Ritarihuone ja Ritaritalon puistikko

Ritarihuone – Kortteli  no 193

Vuonna 1818, kun odotettiin valtiopäivien koollekutsumista seuraavana vuonna, perustettiin Suomen oma, erillinen Ritarihuone, ja maan Ruotsin aikana aateloidut ja nyt suuriruhtinaskunnan omaan, suomalaiseen aatelissäätyyn korotetut suvut numeroitiin ansienniteetin (virkaikä, virkavuosimäärä; virkaikäoikeus, virkaikäetuus) mukaan.  Vaikka valtiopäiviä ei sitten kutsuttukaan koolle, jatkuva aateloiminen piti yllä aatelia valtiosäätynä, johon uudet jäsenet merkittiin ja kirjattiin, ja jolla oli erityinen, hallitsijan määräämä Ritarihuoneenjohtokunta. Ritarihuonerakennusta varten oli aikoinaan valittu tontti Aleksanterinkadun varrelta nykyisen Ritarihuoneenpuistikon eteläreunasta, ja puiston länsireunan katu oli saanut nimen Ritarihuoneenkatu (nykyisin Ritarikatu). Tänne oli Ehrenström suunnitellut valtiosäädyille yhteisen rakennuksen.

• 

• 

• 

Vuonna 1847 ritaristo ja Aateli saivat oikeuden itse valita erityisen komitean ehdottamaan johtokunnan jäsenet, tarkastamaan ritarihuoneen talousasioita ja suunnittelemaan erityisen ritarihuoneen rakentamista. Pietarista tilattiin akateemikko Bosselta piirustukset, mutta ne havaittiin liian suurellisiksi. Seuraava 1855 valittu komitea päätti lunastaa Servaali-korttelista tulevaa Ritarihuonetta varten tontin, jota rajasi idässä Mariankatu lännessä Ritarihuoneenkatu ja pohjoisessa uusi katu, Hallituskadun nyt avattu itäpää. Vuonna 1857 tilattiin arkkitehti Georg Theodor Chiewitziltä piirustukset ja aloitettiin rakennustyöt, vaikka ei riittäviä varoja ollutkaan; kustannusarvio ylitettiin peräti 30000 hopearuplalla.

• 

• 

• 

Tässä tilanteessa aateli anoi hallitsijalta apua 28000 ruplaa rakennusrahastoon ja 10 000 ruplaa sisustamiseen, sillä Aateli oli esittänyt, että muutkin säädyt saisivat kokoontua istuntoihinsa uudessa rakennuksessa ja että tulevien valtiopäivien kanslia ja säätyjen yhteiset valiokunnat toimisivat siellä. Aateli piti tätä tosin väliaikaisratkaisuna mutta perusteli anomustaan säätyjen “veljellisen” yhteistyön tarpeellisuudella rakkaan isänmaan asioiden hoidossa, varsinkin, kun pelkästään aatelin tarpeiksi nousevan Ritarihuoneen ajan mittaan täytyisi menettää painoarvoaan siinä määrin kuin aattelin käsite, erityisenä yhteiskunnan kastina, haalistuisi ja vanhentuisi kaikkea tasoittavan, edistyvän sivilisaation seurauksena. Aateli jopa esitti, että 3/4 talosta luovutettaisiin aattelittomille säädyille asianomaista taloudellista vastuuta vastaan ja että talon nimeksi tulisi Säätyjen talo. Keisari myönsikin 38000 ruplaa ilman takaisinmaksuvelvoitetta ja puuttumatta ajatukseen yhteisestä säätytalosta. Aattelittomat säädyt tulivat sitten jossakin määrin käyttämään Ritarihuonetta, kunnes niille valmistui komea uusi Säätytalo yli 30 vuotta myöhemmin. Eduskuntauudistuksen yhteydessä, kun Aateli valtakunnansäätynä lakkasi olemasta, Ritarihuone jäi Ritarihuoneenjohtokunnan haltuun, mutta vasta hyvin paljon myöhemmin se siirtyi sen yksityisoikeudellisen omistukseen – käsitteiden hämärryttyä ja säätyjen periaatteellisen olemassaolon lakattua vasta 1995. 

Ritarihuone rakennettiin lähes Ehrenströmin suunnittelemalle paikalle varsin näyttäväksi. Sen fasabi koristeltiin suurella Suomen vaakunalla ja Suomen maakuntien vaakunoilla, ja sisälle sen suureen saliin tilattiin Saksasta, muiden maiden ritarihuoneiden tapaan, aatelissukujen vaakunoiden komea sarja. Ritarihuoneesta tuli siten myös Suomen vanhan historian muistopaikka.

Suomen aatelistoon kuuluvat suvut ja henkilöt on lueteltu Aateliskalenterissa, jota ylläpidetään Ritarihuoneella. Maassa on 7 kreivillistä sukua, 31 vapaaherrallista ja 119 aatelissukua. Tämän lisäksi Suomessa asuu useita eurooppalaisia aatelissukuja, joita ei ole rekisteröity täällä.

Tämän päivän Ritarihuone elää täysipainoisesti, vaikka toisella tavalla kuin ennen. Taloa vuokrataan näyttelyjä varten ja juhlasalissa järjestetään kamarikonsertteja, mutta joka kolmas vuosi Suomen aateliset pitävät talossa kokoustaan ja sen jälkeistä juhlaa. Ritarihuoneella tehdään myös sukututkimusta ja pidetään yllä sukutauluja. Kattava sukututkimuskirjasto on yleisön käytettävissä kanslian aukioloaikoina. Ritarikatu 1:ssä sijaitseva rakennus siihen liittyvine puistoineen on ritariston ja aatelin omistama.

Ritaritalon puistikko

Ritaritalon puistikon suunnitteli Svante Olsson vuonna 1889. Alussa puistikkoa kutsuttiin nimellä Ritarihuoneentarhanne. Pieni puisto oli hienostunut keidas tiiviissä Kruununhaassa.

Kaupunginpuutarhuri Olsson teki vuonna 1889 Ritaritalon puistikon hoitosopimuksen ja uudisti huonossa kunnossa olevan puiston. Muutostöillä oli suuri vaikutus istutusten ulkonäköön, ja silloinkin aivan kuin tänäkin päivänä vanhojen puiden ja pensaiden poistaminen herätti vastustusta. Ritaritalon viihtyisän pensaikon korvaaminen sileillä nurmikentillä ja kaartuvilla käytävillä sekä vierasperäisillä koristekasveilla oudoksutti asukkaita. Puiston keskuselementti on kaunis, historiallinen suihkulähde.

Puisto kunnostettiin kulttuurikaupunkivuodeksi 2000. Rakennusviraston puistosuunnittelija Mirja Ruokokoski teki suunnitelman, jossa säilytettiin puiston vanha muoto ja hahmo entisellään. Puistossa kasvaa kaksi upeaa rautatienomenapuuta, jotka ovat suurimpia lajissaan Helsingissä.

• 

• 

• 

Lähteet:

finna.fi

Klinge, Matti: Pääkaupunki Helsinki ja Suomen valtio 1808-1863.

Ollila, Kaija: Puhvelista Punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita.

Nummi, Elina: Vihreät sylit, Kävelyretkiä Helsingin puistoihin.