Valtionarkisto valmistui vuonna 1890, mutta sen tarina alkoi jo 1809, jolloin Suomi liitettiin Venäjään. Haminan rauhansopimuksen mukaan Suomea koskevat asiakirjat oli siirrettävä Ruotsista Suomeen. Kun ne oli saatu Turkuun, edessä oli heti muutto uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin.
“Suomen yleinen arkisto” pakattiin rekiin, jotka matkasivat kasakoiden saattamina Helsinkiin maaliskuussa 1819. Matka kesti neljä päivää. Melkein kaiken aikaa oli suojasää, ja kuljetuslaatikot kostuivat. Arkisto saatiin kuitenkin turvaan raatimies C. G. Etholénin kivitaloon Helsingin keskustaan.
Kolme vuotta myöhemmin arkisto siirrettiin uuteen senaatin taloon. Ruotsin vallan aikaiset asiakirjat vietiin vintille, ja siellä ne lojuivat parikymmentä vuotta, kunnes Helsingin yliopiston kirjaston amanuenssi Edvard Grönblad alkoi 1840-luvulla tarkemmin tutkia vanhoja voudin tilejä. Niihin oli vuodesta 1537 lähtien tarkasti merkitty manttaalit ja kymmenykset, joiden mukaan voudit keräsivät veroja kuningas Kustaa Vaasalle. Grönblad huomasi, että ennen vuotta 1634 laadittujen voudin kirjojen kannet olivat pergamenttilehtiä katolisen jumalanpalveluksen käsikirjoista. Ne oli pantu uusiokäyttöön, kun Ruotsi oli kääntynyt luterilaisuuteen. Grönblad kertoi löydöstään esimiehelleen yliopiston kirjastonhoitajalle Fredrik Wilhelm Pippingille, joka vei asian senaattiin. Se päätti, että pergamenttikannet oli varovasti irrotettava asiakirjoista ja luovutettava säilytettäviksi yliopiston kirjastoon.
Valtionarkistonhoitajaksi nimitettiin 12.5.1883 Reinhold Hausen, joka saman vuoden lokakuussa hän lähetti senaatille pitkän ja yksityiskohtaisesti perustellun esityksen, jossa vaadittiin että valtion arkistolle on rakennettava oma talo. Perusteena olivat tilan ahtaus, tulipalovaara, työhuoneiden pimeys sekä puutteellisesta lämmityksestä johtuva kylmyys ja kosteus, jotka koettelivat niin asiakirjakokoelmia kuin tutkijoitakin. Hausen sai vapaasti valita käyttämänsä arkkitehdin tehtävään, josta ei ollut aiempia kokemuksia. Hän kääntyi nuoren Gustaf Nyströmin puoleen, josta tuli myöhemmin polyteknisen opiston arkkitehtuurin pääopettaja.
Valtionarkistonhoitaja Reinhold Hausen. Kuva: Atelier Nyblin 1900-1929, museovirasto. 
Carl Gustaf Nyström 21.1.1856 – 30.12.1917 Kuva: Helsingin Sanomat.
Keisari myönsi senaatin esityksestä kustannusarvion vaatimat 800000 mk heinäkuussa vuonna 1886 ja rakennuksen perustustyöt aloitettiin saman vuoden syksynä. Valtionarkisto pääsi muuttamaan komeaan palatsiinsa Valtioneuvoston linnan tiloista vuonna 1890. Valtionarkistoa pidetään Carl Gustaf Nyströmin edustavimpana työnä. Hän pyrki tyyliltään yhteensopivaan rakennukseen Engelin klassismin kanssa, joka aiheutti taidekriitikkojen kritiikkiä jäljittelyn vuoksi.
Korinttilaiset pylväät. 
Rauhankadun sisäänkäynti.
Kaupungin raja kulki 1700-luvulla Vuohen korttelin kallioilla. Sen korkeimmalla kohdalla sijaitsi yksinkertainen vallilinnoitus. Kun valtionarkisto rakennettiin, Hausen kunnostutti linnoituksen jäännöksistä istutetun puutarhan, jota ruvettiin kutsumaan Hausenin kukkulaksi. Osa siitä on vieläkin nähtävissä arkiston kahvion ulkoterassilla. Valtionarkiston laajennuksen yhteydessä rakennettua portaikkoa kutsutaan puolestaan pennikujaksi, sillä työ sattui samaan aikaan kun pennin raha otettiin uudelleen käyttöön vuonna 1963.
Vuoden 1972 laajennusta. 
Hausenin kukkula. 
Pennikuja. 
Snellmaninkadun puolella voi nähdä vielä vanhaa kalliota. Vuoden 1972 laajennusta.
Valtionarkiston tehtävänä oli säilyttää ja järjestää historiallisia, valtiollisia, oikeudellisia sekä hallinnollisia asiakirjoja.
Arkistonhoitajan työhuoneen katto. 
Kattomaalaukset on tehnyt Salomo Wuorio. 
Seinädekoraatiot myös Salomo Wuorion tekemät. 
Valurautaparvet kiertävät Kansallisarkiston tutkijasalia.
Helmikuussa 1944, pahimpana pommitusyönä arkiston ympärille putosi kymmenkunta pommia, missä rytäkässä arkiston katolla seisova Carl Eneas Sjöstrandin veistämä historian runotar Kleio menetti päänsä. Tapauksesta liikkuu useitakin tarinoita. Yksi kertoo miehestä, joka luuli runottaren päätä pommiksi ja vavisten odotti sen räjähtämistä. Se ei räjähtänyt, vaan päinvastoin oli säilyny putouksesta täysin ehjänä.
Asiakirjoja pakataan laatikoihin sodan johdosta. 
Veistosryhmän teki C. E. Sjöstrand. Keskellä on historian runotar Kleio.
Valtionarkiston laajennuksen Snellmaninkadun puolelle on piirtänyt S. M. Schjerfbeck, ja se valmistui vuonna 1928. Tontin keskiosiin tehtiin Olof Hanssinin suunnittelema laajennus, joka valmistui vuonna 1972.
Vuoden 1928 laajennus. 
Vuoden 1928 laajennus.
Valtionarkistosta tuli Kansallisarkisto vuonna 1994 ja sinne on keskitetysti siirretty muita pienempiä arkistoja. Kansallisarkiston tehtävänä on varmistaa kansalliseen kulttuuriperintöön kuuluvien viranomaisten asiakirjojen säilyminen ja toimia arkistotoimen asiantuntijaviranomaisena sekä edistää kansalliseen kulttuuriperintöön kuuluvien yksityisten asiakirjojen säilymistä ja hankkia niitä kokoelmiinsa. Tämän lisäksi arkisto huolehtii säilyttämänsä asiakirjallisen kulttuuriperinnön tarjoamisesta tutkijoiden käyttöön. Se osallistuu myös alansa tutkimus- ja kehittämistoimintaan.
Arkiston vanhin asiakirja on pergamentille kirjoitettu kuningas Erikin suojeluskirje Karjalan naisille vuodelta 1316. Kaiken kaikkiaan arkistossa on yli 80 kilometriä asiakirjoja keskiajalta nykypäivään. Kansallisarkistoon voi mennä tutkimaan asiakirjoja jokainen kiinnostunut, ohjeet löytyy nettisivuilta: https://arkisto.fi/
Lähteet:
Järvenpää Eeva – Räihä Sirpa, 2007, HS, Vanhinta Helsinkiä kertomuksia Kluuvin ja Kruununhaan kortteleista.
Lukkarinen Ville, 1990, Valtion painatuskeskus, Valtionarkiston satavuotias rakennus.
Ollila Kaija, Toppari Kirsti, 1975, Sanoma osakeyhtiö, Puhvelista Punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita.
Sari Kuoppala 