Joulujuttuja

On jouluaaton aatto. Kaikista omavoimaisista ponnisteluista huolimatta apeus ja yksinäisyys valtaa jälleen mielen. Tämä on minun joulumieleni, jota en millään tunnu saavan muutettua muuksi. Nyt sen aion hyväksyä, ja antaa tunteiden tulla. En kuuntele minkäänlaista mediaa, josta tuutin täydeltä korostetaan joulun ajan yksinäisyyttä. Yksinäiset sitä ja yksinäiset tätä. Mitä jos kerrankin oltaisiin jankuttamatta asiaa ja keskityttäisiin Joulun varsinaiseen asiaan. Ja en tarkoita nyt ruokaa, juomaa, tavaroita, valoja enkä kimallusta vaan sitä todellista lahjaa, joka vie yksinäisyyden mennessään.

Jouluna juhlitaan kristillisen perinteen mukaisesti Jumalan syntymistä ihmiseksi. Luukkaan evankeliumin toisessa luvussa kerrotaan, kuinka Jeesus syntyi talliin eläinten ympäröimänä. Jumala syntyi ihmiseksi, ettei meistä yksikään joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän. Jeesus syntyi meitä ihmisiä varten, jos sitä haluaisimme, sillä me tarvitsemme häntä. Uskomme ja yhteytemme tähän mysteeriin on lahja, jokaisella omanlaisensa ja henkilökohtainen. Jouluna syystä tai toisesta mieli herkistyy myös monella, joka ei koe kristillistä sanomaa omakseen, mutta jotain suurempaa kuitenkin. Joulun lahja on meillä jokaisena elämämme päivänä, mutta kuinka ihmeessä se ilmenee arjessamme? Hyvinä aikoina on helppo kiittää Jumalaa tai elämää, mutta masennuksen, surun ja ahdingon keskellä ei tahdo nähdä eikä kuulla Jumalaa eikä mitään muutakaan – ihmisen mieli kääntyy sisälle omaan itseensä.

Mietin tätä erityislaatuisen vuoden 2020 joulua kuntosalilla pyörää polkiessani, samalla kuunnellen radio Nostalgiaa. Melkein jokaisena aamuna tulee joku Simon & Garfunkelin kappale, useimmiten Mrs. Robinson tai Bridge Over Troubled Water. Kaverit ovat tehneet mielestäni eräitä hienoimpia hengellisiä biisejä kautta aikojen. Mrs. Robinsonille kerrotaan, että Jeesus rakastaa häntä enemmän kuin hän koskaan tulee tietämään, ja että taivaassa pidetään paikkaa niille, jotka rukoilevat. Silta yli synkän virran on Jumalan puhetta ihmiselle ahdingossa, yksinäisyydessä, vaikeina aikoina. Hän lupaa kuivata kyyneleet ja on siltana yli sen synkän virran, varjellen ja lohduttaen jokaisella hetkellä. Jumala myös lupaa parempia aikoja, että unelmat vielä toteutuvat. Yksinäisyydessä ilman ystävää hän on aivan takanasi, tai rinnallasi, kulkien kanssasi. Sitä varten Jeesus syntyi – meitä jokaista varten, jokaiseen hetkeen elämässämme.

Evankeliumitekstejä on luettu ja tulkittu jokaisena jouluna pari tuhatta vuotta, mutta usein ilman konkreettista esimerkkiä elävästä elämästä. Tarinat vaikuttavat pelkältä sanahelinältä, joiden vuorosanat osataan ulkoa. Tähti tuikkii taivaalla, ohjaten lahjoja tuovat tietäjät paikalle, ja enkelit laulavat ylistyslauluja. Seimessä makaa vastasyntynyt Jeesus. Tekstit virittävät meidät joulun tunnelmaan, mutta mikä on se todellinen lahja? Kuinka saan sen lahjan vastaanottaa jokaisena elämäni päivänä?

Kevyt tömähdys kuului katolta ja Aisha nosti päätään kuullostellen mitä tapahtuu. Olimme tulleet Coiniin edellisenä päivänä ja olimme vielä matkasta uupuneita. Löhöilimme takkahuoneen sohvalla, jossa oli lasiovet patiolle. Hetken kuluttua kaunis valkoinen kissa tuli oville. Se istui katsomaan sisälle, sillä lasi heijasti siten, ettei se nähnyt meitä. Vasta Aishan hypättyä oville, se väistyi kauemmas ja hetken mietittyään jatkoi matkaansa. Meillä oli kissoja, paremmin ei voisi asiat olla.

• 

• 

Niitä liikkui ympäristössä useampia ja selkeästi asukkaat ruokkivat niitä. Ne olivat myös hyötyeläimiä, jotka pitivät pikkueläimien populaatiot kurissa. Rinteellä muutaman kymmenen metrin päässä oli eläinsuoja, jossa varmasti riitti syötävää niille. Meidän vuokraisännät olivat kirjoittaneet ohjeita, joissa varoitettiin pitämästä yläkerran ikkunoita auki, etteivät kissat tule sisälle, ja ettei niitä saa ruokkia, koska niissä on kirppuja ja muita loisia, jotka tarttuvat ihmisiin. Tyydyimme aluksi ainoastaan ihailemaan niitä.

• 

• 

• 

• 

Vähitellen aloin ymmärtää, että niillä oli tarkat reviirirajat. Urokset liikkuivat laajalla alueella, mutta naaraat pysyttelivät samassa paikassa. Meidän talon “omisti” valkoinen uros, jonka nimeksi tuli Tyyppi. Kun se liikkui katolla ja patiolla, muut kissat väistivät. Muita olivat, ilmeisesti sen jälkeläinen, Ollitaalasmaa, suuri uros Mutanttininja sekä naapurin pikimusta keltasilmäinen nuori naaras Berlin, joka oli kotikissa. Kadulla asui naapurin isännän ruokkima valkoinen naaras  Sinisilmä, pensaissa valkoinen naaras Arkajalka, rauniotalossa, numerossa 29 nuori valkoinen Anni sekä numerossa 27 harmaaraidallinen kotikissa, joka vartioi omalta pihaltaan katua liikkuen harvoin meidän tontille. Muutaman viikon Sinisilmän kanssa liikkui alle vuoden ikäinen mustavalkoinen poikanen, mutta eräänä päivänä se oli kadonnut eikä sitä näkynyt enää koskaan.

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

Kissoilla vaikutti olevan oma aikataulunsa. Sinisilmä oli aamulla paikalla kellon tarkasti, sillä naapuri heitteli sille aamiaispöydästä syötävää. Aishan kanssa lenkille lähtiessäni laitoin sille kadulle jotain koiran evästä, mutta koskaan se ei syönyt mitään laittamaani. Vettä laitoin patiolle astioihin, että saavat juoda. En nähnyt naaraita meidän katolla sen enempää kuin patiollakaan. 

• 

• 

• 

• 

• 

Joskus tammikuussa alkoi koti-ikävä vaivaamaan aika ajoin. Lähinnä tuhansien kilometrien välimatka poikiini alkoi tuntua raskaalta, mutta kissojen läsnäolo lievitti ikävää. Ne tuntuivat hyväksyneen meidät taloonsa ja kävivät päivisinkin pitämässä seuraa meille.

Kevään edetessä alkoi kissojen kiimat ja Tyyppi joutui moniin tappeluihin Lopulta se sai iskun korvaansa siten, että se halkesi lähes kahtia. Korvassa oli jonkin aikaa paksu rupi, mutta se parani yllättävän hyvin. Korva jäi kuitenkin roikkumaan hieman alemmaksi kuin sen toinen korva. Sillä oli myös ongelmia silmien kanssa, ja se oli selkeästi täynnä sisäloisia laihtuen vähitellen kurjan näköiseksi. Se vaikutti vakavalta, ja joskus ajattelin sen kantavan suurta huolten taakkaa ruumiin kipujen lisäksi. Villin eläimen elämä on raskasta työtä.

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

Ollitaalasmaa eli vielä huoletonta ja iloista elämää. Tuntui, että sen ainoa huoli oli, ettei jää kiinni patiolla hengailuista. Se lähti salamana kun kuuli Tyypin loikkaavan katolle. Se oli myös todella utelias ja kurkisteli usein katolta, mitä me puuhailimme. Aisha olisi halunnut leikkiä sen kanssa, ja katti juoksuttikin sitä juoksemalla räystäällä edestakaisin. Molemmilla näytti olevan hauskaa, ja Aisha yritti monesti elehtiä leikkiin kutsulla, mutta kissa ei ottanut riskiä. Leikki kuitenkin loppui heti, jos se huomasi minun tarkkailevan. Pysyin siis sisällä, kun juoksuleikki alkoi. Aishan yksinäisyys puristi rintaani enemmän kuin omani, sillä koira ei voinut tavata kavereitaan somessa eikä soitella puhelimella. 

• 

Mutanttininja oli kolme kertaa suurempi kuin muut urokset. Se oli luonteeltaan hyväntahtoinen ja lempeä, mutta epäluuloinen meitä mamuja kohtaan. Se oli paikalla myös harvemmin. Olimme kerran illansuussa Aishan kanssa joen toisella puolella koulun parkkipaikalla, josta näki Julio Romero de Torresin, sen talot ja takana olevan vuorenrinteen. Mutanttininja juoksi rinnettä alas, hyppäsi meidän katolle ja sieltä suoraan naapurin isännän syliin. Nämä puolivillit kissat tuntuivat rakastavan tuota miestä. Kun hän kulki koiransa kanssa pitkin katua, kissat kulkivat mukana. Mutanttininja ja Sinisilmä heittäytyivät usein selälleen niin, että mies sai rapsuttaa niiden vatsaa. 

• 

Alussa pieni mustavalkoinen hyppäsi puuhun, kun me ohitimme sen, mutta Sinisilmä ei väistänyt paikaltaan. Ilmeisesti se totesi heti alussa, ettei meistä ole haittaa, sillä minä en koskaan ole tuntenut tarvetta tyrkyttää itseäni eläimille, ja pidin myös huolen siitä, ettei Aisha päässyt liian lähelle. Vähitellen pikkuinen tuli tervehtimään Aishaa. Voi miten koira olisi halunnut leikkiä sen kanssa. Tuolla hetkellä ymmärsin syvästi, miten yksinäiseksi Aishan elämä oli muuttunut. 

Nuori Anni ja Ollitaalasmaa leikkivät usein rinteellä keittiön ikkunan takana. Niillä oli aikuisen kissan elämä vasta alkamassa, leikki kuuluu eläimilläkin nuoruuteen. Turkit olivat kirkkaan valkoiset ja puhtaat. Myöhemmin nekin saisivat kokea elämän mukanaan tuomat vaikeudet.

• 

  Kerran Tyyppi joutui katolla tappeluun vieraan tunkeilijan kanssa, ja se putosi rotkoon. Kuin ihmeen kaupalla kissa selvisi pudotuksesta kivikkoon. Päivisin se kuitenkin näytti toipuvan katolla loikoillen ja lopulta Aishan pehmeällä pedillä nukkuen. 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

Valkoisista Sinisilmällä oli selkeästi heikentynyt kuulo. Jos tulimme sen selän takaa, se säpsähti meitä yllättyen, kun olimme päässeet liian lähelle. Siksi se varmasti oleskeli aina aidan vieressä siten, että näki kaikkiin suuntiin, eikä selän takaa tullut kukaan. Kuulo-ongelmat liittyvät geeniin, joka liittyy valkoiseen väriin ja sinisilmäisyyteen. Luulen, ettei täysin kuuro yksilö voi selviytyä niissä oloissa, ellei se ole jonkun lemmikki. 

• 

• 

• 

Niin kului päivät ja viikot. Kävelimme ahkerasti Aishan kanssa ja tutuiksi tulivat myös muut alueen kissat. Niillä oli jokaisella omat alueensa. Koulun takana olevilla roskalaatikoilla asuvat kissat vaihtuivat, sillä usein ne kuolivat, ilmeisesti olivat syöneet myrkkyyn kuolleen rotan. Riipaisevaa oli nähdä kadun laidassa kuolleita kissoja, enkä muuta voinut kun rukoilla niiden puolesta, että saivat lähteä ilman kärsimystä.

• 

• 

• 

• 

• 

• 

 Sitten iski Korona. Perjantaina 13.3. iltapäivällä tuli pääministerin ilmoitus maan sulkeutumisesta. Voimaan astuu ulkonaliikkumiskielto, joka tarkoitti juuri sitä. Ulkona sai liikkua ainoastaan kauppaan, apteekkiin ja bensa-asemalle. Muuhun liikkumiseen oli oltava kirjallinen lupa. Koiran kanssa sai Coinissa liikkua 100 metriä ovelta. Kun menin lauantaina aamulla kaupan jonoon jo ennen aukeamista, ihmiset olivat valmiina kasvot suojattuna, minullakin oli putkipipo. Varsinainen ulkonaliikkumiskielto tuli voimaan vasta maanantaiaamuna, sillä Espanjassakin oli saatava parlamentin hyväksyntä sulkutoimille, ja parlamentti saatiin koolle vasta sunnuntai-illaksi päättämään asiasta. Jonossa seistessäni mietin mitähän tästä kaikesta lopulta seuraa. 

Kaupassa, lastatessani vesikanistereita kärryyn, katseeni osui kissan ruokiin. Silloin päätin, että nyt alkaa kissojen ruokkiminen ja varsinkin niiden madottaminen. Latasin kärryn täyteen märkäruokaa, kuivaruokaa ja herkkutikkuja. Matolääkettä minulla oli Aishalle purutabletteina, ja järkeilin, että ne varmasti maistuvat kissallekin. Eihän se elukka erota onko lihan makuinen pilleri tarkoitettu kissalle vai koiralle. No, siitä en tiedä mitä ne loppujen lopuksi tajuavat, mutta madotus ei sujunut ollenkaan suunnitelmieni mukaisesti.

Minulla ei ollut aavistustakaan paljonko yksi kissa syö, joten laitoin lautasen täyteen reunoja myöten. Ensimmäisinä iltoina en vielä laittanut matolääkettä. Sijoitin lautasen siten, että voimme Aishan kanssa seurata niitä makuuhuoneen sängyllä loikoillen. Lasiovien läpi saatoin kuvata ilman, että ne huomaavat mitään. Tyyppi oli ensimmäisenä paikalla ja kiersi epäilevästi lautasen. Haisteli kaula pitkänä ja meni menojaan. Muita ei näkynyt, mutta aamulla lautanen oli tyhjä. Vähitellen ne alkoivat syömään heti tultuaan. Kello kuusi vakiintui niiden saapumisajaksi, ja mikäli Tyyppi ei ollut ensimmäisenä, tuli Ollitaalasmaa ja kolmantena järjestyksessä oli Mutanttininja. Ne tiesivät kuka oli tulossa, sillä Tyypin saapuessa Ollitaalasmaa luikki matkoihinsa, mutta Mutanttininja jäi katolle odottelemaan vuoroaan, Ollitaalasmaan syödessä rauhassa loppuun.

• 

• 

Sitten alkoi madotus. Syvää halveksuntaa osoittaen Tyyppi haistoi lautasta, käveli jäykin jaloin pation toiseen päähän laittamaan merkkinsä jukkapalmun juurelle ja jatkoi matkaansa. Ollitaalasmaa toimi samoin. Ainoastaan Mutanttininja nuolaisi pari kertaa ruokaa, mutta häipyi sitten sekin.

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

Seuraavana päivänä ajoin katsomaan olisiko eläinlääkäri auki ja olihan se. Ostin kissan matolääkkeitä ja englantilainen nainen, eläinsuojeluaktiiveja, sanoi niiden syövän sen kyllä, jos piilotan sen ruokaan. Eivät syöneet. Tyyppi alkoi olla jo todella laiha ja turkki näytti pahalta. Saattoi sillä olla toki muutakin vaivaa, mutta loisia joka tapauksessa. En voinut asialle mitään. Se eläisi sen ajan, joka oli sille tarkoitettu ja minun osani oli rukoilla armeliasta loppua. 

Ilokseni huomasin, että Tyyppi alkoi nukkumaan Aishan pehmeällä pedillä. Hieman luxusta sen runnellulle ruumiille. Aamuisin, herätessäni aikaisin, huomasin sen nukkuvan lasiovien vieressä syvässä unessa, se ei herännyt valoihin. Yritin hiippailla mahdollisimman hiljaa, ettei se häiriintyisi. Oli kylmää ja sateista, joten katoksen alla oleva paksu peti varmasti myös lämmitti. Ajan kuluessa se tuli toisinaan iltapäivisinkin hetkeksi nukkumaan ja silloin me pysyimme sisällä.

• 

• 

• 

• 

Sinisilmä oli kantava, sen olivat astuneet ainakin Tyyppi ja Mutanttininja, mutta todennäköisesti myös muut. En halunnut nähdä sen pentuja enkä niiden kohtaloa. 

• 

Niin kuluivat viikot. Päivisin seisoin patiolla tuolin päällä ihaillen kissoja katolla tai rinteellä sekä kadulla, ja iltaisin sängyllä lämpimien peittojen alla. Koulun vieressä olevalta kentältä katsottuna, ne olivat kuin pieniä valkoisia helmiä kulkiessaan vuoren rinteellä. Välimatka poikiin ja vallitseva tilanne aiheuttivat ikävää oloa. En pelännyt sairastumista, vaan enemmänkin kyseessä oli eksistentiaalinen tuhoutumisen pelko. Pelko siitä, etten pääse kotimaan multiin – Hietsuun – jos minun aikani koittaa. Päätös kotiinlähdöstä syntyi lopulta nopeasti. 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

• 

Ajaessani Julio Romero de Torresilta tielle kohti Malagaa, sydän oli raskas, sillä kissat jäivät sinne. Jälleen kerran joudun luopumaan jostain rakkaasta, josta en olisi millään halunnut luopua. Elämä menee näin, ja siihen on tyytyminen. Kyyneleet valuivat pitkään, ja vasta Aishan tökättyä kuonollaan poskeeni, sain mieleni rauhoittumaan. 

Kun nyt niitä muistelen, ymmärrän, että juuri ne olivat Jumalan silta yli koronakevään synkän virran kaukana kotoa. Ne olivat kuuden kuukauden ajan juuri sitä rakkautta, mistä evankeliumien tekstit kertovat – Jumalan rakkautta ihmistä kohtaan. Ne olivat pitäneet seuraa yksinäisinä hetkinä ja lohduttaneet mielen mustuessa. Ne tulivat paikalle juuri oikeilla hetkillä, viipyivät seuranani niin kauan kuin oli tarpeen, tuoden lohtua surulliseen mieleen ja ikävään. Uskon, että kerran saan vielä nuo kissani kohdata viimeisen sillan ylitettyäni. Siitä Joulun lapsi pitää huolen – sen Hän on luvannut. Siihen saakka ne ovat kiitoslistallani ja rukouksissani. Taivaassa pidetään paikkaa niille, jotka rukoilevat.

Tämä on minun joulujuttuni ja -lahjani, joka on matkassani jokaisena päivänä jokaisella hetkellä.

Siunattua Joulua sinulle.