Sari Kuoppala

Ennen ja nyt

Olen lukenut kolmenkymmenenyhden kuukauden aikana valtavan määrän meikäläisten, autismin kirjolla olevien, tarinoita sekä kotimaisia että ulkomaisia. Autismin kirjo on laaja sateenvarjotermi, jonka alle mahtuu yhtä monta piirrettä, kuin on meitä kirjolaisiakin. Se on vähän niin kuin sormenjälki, yhtä ainutlaatuinen. Lisäksi tulee monenlaiset liitännäiset, jotka luovat elämän varrelle erilaisia haasteita. On erilaisia kokemuksia ja piirteitä ja toisaalta häkellyttävän samanlaisia.

Koska olen jälleen työyhteisössä koulussa, tulee väkisinkin mieleeni oma kouluaikani ja luonnollisesti sitä vertaa nykyaikaan. Koulumaailmahan on aikalainen sekamelska sitä sun tätä ja haaste kaikille. Jos nyt olisin lapsi ja kävisin koulua, siitä tuskin tulisi yhtään mitään. Moni varmaan ajattelee, että mummolla aika kultaa muistot, mutta autistina voin sanoa, ettei näin ole. On pelkkiä faktoja, joihin kuuluu struktuuri, säännöt, joita noudatetaan, yksinkertaisemmat materiaalit, rutiinit ym. En muista, että koskaan olisi lukujärjestys poikennut siitä mikä oli sovittu. Jos opettaja oli pois, joku muu piti sen tunnin juuri siten kuin pitikin. Ensimmäisen luokan jälkeen (1966-67) kouluviikko muuttui viisipäiväiseksi ja lauantaina ei enää ollut koulua. Se oli minulle suunnattoman vaikeaa, edelleen tuntuu kurjalta vaikka aikaa on kulunut melkein kuusikymmentä vuotta.

Ohjaajana autismin kirjolla oleville lapsille, siis työntekijänä koulussa, joudun välillä sen tosiasian eteen, etten ymmärrä yhtään mitä kirjassa on. En siitä värien ja kummallisten kuvioiden joukosta tahdo löytää edes sivunumeroa. Se on todella ärsyttävää ja mieleeni onkin tullut, etten taida maisterin papereilla pystyä ko. hommaan lainkaan. Tunnit keskeytyvät ties minkä takia, tai joku tulee keskeyttämään, ja oppitunti on pilalla sen päivän osalta. En tiedä mihin katosi lukujärjestys, jonka puitteissa opettaja oli suunnitellut tunnilla käytävät asiat ja sitten opetti ne. Oli kirja, vihko ja kynät. Pulpetti oli siisti ja jos ei ollut tuli sanomista ja sanomisen määrästä riippuen huolellisuus ja tarkkaavaisuus arvosana oli kymppi tai laski. Säännöt ja systeemit olivat selkeät ja niistä pidettiin kiinni. Autistille, jolla on ADHD liitännäisenä, selkeät rajat antoivat mahdollisuuden oppia ja ennen kaikkea keskittyä. Kyllä silloinkin oli erilaisia haasteita oppilailla, jotka oli otettava huomioon, mutta perusasiat olivat kaikille samat joka päivä. Juuri tuo päivien samankaltaisuus pienienkin asioiden kohdalla on autistille ratkaisevan tärkeää.

Oppimateriaalia en hahmota luokassa lainkaan. Onneksi voin ja osaan pyytää apua ja netistä löysin erinomaisen opettajayhteisön, jossa on vaikka mitä minulle ja oppilaalle sopivaa materiaalia. Lisäksi luokassa on jäätävä määrä erilaisia pelejä ja muuta tavaraa, joita en hahmota sitten millään konstilla – kasoja. Autistille tämän kaltaisessa tilassa toimiminen on erittäin vaikeaa. Onneksi voin kysyä työtoverilta, mutta välillä on tunne, että häiritsen. Lisäksi nykyaikainen tapa kuljeskella pitkin luokkaa on iso ongelma. Vaikka minulla oli aikoinaan vaikeuksia pysyä aloillani asia hoitui tehtävillä. Siihen aikaan tehtiin kynällä ja paperilla. Muistan kuinka haasteellista oli piirtäminen ja kaunokirjoitus, mutta opettajan jatkuva kontrolli ja ohjaaminen sai nekin aineet sujumaan jotenkin. Toki tuli raivareita ja silloin joutui käytävälle. Minun tapauksessani toisinaan kotiin saakka, sillä melttarin lauettua sen sammuttaminen ei onnistunut millään. Muutaman kerran meni kivi koulun ikkunasta läpi.

Minulla on sen kaltainen rakenne, ettei haittaa lainkaan vaikka joku ei pitäisi minusta. Opettajat kansakoulussa nimittäin inhosivat minua kyllä varsin selvästi, silloin sain kuulla suorat kommentit, kuinka vaikea ja pahantapainen olin. Ei kiinnostanut vähääkään heidän mielipiteensä ja aina yhtä tyytyväisenä menin kouluun. Edelleenkään minua ei kiinnosta pitääkö joku minusta vai ei. Kaikilla on vapaus pitää tai olla pitämättä. Sitten minussa on delete. Se on monilla autisteilla. Jos joudun epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, tai joku tahallaan loukkaa minua, asia ei jää vuosikausiksi mieleen. Olen aina ihmetellyt niitä ihmisiä, jotka jäävät vellomaan kokemissaan vääryyksissä, katkeroituvat ja kantavat kaunaa vuosikymmeniä. Minun deletenappi pyyhkii järjestelmän puhtaaksi usein niin, etten edes muista koko asiaa. Tosin olen joutunut pakenemaan, joskus kauaskin.

Paljon tapetilla oleva matematiikka oli ja on minulle jokseenkin mahdotonta. Yksinkertaiset yhteen-, vähennys- ja jakolaskut menevät, mutta kaikki muu on mahdotonta. Jakolaskukin onnistuu ainoastaan muinaisella jakokulmalla, ei muilla. Koska minulla ei ole lähimuistia on ollut hyvä, että sekä opettajat että vanhemmat pakottivat opiskelemaan. Kotonakin aikuinen oli vieressä, sillä keskittymiskyvyn ollessa aikalailla nolla, ei hommasta olisi tullut yhtään mitään. Ja onneksi oppikirjat olivat selkeitä. Nykyiset matikan kirjat ovat aivan mahdottomia. Luulen, että niissä pyritään kehittämään määrätyn laista ajattelua, mutta en saa kiinni mitä. Onneksi myös muut aikuiset ovat toisinaan ymmällään tehtävien edessä.

Koululla oli tilaisuus, jossa autistien opettaja avasi aihetta muulle työyhteisölle. Olin ainoana aikuisena kirjolaisena paikalla. Mielelläni vastasin ihmisten kysymyksiin, sillä se merkitsee kuulluksi tulemista. Koska koko aihepiiri on Suomessa lasten kengissä oli hienoa, että opettaja teki aloitteen. Meitähän on useilla luokilla, puhuvia ja puhumattomia. Minulta kysyttiin jotain mihin vastasin, että autistien luokassa on helpointa olla, siellä olen omieni parissa. Oma oppilaani ei ole sillä luokalla, mutta myös hänen kanssaan on helppo hengittää ja kommunikoida ilman sanoja. Kun meillä on työrauha se tuo toisinaan myös flown, joka on maaginen hetki, silloin ollaan me ja meidän homma – muu katoaa.

Kerroin myös, että monikulttuurinen työyhteisö on minulle paras. Sanoin sen kahteen kertaan ja vasta muutaman päivän kuluttua tuli mieleeni pohtia kysymystä miksi näin on. Sitten tajusin sen. Olen yhtä vieras kuin ovat muualta tulleet työtoverini. Valtaväestöön verrattuna olemme yhtä lailla vieraalla maalla – he ja minä. Totuushan on, että vaikka kuulumme joukkoon emme kuitenkaan kuulu.

Lopuksi vielä kokeneen kollegan viesti, jonka sain tänä aamuna:

”Tässä on sellaista tietoa, mikä oli ihan uutta mulle, kun eka kerran luin. Esim. tämä kirjolla olevien stressiherkkyys on sellaista, mistä ei aiemmin puhuttu. Kun siskontyttöä kiusattiin koulussa, oli esim. äitini arvio silloin, ettei tyttö välttämättä edes huomaa, että häntä kiusataan.(Kyllä huomasi ja kärsi siitä, tietenkin.) Silloin ”valistunut’ käsitys oli autisteista aika erilainen kuin nyt. Tai ainakin ne lehtikirjoitukset ja joku tietokirjakin, mitä näin. Viisi-kuusi vuotta sitten vantaalaisessa päivätoimintakeskuksessa oli tarjolla vain niitä tosi vanhoja tietokirjasia, kun jotain autismista koetin kysellä. Päivätoiminnassa oli vaikeavammaisia aikuisia ja monet heistä autisteja.”

Alkumetreillä, mutta eteenpäin mennään.

Liiton etusivulla lukee näin:

”Meillä Autismiliitossa on yksinkertainen mutta kunnianhimoinen tavoite. Että jokainen autismikirjon ihminen voisi elää hyvää ja omannäköistä elämää. Päämääränämme on autismimyönteinen yhteiskunta, jossa tunnetaan ja tunnistetaan autismikirjon moninaisuus.”

https://autismiliitto.fi

Rauhoittava tyhjä tila eräänä lakkoaamuna Helsingin rautatieasemalla.

Aina ajankohtaista meille erilaisille

Elämää kiusaajien maailmassa

Vesi vanhin voitehista ja muuta hyödyllistä

Kaikki elollinen tarvitsee vettä. Ihmisen kehosta on vettä 50-70%, vastasyntyneellä 75%. Ei siis ihme, että alamme voimaan huonosti jos emme juo riittävästi. Vettä tulisi juoda pitkin päivää, sillä kerralla juotu suurempi määrä ei imeydy elimistöön. Aivojen toiminta alkaa takkuamaan, mikäli ihminen ei juo tasaisesti pitkin päivää. Opiskellessa erityisesti huomaa väsymyksen ja otteen herpaantumisen asiasta, mikäli ei ole pitänyt juomisesta huolta. Yliopistossa vanha eksegetiikan professori sanoi, että tärkein työväline on vesipullo. Hyvin usein rauhattoman oppilaan mielen saa rauhoittumaan vesilasillisella. Tällä viikolla hyvin haastava tilanne lähti laantumaan puolella litralla vettä. Keikkatyöntekijänä saan nähdä erilaisia kouluja ja luokkia. Viime vuonna työskentelin luokassa, jossa oli säännöllinen juomatauko päivittäin – yhdessä luokassa. Voimallista.

Mieleen jäivät myös kokeneen opettajan sanat: jätetään tämä muhimaan. Erilaiset aivot vaativat aikaa asioiden pohtimiseen (toki kaikenlaiset aivot). Siksi on tärkeää, että toistetaan muutamaa asiaa moneen kertaan ja sitten jätetään ne muhimaan. Aivot ovat niin ihmeellinen elin, että lähes päivittäin joutuu ihmettelemään mihin kaikkeen ne venyvät. Muutamia vuosia sitten oli vallalla vielä käsitys, ettei aivojen tuhoutuneet solut uusiudu, mutta viimeisimmän tutkimuksen mukaan näin ei ole. Itsestään ne eivät kehity, mutta sopivalla ja oikealla aivojumpalla saadaan lähes ihmeitä aikaiseksi. Maltti on valttia.

Oma kokemukseni on lukioaikainen lyhyt ranska alle kaksikymppisenä. Vaivoin sain vitosen, koska kävin silloin iltakoulua ja olin päivät töissä. Oppimista haittasi myös tuo lähimuistin puuttuminen, mutta olen siitä huolimatta aina pitänyt kielten opiskelusta. Kului sitten yli kaksikymmentä vuotta, kun yliopistossa ollessa jäi aikaa ottaa Kielikeskuksen kursseja. Otin ranskan alkeet kertauksen vuoksi sekä lisäksi seuraavan jatkokurssin. Kahden viikon jälkeen aivoissa aktivoituivat vanhat opit ja vaikka arvosana oli ollut huono, oli tallentunut valtavasti rakennetta ja kielioppia, joiden avulla aktivoituivat myös sanat. Kun sitten siitä muutamien vuosien kuluttua matkustin Ranskaan, kieli muuttui eläväksi, sillä kukaan ei puhunut muuta kuin ranskaa. Toinen kokemukseni on ruotsin kieli. Aloitin sen kansakoulun kolmannella ja lopulta kirjoitin magna cum lauden, mutta puhuminen on edelleen tuskallista. Maisterin tutkintoon oli suoritettava pakollinen kurssi, mutta puhuminen vapaasti keskustellen oli karmeaa. Kaikki luettu ja kirjalliset työt sujuivat vaivatta. Vaikeudet puhumisessa johtuvat ainoastaan muinaisesta tavasta opettaa häpeällä, jossa metodissa pidetään suu kiinni jos vaikka menee väärin. Nyt eräs työkavereistani puhuu ruotsia minulle ja huomasin eräänä päivänä puhuvani sitä ääneen ajaessani autoa. Hän tuli aktivoineeksi aivoistani sen osan, jossa ruotsin kieli on ollut säilössä. Olen todella iloinen, sillä asia on vaivannut minua – haluan osata toista kotimaista.

Aivot rakastavat liikuntaa, sillä liikunta muovaa aivoja, kun sinne syntyy uusia yhteyksiä. Aivosoluista puolet on varattu liikkumiseen ja neljännes havaintojen tekemiseen. Kävely metsässä, sienestys ja marjastus ovat esimerkkejä aivojen koordinaatioharjoituksista. Siinä samaisessa luokassa, jossa oli säännöllinen juomatauko, oli myös säännöllinen taukojumppa. Eräs työtoverini käyttää ulkoilumenetelmää menestyksellisesti oppilaan kanssa viemällä hänet ulos luontoon. Minusta on upeaa, että kukin voi hyödyntää omaa persoonaansa ja omia kiinnostuksen kohteita. Minähän en mihinkään metsiin enää mene. Enkä luontoon. Kaupungissa on minulle luontoa tarpeeksi.

Ohessa muutama linkki kiinnostuneille. Kannattaa ottaa yhteyttä neuvontanumeroihin matalalla kynnyksellä.

https://www.aivoliitto.fi/

https://autismiliitto.fi/

adhd-liitto.fi

Mitä sie teet niien kanssa?

Elämä jatkuu nyt lääkkeen kanssa. ADHD -lääkkeessä on omanlaisensa käyttötapa riippuen henkilöstä. Toiset käyttävät päivittäin ja toiset pitävät taukoja. Minä kuulun jälkimmäisiin. Valmiste toimii minulla parhaiten, kun pidän ainakin viikonloput taukoa. Sivuvaikutuksia ei ole ollut juuri lainkaan suun kuivumista lukuunottamatta.

Viikolla pysyy ADHD kurissa, mutta autismikirjon piirteet voimistuvat. Se ei toistaiseksi haittaa, sillä osaan pitää huolen siitä, etten kuormitu liikaa. Joku voisi olla eri mieltä, sillä EKKOT (erityismielenkiinnon kohteet) nousevat voimalla pintaan. Tämän hetkinen ykkösekko on tietotaitojen ja materiaalien hankkiminen autistismikirjolla olevien oppilaiden työskentelyä varten. Koska erityispiirteisiini ei kuulu “osata” asioita ilman opiskelua, olen hyödyntänyt valtavan määrän ammattilaisten sivustoja Kanadassa, Yhdysvalloissa, Australiassa ja Suomessa. Suomessa tietoa saa Aivo- Autismi- ja ADHD -liitoista sekä Käypä hoito sivuilta, jotka ovat Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin erikoislääkärijärjestöjen kanssa vuonna 1994 käynnistämä hanke. Sen tavoitteena on yhtenäistää Suomessa noudatettavia terveydenhuollon käytäntöjä sekä parantaa hoidon laatua. Duodecim julkaisee myös artikkeleita uusimmista tutkimustuloksista. Suomessa ollaan kuitenkin vielä alkutaipaleella ja osaajia on vähän. Onneksi eteenpäin mennään ja meitä kirjolaisia on ammattilaisten joukossa yhä enemmän. Kertauksen vuoksi: tämä on ominaisuus ja ainoastaan toinen samanlainen voi ymmärtää meitä. YMMÄRTÄÄ! Tietää voi asioita, mutta ymmärtäminen on eri asia. Minä en voi ymmärtää mitä homoseksuaali kokee, mutta tiedän mitä termi tarkoittaa. Itsessään kirjolla oleminen ei ole sairaus, mutta liitännäisdiagnooseja saattaa olla useita erilaisia, minulla se on ADHD ja lähimuistin puuttuminen.

Mieliala on nyt nollaviivan yläpuolella, koska on mielekästä tekemistä. Erityisen ilahtunut olin, kun meidän apteekkari kyseli tarkemmin tästä aiheesta. Jos nyt elämänsä on hukannut tähän sotkuun, on riemastuttava tunne, että voi olla hyödyksi ja avuksi toiselle ihmiselle ja vielä ammattilaiselle. Riemastuttavaa on myös se, että voin auttaa lasta ja nuorta vaikeissa tilanteissa ja erityisen riemastuttavaa on ymmärtää puhumatonta autistia. Toki työpaikalla imen kaiken mahdollisen niiltä ammattilaisilta, jotka työskentelevät päivittäin haastavissa tilanteissa. Olen valtavan kiitollinen näistä ihmisistä, sillä heidän avullaan minulla on mahdollisuus ymmärtää myös itseäni ja mennyttä elämääni. Esimies on korvaamaton henkilö jaksamisen kannalta.

Rakastan monikulttuurista työyhteisöäni aivan valtavasti. Monikulttuurisuus on toinen ekkoistani. Se alkoi jo lapsena, sillä paras ystäväni oli muslimi. Hän oli ainoa, joka sanoi ääneen pitävänsä minusta, koska olen aivan erilainen kuin muut. Vaadin äitiä ostamaan minulle Koraanin, joka siihen aikaan oli 1930-luvun käännös paperiversiona. Siitä se sitten lähti eikä loppua näy. Oppilaiden kohdalla otan aina huomioon hänen kulttuurinsa, joka voi olla hyvin erilainen kuin omani.

Nyt alan jo itsekin uskomaan, että olen hyvä jossain. Vahvistusta sain, kun erittäin kokenut työkaveri kysyi eräänä päivänä: “Mitä sie teet niien kanssa?” Hän tarkoitti vaikeita tilanteita, jotka jostain syystä ovat minulle helppoja, mutta taviksille saattavat näyttäytyä hurjinakin. Ammattilaiset eivät juuri meiltä epäpäteviltä kysele, sillä ihmisluontoon kuuluu osata ja tietää. Joo, joissain asioissa kyllä, mutta näissä eivät juurikaan osaa eivätkä tiedä. Listaan tähän lopuksi miten olen toiminut ja mikä on kaikkein pahinta mitä voi tehdä.

Jokaisena aamuna tervehdin jokaisen oppilaan, työtoverin ja taksikuskin sekä vanhemmat, jotka tuovat lapsensa kouluun. Huomaan, että jokainen on henkilökohtaisena persoonana minulle merkityksellinen, vaikka hän ei puhuisi eikä ottaisi muutakaan kontaktia. ARVOSTA IHMISTÄ OLI KUKA TAHANSA!

Minä puhun oppilaiden kanssa vaikka en saisi kontaktia tai vastausta. Keskustelen niiden oppilaiden kanssa, jotka haluavat puhua vaikka mistä asioista. Olen aina rehellinen heille enkä kohtele heitä ylhäältä alaspäin. SE ON LOUKKAAVAA!!!

Vaikeissa tilanteissa kysyn neuvoa kokeneemmalta juuri sen kyseisen oppilaan haasteissa. Toisinaan heittäydyn samaan tunnetilaan, joka saattaa tarkoittaa lattialle heittäytymistä ja vaikerointia. Joidenkin oppilaiden kohdalla saattaa olla tarpeen suklaat tai hedelmäkarkit. Keskustelen aina selkokielellä usean toiston avulla myös niiden oppilaiden kanssa, jotka eivät puhu. He kuulevat ja Aivoliiton tärkeä oppi on juuri tuo puhuminen – aivot työskentelevät kaiken aikaa. Puheen on oltava selkokielistä ja yksinkertaista, monimutkainen selittäminen vie monesti ongelmiin ja yllättävän yksinkertainenkin saattaa olla joskus monimutkaista. ÄLÄ KOSKAAN VÄHÄTTELE KENENKÄÄN ASIAA TAI TUNNETTA!!!!!

Kun järjestelmä kuormittuu liikaa ja edessä on väjäämätön meltdown eli melttari, jolloin ihminen alkaa kiljumaan, huutamaan, potkimaan ym., ei MISSÄÄN TAPAUKSESSA SAA SANOITTAA SITÄ HUONOKSI KÄYTÖKSEKSI!!! Sillä ei ole mitään tekemistä käytöksen, osaamisen, ymmärtämisen tai tietämisen kanssa. Mitä enemmän tulee kommenttia: “kyllä tuossa iässä jo täytyy, kyllä sinä jo osaat ja tiedät” tai “kyllä täytyy opetella olemaan” tai “kyllä on ikävää” – sitä vaikeammaksi tilanne menee, sillä EI TÄYDY EIKÄ OLE. Se ei ole hallittavissa päätöksellä tai opilla. Saan autettua henkilöä puuttumalla tilanteeseen heti ja viemällä huomion muuhun. Minä olen opetellut väistämään tilanteita, joissa ylikuormitun, yli 60 vuotta, enkä vieläkään ole aina riittävän nopea. Kuormittuminen voi olla niin äkillistä, ettei enää ehdi kuin huutamaan. Riippuu kuormittumisesta, mutta se saattaa laueta ja poistua vasta päivien tai viikkojen kuluttua. Lapsilla ja nuorilla, joilla on liitännäisdiagnooseja, ei ole kykyä tunnistaa väsymystä, nälkää, muutoksia tai muuta stressiä aiheuttavia asioita. Normaalin neurojärjestelmän ihmisellä toimii automaattisesti erilaisia mekanismeja, joilla voi kontrolloida itseään, tai he eivät huomaa koko asiaa. Näissä tilanteissa toisia auttaa hiljainen puhe, hiljaisuus, sively kädellä tai pensselillä ym. Toisia auttaa se, että ei sano mitään, mutta on vieressä katsomassa, ettei oppilas vahingoita itseään. Usein täytyy välttää katsekontaktia, se on meille monelle myrkkyä. Samoin halaaminen ja koskeminen voi olla liikaa. Huomion kiinnittäminen aivan muuhun on avainjuttu. Musiikki toimii, kunhan se on yksinkertaista eikä soiteta mitään biisilistaa. Pyrin aina menemään sivummalle oppilaan kanssa, sillä on alentavaa käsitellä hänen asiaansa kaikkien kuullen. Kun tilanne on rauhoittunut, minä kysyn voimmeko jatkaa hommia vai olisiko parempi lopettaa tähän ja jatkaa toisella kerralla. Kaikenlainen komentelu ja käskyttäminen on MYRKKYÄ!!!!! Toisilla oppilailla se eskaloi tilannetta vielä pahemmaksi. Aikaa on käytettävä riittävästi ja usein se onkin ongelma, jos ei henkilökuntaa ole riittävästi. Ei ole mitään järkeä patistaa asioihin ja tilanteisiin, jotka kuormittavat liikaa. Tämä on se kohta, jonka minä havaitsen jo hetkeä ennen, että nyt menee pieleen ja kohta rytisee ja tulee ääntä.

Jatkan opiskelua ja töitä voimieni mukaan – rajat ovat nyt selkeämmät.

Lopuksi vielä miniekko, minkä avulla rentoudun. Avaan aiheeseen kuuluvia sivustoja ja alan suunnittelemaan koiranäyttelymatkoja. Näyttelyitä Euroopassa, ajoreittejä, lentolippuja, majoituksia ym. Sitten jää nähtäväksi lähdenkö koskaan mihinkään.

Menetetty elämä

Lokakuussa 2022 annoin periksi julkisen terveydenhuollon kohtelulle ja tilasin Terveystalosta yksityiseltä tutkimukset ADHD diagnoosia varten sekä erikoislääkärin lain vaatimat neljä käyntikertaa. Tutkimukset tehtiin keväällä 2023 ja lääkärin vastaanotot olivat lokakuun lopussa. Kaksi ja puoli vuotta sekä noin 2500 euroa rahaa meni, mutta kaikki oli viimeistä senttiä myöten sen arvoista.

Sain tietää olevani neuroepätyypillinen silloin keväällä 2021, mutta ilman diagnoosia ei lääkitystä saa, joten lääkärini laittoi lähetteen tutkimuksiin. Lähete palautui ja nepsylle ominaiseen tyyliin tein valituksen huonosta ja laittomasta kohtelusta. Aivan turhaan, pahoitteluiden kera palautui sekin. Uusi lähete ja sama kierros, mutta nyt oli muutettu perusteluita erikoisella tavalla. Olen jäänyt työkyvyttömyyseläkkeelle 34 vuotta sitten, mutta perusteluissa kävi ilmi, että elämäni on ollut varsinainen menestystarina. Tämä on paitsi laitonta myös inhimillisesti väärin eikä siinä auta mitkään selittelyt. Minun tapauksessani elämäni tuhoutui, koska kukaan ei älynnyt mikä minulla on.

Tutkimuskäyntejä oli Terveystalossa neljä eikä yhtään hetkeä tullut olo, ettei minulla olisi oikeus olla siellä. Tämä oikeus hyvään hoitoon kuuluu kaikille. Olen saanut julkisella sektorilla erittäin hyvää hoitoa, mutta sen lisäksi myös huonoa kohtelua vuosikymmenten varrella. OmaKantaan tuli jo keväällä merkintä ADHD:sta ja lääkäri vahvisti omilla tutkimuksillaan autismikirjon aspergertyyppiset piirteet sekä ADHD:n. Asperger diagnoosia en voi saada, sillä kaikki lapsuuteni ihmiset ovat kuolleet, joten kukaan ei voi vahvistaa piirteiden olleen minulla jo silloin. Kyse ei ole siitä, ettei minua olisi uskottu, vaan se on lain määräämä kriteeri. Tuo kirjaus piirteistä, jonka psykiatrian erikoislääkäri teki nyt yksityiskohtaisesti, vastaa kuitenkin diagnoosia riittävästi, että saan tarvitsemani avun ikääntyessäni. Kirjolle syntymisessä kyse on ominaisuudesta, johon ei ole lääkettä. Tärkeintä on, että ensimmäistä kertaa elämäni aikana on kaikki tiedot kirjattu oikein. Lääkärin sana on meillä kiistämätön, joten on todella vaarallista joutua väärillä diagnooseilla mihinkään hoitoon. Minäkin olen saanut elämäni aikana vääriä diagnooseja, lääkkeitä sekä kommentteja, jotka eivät ole asiallisia lainkaan. Kaikkein karmeinta on se, kun vähätellään kipuja ja määrätään sopimattomia mielialalääkkeitä kipukynnyksen parantamiseksi. Järkyttävien sivuvaikutusten lisäksi saa kuulla olevansa hoidon vastainen tai kummallisen kipuherkkä, joita tuskin on edes olemassa. Vähättelevien lausumien kukkasia on ehdottomasti erään mieslääkärin kommentti kuinka “naisia nyt aina koskee jostain” – ihan mahtavaa. Hammaslääkärit ottivat vakavasti kipuherkkyyteni vasta YTHS:llä, kun olin jo yli neljäkymppinen. Olen siis erittäin tyytyväinen, että nyt on nimi omituisuudelleni eikä tarvitse enää pyydellä anteeksi sitä mitä on.

Tämä neuroepätyypillisyys on tuhonnut valtavan osan elämääni, joten vihlova suru on päällimmäinen tunne. Tosin suruakaan, kuten muitakaan tunteita, en pysty tuntemaan muuna kuin kipuna. Tapani olla maailmassa on tehdä asiat parhaani mukaan, mutta koska en tiennyt olevani nepsy toimin useimmiten itseäni vastaan vahingoittaen herkkää järjestelmääni entistä enemmän. Meidän kulttuurimme edellyttää reippaasti tekemään velvollisuutensa ja auta varjele, jos et kykene työn tekemiseen olet vähintäänkin surkea loinen. Jos olisin tiennyt olevani nepsy olisin toiminut toisin, mutta se ei olisi muuttanut minua kuitenkaan normaaliksi.

Tutkimuksiin tarvittavien varojen hankkimiseksi menin töihin. Muutaman tunnin työssä voin käyttää ominaisuuksiani työvälineinä. Se on erittäin antoisa hetki, kun huomaa ymmärtävänsä ongelman ja löytää siihen ratkaisun nopeasti. Työyhteisö on valtava haaste ja välillä tuntuu, että on aivan kuin kierremakaroni. Minulla asperger aiheuttaa erittäin suuria vaikeuksia liittyä ihmisiin tai olla edes läsnä ihmisjoukoissa. Pari ihmistä menee hetken, mutta enemmän on jo vaikeaa. Asennan aamuisin naamion ylleni ennen lähtöä ja sen antaman roolin ylläpito vaatii kaikki voimani. Kun tulen kotiin olen kuin rätti, joka on puristettu kuiviin tai kuiva ruttuinen rusina. Sosiaalisista tilanteista toipuminen vie pitkiä aikoja, edes kesä ei palauttanut minua toimintakykyiseksi vaan nyt menen jo vara-akuilla. Missään tapauksessa en voisi jatkaa vähäisintäkään työtä ilman muutamaa “enkeliä” työpaikalla, jotka pitävät minut kasassa.

Kuvassa on täsmälleen minun päiväni, mutta tarkennan tuota ruokailutilannetta siten, että tapaaminen on sovittava ennakkoon ei samana päivänä. Myös halailu on minulle erittäin vaikeaa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

ADHD lääkkeestä en vielä paljon uskalla sanoa, mutta sen verran kuitenkin, ettei minkäänlaisia sivuvaikutuksia ole ilmaantunut. Parin ensimmäisen päivän jälkeen tosin esimies huomasi, että minulla oli eri paria kengät jalassa – vasemmassa vihreä Asics ja oikeassa musta Nike. Se on kuulemma muotia. Lisäksi pakonomainen ahmien syöminen ja ruoan ostaminen on kadonnut. Pystyn syömään kohtuullisesti, hitaasti ja ruoka-aikoina. Kaupasta ei lähde mitään matkaan mitä en tarvitse – iso ihme. Tämä kaikki tuntuu todella hyvältä. Pahimmat paniikkikohtaukset ja ahdistus ovat pois, samoin osa kipuja on lievempiä. Unen laatu on parempi ja herääminen helppoa. Kaikki elämään liittyvät rutiinit ja toimet sujuvat rauhallisesti ja harkintakyky tekemisten suhteen on parantunut. Työpaikalla asioiden kaoottisuus ja sählääminen saavat minut tolaltani, mutta nyt pystyn sietämään tilannetta hieman paremmin. Omia töitä, joita en voi työpaikan rauhattomuuden vuoksi tehdä työpaikalla, älysin ottaa mukaan kotiin. Ahdistun valtavasti, jos en voi tehdä työtäni parhaalla mahdollisella tavalla, jonka määrittelen minä itse. Minulla aspergeriin kuuluu perusteellinen taustatutkimusten tekeminen kaikissa asioissa ja jos en niin tee, ongelmat ovat isoja.

Koska elämäni oli muuttunut vuosien varrella jo varsin kurjaksi ja kapea-alaiseksi, olin päättänyt, etten enää ottaisi koiraa, mutta toisin kävi. Nyt meillä vanhan Aishan kanssa on menoa ja meininkiä, sillä perheeseen tuli pienen pieni Amora. Se on italianvinttikoira, nyt neljä kuukautta vanha, ja suunnitelmani on harrastaa sen kanssa jälleen asioita, jotka jo jätin taakseni. Onneksi harrasteista lähtiessä sanoin: “Ainahan tänne pääsee takaisin”. Ja kaikki mun ihmiset odottaa siellä.

Pienin askelin eteenpäin, vaikka aika iso askel on jo tämä tarina. Millään en ole saanut mitään aikaiseksi, sillä sanat ovat jäätyneet sotkuksi päähän. Ehkä ne nyt sulaa.

Aivot pikakelauksella

Pitkän tauon jälkeen päätin yrittää jälleen kirjoittamista. Vaikka paljon on taas pään sisällä ei ulostulo ole ollenkaan ongelmatonta. Ärsyttävää kun ei voi itse valita – aivot elää omaa elämäänsä. Kirjoittamisen vaikeudet alkoivat silloin, kun koronan takia menivät kaikki urheilupaikat hetkeksi kiinni. Se oli huhtikuu 2021. Minulle rutiinien häiriintyminen on iso asia, ja kun muut ihmiset palasivat harrasteisiinsa iloisina liikuntahallien ja kuntosalien avattua ovensa, minä en palautunut ennalleni. Vaikka fyysisesti elämä palautui raiteilleen, ei mieli ja neurojärjestelmä tullut mukana samaa tahtia. Väsymys, uupumus ja se epämääräinen irrallisuuden ja ulkopuolisuuden tunne pysyi vaikka olosuhteet palasivat normaaleiksi. Sisäinen kutina, jota ei voi raapia, paheni.

Sitten salamana taivaalta iski tieto mahdollisesta autismikirjosta ja ADHD:stä. Alkoi taistelu terveydenhuollon kanssa tutkimuksiin pääsystä, jonka lopulta hävisin. Siihen taisteluun ei olisi kannattanut edes lähteä. Koska olin valituksissani perustellut juridisesti oikein asiani, joutui kunnallinen psykiatria perustelemaan lähetteiden hylkäämisen siten, etteivät he jää kiinni syyttämästäni ikäsyrjinnästä ja eläkeläisen “turhasta” resurssien kulutuksesta. Näppärästi he muuttivat tarinani varsinaiseksi menestystarinaksi. Ensimmäisen vastineen “potilas saattaa olla oikeassa” oli jätetty pois samoin aikalailla kaikki muukin. Sain lukea olevani menestynyt yrittäjä sekä korkeakoulututkinnon suorittanut aktiivinen toimija ja tutkimuksia tehnyt lahjakas ihminen. Mainitsematta jätettiin myös se, että tämä loistavan menestynyt tyyppi oli eläköitetty jo kolmekymppisenä ja näin ollen yli puolet elämää oli tärvääntynyt väärien diagnoosien ja lääkekokeilujen takia. Kaikkiaan koko elämä on minun kohdallani tärveltynyt hoitotahojen virheellisiin toimiin. Tästä kaikesta on valtava määrä dokumentoitua materiaalia, joka on pääosin väärin kirjattua ja/tai tulkittua tietoa. Onneksi jotain voin todistaa arkistoista löytyneillä asiakirjoilla.

Kun sitten älysin lopettaa taistelun, ja siirtyä yksityiselle, olin roikkunut jo reilusti yli vuoden löyhässä hirressä. Vaikka olin siinä vaiheessa varma kirjolla olemisesta sekä ADHD:stä en saanut rauhaa ennen ammattilaisen tekemiä tutkimuksia ja ammattilaisen lausumaa diagnoosia. En itse paikkaa hampaitani enkä leikkaa umpisuoltani, joten en myöskään tee neuropsykiatrisia diagnooseja. ADHD -lääkitystä varten tarvitsee myös erikoislääkärin lausuman diagnoosin sekä erikoislääkärikontaktin mahdollista lääkeseurantaa varten, koska tavalliset lääkärit eivät niitä valmisteita saa kirjoittaa.

Tilasin ajan näihin erikoistuneelta naislääkäriltä Terveystalosta ja sain ajan parin kuukauden kuluttua varaamisesta – jonoa yksityiselläkin. Toiveikkaana astelin lyhyen matkan Kruununhaasta Kamppiin kokeakseni jälleen varsinaista puoskarointia. Puolessa tunnissa lääkäri ilmoitti, että Valvira kieltää tutkimukset minulta osan lapsuuden dokumentteja puuttuessa ja, että julkisen vastine kertoo selvästi kuinka menestynyt olen. Tähän ikään olen oppinut, ettei kannata jäädä jankkaamaan ja kävelin samaa sanomatta ulos. Tosin kurkku meni tukkoon alkavan shutdownin vuoksi. Kun pääsin ulos katosi maailma kahdeksi tunniksi. Havahduin Rautatietorilla, kun eräs nuoripari kysyi onko minulla kaikki kunnossa. Kaksi tuntia kaikkiaan meni, että löysin kotiin eikä mitään käsitystä missä olen kulkenut. Minun järjestelmäni sulkeutuu, kun joudun kaltoin kohdelluksi. Tämä seikkailu maksoi 240 euroa. Puoskari oli copy/pastella ottanut edellisen tekstit ja lisäsi siihen “potilas on siisti eikä ole itsemurhahakuinen”. Mistähän tuonkin tiesi? No, tuolla lauseella pyyhki kätensä vastuusta, jos vaikka olisin kävellyt junan alle.

Seuraavana päivänä soitin ADHD-liittoon, josta saa aina apua ja ohjeita. Vaikka tiesinkin, ettei Valviralla ole mitään tekemistä lääkäreiden määräämien tutkimusten kanssa, oli tärkeää saada vahvistus asiaan toiseltakin taholta. Psykiatrian erikoislääkäri oli valehdellut minulle päin naamaa. Kävimme yhdessä läpi käypähoitosuosituksen, joka ohjaa lääkäreitä ja jossa selvästi sanotaan, ettei kaikilla ole kaikkia dokumentteja, ja ettei niissä välttämättä selviä mitään oleellista vaikka ne olisivatkin arkistojen uumenissa. Vanhimmat diagnosoidut ovat yli 80-vuotiaita. Liiton henkilö, oma lääkäri ja terapeutti kehoittivat minua jatkamaan kamppailua kohti tutkimuksia, joten uusi yritys.

Suositusten kautta löytyi työpari Terveystalosta, josta toinen tekee tutkimukset ja toinen on erikoislääkäri, joka lausuu, tai on lausumatta, diagnoosin. Melkein viisi kuukautta sain odottaa tutkimuksia, jotka ovat nyt loppusuoralla. Enää yksi käynti, mutta viime kerralla sain jo kuulla, että piirteet sekä autismin kirjolle että ADHD:lle ovat vahvat. Jono on kuitenkin niin pitkä yksityiselläkin, että lääkäriajat sain vasta ensi lokakuun loppuun vaikka tilasin ne viime lokakuussa. Lääkärillä käyntejä edellytetään vähintään neljä, mutta saattaa olla ettei ne vielä riitä.

Sitten hieman rahasta. Maksan kaiken itse, joten keksin lähteä hieman töihin. Olisin halunnut johonkin yksinkertaiseen hommaan vaikka kauppaan hyllyjä täyttämään, mutta en päässyt. Haastatteluihin pääsin kyllä, mutta töihin en. Otin sitten yhteyden Seureen, joka rekrytoi minut heti. Kelpasin kaikkiin mahdollisiin opettajan töihin, mutta rajasin itseni ala-asteelle sekä kouluavustajan töihin. Ajattelin pehmeää laskua kouluavustajana, mutta hurahdinkin paria poikkeusta lukuun ottamatta avustajan hommiin erityisluokille. Vaikka palkka on puolet opettajan hommista on työ kehitysvammaisten kanssa mielenkiintoista ja palkitsevaa. Tavallisesta luokasta enemmän joskus myöhemmin.

Koska olen kirjolla ei minulle riitä se, että menen “lapsenvahdiksi” kouluun, joten aloitin samalla erityispedagogiikan opinnot. Ensimmäinen kurssi on suoritettuna ja toinen alkamassa. Ei mene perusopintoihin edelleenkään kovin kauan. Tosin teologina tuntuu tämän alan teksti kevyeltä ja helpolta. Lakikirjaosuus oli mieluisin – pilkunviilaaja mikä pilkunviilaaja. Nähtäväksi jää saanko tehtyä mitään valmiiksi. Moni voi ajatella, että mitä väliä ja on ihan oikeassa. Minun kohdallani ei enää ole merkitystä suorituksilla yhteiskunnalliselta kannalta hyödyn näkökulmasta, mutta oman itseni kannalta sillä on. Nyt rentoudun mieluisan osuuden eli tieteenfilosofian, teorioiden, metodologian ja tieteellisen kirjoittamisen kursseilla. Aivot rauhoittuu hetkittäin ja on helppo hengittää.

Sitten muutama sana median kirjoittelusta koskien ADHD:tä. Lyhyesti: kauheeta paskaa! Avaan hieman. ADHD on neurologinen aivotoimintojen erilaisuus, jonka kanssa synnytään. Sitä on ihmisissä ollut aina ja aivotutkijat ovat päätelleet sen olleen yksi osatekijä ihmisen evolutiivisessa kehityksessä, joka johti maapallon asuttamiseen osan porukkaa lähtiessä kulkemaan. Impulsiivisia rohkeita ihmisiä jatkoi matkaa, ja tavallisella neurojärjestelmällä varustetut ihmiset jäivät viljelemään maata. ADHD sekä muu neuroepätyypillisyys (nepsy) ovat voimakkaasti perinnöllisiä. Mediassa on sammakoita päästelleet, viimeksi tamperelainen asiaan erikoistunut psykiatri, kaikenlaiset toimijat, ja ainoa asia mikä on selvää on se, että ihminen jolla ei ominaisuutta ole ei oikein osaa sitä kuvata. Tästä on kyllä poikkeuksia, mutta heidän sanomisensa on ilmeisesti liian laajaa ja moninaista, joten huonosti myy mediassa. Median kuvaama keskittymiskyvyn puute ja unohtelu sellaisenaan koskee vain pientä prosenttia meikäläisistä. Koska koko ongelmakenttä alkoi valjeta vasta vuonna 2017 on selvää, että tuhoutuneita elämiä on mennyt hautaan valtavasti, ja täällä yrittää selviytyä suuri joukko ihmisiä, jotka tarvitsevat diagnoosin. Meillä lainsäädäntö edellyttää sitä, että ihminen pääsee minkäänlaisien tukitoimien piiriin oppilaitoksissa ja muissa kuntoutusjärjestelmissä. Porukkaa on valtavasti työkyvyttömänä ilman diagnoosia. Arviolta 10 000 tehdään vuosittain vaikka tarve on 100 000 – 150 000. Lapsuudenystäväni arvelee syyn ADHD:hen olevan siinä, että “ihmisen aivot eivät vaan ole kerinneet sopeutua tihentyneeseen aikaamme”. Näin varmasti onkin yleisissä keskittymisongelmissa, mutta ADHD on täysin eri asia. Minä voin kuvata ainoastaan itseäni, ja oman pään sisäisen kaaokseni saan rauhoittumaan ruuhka-aikana keskustassa. Jos menen rauhalliseen paikkaan vaikka Keskuspuistoon tai meditoin rauhallisen musiikin soidessa taustalla on varmaa, että hetkessä olen niin kierroksilla, ettei henki kulje. Luonto on ihana valokuvissa, mutta puu, jota jaksan katsella pisimpään on joulukuusi. Aivoni toimivat jatkuvalla pikakelauksella – ovat toimineet näin sieltä vuodesta 1959. Näistä enemmän toisella kerralla.

Lopuksi haluan vielä sanoa, että ihmettelen suuresti ajatusta diagnoosi-hakuisuudesta turhaan. Tutkimukset ovat pitkät ja raskaat sekä yksityisellä kalliit. Kunnallisella Helsingissä jono on vähintään kaksi vuotta ja päteville yksityiselläkin tuo vuosi. Jos ei läpäise huumeseulaa ja on epäily alkoholin suurkulutuksesta tutkimukset loppuu siihen. Lääkkeet vaikuttaa päinvastoin ADHD -aivoissa eli seurannassa jää kiinni mikäli on ajatellut saada huumevaikutuksen – helpompaa on hankkia ainetta laittomasti. Suomen aivoliiton mielestä huolellisesti tehty diagnosointi on kuitenkin kaikkien etu.

Kolme vuotta myöhemmin

Hieman yli kolme vuotta on kulunut vatsalaukun ohitusleikkauksesta, jossa mahalaukusta jäi käyttöön 20-50 millilitran pussi, johon ohutsuoli yhdistettiin. Leikkaus siis ohitti mahalaukun ja pohjukaissuolen sekä noin 150 cm ohutsuolta. Leikkauksen jälkeen nälkä- ja janotuntemukset saattavat jäädä tilapäisesti pois. Tämän vuoksi on oltava säännölliset ruoka-ajat, ja nesteitä on pitänyt opetella juomaan säännöllisesti pitkin päivää. Mahalaukun ohitusleikkaus helpottaa refluksioiretta eli ruuan takaisinvirtausta ruokatorveen, joten se soveltuu hyvin myös potilaille, joilla on oireinen palleatyrä. Mahalaukun ohitusleikkaus muuttaa suolistohormonien eritystä. Tästä johtuen leikkaus hillitsee hyvin ruokahalua, mutta toisaalta voi herkästi aiheuttaa ruokailun jälkeisiä huonon olon tunteita eli niin sanottua dumpingia. Koska leikkauksessa ohitetaan osa ohutsuolesta, myös ruoan vitamiinien ja proteiinin imeytyminen vähenee.

Minulla on ilmeisesti koko prosessi sujunut hyvin, sillä vuosittaisissa kontrollilabroissa lähes kaikki arvot pysyvät viitearvojen keskellä. Leikkauksen jälkeen joutuu sitoutumaan vitamiini- ja ravinnelisiin loppuelämän ajaksi. Olen hankkinut kaikki valmisteet edullisimman hinnan mukaan Lidlistä. Kannoin purkit lääkärille, joka tarkasti pitoisuudet oikeiksi. Ainoa poikkeus on B12-vitamiini, jonka saan injektiona kolmen kuukauden välein. Sen saan apteekista reseptillä, ja pistoksen antaa terveyskeskuksessa hoitaja. Jostain syystä B12 ei imeytynyt tablettimuotoisena riittävästi. Vuosi sitten sain suosituksen aloittaa rautavalmisteen käyttö, sillä ikääntyminen heikentää raudan imeytymistä.

Fyysisesti voin siis erinomaisesti. Vaikea verenpainetauti sekä muut lihavuuteen liittyvät terveysongelmat ovat tiessään. Ainoastaan huono kolesteroli oli kohonnut lievästi, (pysyy kuitenkin viitearvojen sisällä) koska sorruin hetkeksi käyttämään maitoa, kermaa ja juustoa. Vaikutus huonoon suuntaan syntyy erittäin pienillä annoksilla, joten luovuin niistä kokonaan – jälleen kerran.

Ruoat maistuvat erilaisilta entiseen verrattuna. Herkut saattavat maistua pahalta ja entiset inhokit puolestaa hyviltä. Toisinaan on ajanjaksoja, jolloin mikään ruoka ei maistu. Kaupassa on hankala tehdä valintoja, mutta silti tämä tila tuntuu mukavalta vuosien ahmimisen jälkeen.

Psyykkinen puoli onkin sitten toinen juttu. Kuten aiemmin kirjoitin syöminen on riippuvuussairaus. Kaikki riippuvuussairaudet ovat tunne-elämän sairauksia, joiden hoitaminen on kaiken toipumisen edellytys. Minä olin hoitanut tätä puolta jo vuosia ennen leikkausta, joten lääkäri arvioi minulla olevan hyvän ennusteen lihavuuden taltuttamiseksi ja ahmimisen hillitsemiseksi. Leikkaus on vain yksi työkalu, ja jos addiktiota ei hoida lainkaan, on ennuste huono. Minäkin tiedän useita henkilöitä, jotka ovat lihoneet takaisin. Osa ymmärtää ja myöntää miksi, osa ei.

Omassa elämässä on jälleen ollut erittäin haastavia juttuja, jolloin syöminen on tullut mieleeni moneen kertaan ahdistuksen lievittämiseksi. Mielen ja tunteiden tasapainottaminen syömällä on ollut minun keinoni selviytyä ja nyt sitä ei ole. Tai on, jos annan sille mahdollisuuden. Suolen voi opettaa uudelleen vastaanottamaan suurempia annoksia ja myös hiilihydraatteja sekä rasvaa. Tämän kanssa saan olla tarkkana. Ahmimiseen kuuluu myös ruoan hotkiminen, mutta jos syön liian nopeasti, järjestelmä poistaa ylimääräisen ruoan heti. Myös vatsanväänteet ja tuskanhiki muistuttavat huonoista valinnoista. Olen hyvin kiitollinen kaikista huonoista oloistani, jotka pitävät minut raiteillani.

Seuraavaksi tie vie kohti plastiikkakirurgiaa. Rikkinäisen selkärangan vuoksi joudun suostumaan ylimääräisen vatsanahkan poistoleikkaukseen. Sillä on merkittävä vaikutus selkärangan kuormitukseen, vaikka maallikosta asia tuntuukin vähäpätöiseltä. Olen motivoitunut pitämään itseni liikunnalla, painonhallinnalla sekä muilla tarvittavilla toimenpiteillä pois ortopedien saleista niin pitkään kuin mahdollista.

Suosittelen harkitsemaan lihavuusleikkausta, jos on sairastunut lihavuussairauteen. Harkinta-aika on oltava riittävän pitkä ja siihen tulisi sisältyä riippuvuussairauden havaitseminen ja myöntäminen sekä halu sen hoitoon. Muussa tapauksessa edessä on kurjia aikoja, koska ahmimiseen ei enää ole mahdollisuuksia.

Elämää kiusaajien maailmassa

Monilla autismikirjon ihmisillä on aistisäätelyyn liittyviä erityispiirteitä, esimerkiksi yli- ja aliherkkyyksiä liittyen ääniin, valoon, kosketukseen, hajuihin, makuihin ja väreihin. Lisäksi autismikirjon ihmisiä yhdistää erityinen stressiherkkyys.Autismikirjoon liittyy myös vahvuuksia, kuten esimerkiksi hyvä yksityiskohtien havaitseminen ja keskittymiskyky erityisiin mielenkiinnon kohteisiin sekä hyvä oikeudentaju. Nyt tarkastelen stressiherkkyyttä ja oikeudentajua, jotka ovat johtaneet muuttamiseen viisi vuotta sitten Töölöön ja huhtikuussa Eiranrantaan. Näiden väliin mahtuu myös muutto ulkomaille.

Viisi vuotta sitten tapahtumat starttasivat koiranäyttelyn jälkimainingeissa. Olin toiminut vuosikymmeniä kehäsihteerinä koiranäyttelyissä. Mukavaa puuhaa, jossa kolme henkilöä työskentelee päivän yhdessä. Sopivaa puuhaa stressaantuvalle kirjolaiselle, jolle isot joukot tuottavat haasteita.

Kaivarissa oli perinteinen käppänänäyttely, jossa minäkin olin työtehtävissä, mutta jostain syystä se oli erittäin huonosti hoidettu henkilökunnan osalta. Se oli koko urani ainoa noin surkeasti toteutettu tapahtuma. Kehissä on päivän aikana juotavaa ja syötävää, sillä sieltä ei ole mahdollisuutta lähteä kesken hommien pois. Pienet tauot wc-käynteihin yleensä pidetään tarpeen mukaan keskenämme sopien. Kehien jälkeen on lounas, joka oli tuossa näyttelyssä soppatykki.

Kehiin ei kuulunut mitään tarjoilua, joten joku lähti sitä viereisestä kehästä kyselemään. Saimme pari pulloa juotavaa, ei muuta. Soppatykin lohisoppa oli loppunut jo päivällä, joten se siitä. Sihteeristö valitti asianmukaisesti toimikunnalle ja meidän pomolle, näyttelyohjaajalle. Sitten kotiin.

Seuraavana päivänä toimikuntaan kuulunut naapurini pyysi minua lenkille koirineni. Menin. Kiersimme Kulmakadulta Tervasaaren ympäri ja takaisin. Koko matkan sain kuulla lihavista, laiskoista ja ahneista sihteereistä, jotka lähtiessään varastavat toimikunnan limut. Kaiken tuon lisäksi “ravataan kusella”. Naapurini mukaan “mä voin kyllä opettaa pidättämään tarvittavan tuntimäärän. Jei! Mahtavaa!

Minä jouduin lenkin aikana meltdown tilaan, sen shutdown muotoon, jossa näkökenttä hämärtyi, kurkku meni tukkoon ja sylki valui leukaa pitkin, koska en pystynyt nielemään. Järjestelmä oli kuormittunut ja kuumentunut ja lopulta hirtti kiinni. (Meltdowssa ja shutdownissa on kyse samasta asiasta eli stressi- ja kuormitustilan aiheuttamasta reaktiosta, mutta meltdown ”puhaltaa ulospäin” eli henkilö ”räjähtää”, voi huutaa ja paiskoa tavaroita tms. Shutdownissa sen sijaan henkilö ”menee kiinni” eli sulkeutuu itseensä suojatakseen itseään enemmältä kuormitukselta. Riippuu persoonallisuudesta kumpia saa enemmän. Joillekin tulee vain meltdowneja ja toiset käpertyy aina itseensä piiloon.) Tila alkaa korjaantua yleensä tunneissa, mutta tuolloin se kesti seuraavaan päivään.

Onneksi näyttelyohjaaja oli kokenut ihminen, joka oli tilanteen tasalla, kun hänelle asiasta raportoin seuraavana päivänä. Lopputulos oli se, että minun harrastustoimintani kehäsihteerinä päättyi tuohon. Kiusaaja jatkoi porskuttamista, todennäköisesti kuohuviinilasi kädessään, mutta minulle jäi päähän takomaan pakene, pakene, pakene, pakene.

Muutamien aikojen kuluttua katsoin viisaimmaksi paeta ja järjestin itseni Töölöön lapsuuden maisemiin. Kiva asunto ja Jopolla hurautettiin tyttöjen kanssa aikaisin Rajasaaren koirapuistoon. Vuosi meni ja takaisin kotiin Kruununhakaan. Snellu oli mieluinen osoite ja ensimmäisen kerroksen asunto aivan täydellinen. Elämä jatkui siis ennallaan. Paitsi, että ei. Kehishommat jäi eikä paluuta ollut. Pelkkä ajatus kuormitti järjestelmää niin, ettei voinut hengittää.

Kronologisesti edeten seuraavaksi lähdin Unkariin ja Espanjaan. Se muutto toteutui innostuksen vallassa, sillä olin saanut terveyteni takaisin ja halusin seikkailla ennen lopullista vanhuutta. Olisin ollut pitempään, jos ei korona olisi tullut väliin. Vaikka oli aivan selvää, etten loppuelämääni siellä olisi viettänyt, meneminen ja paluu olivat hyödyllisiä ja tärkeitä kokemuksia. Ikävä ei ole takaisin eikä Espanjaan jäänyt mitään muuta mielenkiintoista ja mukavaa kun Niemiset.

Kohti seuraavaa meltdownia eli koirapuistoon. Sillä aikaa kun olin pois Suomesta oli koirapuiston sääntöjä selkeytetty asiasisällön sekä suuremman fontin avulla. Pullon ja tupakan päälle oli piirretty ruksit niin, että lukutaidottomillekin olisi selvää, ettei koirapuistossa polteta eikä juoda. Lelujen osalta oli tarkennettu, ettei puistossa heitellä myöskään keppejä, lumipalloja ym. vastaavia. Makupaloja ei tuoda koirapuistoon. Koirapuistot on tarkoitettu koirille ja säännöt takaavat koirien hyvinvointia ja turvallisuutta. Ongelman muodostavat henkilöt, jotka eivät kertakaikkiaan ymmärrä koirista yhtään mitään, ja henkilöt, jotka viis veisaavat säännöistä taikka lainsäädännöstä. Kirjolaiselle positiiviseksi mielletty oikeudentaju joutuu väjäämättä törmäyskurssille. Järjestelmäni ei taivu mitenkään hyväksymään näiden säännöistä piittaamattomien toimintaa. Olen ratkaissut sen pysymällä pois tilanteista, joiden tiedän aiheuttavan tuon “melttarin”. Joskus kuitenkin käy vahinko.

Normipudeaikana kävi puistossa henkilö, joka lähes tauotta jakoi taskustaan nameja koiralleen. Paitsi, että omalla koiralla jumitti päässä, myös muut koirat juuttuivat kerjäämään taskun viereen. (Sivuhuomautuksena sanottakoon, että minun koirallani on kyljessä arpi namien aiheuttaman hyökkäyksen vuoksi.)

Eräänä päivänä tulin sitten sanoneeksi, että “älä anna niitä nameja ne on kielletty säännöissä. Henkilö riemastui ja minä korotin ääneni. Huutokuorohan siitä syntyi. Lopuksi henkilö sanoi, että “voit käydä täällä aamulla viideltä, mutta muina aikoina pysy pois.” Lisäksi hän sanoi, ettei kukaan halua minua puistoon, sillä olen tyranni. Tyranni poistui kotiin tarkastamaan tyrannin määritelmän. Määritelmän mukaan tyrannit eivät kyllä poistu. Nyt poistui ja kiusaaja jäi. KIUSAAJA!!!

Päässä alkoi jyskyttää tuttu pakene, pakene, pakene, pakene. Jumputus lakkaa, kun alkaa toimenpiteisiin. Minä aloin etsiä uutta kotia, sillä en mahtunut enää Krunaan. Kiusaajat voittaa melkein aina. Kävelin koiran kanssa tutkailemassa eteläistä stadia ja sitten olikin tarjolla asunto, josta olin kiinnostunut jo viisi vuotta aikaisemmin, ennen Töölön retkeä.

Aikalailla heti, jos ei jo ennen muuttoa, tiesin tehneeni virheen. No, puoli vuotta menee vaikka tikun nenässä. Nyt odottelen, että pääsen muuttamaan, asunto on jo.

Tätä kirjoittaessani, on miniäni joutunut koirapuistoissa olevien pallojen vuoksi oikein uhkailluksi ja maalitetuksi. Vaikka hän on oikeassa, ei auta. Kaverit kääntää pään pois kun puiston porttiin ilmestyi uhkailulappu koiran rotua ja nimeä myöten. Olen kyllä sitä mieltä, että kaverit, jotka kääntävät päänsä, eivät ole mitään kavereita. Hekin ovat kiusaajia. Minunkin tapauksessani muut sanoivat monta kertaa, että “voitsä sanoa sille, ettei tuo niitä nameja kun oot rohkee sanomaan”, mutta tilanteen eskaloiduttua “on se kyllä karmee tyranni toi Sari”. Jep, niin oon! Ainakin karmee, sillä piiruakaan en anna asiassa periksi. Mutta puistoon tuskin enää koskaan menen tuohon kellonaikaan, vaikka henkilön koira ehti jo kuolla. Kiusaaja voitti!!!

Autismikirjoihminen ei voi muuttaa tapaansa suhtautua asioihin. Meltdown-tilan lauettua ei voi kun odottaa, että se menee ohi. Jos toinen ihminen lohduttaa, koskee tai sanoo yhtään mitään, tila pahenee. Nyt on hemmetin paljon helpompi suhtautua itseensä, kun tietää asian. Kierrän tilanteet, mutta jos joudun niihin tiedän, että kohtaukselle ei voi mitään, se menee menojaan hetken kuluttua. Aivot palauttaa normitilan, eikä asialla ole enää mitään merkitystä. Merkitys muodostuu siitä, että toiminta ohjautuu toisin. Kiusaaja voitti!!!

Eikä siinä vielä kaikki…

… tai jotain sellaista.

Aloin kirjoittaa elämästäni terveyden näkökulmasta, koska lääkärit kehoittivat minua näin tekemään. Heidän tarkoituksensa on jakaa kokemusasiantuntijoiden tarinoita potilailleen, jotka kärsivät samankaltaisista asioista. Koska en koe ongelmalliseksi tarinani kertomista päätin ryhtyä toimeen. Kun blogin perustin samalla kirjoittelin muistakin jutuista, jotka itseäni kiinnostavat. Pääsin tarinassani nykypäivään, mutta sitten alkoivat hankaluudet. Aluksi minulla ei ollut aavistustakaan mitä tapahtui kunnes pari kuukautta sitten sain vastauksen, tai vastauksia, mielessä pyöriviin kysymyksiin.

Olen kertonut rutiineistani, jotka ovat olleet edellytys toipumiselle yhtään mistään. Rutiinit pitävät elämän kasassa ja niiden muutokset aiheuttavat merkittäviä ongelmia. Kun kuntosaleille tuli rajoituksia sain vielä homman pelittämään, sillä niiden aukioloaikoihin ei tullut muutoksia. Aamulla kello kuusi pääsi treenaamaan. Kun sitten 1.4. ne sulkeutuivat kokonaan, jouduin ahdinkoon, joka suisti lopulta kaiken radaltaan. Kirjoittaminen jäi heti, ei ollut sanoja lainkaan. En ollut varuillani koirapuistossa ja itsekäs, ikävä ihminen aiheutti elämän hetkellisen suistumisen raiteiltaan. Olen kohtuullisen hyvin oppinut noita väistämään, mutta nyt kävi vahinko. Jälleen kerran tein omia pään sisäisiä johtopäätöksiä ja päädyin väärään sekä erittäin huonoon ratkaisuun. Muutin toiselle puolelle rantaa. Valtava virhe. Siinä sitten istuin ja ihmettelin mitä helvettiä tapahtui. Kun rutiinit oli mahdollista palauttaa, ei se minun tapauksessani onnistunut lainkaan. Ei vähääkään.

Viimein toukokuun lopulla sain vastauksen. Luulin, että olin selvittänyt jo kaiken itsestäni, että jatkaisin nyt elämääni loppuun saakka sekä hoitamalla itseäni hyvin että kantamalla vastuun toimistani. Ei mennyt nyt ihan niin ja siksipä laitoin tuon otsikon “ eikä siinä vielä kaikki”. Tuttu mainoksista, joissa samaan rahaan saa vaikka mitä. Minä olen saanut. Mutta mitä vielä entisten lisäksi?

Sain kuulla olevani autismikirjoihminen eli NEPSY. Nepsy on lyhenne neuropsykiatrisista haasteista, joita aiheuttavat aivotoiminnan rakenteelliset ja toiminnalliset poikkeavuudet. Näitä ovat ADHD, ADD, Aspergerin oireyhtymä sekä muut autismikirjon häiriöt. Vuoden 2022 alusta nämä poistuvat kokonaan sairausluokituksesta ja autismikirjosta tulee ihmisen ominaisuus, samaan tapaan kuin on seksuaalinen suuntautuminen tai vasenkätisyys. Minä kuulun siis vähemmistöön, joka on aika siistiä.

Mikä sitten ei ole siistiä. Tällä hetkellä se, että olen 62 vuotta yrittänyt muuttaa itseäni toisenlaiseksi, sillä en ole millään selviytynyt asioista, joista olisin halunnut selvitä enkä niistä, joita en halunnut tehdä, mutta olisi pitänyt. Jos äiti olisi saanut toimittaa minut tutkimuksiin jo 60-luvulla, olisin saanut mahdollisuuden ratkaista asiat toisin. Olen nimittäin erittäin sitkeä ongelmien ratkaisija omassa elämässäni. Äidin mielipide hiljennettiin todennäköisesti häpeän vuoksi. Sarissa ei ole vikaa! No ei ole ei, mutta Sari on erilainen eikä millään pysty määrättyihin asioihin. Sitkeys on siis ollut useasti vähintäänkin haitallista, kun olen pyrkinyt suoriutumaan asioista, mitkä kuormittavat neurojärjestelmäni oikosulkuun. Kyllä vituttaa! Tässä iässä on jo elämä mennyt menojaan. Jäljellä on viimeinen taistelu saada virheelliset diagnoosit kumottua ja oikeat tilalle.

Blogini jatkuu nyt siis tästä. Minulla on erinomainen lääkäri, joka on laittanut prosessin alulle. Olen toimittanut elämäkerran hänelle ja psykiatrille, joka kirjasi minulle kaksisuuntainen mielialahäiriödiagnoosin kymmenisen vuotta sitten. Häneltä pyydän merkinnän poistamista. Lisäksi minulla on lausunnot alkaen vuodesta 1977, joten matskua löytyy. Seikkailu on siis alussa – tervetuloa mukaan.

Seuraavassa osassa kerron tarkemmin mitä on tapahtunut, kun Sari on lähtenyt muuttamaan.

Suomen Pankki – kortteli 43 – osa 1

Hallituskadun ja Rauhankadun väliin jää kukkula, jota kutsuttiin aikoinaan Tallimäeksi. Se oli kadunlouhijoille todellinen koetinkivi, sillä maaston tasoitus olisi tullut kalliiksi. Tallimäelle oli 1800-luvun puolella ehtinyt syntyä tiheää, joskin järjestäytymätöntä asutusta. Carl Ludvig Engeliä eivät moiset pikkuseikat kuitenkaan häirinneet hänen suunnitellessaan paikalle monumentaalirakennuksiaan, Yliopiston kirjastoa, Tuomiokirkkoa sekä pientä kreikkalaiskatolista temppeliä. Myöhemmin Tallimäelle syntyi vielä yksi julkinen rakennus lisää – Suomen Pankki.

Suomen Pankin nimellä nykyisin tunnettu kortteli oli alkuperäiseltä nimeltään Oranki eli Orangutangi. Nimi ei kuitenkaan kauan säilynyt käytössä, vaan pian aluetta ryhdyttiin kutsumaan Kreekalaisten kirkon tai Vanhan venäläisen kirkon kortteliksi ja lopulta Suomen Pankin kortteliksi.

Kenraalikuvernööri päätti vuonna 1825, että ortodoksiselle seurakunnalle rakennettaisiin väliaikainen kirkko varsinaista katedraalia odotellessa. Hän käski hävittämään Tallimäeltä “nuo vanhat kurjat talot”, jotka olivat kaiken lisäksi alttiita tulelle.

Muurarin leski Salin, kauppias Weurlander, kirvesmies Lindgren, sotilaanvaimo Mexberg, vahtisotilas Sandberg ja neiti Helena Grönqvist monien muiden ohella joutuivat luovuttamaan tonttinsa pois 1166 ruplan 75 1/2 kopeekan hinnasta. Oli ehkä luterilaiselle suurkirkolle onneksi, että se sai naapuriksi vaatimattoman temppelin ja että ortodoksinen katedraali rakennettiin myöhemmin Katajanokan kallioille. Pyhän Kolminaisuuden kirkko valmistui Tallimäelle vuonna 1827.

Suomen Pankin paikalla pitivät Suomeen muuttaneet venäläiset ja juutalaiset myyntikojujaan eli narinkkaansa. Kerrotaan nuoren Johan Ludvig Runeberginkin ostaneen täältä huonekaluja läheiseen kotiinsa. Aikalaisten suussa Narinkkaa nimitettiin kuitenkin vähemmän imartelevasti täimarkkinoiden nimellä. Sen osto- ja myyntikojuissa myytiin ruokatavaran, vaatteiden ym. lisäksi myös miestä väkevämpää. Torilla elettiin värikkäästi; tapeltiin ja metelöitiin usein sekä harjoitettiin myös rakkauden vähittäiskauppaa.

Venäläinen asutus oli keskittynyt Narinkkatorin ympärille. Etupäässä Pietarista tänne siirtyneet kauppiaat sulautuivat hitaasti kantaväestöön eriuskoisuutensa ja puutteellisen ruotsinkielen taitonsa takia. He erottuivat ympäristöstään oudon vaatetuksensa ja miehet lisäksi partansa vuoksi. Parta ei tuon ajan helsinkiläisherroilla ollut lainkaan muotia. Toinen laaja venäläisasutus oli Töölössä.

Narinkkatori oli edullisen sijaintinsa vuoksi kysytty. Jo Ehrenström oli ehdottanut normaalikoulun paikaksi Tallinmäkeä, Senaatti tekikin asiasta päätöksen vuonna 1866, mutta Pietarissa asia raukesi.

Narinkan päivät olivat kuitenkin luetut, kun oma toimitalo suurimmalle rahalaitokselle tuli ajankohtaiseksi. Se sai väistyä kaupungin kaukaisempiin osiin eli nykyisen Kampin alueelle.

Suomen Pankin historia alkoi vuodesta 1811, jolloin keisari Aleksanteri I oli määrännyt perustettavaksi Waihetus-, Laina- ja Depositioni-Contorin. Suomen oman keskuspankin tehtävänä oli järjestää Venäjään liitetyn maan raha-asiat.

Kun pankki aloitti toimintansa 1. huhtikuuta 1812, maailmassa oli vain kolme muuta keskuspankkia (Venäjän oma keskuspankki perustettiin vasta 49 vuotta myöhemmin). Suomen Pankilla ei kuitenkaan ollut vähäisimpiäkään käyttövaroja. Sen kassa oli niin tyhjä, että johtokunnan täytyi ensimmäisessä kokouksessaan pyytää senaatilta rahaa kirjoitustarvikkeiden ostoon. Kesti vuosia, ennen kuin pankki sai valtiolta perustamisasiakirjassa säädetyn pääoman, miljoona hopearuplaa.

Kun keskuspankki muutti 1819 senaatin muiden keskusvirastojen kanssa Helsinkiin, sillä oli käteisvaroja 873048,94 ruplaa. Ne tuotiin valtion rahakirstussa uuteen pääkaupunkiin. Kirstu ja tärkeimmät asiakirjat kuljetettiin maitse kärryillä, muiden tavaroiden kuljetukseen vuokrattiin laiva. Muutto kesti kuukauden päivät. Pankki toimi aluksi kauppaneuvos Sederholmin talossa, ja sieltä se muutti vuonna 1822 valmistuneeseen Senaatintaloon.

Suomen Pankista kehittyi vähitellen mahtava rahalaitos, kun puutavaran vienti kasvatti sen tuloja. Tilat Senaatintalossa kävivät ahtaiksi, ja pankki alkoi tuolloin etsiä omaa tonttia. Rahaolot olivat hyvin sekavat aina vuoteen 1840, jolloin tehtiin suuri raharealisaatio, jonka yhteydessä Helsingissä toimiva Vekseli- laina- ja talletuskonttori sai Suomen Pankin nimen.

Toimitaloa varten julistettiin maan ensimmäinen kansainvälinen arkkitehtikilpailu, jonka voitti saksalainen arkkitehti Ludwig Bohnstedt, joka toimi Pietarin taideakatemian professorina. Tulosta pidettiin erittäin onnistuneena, sanottiinpa taloa parhaaksi Engelin jälkeisistä monumentaalirakennuksista.

Kustannusarvio sai valtiopäivien päätöksen mukaan nousta korkeintaan 500 000 markkaan, mistä syystä esimerkiksi katto- ja seinäkoristeissa on käytetty vain osittain kipsiä pääosan ollessa prässättyä peltiä. Tosiasiassa talon hinta nousi yli kaksinkertaiseksi, osaksi tosin siitä syystä, että suunnitelmaa laajennettiin tuntuvasti.

Komea renessanssitalo valmistui Nikolainkadun varteen vuonna 1883. Eteishalli tuli keskelle rakennusta, ja siitä nousi upea portaikko yläkertaan. Keskihallin molemmilla puolilla oli avoin valopiha. Yläkerrassa oli korkea, avoin ja hyvin valaistu pankkisali. Siellä oli myös pankin johdon kokoushuone ja muita työtiloja.

Atelier Apollo Wasastjerna Nils, valokuvaaja, 1910

Maan alle peruskallioon oli louhittu jykevät kassaholvit, toinen valuutan ja toinen talletusten säilyttämistä varten. 1930-luvun lopulla tarvittiin uusi holvi kultaa varten, ja se rakennettiin vanhan kassaholvin alle. Kultaholvissa on teräksiset ovet, joista toinen painaa 8500 kiloa ja pienempikin 2500 kiloa. Molemmat ovat englantilaisen Chubb-tehtaan valmistamat. Ne kestävät kaikki räjäyttämisyritykset ja sulkeutuvat automaattisesti entistä tiukemmin mikäli niitä yritetään räjäyttää. Ne kestävät myös kuumuuden.

Kolikoita punnitaan. Kuvaaja Pietinen 2.10.1931.

Suomen Pankin laajennusosa valmistui 1960-luvun vaihteessa ja sen on suunnitellut Harry W. Schreck. Samalla tehtiin päärakennuksen peruskorjaus. Sisätiloihin tehtiin suuria muutoksia, mutta rakennuksen historiallinen luonne säilytettiin. Pohjakerroksen keskushalli restauroitiin, ja varsinainen pankkisali säilyi osin alkuperäisenä. Suuri peruskorjaus tehtiin vuonna 2006, jolloin sisätilat väritettiin renessanssin henkeen. Suunnittelijana toimi arkkitehtitoimisto Nurmela-Raimoranta-Tasa.

Suomen Pankin talossa on merkittävien suomalaisten taiteilijoiden töitä: Juho Rissasen kolmiosainen lasimaalaus, Lennart Segerstråle Finlandia-freskot, Akseli Gallen-Kallelan Aino-taulu, Dora Jungin kuvakudokset Kuparikanta ja Kultakanta sekä Eeva Anttilan kuvakudos Työ ja elämä.

19661010 . Suomen pankki, Snellmaninaukio. Pankin pääportaikon lasimaalaustriptyykki Elonkorjuu, Tukinuitto, Silakkamarkkinat (Juho Rissanen, 1933). Kummallakin sivuseinällä näkyy osin Lennart Segerstrålen Finlandia-freskot, Suomi herää ja Suomi rakentaa vuodelta 1943.

Pankin edustan aukiota hallitsee J. V. Snellmanin patsas, josta järjestettiin kilpailu 1913. Sen voitti Emil Wikströmin ja Eliel Saarisen ehdotus. Wikström veisti patsaan, Saarinen suunnitteli sen jalustan sekä portaat ja terassin päärakennuksen eteen. Patsas pystytettiin vuonna 1923. J. V. Snellman oli valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä vuosina 1863- 1868, jolloin saatettiin loppuun rahauudistus, jossa Suomi sai oman markan.

Eila Hiltunen on suunnitellut Suomen Pankin suihkukaivon, joka on kuparilevyistä hitsattu abstrakti veistos ja yksi hänen varhaisimmista hitsaustekniikalla valmistetuista teoksistaan. Hitsattu suihkulähde Rauhankadun puolella on kansan suussa saanut nimen Variksenpesä sillä pankin pääjohtajana oli patsashankkeen aikaan Klaus Waris. Veistoksen paljastustilaisuus oli 16.8.1961.

Lähteet:

Klinge Matti, 2012, Pääkaupunki Helsinki ja Suomen valtio 1808-1863.

Ollila Kaija, Toppari Kirsti, 1975, Puhvelista Punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita.

Järvenpää Eeva – Räihä Sirpa, 2007, Vanhinta Helsinkiä kertomuksia Kluuvin ja Kruununhaan kortteleista.

Kuusterä Antti & Tarkka Juha, 2011, Suomen Pankki 200 vuotta keisarin kassasta keskuspankiksi I.