten turvakotiin Kaposvariin torstaina ja pikavauhtia muu omaisuus jälleen Pandaan. Perjantaiaamuna kello 6 aamusumussa hyvästelin naapurini, luin matkarukouksen ja käänsin Pandan keulan kohti Espanjaa. Andalusia, täältä tullaan.
Sari Kuoppala 
oi että taas melekin hengittämättä luin yhteen pötköön minä vuonna olitkaan unkaissa meidän perhehän oli ddr-tsekki-unkarissa 3 vuotta olikohan 80 – 83 pitää chekata ja seilattiin maasta toiseen aina tarpeen vaatiessa. halit ritva
TykkääTykkää