Valtionarkisto valmistui vuonna 1890, mutta sen tarina alkoi jo 1809, jolloin Suomi liitettiin Venäjään. Haminan rauhansopimuksen mukaan Suomea koskevat asiakirjat oli siirrettävä Ruotsista Suomeen. Kun ne oli saatu Turkuun, edessä oli heti muutto uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin.
“Suomen yleinen arkisto” pakattiin rekiin, jotka matkasivat kasakoiden saattamina Helsinkiin maaliskuussa 1819. Matka kesti neljä päivää. Melkein kaiken aikaa oli suojasää, ja kuljetuslaatikot kostuivat. Arkisto saatiin kuitenkin turvaan raatimies C. G. Etholénin kivitaloon Helsingin keskustaan.
Kolme vuotta myöhemmin arkisto siirrettiin uuteen senaatin taloon. Ruotsin vallan aikaiset asiakirjat vietiin vintille, ja siellä ne lojuivat parikymmentä vuotta, kunnes Helsingin yliopiston kirjaston amanuenssi Edvard Grönblad alkoi 1840-luvulla tarkemmin tutkia vanhoja voudin tilejä. Niihin oli vuodesta 1537 lähtien tarkasti merkitty manttaalit ja kymmenykset, joiden mukaan voudit keräsivät veroja kuningas Kustaa Vaasalle. Grönblad huomasi, että ennen vuotta 1634 laadittujen voudin kirjojen kannet olivat pergamenttilehtiä katolisen jumalanpalveluksen käsikirjoista. Ne oli pantu uusiokäyttöön, kun Ruotsi oli kääntynyt luterilaisuuteen. Grönblad kertoi löydöstään esimiehelleen yliopiston kirjastonhoitajalle Fredrik Wilhelm Pippingille, joka vei asian senaattiin. Se päätti, että pergamenttikannet oli varovasti irrotettava asiakirjoista ja luovutettava säilytettäviksi yliopiston kirjastoon.
Valtionarkistonhoitajaksi nimitettiin 12.5.1883 Reinhold Hausen, joka saman vuoden lokakuussa hän lähetti senaatille pitkän ja yksityiskohtaisesti perustellun esityksen, jossa vaadittiin että valtion arkistolle on rakennettava oma talo. Perusteena olivat tilan ahtaus, tulipalovaara, työhuoneiden pimeys sekä puutteellisesta lämmityksestä johtuva kylmyys ja kosteus, jotka koettelivat niin asiakirjakokoelmia kuin tutkijoitakin. Hausen sai vapaasti valita käyttämänsä arkkitehdin tehtävään, josta ei ollut aiempia kokemuksia. Hän kääntyi nuoren Gustaf Nyströmin puoleen, josta tuli myöhemmin polyteknisen opiston arkkitehtuurin pääopettaja.
Valtionarkistonhoitaja Reinhold Hausen. Kuva: Atelier Nyblin 1900-1929, museovirasto.
Carl Gustaf Nyström 21.1.1856 – 30.12.1917 Kuva: Helsingin Sanomat.
Keisari myönsi senaatin esityksestä kustannusarvion vaatimat 800000 mk heinäkuussa vuonna 1886 ja rakennuksen perustustyöt aloitettiin saman vuoden syksynä. Valtionarkisto pääsi muuttamaan komeaan palatsiinsa Valtioneuvoston linnan tiloista vuonna 1890. Valtionarkistoa pidetään Carl Gustaf Nyströmin edustavimpana työnä. Hän pyrki tyyliltään yhteensopivaan rakennukseen Engelin klassismin kanssa, joka aiheutti taidekriitikkojen kritiikkiä jäljittelyn vuoksi.
Korinttilaiset pylväät.
Rauhankadun sisäänkäynti.
Kaupungin raja kulki 1700-luvulla Vuohen korttelin kallioilla. Sen korkeimmalla kohdalla sijaitsi yksinkertainen vallilinnoitus. Kun valtionarkisto rakennettiin, Hausen kunnostutti linnoituksen jäännöksistä istutetun puutarhan, jota ruvettiin kutsumaan Hausenin kukkulaksi. Osa siitä on vieläkin nähtävissä arkiston kahvion ulkoterassilla. Valtionarkiston laajennuksen yhteydessä rakennettua portaikkoa kutsutaan puolestaan pennikujaksi, sillä työ sattui samaan aikaan kun pennin raha otettiin uudelleen käyttöön vuonna 1963.
Vuoden 1972 laajennusta.
Hausenin kukkula.
Pennikuja.
Snellmaninkadun puolella voi nähdä vielä vanhaa kalliota. Vuoden 1972 laajennusta.
Valtionarkiston tehtävänä oli säilyttää ja järjestää historiallisia, valtiollisia, oikeudellisia sekä hallinnollisia asiakirjoja.
Helmikuussa 1944, pahimpana pommitusyönä arkiston ympärille putosi kymmenkunta pommia, missä rytäkässä arkiston katolla seisova Carl Eneas Sjöstrandin veistämä historian runotar Kleio menetti päänsä. Tapauksesta liikkuu useitakin tarinoita. Yksi kertoo miehestä, joka luuli runottaren päätä pommiksi ja vavisten odotti sen räjähtämistä. Se ei räjähtänyt, vaan päinvastoin oli säilyny putouksesta täysin ehjänä.
Asiakirjoja pakataan laatikoihin sodan johdosta.
Veistosryhmän teki C. E. Sjöstrand. Keskellä on historian runotar Kleio.
Valtionarkiston laajennuksen Snellmaninkadun puolelle on piirtänyt S. M. Schjerfbeck, ja se valmistui vuonna 1928. Tontin keskiosiin tehtiin Olof Hanssinin suunnittelema laajennus, joka valmistui vuonna 1972.
Vuoden 1928 laajennus.
Vuoden 1928 laajennus.
Valtionarkistosta tuli Kansallisarkisto vuonna 1994 ja sinne on keskitetysti siirretty muita pienempiä arkistoja. Kansallisarkiston tehtävänä on varmistaa kansalliseen kulttuuriperintöön kuuluvien viranomaisten asiakirjojen säilyminen ja toimia arkistotoimen asiantuntijaviranomaisena sekä edistää kansalliseen kulttuuriperintöön kuuluvien yksityisten asiakirjojen säilymistä ja hankkia niitä kokoelmiinsa. Tämän lisäksi arkisto huolehtii säilyttämänsä asiakirjallisen kulttuuriperinnön tarjoamisesta tutkijoiden käyttöön. Se osallistuu myös alansa tutkimus- ja kehittämistoimintaan.
Arkiston vanhin asiakirja on pergamentille kirjoitettu kuningas Erikin suojeluskirje Karjalan naisille vuodelta 1316. Kaiken kaikkiaan arkistossa on yli 80 kilometriä asiakirjoja keskiajalta nykypäivään. Kansallisarkistoon voi mennä tutkimaan asiakirjoja jokainen kiinnostunut, ohjeet löytyy nettisivuilta: https://arkisto.fi/
Kuluneen vuoden, siis kokonaisen vuoden viime maaliskuusta alkaen, hankalin viikko oli viime viikko. Siis minulle. Miksikö? Siksi, ettei asiat menneet lainkaan haluamallani tavalla. Tyyneys katosi ja palautui vasta pääministerin todettua, että mikäli paikat on auki, ihmiset niihin menevät. Oli aika jälleen katsoa peiliin avoimin mielin.
Ahdistus alkoi kuntosaleille tulleiden rajoitusten vuoksi. Viis veisasin hallituksen ja muiden suosituksista pysyä pois saleilta siitäkin huolimatta, että sinne kymmenen saa mennä. MINÄ tarvitsen salitreenin MINUN selkärankavaurioni vuoksi, covidista viis! Missään vaiheessa en ole kyennyt liittymään tähän #seonvaanihantavallineninfluenssa höpinään. Siihen saattaa vaikuttaa lukuisa joukko terveydenhuollossa työskenteleviä kavereita sekä ymmärrys siitä, ettei missään sairaalatilat riitä hoitamaan kaikkia tarvitsijoita, mikäli tilanne pahenee. Nyt jo muut potilaat saavat odotella hamaan tulevaisuuteen pääsyä hoitoon – minäkin olen jonossa. Lisäksi ymmärrän, että maantieteelliset rajat ovat tautien suhteen rajoja ainoastaan, jos ne ovat kiinni siten, ettei pöpöjä tuo eikä vie kukaan. Näinhän meillä ei tule koskaan olemaan, ellei perustuslakia muuteta. Jotain on tehtävä eli paikkoja kiinni mahdollisimman paljon ja tarpeeksi pitkään.
Salille tuli sellainen systeemi, että appia käyttäen voi varata 55 minuutin vuoron kerrallaan. Minä haluan mennä sinne klo 6 aamulla, joten viime tiistaina jouduin ikäväkseni toteamaan, etten saanut paikkaa, enkä lopulta saanut sitä koko viikolle. Vitutti niin, ettei veri kiertänyt – taaskaan. Sain kuitenkin kasattua itseni ja sormi näppäimellä klo 7 joka aamu, onnistuin varaamaan tälle viikolle ma, ti, ke ja to. Auta varjele, pe ei enää onnistunut! Eikun meiliä vastaanottoon. Systeemiin oli tehty muutos, ettei saa olla kuin 3 varausta per asiakas.
Palautin pääministerin sanat moneen kertaan mieleeni rauhoittuakseni, ne olivat ikään kuin synninpäästö itsekkäälle minulle. Ryhdyin pesemään ikkunoita. Lopulta siivosin perusteellisemmin muutenkin, vaihdoin kukille mullat, hain pelargoniat kylmäkellarista ja istutin siemeniä purkkeihin. Pelkällä vitutuksella saa asioita aikaan.
Viime viikolla siis ajattelin ja ajattelen edelleen, että kertakaikkinen sulku sopii minulle parhaiten. Kun joku sanoo, että nyt tehdään näin, minun on helppo totella mukisematta. Itsekkäänä ihmisenä minulla ei ole varaa taivastella Lappiin menijöitä tai ravintolassa viihtyviä ihmisiä lainkaan. Jos haluasin niihin mennä menisin varmasti. Tällä hetkellä kulkemiskiintiö on täynnä, joten kiukuttelen kuntosalin rajoituksista.
Sitten itsekkään Sarin rokotusjuttuihin. Meinasin vilpillä luikahtaa ykkösryhmään. Kahden kroonisen keuhkotaudin kanssa olen päättänyt ottaa rokotuksen. En ole koskaan ollut rokotevastainen. Olen kaksi ihmistä tuntenutkin, jotka sairastettuaan, toinen polion ja toinen sikotaudin, vaurioituivat lopuksi elämäänsä. Flunssarokotteita en ole ottanut, mutta nyt ei ole kyseessä flunssa vaan jotain aivan muuta. Itsekkäänä ihmisenä haluan maailman takaisin raiteilleen ja, hitto soikoon, UIMASTADIKAN auki kesäksi. Salit ja stadikka – muusta tai muista viis. Kuulin valehtelevani sujuvasti virkailijalle, että otan astmalääkkeen pillerinä vaikka otan sen suihkeena. Astmani ei siis ole riittävän vakava kuuluakseni ryhmään 1. Onneksi siitä ei lopulta tullut mitään, sillä epärehellisyys vaarantaa toipumiseni addiktioiden osalta pahasti. Olen tyytyväinen, että sain itseni heti kiinni vilpistä ja vaikka sain rokotusajankin, se ei lopulta toteutunut. Ryhmä 2 starttaa aivan kohta, joten malttia. Lisäksi voin todeta, että Helsingissä on huippupalvelu ja rokotusjärjestelyt. Tämän vahvisti minulle tamperelainen ystäväni, joka on myös itse terveydenhoitoalan ammattilainen. Hyvä stadi!
Peilistä minua katsoi suoraan silmiin homo egoistic eli itsekäs ihminen. Kuulun siis ehdottomaan enemmistöön ihmiskunnasta, joka ajattelee ja toimii ensisijaisesti omaan napaansa tuijottaen. Minä tarvitsen hallituksen päätöksen pysyäkseni ruodussa. Ei ole suinkaan sattumaa, että viisauskirjallisuus, myös Raamattu, sisältää jo aikojen alusta rajoja ihmisyhteisöjen selviytymiseksi. Myös varhakantaisissa yhteisöissä oli omat lakinsa, riittinsä ja rituaalinsa, jotka varmistivat yhteisön hyvinvointia. Itsekkyys pidettiin kurissa kuolemantuomiolla, jos muu ei auttanut. Kymmenen käskyä ja roomalainen oikeus ovat meidänkin yhteiskuntamme perustalla. Nyt asioita hoitaa hallitus, presidentti ja eduskunta, sillä ilman niitä minun kaltaiseni ihmiset polkisivat muut littanoiksi itsekkyydessään.
Sulku alkaa ja minäkin joudun nyt keittämään kahvini itse – hyvä niin. Rukoilen, että Jumala ottaisi pois ainakin osan itsekkyydestäni.
Voimia ihmiset ja Taivaan Isän varjelusta meille kaikille.
Yrjö Koskisen kadun eteläisellä reunalla on kaksi uudempaa rakennusta. Unioninkatu 35 on Valtiotieteellisen tiedekunnan tiloja, ja sen on piirtänyt Einari Teräsvirta. Rakennus valmistui vuonna 1962. Ensimmäisenä siellä toimi Helsingin yliopiston biokemian ja radiokemian laitos. Uusin rakennus, jossa toimii Helsingin yliopiston Svenska social- och kommunalhögskola, valmistui 2010-luvulla.
Etualalla Svenska social- och kommunalhögskola.
Unioninkatu 35. Rakennus jää Vanhan ja Uuden klinikan väliin.
Sitten vanhempaan rakennuskantaan ja samalla hieman yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan historiaa.
Lokakuun lopussa vuonna 1848 oli päästy niin pitkälle, että Helsingin kirkoissa julki luettiin, myös virallisessa Finlands allmänna Tidning lehdessä painettu, kuulutus Uuden klinikan avaamisesta. Julistuksessa mainittiin, että uusi Kliininen instituutti tulee korkean esivallan määräyksestä avattavaksi yleisölle tulevan marraskuun 1. päivänä vuonna 1848. Niinpä valtion yliopistomme yhtämittaisesti toiminnassa ollut vanhin oma opetussairaala aloitti toimintansa. Sillä oli kaksi edeltäjää, joista toinen jo Turussa ja toinen Helsingissä. Rakennustoimikunnan muodostivat Uudenmaan läänin kuvernööri, yliopiston rehtori ja yleisten rakennusten intendentti konttorinjohtaja, arkkitehti Ernst Bernhard Lohrmann, jonka viimeksi mainitun maaliskuussa vuonna 1842 piirustusten mukaisesti rakennustyö oli suoritettava. Näissä piirustuksissa oli ohjeiden mukaisesti uuden sairaalan sisällytettävä 30 sairasvuodetta, ja talo oli rakennettava aikaisemman sairaalarakennuksen niin sanotun Vanhan klinikan läheisyyteen julkisivu Unioninkadulle. Potilashuoneista sisätautiosastolle kuuluvia oli 15 ja kirurgiselle osastolle samoin 15. Potilaita koskeva pykälä osoittaa sangen laajasydämistä vapaamielisyyttä, sillä sen mukaan sairaalaan oli otettava vastaan molempia sukupuolia olevia potilaita heidän säätynsä, taloudelliseen asemaansa, kansalaisuuteensa, uskontoonsa ja ikäänsä katsomatta, ei kuitenkaan imeväisikäisiä lapsia. Tämän lisäksi oli laitoksen yhteydessä, sen johtajan toimesta, päivittäin järjestettävä myös polikliininen vastaanotto sellaisillekin potilaille, jotka etsivät apua haluamatta sairaalahoitoon.
Lääkärien ja lääketieteen opiskelijoiden lisäksi Kliinisen instituutin henkilökuntaan kuului vielä taloudenhoitajaa vastaava komissaari, erityinen “kosthollin” pitäjä vastaamassa ruokataloudesta, vaatteiden pesusta yms. käytännöllisistä asioista, neljä hoitajatarta, “kuppaajatar”, ovivahti ja kaksi renkiä. Ajankuvana mainittakoon sairaanhoitajattarien pätevyysvaatimukset: heidän oli oltava keski-ikäisiä, terveitä, kestäviä, hiljaisia, kunnollisia ja siivoja naishenkilöitä, siinä kaikki. Kuppaajattaren tehtäviin kuului suorittaa potilaiden kuppauslaseilla käsittely, iilimatojen huolto ja niiden asettaminen potilaisiin, dekoktien valmistus, kääreiden asettelu ja kylvettäminen.
Laitoksen akateeminen luonne ilmenee vielä mm. siitä, että kun amanuensseilla ja eräillä muillakin henkilökuntaan kuuluvilla oli sairastuessaan oikeus ilmaiseen hoitoon ja lääkkeisiin sairaalassa, samat etuisuudet luvattiin myös varattomille ylioppilaille. Kun sitten Uusi klinikka aloitti toimintansa, sillä oli käytettävänään ajan oloihin nähden sangen tilava ja muhkea sairaalarakennus ja samoin myös sangen lukuisa ja monipuolinen henkilökunta. Amanuenssit mukaan lukien henkilökuntaa oli kaikkiaan 20 henkeä.
Porttikonki Uuden klinikan sisäpihalle.
Uuden klinikan sisäpiha.
Uusi klinikka – nyk. Aleksanteri-instituutti.
Vanhan klinikan itäinen seinä.
Vanhan klinikan pohjoinen pääty.
Vuonna 1877 uuden klinikan johtajaksi tuli kansallisrunoilijamme Johan Wilhelm Runebergin poika joka oli isänsä kaima (1843- 1918). Hän oli eräs maamme lääketieteen suurimpia merkkimiehiä. Hänen opetuksensa tapahtui miltei aina sairasvuoteiden ääressä, potilas tarkastettiin yksityiskohtaisesti ja opettaja keräsi mestarillisesti yhteen kaikki yksittäiset havainnot, tähdensi erikoisesti taudinkuvan olennaisimpia puolia ja pyrki kehittämään oppilaidensa arvostelukykyä kyseli heitä kuhunkin tapaukseen liittyviä seikkoja. Runebergin mielestä uhkasi jo 1800-luvun lopulla lääketieteen liiallinen erikoistuminen viedä siihen, että lääkärit unohtaisivat käsittelynsä kohteena olevan ei ainoastaan tiettyjen sairaiden eläinten tai elimistöjen, vaan koko sairaan ihmisen kaikkine ruumiillisine ja sielullisine osatekijöineen. Mainittakoon Runebergistä vielä, että hän oli moninkertainen valtiopäivämies ja valtioneuvos, joka osallistui säätyvaltiopäiville pappissäädyn jäsenenä ja edusti RKP:n jäsenenä ensimmäisessä eduskunnassa.
qrf
Syksyllä vuonna 1939 ennen varsinaisten sotatoimien alkamista uusi klinikka tässä viimeksi mainitussa merkityksessä siirrettiin Poriin, josta se keväällä 1940 palasi vakinaiseen kotiinsa. Uuden sodan puhjettua kesällä 1941 klinikka evakuoitiin Jyväskylään aloittaakseen taas vähän ennen saman vuoden joulua toimintansa Helsingissä, tosin siviilipotilaiden kohdalta varsin suppein paikkamahdollisuuksin. Yläkertaan sijoitettiin samoihin aikoihin erään pääkaupungissa sijainneen sotasairaalan sisätautipotilaita, joista klinikkatalo vapautui vasta keväällä 1943. Vielä yhden evakuointimatkan klinikka sai kokea, kun se helmikuussa 1944 Helsinkiin kohdistettujen suurten pommitusten johdosta siirrettiin tuolloin aluksi Hämeenlinnaan ja sitten maaliskuussa 1944 sieltä edelleen Vilppulaan, josta lopullinen kotiutuminen tapahtui syksyllä 1944.
Nykyisin rakennuksessa toimii Helsingin yliopiston Aleksanterin instituutti, joka on Humanistisen tiedekunnan alainen laitos, jonka tehtävänä on koordinoida Venäjän ja itäisen Euroopan tutkimusta ja opetusta valtakunnallisella tasolla, erityisesti yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden alalla. Instituutti perustettiin vuonna 1996 ja on alallaan suurimpia tutkimusyksiköitä Euroopassa. Se myös koordinoi ja edistää yhteistyötä ja vuoropuhelua akateemisen maailman, hallinnon, päättäjien, elinkeinoelämän ja kansalaisyhteiskunnan välillä sekä Suomessa että kansainvälisesti.
Vuohen korttelin eteläiset Asukkaat ovat Kansallisarkisto (entinen Valtionarkisto) ja Suomen Pankki, jonka setelipainorakennus valmistui Rauhankadun varteen 1954. Rakennuksen on piirtänyt arkkitehti Harry W. Schreck. Sen edustalla on Wäinö Aaltosen veistos Sarastus.
Rauhankadulla Suomen Pankille kuuluva rakennus, jossa toimii mm. pankin kirjasto.
Sarastus.
Snellmaninkatu 10-12 on Helsingin yliopiston entinen oikeuslääketieteen laitos, joka rakennettiin vuonna 1946 uudelleen vanhan 1919 valmistuneen ja sodassa tuhoutuneen kaksikerroksisen laitosrakennuksen kivijalalle. Sen on suunnitellut arkkitehti Pekka Salomaa. Pihalla on alkujaan Yliopiston anatomis-patologinen laitos, joka toimi myös kemian laitoksena. Rakennuksen on piirtänyt arkkitehti J. C. Söderlund ja se valmistui vuonna 1878. Molemmat rakennukset ovat edelleen yliopiston toimitiloja.
Snellmaninkatu 10-12 takapiha Unioninkadulta katsottuna. Suuret remontit meneillään.
Snellmaninkatu 10-12.
Vanha patologian laitos, jonne historialliseen aikaan sijoittuvien dekkareiden murhatut vietiin.
Vuohen korttelin kolmannessa osassa tarkastellaan Valtionarkiston (nykyisen Kansallisarkiston) historiaa ja toimintaa.
Lähteet:
Ollila Kaija, 1975, Puhvelista Punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita.
Soininen Gunnar, 1948, Helsingin ns. Uusi klinikka 100-vuotias.
Laskiaistiistain kunniaksi lähdin kahville ja laskiaispullalle Ekbergin kahvilaan Bulevardille. Muutamia vuosia sitten pääsin Helsinki-seuran järjestämään tilaisuuteen, jossa Maj-Len Ekberg luennoi leivosten historiasta. Tässä pieni katsaus kahvila- ja konditoriakulttuuriin.
qrf
Ensin Fredrik Ekberistä – kuinka kaikki alkoi
Helsinkiläinen leipurimestari ja kondiittori Fredrik Ekberg (1825 – 1891)
perusti pääkaupungin tunnetuimman kahvilan ja loi kansallisen leivosperinteen. Hänen vuonna 1852 perustamansa liike on toiminut nykyisessä osoitteessaan Kalkkunan korttelissa Bulevardi 9 vuodesta 1915.
Ekberg oli pankkivirkamiesperheessä kasvatettu orpopoika, joka päätti ensin opiskella kellosepäksi. Vuonna 1843 hän vaihtoi kuitenkin leipurinopintoihin ja valmistuttuaan kisälliksi 1847 toimi harjoittelijana Haminassa, Viipurissa, Pietarissa ja Riiassa. Ekberg pääsi leipurimestariksi tammikuussa 1852 ja perusti sen jälkeen ensimmäisen leipomonsa Helsingin Kruununhakaan Marian- ja Rauhankatujen kulmaan, mutta siirsi sen jo neljän vuoden kuluttua Aleksanterinkadulle Kiseleffin taloon. Vuonna 1862 leipomon kellarissa alkoi toimia hyvin suosituksi tullut kahvila ja 1863–1864 molemmat siirtyivät hänen rakennuttamaansa uuteen taloon Aleksanterinkadun toiseen päähän, numeroon 52. Lisäksi hän omisti 1869 alkaen panimon sekä vuodesta 1874 viinikaupan ja tupakkakaupan. Ekbergin yritys uudisti pääkaupungin kahvilakulttuurin ja teki kahvilassa käymisestä suosittua varsinkin ylioppilaiden keskuudessa.
Signe Brander 1912 . Ekbergin konditorialiike, Aleksanterinkatu 52. Liike toimi Aleksanterinkadulla 1864-1917
Ekberg kokeili rohkeasti uusia ideoita ja markkinoi taitavasti valikoimaansa, johon ruokaleivän ohella kuului kakkuja, leivoksia, konvehteja ja jäätelöä. Joulun alla 1865 hän julkaisi Helsingfors Tidningar -lehdessä suuren ilmoituksen, josta kuvastui uudenlainen, kansallinen leivoskulttuuri. Siihen kuului kansainvälisen leivosvalikoiman, kuten Aleksanterin- ja Napoleoninleivosten lisäksi myös kotimaisia leivoksia, muun muassa Runebergin torttu. Ekberg hyödynsi näin nousevaa J. L. Runebergin kulttia. Ekberg esitteli tuotteitaan myös näyttelyissä, esimerkiksi ensimmäisessä taide- ja teollisuusnäyttelyssä 1876, jossa tarjoilijat olivat pukeutuneet kansallisiin pukuihin.
Ekberg uudisti ja monipuolisti enimmäkseen sveitsiläisten sokerileipurien hallussa olleen pienimuotoisen kahvilakulttuurin, ja hän vastasi näin ollen teollistuvan pääkaupungin julkisen huvielämän kysyntään. Kahvilakäynnistä oli tullut muotia erityisesti ylioppilaiden keskuudessa. Vasta 1891 toiminta sai seurakseen Karl Fazerin ranskalais-venäläisen konditorian Kluuvikadulla.
Ekbergin kuuluisa kahvila ja leipomo toimi Aleksanterinkadulla vuoteen 1917. Jo kaksi vuotta aiemmin oli perustettu liike myös Bulevardille, jossa perheyritys edelleen jatkaa toimintaansa viidennessä sukupolvessa.
Leivoskulttuuria Helsingissä
Harvat sokerileipurit, joita Suomessa oli 1700-luvulla, jäivät taidoissaan kauas pariisilaisista kondiittoreista. Kotona leivotut makeat leipomukset, joiden reseptit on luettavissa tuon ajan keittokirjoista, eivät olleet kakkuja ja pikkuleipiä kummempia. Tarvittiin kokonaan uuden käsityöläisryhmän maahanmuutto ja kokonaan uudenlainen liiketoiminta ennen kuin ylellisyystuotteet saivat jalansijaa maassamme. Niin kutsutut sveitsiläiskondiittorit muuttivat 1810- ja 1820-luvulla Turkuun ja Helsinkiin. Nimekkäimmät heistä olivat Christian Menn, Johan Kestli, Andreas Bonorandi, Raget Bandli ja Florio Catani. He kuuluivat retoromaanisten leipureiden ryhmään, joka 1600-luvun lopulla oli toiminut Venetsiassa ja josta heidät oli karkotettu 1764. Sittemmin he olivat jatkaneet elinkeinoaan eri puolilla Eurooppaa Saksassa, Ranskassa, Puolassa, Venäjällä, Baltiassa ja Skandinaviassa. Leipomoiden yhteyteen he olivat perustaneet tarjoilupaikkoja nk. “schweizerioita” ja konditorioita. Keskustan kahviloiden ohella tarjoilua järjestettiin kesäkahviloissa, joihin saattoi myös liittyä keilaratoja.
Sveitsiläisleipureiden työtapoihin kuului sekä murotaikina, voitaikina että hiiva taikinan nostamiseen munanvalkuaisen asemesta. Niistä syntyi nykyinen leivos. Oikeassa leivoksessa on taikinapohja tai taikinakori, jossa on hillotäyte ja koristekuorrutus. Täyte on mieluiten näkymätön – salaisuus, yllätys. Konditorioissa myytiin myös viiniä, punssia, likööriä, toteja, buljonkia, kahvia, teetä, kaakaota ja konvehteja. Leivosten ohella tarjolla oli myös liha-, hummeri- ja kalapasteijoita. Sanomattakin on selvää, etteivät entisten sokerileipureiden taidot pärjänneet näillä markkinoilla.
Uudet tekniikat ja kauppaliikkeet eivät kuitenkaan riittäneet. Tarvittiin muotitietoinen yleisö. Helsingin nousu pääkaupungiksi vuonna 1812 toi mukanaan yliopiston ja uusia virastoja, laajenevan porvariston myötä asiakkaita – poliittista ja älyllistä elämää konditorioihin ja kahviloihin. Se oli aivan muuta kuin Viaporin pieni sotaväki. Vuosina 1810-1830 kaupungin väkiluku kasvoi 3500:sta 10 000:nteen. Seuraelämä juhlineen, kutsuineen, virallisine vierailuineen ja merkkipäivineen asettivat uusia vaatimuksia tarjoilulle. Venäläisen seurapiirin käynnit Helsingissä ja venäläisten kauppiaiden asettuminen kaupunkiin toivat mukanaan uutta ammattitaitoa ja uusia tavaroita. Yhteydet Pietariin, käsityöläisten vierailut itäiseen metropoliin toivat mukanaan mannermaisia vaikutteita. Kondiittoritaidot kehittyvät, mikä näkyy keittokirjoissa ja erityisesti sanomalehtien mainoksissa 1800-luvun puolenvälin jälkeisenä aikana, jolloin konditoriat alkoivat järjestää joulunäyttelyjäkin tuotteilleen.
Kun leivosten teko oli edistynyt ylellisyystuotteeksi, se ei enää soveltunut valmistettavaksi kotikeittiössä. Konditoreita pidettiin taidekäsityöläisinä erotuksena leipureista. Sveitsiläisleivokset, joissa oli eri värisiä kuorrutuksia ja marsipaanikoristeita, tarjoiltiin 1820-luvulla hienoilla illallisilla, häissä ja hautajaisissa jälkiruokana viinin kera. Leivokset olivat torttujen ja krokaanien tasoisia. Tee- ja kahvikutsuilla tyydyttiin vielä rinkeleihin ja pikkuleipiin. 1830- ja 1840-luvulla ei enää puhuttu sveitsiläisistä leivonnaisista – leivos oli vakiinnuttanut paikkansa. Mutta vielä 1870-luvun Helsingissä konditorioita saatettiin nimittää “schweitzerioiksi”.
Sveitsiläisliikkeillä oli hallussaan vielä eräs myyntivaltti. Leivokset saivat oivallisen tavaramerkin, kun ne liitettiin historiaan tai tunnettuihin henkilöihin. Näin ilmeisesti markkinointiin Keisari Aleksanteri I:n kolmas Helsingin vierailu 1819 esittämällä hänen nimeään kantava uusi luomus. Se on Helsingin vanhin leivonnainen ja edelleen suosittu. Siitä kehittyi Euroopassa perinne. Nimikko leivoksen saivat kuuluisuudet kuten Napoleon, Mazarin, Lordi Nelson, kuningatar Victoria, keisari Wilhelm, kruununprinssi Rudolf, ruhtinas Metternich, kenttämarsalkka Radetsky, valtakunnankansleri Bismarck, valtiomies Humboldt, Kustaa II Adolf ja monet muut. Sittemmin saivat taiteet, musiikki ja pukumuoti, ja taiteilijat kuten Sarah Bernhardt antaa vetoapua leivonnaisille. Tunnetut konditoriat kuten Eduard Sacher kehittyvät nimeään kantavia tuotteita. Perinne elää yhä.
Kun Fredrik Edvard Ekberg Pietarin ja Baltian oppivuosien jälkeen mestarinkirja taskussaan avasi myymälänsä Kruununhaassa vuonna 1852, edusti hän tuolloin jo modernia, julkista urbaania kulttuuria, jolla oli tulevaisuus kasvavassa Helsingissä. Oman profiilin luominen kilpailussa muiden kanssa osoittautui varsinaiseksi taidonnäytteeksi. Ekbergin luovuus tuli esille jo ensimmäisessä suuressa mainoksessa Helsingfors Tidningar -sanomalehdessä jouluna 1865. Kuorrutuksella koristeltujen kakkujen ja runsaan torttuvalikoiman ohella Ekberg saattoi esitellä “25 hyvää, maistuvaista leivosta ja vielä tuulihattuja, teeleipiä, krokaaneja, väkijuoma-asetelmia, lumivuoria (kermaa), piirakoita, pasteijoita, konvehteja ja useita erilaisia jäätelölajeja.” Leivosten nimissä esiintyy Euroopan kartta Tirolista Hollantiin, myös historialliset henkilöt kuten Aleksanteri Mazarin ja Napoleon. Lisäksi Ekberg käynnisti myös kansallisen leivoskulttuurin lisäämällä listan loppuun Runebergin tortun. Hän oli siirtänyt liikkeensä vuonna 1864 kaupungin ydinkeskustaan uudisrakennukseen Aleksanterinkatu 52:ssa jossa hän avasi konditoria ja konvehtiliikkeen. Vuonna 1873 avattiin ovet Ravintola Café Parisienneen, jonka sisustus ja astiat oli tuotu Ranskasta. Fredrik Edward Ekbergin kuoltua 1891 jatkoi yritys hänen poikiensa johtamana Aleksanterinkadulla, kunnes siirryttiin Bulevardi 9:ään, jonne hänen poikansa Fridolf Ekberg rakennutti kauniin “pariisilaistalon”.
Silloin elettiin vielä Venäjän vallan aikaa. Konditorian taitavat mestarit olivat pietarilaissyntyisiä, kuten myös salaiset paakelsien reseptit. Yli sata vuotta talo on selvinnyt maamme historian dramaattisista vaiheista. Vuosien varrella tunnetut poliitikot, yliopistomiehet ja antiikin asiantuntijat ovat asuneet talossa sulassa sovussa leipureiden ja kassaneitien kanssa. Höyryävät leivät valmistuvat edelleen keskellä Helsinkiä perheen viidennen sukupolven luotsatessa perinteikästä yritystä
Laskiaispullan historia
Laskiaispulla on pulla, joka on nykyään täytetty kermavaahdolla ja joko mantelimassalla tai hillolla. Se on muunnelma saksalaisesta Heißweckesta. Alkuperäisen ruotsalaisen 1700-luvulta olevan reseptin mukaan laskiaispullassa ei ollut mitään täytettä, ja se tarjottiin lämpimässä maidossa syvällä lautasella. Näin se syötiin usein Suomessakin maaseudulla vielä 1900-luvulla.
Mantelimassaa lisättiin vasta 1800-luvun lopussa. Konditoriat lisäsivät kermavaahtoa vasta 1900-luvulla. Laskiaispullia on tarjoiltu lämpimässä maidossa jo 1700-luvulla vuoden ajasta riippumatta jälkiruokana rikkaille. Pulla leivottiin hienoista valkoisista vehnäjauhoista, joihin vain rikkailla oli varaa. Mausteina käytettiin siihen aikaan joskus vähän suolaa makean pullan vastapainoksi ja joillakin Ruotsin alueilla kanelia.
Laskiaispullat levisivät Suomeen vasta 1900-luvun alkupuoliskolla ja alun perin vain ruotsinkielisten rannikkoseuduille. Pulavuosina mantelimassa on korvattu usein hillolla mantelimassan vaikean saatavuuden ja korkean hinnan vuoksi, mutta ruotsinkielisissä suomalaisissa perheissä mantelimassa on edelleen tavallisempi. Alkuperämaassa Ruotsissa täytteenä on aina mantelimassaa, mutta hilloversioita löydetään Suomen lisäksi usein myös Norjasta ja Tanskasta.
Laskiaispulla on perinneleivos, ja sitä syödään laskiaisena, kuten myös hernekeittoa.
Vanha kirkkopuisto on keskustan suosituimpia oleskelupuistoja. Se on pinta-alaltaan 3,5 ha ja sen suunnittelijoita ovat 1820-luvulla Anders Kocke ja C. L. Engel, 1870-luvulla Mårten Stenius, vuonna 1936 luultavasti kaupunginpuutarhuri Svante Olsson ja peruskorjauksen suunnitteli 1998 Terttu Nukari.
Puisto on entinen hautausmaa, jonka mullassa maatuvat suurmiehet ja sodissa kuolleet vainajat. Lempinimensä Ruttopuisto se sai 1960-luvun nuorisolta, tuo nimi on käytössä vieläkin. Nykyisin nuoriso hengailee tuttavallisesti Ruttiksessa. Puistossa sijaitseva vanha kirkko on Helsingin toiseksi vanhin kirkko. Sipoon alueliitoksesta 2009 lähtien Östersundomin kirkko on ollut Helsingin vanhin.
Ulrika Eleonoran kirkko oli päätetty purkaa Senaatintorin tieltä. Uuden Nikolainkirkon (nykyinen Tuomiokirkko) valmistuminen kesti kaksikymmentä vuotta, joten oli tarve väliaikaiselle kirkolle. Tämä väliaikaiseksi tarkoitettu puinen, 1200-paikkainen Vanha kirkko rakennettiin Kampin hautausmaalle arkkitehti Engelin piirustusten mukaan vuonna 1826. Nimi Vanha kirkko juontuu siitä, että Tuomiokirkko oli uusikirkko.
Vanha kirkko nähtynä Bulevardilta. Etualalla katua, jolla jalankulkijoita. Taka-alalla kirkkorakennus puistomaisen hautausmaan ympäröimänä. Kirkkopuistoa rajaa aita. Vasemmassa reunassa Yrjönkadun kulmaus.
Klikkaa vasemmanpuoleista kuvaa, että saat piirroksen näkyviin.
Puretusta Ulrika Eleonoran kirkosta saatiin Vanhaan kirkkoon irtaimistoa, josta on vielä jäljellä kirkon saarnastuoli. Engel antoi myös ohjeet istuttaa vaahteroita, lehmuksia, jalavia ja saarnia kirkon ympäristöä kaunistamaan. Puut istutettiin keväällä vuonna 1828. Samaan aikaan rakennettiin uusi aita. Engelin ehdotukssta Bulevardin varteen rakennettiin myös hänen suunnittelemansa uusi portti 1828. Engel suunnitteli myös puiston kulmaan kauppaneuvos Sederholmin hautakappelin.
Ränsistynyt puisto nousi viime vuosisadan lopulla tapahtuneen peruskorjauksen jälkeen uuteen kukoistukseen. Valo puistossa lisääntyi vanhojen ja jo vaarallisten puiden kaadon myötä. Kuluneet nurmikot perustettiin uudelleen, ja ne ovat nyt vehreitä istuskelupaikkoja kesäisinä päivinä.
Vaikka vanhan kirkon ympäristö on muodostunut puistoksi, ei se kuitenkaan ole kokonaan kadottanut entistä luonnettaan. Vanhoja puujättiläisiä on edelleen pystyssä. Kaikkein vanhimmat hautamuistomerkit ovat puiston kaakkoisosassa, Yrjönkadun ja Bulevardin kulmauksessa.
Kampin alueen hautausmaiden vaiheita 1695-1829
Hautapaadet muistuttavat meitä alueen hautausmaahistoriasta, joka ei rajoitu ainoastaan Vanhan kirkkopuiston tontille. Hautausmaita Kampin alueella oli ollut neljä ennen nykyisen puiston vuonna 1790 perustettua hautausmaata. Talojen putkiremonttien yhteydessä onkin maan alta tullut esiin luisia yllätyksiä hautausmaiden jäljiltä. Arvellaan, että Kampin hautausmaalle on haudattu 130 vuoden aikana yli 10 000 vainajaa. Katovuodet koettelivat Helsinkiä vuosina 1695, 1696 ja 1697. Nälkävuosien tuntemattomien vainajien hautauspaikka on nykyään Fredrikinkadun ja Bulevardin varrella. Vuoden 1710 elokuun alusta joulukuuhun asti Helsingissä raivosi rutto, joka tappoi 1185 ihmistä. Kuolleista noin puolet oli kaupungin vakituisia asukkaita ja toinen puoli eri suunnilta tulleita pakolaisia ja sotilaita. Vakituisia asukkaita Helsingissä oli tuolloin alle kolme tuhatta.
Ruttoon kuolleita kaupunkilaisia haudattiin aluksi Pyhän Hengen kirkon kirkkomaalle (nykyinen Senaatintori). Lokakuun huippuvaiheessa kaikki ruttoon kuolleet haudattiin Kamppiin 1690 luvulla kuolleiden hautausalueen viereen, nykyisen Annankadun vaiheille.
Ruotsalaisen tykistön hautausmaa, Artillerikyrkogården, oli 1740-luvulta asti nälkään ja ruttoon kuolleitten hautausmaiden vierellä.
Venäläiset ratsastivat Helsinkiin 2. maaliskuuta 1808 ja asettuivat talvileiriin Ruotsin armeijan jättämiin tiloihin. Venäläisen sotaväen kalmistona käytettiin vuodesta 1809 lähtien Kampissa nykyisen Bulevardin korttelin 71 kohdalla sijainnutta avointa aluetta. Hautaukset kiellettiin, kun esikaupungin kaavoitusjärjestelyt edellyttivät alueen ottamista muuhun käyttöön. Keisari oli antanut suostumuksensa vanhan hautapaikan poistamiseen ja vainajien siirtämiseen Ruoholahden rantaan, josta uudelleenrakentamiskomitea oli edellisenä vuonna osoittanut kreikkalaiskatolisille hautapaikan. Tämä Lapinniemellä sijaitseva vanha hautausmaa on nykyisin Helsingin ortodoksisen seurakunnan hallinnassa.
Kampin vanhimmat neljä hautausmaata saivat siis aikanaan väistyä kasvavan kaupungin tieltä, ja viimeinenkin hautausmaa on supistunut Vanhaksi kirkkopuistoksi. Fredrikinkatu, Annankatu, Yrjönkatu, Lönnrotinkatu ja Bulevardi ovat osittain entisten hautausmaitten päällä.
Seurakunnan hautausmaana
Vuoden 1786 kirkolliskokouksessa Helsingin seurakunnalle päätettiin perustaa hautausmaa rakennetun kaupungin ulkopuolelle Kamppiin tykistön hautausmaan ja nälkään ja ruttoon kuolleitten hautausmaiden viereen. Tämä 1790 perustettu Kampin siviilihautausmaa on nykyinen Vanha kirkkopuisto.
Seurakunnan hallussa hautausmaasta tuli seurakunnan hoitama puisto. Anders Kocke laati vuonna 1816 hautausmaalle kaavan, jonka mukaan käytävien varsille istutettiin uusia puita. Vuonna 1829, kun Hietaniemen hautausmaa avattiin, kirkkoneuvosto teki päätöksen, että vanhaan hautausmaahan ei saanut enää haudata. Puiston 48 muinaista hautamuistomerkkiä ovat siis vuosilta 1790-1829.
Puisto rapistui hautaamisen lopettamisen jälkeen. Istutukset villiintyivät ja käytävät kasvoivat umpeen. Vain portilta kirkkoon johtavaa käytävää pidettiin kunnossa. Kun kaupunki kasvoi Kamppiin ja Hietalahteen päin, havaittiin entisen hautausmaan olevan valmis vehreä puisto. 1850-luvulla aktiiviset asukkaat, valtioneuvos Ernst Hjelt ja ylilääkäri F. E. Sandmark panivat alulle kirkkopuiston hoitamisen puistona. Puita istutettiin, ruoho leikattiin ja ulkomailta tilattiin koristekasveja kuten siperianhernepensaita, joita istutettiin puiston aidan viereen. Ensimmäisen varsinaisen puistosuunnitelman laati puutarhuri Mårten Stenius 1870-luvulla.
Kaupunginpuistoksi
Kaupungin hoitoon puisto siirtyi vuonna 1900. Käytävät saivat silloin nykyiset linjauksensa ja pääkäytävät reunustettiin nupukivikouruin. Yksinkertainen puuaita purettiin ja puisto valaistiin. Ensimmäinen kaupungin laatima puistosuunnitelma on vuodelta 1936.
Melkein yhdeksänkymmentä vuotta viimeisen hautauksen jälkeen Kirkkopuistoon avattiin kaksi hautaa. Toiseen hautaan haudattiin 54 Helsingin valtauksessa kaatunutta saksalaista sotilasta ja toiseen Helsingin valtauksen yhteydessä kaatuneita Valkokaartin ja Suojeluskunnan jäseniä.
Vanhan kirkkopuiston kolmas hautamuistomerkki on pystytetty vuonna 1919 Viron vapaussodassa kaatuneiden suomalaisten vapaaehtoisten yhteishaudalle. Jäänmurtaja Wäinämöinen toi 25 Virossa kaatunutta helsinkiläistä Tallinnasta. Siunaustilaisuus pidettiin 16. helmikuuta 1919.
Kirkkopuiston uusille haudoille järjestettiin hautamonumenttien paljastamisjuhlallisuudet 31. lokakuuta 1920. Kaupunginvaltuusto oli asettanut keväällä 1918 toimikunnan valmistelemaan muistomerkkihanketta. Suunnittelukilpailun kaatuneiden suomalaisten muistomerkistä voittivat kuvanveistäjä Elias Ilkka (1889-1968) ja arkkitehti Erik Bryggman (1891-1955).
Saksalaisten muistomerkin suunnittelijoiksi valittiin kuvanveistäjä Gunnar Finne (1886-1952) ja arkkitehti professori Johan Sirén (1889-1961). Virossa Kaatuneiden hautamuistomerkin suunnitteli Johan Sirén sekä kuvanveistäjä Into Saxelin (1883-1927). Monumenttien yhteyteen rakennettiin pienet aukiot, ja niiden ympäristöt koristeltiin muotonurmikoin ja kukkaistutuksin.
Peruskorjauksen jälkeen uusi kukoistus
Vanha kirkkopuisto pääsi vuosien saatossa rapistumaan pahoin. Tiheäksi kasvanut puusto teki puistosta pimeän ja valon puute lähes hävitti lehtipensaat puistosta. Puiston käytävät olivat keväisin ja syksyisin kuravelliä. Puisto oli kalmahenkinen läpikulkupaikka, joka ei houkutellut viihtymään eikä oleilemaan.
Puiston peruskorjaus suunniteltiin ja toteutettiin korkeatasoisesti, historiaa kunnioittaen. Hautakivet puhdistettiin, valurautaiset valaisimet entisöitiin ja niiden kaapelointi uusittiin. Myönnytys nykyajan tarpeille on puistoon jo 1980-luvulla tullut lasten leikkipaikka, joka sijaitsee kirkon kupeessa. Käytäväverkosto kuivatettiin, käytävien reunoille lisättiin nupukivikouruja ja pinnat saivat uuden kivituhkan. Tyyliin sopimaton asfaltti muutettiin nupukivipinnaksi kirkon pääsisäänkäynnin edessä.
Lahoja puita kaadettiin, mutta puuvanhuksia myös säästettiin, sikäli kuin niiden kunto salli. Puut ovat vaahteroita, lehmuksia, jalavia ja tammia. Erikoisuuksina puistossa kasvaa myös riippamuotoisia saarnia ja koristeomenapuita sekä kokeiluluontoisesti magnolioita, veripyökkejä ja päärynäpuita. Valon lisäämiseksi kaikkien kaadettujen puiden tilalle ei istutettu uusia puita. Pensaiksi istutettiin syreenejä, rusokuusamia, ruusupensaita, onnenpensaita havupensaita sekä alppiruusuja. Ne saivat alleen maanpeiteperennoja. Vihreä ja hyvin voimakas nurmikko saatiin aikaiseksi uusitun kasvualustan ja siirtonurmen avulla. Nurmen alla on automaattinen sadetuslaitteisto. Komeat kausikasviryhmät koristavat hautamuistomerkkien ympäristöjä.
Liekö johtunut uutispulasta, kun heinäkuussa 1997 peruskorjauksen yhteydessä eräs toimittaja äkkäsi, että rutto saattaisi levitä Helsinkiin, kun puistoa myllätään. Peruskorjauksesta vastaavaa projektipäällikköä haastateltiin jopa televisiouutisissa tästä kauhuskenaariosta.
Puiston portti entisöintiin muutama vuosi puiston peruskorjauksen jälkeen, ja nyt puisto on yhtä suosittu kuin keskustan muutkin puistot. Kirkkopuistossa järjestetään myös pienimuotoisia tapahtumia, erityisesti Taiteiden yönä.
Kauppaneuvos Johan Sederholm
Kuvissa C. L. Engelin suunnittelema hautakappeli Yrjönkadun ja Lönnrotinkadun kulmassa sekä Sederholmin talo Senaatintorin laidalla.
Kauppaneuvos Johan Sederholm oli kotoisin vaatimattomista oloista, mutta kohosi ahkeralla työllä Helsingin rikkaimmaksi mieheksi. Hänen vauraudestaan on säilynyt todisteena Sederholmin talo, Helsingin vanhin kivitalo. Talo täytti 250 vuotta vuonna 2007 ja jatkaa elämäänsä Kaupunginmuseon vaihtuvien näyttelyiden tilana.
Toinen muistuma on Sederholmin mausoleumi vanhassa Kirkkopuistossa. Sederholm oli haudattu sukunsa hautaholviin Ulrika Eleonoran kirkon kirkkomaalle, nykyiselle Senaatintorille. Kun kirkko ja hautausmaa hävitettiin, siirrettiin mahtimiehen jäännökset Kampin siviilihautausmaalle C. L. Engelin suunnittelemaan hautakappeliin.
Sederholm aloitti kauppiaan opissa ja perusti jo nuorella iällä kahden kumppaninsa kanssa kauppayhtiön. He ostivat tavaroita ensin luotolla ja myivät niitä Helsingissä. Pian he jo varustivat laivoja – tavaroita Helsinkiin ja puutavaraa paluukyydillä aina Englantiin asti. Sederholm osti ensin osuuksia useista laivoista ja perusti muiden kauppiaiden kanssa Ullanlinnan tienoille laivatelakan, jonka hän sittemmin omisti yksin. Saadakseen riittävästi lautoja, Helsingin tärkeintä vientitavaraa, Sederholm hankki 1760-luvulla osuuksia kolmesta kauppasahasta.
Sederholm perusti Espoon tullin ulkopuolelle 1774 tehtaan, joka tuotti karkeaa kangasta, buldaania, laivojen purjeiksi ja armeijan telttoihin. Hänellä oli myös kaakelitehdas ja hienoista tuotteistaan tunnettu Mariedalin lasiruukki Sipoossa. Herttoniemen fajanssitehdas valmisti ruskeaa posliinia eli kaakeleita. Vanhan kaupungin tuulimyllystä hän omisti puolet. Sederholm harjoitti myös tuottoisaa viinanpolttoa, kun se oli sallittua. Hän oli pääosakkaana Helsingin oluenpanoyhtiössä.
Tärkeä vaurauden lähde olivat kiinteistökaupat. Lukuisat talonpojat ja muut asiakkaat Hämettä myöten menettivät velkojen takia maatilansa Sederholmille, joka pani ne kuntoon ja myi edelleen tai lahjoitti lapsilleen. Hän omisti kokonaisia myöhempiä kaupunginosia ja kaupunkeja: Pukinmäki, Hakunila, Herttoniemi, Kumpula, Käpylä, Kivikko, Tallbacka, Kellokoski ja Kerava. Hän antoi luottoa myös toisille porvareille ja sai siten haltuunsa myös lukuisia kaupunkitaloja.
Sederholm oli kuninkaallisen perheen suosiossa ja sai sitä kautta suuria etuisuuksia, kuten Kustaa III:lta erivapauden omistaa perinnöllisinä Kumpulan ja Herttoniemen verovapaat kartanot. Hän oli myös yksi kuningas Kustaa IV:n Adolfin kummeista. Sederholmilla itsellään oli kaksi vaimoa ja yhteensä 12 lasta, joista osa menehtyi jo lapsena.
Sederholm oli suuri taloudellinen vaikuttaja ja toimi myös kaupungin valtuuttamana valtiomiehenä 1769, 1778 ja 1789. Johan Sederholmin liiketoimilla oli suuri merkitys Helsingin kasvulle. Hänen saavutuksensa osoittivat että Helsingin oli mahdollista kehittyä menestyväksi kauppakaupungiksi.
Lähteet:
finna.fi
Nummi Elina, 2010, Vihreät sylit. Kävelyretkiä Helsingin puistoihin.
Vuohen kortteli sijoittuu Liisankatu-Snellmaninkatu-Rauhankatu-Unioninkatu -alueelle ja sen ja sen jakaa kahtia Yrjö Koskisen katu (ent. Puutarhakatu). Koko korttelin omistaa Suomen valtio. Koska Vuohessa on useita historiallisia rakennuksia jaan tarinan useampaan osaan.
Unioninkatu 37 – Liisankatu 20 on C. L. Engelin piirtämä Vanha klinikka.
Entinen Puistokatu nykyinen Yrjö Koskisen katu jakaa Vuohen korttelin kahtia.
Engelin suunnitelmat Helsingin opetussairaalasta valmistuivat tammikuussa 1829, mutta keisari Nikolai I ei hyväksynyt niitä. Siten suunnittelijaksi määräytyi venäläinen sairaaloihin erikoistunut Alexandr Staubert, ja rakennustyöt aloitettiin vuonna 1830. Rakennukset sijoitettiin Engelin suunnitelmien mukaisesti, ja ne valmistuivat osissa vuoden 1833 aikana. Sairaalasta tuli Helsingin yliopiston ensimmäinen opetussairaala, Kliininen instituutti.
Nykyään Valtiotieteellinen tiedekunta.
Vuohen kortteli sijaitsi merkittävällä paikalla lähellä hallintokeskusta kaupungin pääkadun, Unioninkadun varrella. Tätä katua pitkin saavuttiin Helsinkiin Pietarista, ja lisäksi tämä katu toimi eräänlaisena kaupungin seremoniakatuna. Niinpä sekä Vanhan että Uuden klinikan julkisivut rakennettiin Unioninkadun suuntaisiksi.
1907 . Unioninkatu 37. Vanha klinikka.
Innokas Helsinki-kuvaaja Z. Topelius kertoo käynnistään Vanhalla klinikalla artikkelissa, jonka hän kirjoitti kevään inspiroimana vuonna 1846. Kuvaus ei ole kovinkaan lohdullinen.
“Täällä tingittiin elämän ja kuoleman kanssa, väljiin virkapukuihin puetut sairaat makasivat kärsivällisinä vihreissä sängyissä, heidän tautinsa oli kirjoitettu mustille tauluille päänalusen yläpuolelle, he nielivät pillereitä ja joivat rohtoja, hoitajattaret kantoivat heille kaurakeittoa kiiltävissä tinakupeissa, tohtorit näyttivät salaperäisiltä, kauimpana suuressa huoneessa oli sänky, jonka edessä oli verho; siinä makasi juuri kuollut yhdeksäntoistavuotias tyttö. Mutta etelään olevalla pihalla istui penkeillä laihoja ja kalpeita olentoja pitkissä sarkatakeissa valkeat yömyssyt päässä, he lämmittelivät vaieten päivänpaisteessa”
Klinikan ulkoisissa puitteissa oli toivomisen varaa, mm. Eteläsiiven kellarikerroksessa oli navettoja ja talleja, vaikka samassa rakennuksessa oli potilashuoneita. Lääkärit seurasivat kuitenkin tarkoin lääketieteen kehitystä. Täällä otettiin käyttöön yleisnarkoosi jo vuonna 1847 eli vuotta myöhemmin kuin menetelmä oli esitetty Amerikassa. Samalla jäi pois käytäntö sitoa potilas kiinni leikkauspöydän päissä oleviin pylväisiin, jotta tämä ei olisi päässyt riuhtomaan liikaa leikkauksen aikana. Renkailla varustetut pylväät ovat yhä nähtävissä käytävällä silloisen ylilääkärin huoneen molemmin puolin.
Unioninkadulta.
Eteläinen sivu.
Unioninkadun kivijalan sisäänkäynti.
Liisankatu 20 -Snellmaninkatu 14 sijaitsee Vanhan klinikan talousrakennukset. Korkeampi osa valmistui päärakennuksen synnytyslaitokseksi 1830-luvun alussa. Sen on piirtänyt C. L. Engel. Matalampi osa valmistui 1840-luvun lopulla sairaalan ensimmäiseksi pesutuvaksi. Punatiilinen sairaalan uudempi pesutupa valmistui 1870-luvun lopulla ja sen on piirtänyt Georg Wilenius.
Synnytyslaitos ja pesutupa.
Uusi pesutupa.
Snellmaninkadun puoli.
Klinikka tunnettiin sen alkuaikoina kaupunkilaisten keskuudessa erityisesti sen iho- ja sukupuolitautien klinikasta, jossa esimerkiksi 1840-luvulla hoidettiin enemmän potilaita kuin kaikilla muilla osastoilla yhteensä. Suurin osa sairaalan osastoista muutti korttelista pikku hiljaa omien rakennustensa valmistuttua muualle kaupunkiin, kuten synnytysosasto Kätilöopistoon Tehtaankadulle vuonna 1878 ja kirurginen osasto Kirurgiseen sairaalaan vuonna 1888. Viimeiset sairaalaan liittyneet rakennukset kortteliin rakennettiin 1890-luvulla.1920-luvulla korttelissa toimi enää ainoastaan iho- ja sukupuolitautien klinikka. 1990-luvulla yliopiston lääketieteellinen toiminta keskitettiin Meilahteen, minne myös iho- ja sukupuolitautien klinikka muutti vuonna 1992. Korjaustöiden jälkeen kortteliin muutti valtiotieteellinen tiedekunta vuonna 1994. Vanhan klinikan päärakennus ja synnytyssairaala-pesularakennus on suojeltu lailla sekä sisäpiha asemakaavalla.
Sisäpiha.
Lähteet:
Ollila Kaija, Puhvelista punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita.
Jäntti Jarna, Helsingin korttelieläimet – Kantakaupungin kuvitettua historiaa.
Kauppiaat, ammatinharjoittajat ja muut yrittäjät ovat niitä toimijoita, joiden ansiosta kaupungit syntyvät. Heidän mukanaan Helsinkikin alkoi kehittyä suurkaupungiksi. Ensin kaupattiin tuotteita toreilla, ja talojen rakentamisen myötä syntyi vähitellen liiketiloja, joissa kaupattiin monenlaista tuontitavaraa ja kotimaista tuotetta. Kaupat ovat olennainen osa stadin keskustaa. Tänään meiltä löytyy myös kaikkea sitä, mitä ennen lähdettiin ostamaan ulkomaille. Kaupungistamme on kehittynyt moderni, kaunis ja monipuolinen ostoskeidas.
En varsinaisesti ole mikään shoppailija, nyt vielä vähemmän kuin ennen, sillä päätin pyrkiä minimalismiin ja ekologisuuteen. Koska kuitenkin haluan huolehtia hyvinvoinnistani kokonaisvaltaisesti olen huomannut, että erilaiset kauneuteen liittyvät asiat ovat myös tärkeitä. Siksi päätin esitellä aivan ensimmäisenä ystäväni Kristiina Raunetsalon ja hänen yrityksensä KORREKSEN. Tai siis, hän tuo maahan KORREKSEN kosmetiikkaa.
Lasipalatsin sisäpihan sisäänkäynti.
Hyvin hoidettu kaunis myymälä.
Kristiina Raunetsalo
Kristiina ja mä.
Kristiina on ollut yrittäjä teinistä saakka. Aluksi hän piti muun muassa lippakioskia Töölössä Linnankoskenkadulla ja Havis Amandan vieressä Espalla, sitten hän toi maahan muotia ja viimein kosmetiikkaa Kreikasta. Kristiinan ystävä löysi KORREKSEN Espanjasta ja oli yrittänyt luoda yhteyksiä Kreikkaan tuloksetta. Yhdessä ystävykset onnistuivat lopulta saamaan sopimuksen maahantuonnista. Parin vuoden jälkeen yritys siirtyi kokonaan Kristiinalle.
Kun yrittäjä uskoo tuotteisiinsa, tekee kovasti töitä ja omaa riittävän määrän nöyryyttä ja rehellisyyttä, työ kantaa hedelmää. Kristiinakin sai sopimukset Stockmannin, Sokoksen sekä Citymarkettien kanssa eli näistä löytyy KORRESTA myös muualla Suomessa. Aluksi Kristiinan oma KORRES-kauppa toimi ainoastaan netissä, mutta kaksi vuotta sitten aukesi viimein myymälä historiallisessa Lasipalatsissa (1936) Mannerheimintiellä.
Meillä taviksilla on vain harmaa aavistus siitä, kuinka haasteellista on perustaa yritys ja pyörittää sitä alati muuttuvassa maailmassa, jossa asiat saattavat mennä hetkessä ylösalaisin. Peräänantamattomuudella Kristiina on onnistunut tuomaan meille stadilaisille KORREKSEN, joka löytyy useista metropoleista ympäri maailmaa.
Simonkadun sisäänkäynti.
KORRES löytyy tärkeistä kaupungeista.
Lasipalatsi.
Käytävä sisäpihalle.
Mannerheimintien julkisivu.
Giorgos Korres perusti yrityksensä, joka perustuu luonnonmukaisuuteen, kasveihin ja ekologisuuteen, 1990-luvulla. Nykyään tuotemerkillä on tarjolla runsaasti täysin vegaaneja tuotteita, sillä modernilla ihmisellä on monia syitä vegaaniin elämäntapaan. Näihin kuuluu muun muassa eläinten hyvinvointi, terveys ja ympäristö. Verkkokaupasta löytyy lista vegaaneista ja ei-vegaaneista tuotteista. Lisäksi jokaisen tuotteen kohdalla on merkki tästä. Kaikki KORRES-tuotteet ja niissä käytetyt raaka-aineet ovat eläinkokeettomia. Yritys noudattaa Euroopan unionin tiukkaa lainsäädäntöä, joka kieltää valmiiden tuotteiden ja niiden raaka-aineiden testaamisen eläimillä. Tuotteet testataan moderneilla laboratoriomenetelmillä in vitro (synteettisillä ihosoluilla) tai vapaaehtoisilla testaajilla erikoislääkärin valvonnassa. KORRES-tuotteita ei myöskään myydä maissa, joissa eläinkokeet vaaditaan. Nämä asiat ovat minulle iän karttuessa yhä tärkeämpiä.
Minä ihastuin aluksi KORRESIN tuoksuihin. En edelleenkään osaa meikata, mutta harjoittelen – sitäkin. Näin korona-aikana olen aloittanut huulipunan käytön, sillä se estää suupieliin koskemisen, joka tapa minulla on, eikä se nyt ole ollenkaan terveellistä. Ehdoton ykkönen on KORRESIN mattahuulipuna.
Värikosmetiikkaa
Suosituimpia on Greek Yoghurt -linjan tuotteet.
Esikuvana itsestäni huolehtimisessa on Kristiina itse.
Minua palveli Sini.
Hiuksia olen sävyttänyt vuosikausia, se on oikeastaan ainoa kosmetiikkatuote, jota olen käyttänyt säännöllisesti. Jossain vaiheessa halusin jo kampaajan laittavan värin, mutta kaularangan rappeuma ei enää anna myöten taivuttaa päätä pesupenkissä, joten väri on laitettava kotona. Reilu viikko sitten tuli Suomen KORRESIIN hiusvärit, ja minä kipitin heti hakemaan kokeeksi paketin. Olen vuosikaudet käyttänyt samaa merkkiä ja sävyä ja aina nämä kokeiluyritykset ovat johtaneet pettymykseen. Usein se on epämiellyttävä haju tai kuivaksi ja kiillottomaksi muuttuneet hiukset sekä ruma sävy. Koska hiukset ovat ainoa asia, joihin olen ollut itsessäni tyytyväinen, niitä on paljon ja ne kiiltävät, olen hyvin tarkka mitä niihin laitan. Tässä minun kokemukseni viikko sitten laittamastani sävystä jokapäiväisen pesun jälkeen.
Uudet hiusvärit.
Kauniisti esille laitettuja tuotteita.
Vegaaneja tuotteita on paljon.
Positiivinen elämänasenne näkyy ja loistaa.
Ensinnäkin kiinnitin huomioni kauniiseen pakkaukseen. Huomaan, että mokomasta asiasta on tullut minulle merkityksellinen – pakettihan menee roskiin. Seuraavaksi kiinnitin huomioni hanskoihin, jotka ovat riittävän isot. Tämä on ensimmäinen valmiste, jonka hanskat mahtuvat vaivatta suuriin käsiini. Hanskat olivat myös miellyttävän ohuet, tuntuma levittäessäni oli lähes “hanskaton”. Kiinnitin huomioni pullon pieneen suuaukkoon, joka hieman hidasti levitysvauhtia, mutta osoittautui hyödylliseksi, sillä työ tuli tehtyä huolellisemmin.
Puolessa välissä vaikutusaikaa havaitsin, että päänahkassa ei tunnu pienintäkään kihinää eikä muuta tuntemusta, se on ollut viime vuosien ongelma. Kun olin huuhtonut värin pois ja laittanut hoitoaineen luulin hetken, ettei se ole riittävän hoitavaa. Luulen sen johtuneen siitä, ettei tuote sisällä silikonia. Tulos oli kuitenkin erinomainen ja ylimääräisenä plussana tuli se, että väri lähti ihosta heti eikä muutaman pesukerran jälkeen. Väri on luonnollinen, lämmin ja erittäin lähellä omaa väriäni.
Olen viikon ajan pessyt hiuksiani vegaanilla shampoolla, joka on tarkoitettu värjätyille hiuksille, ja edelleen hiukseni kiiltävät ja tuntuvat silkkisiltä. Suihkugeelien, huulipunien, tuoksujen ja voiteiden lisäksi tämä tuote jäi käyttöön. Paras hiusväri sitten Hennan, jota nuorena käytettiin.
Minulle KORRES-tuotteet sopivat erinomaisesti, joten lämmin suositus. Jos liikut ytimessä kannattaa käydä Lasipalatsin kauniissa liikkeessä, josta saa asiantuntevaa ja ystävällistä palvelua.
Näin Runebergin päivänä 5.2.2021 voitte vain mielessänne kuvitella kesän vihreyden ja kukkaloiston. Stadiin on saatu vanhan ajan helmikuu eli runsaasti lunta ja mittarikin näyttää tänään -15 astetta. Aurinko kuitenkin paistaa ja taivas on sininen. Kansallisrunoilijamme syntymäpäivästä tuli perin suomalaisesti sinivalkoinen.
Mutta nyt Espalle.
Rakastettu Esplanadin puisto, Espa, on suomen tunnetuin puisto ja Helsingin sydän, varsinainen cityelämän catwalk, jonne tullaan näyttäytymään, katselemaan ja oleilemaan. Puisto on erittäin suosittu ja hyvin hoidettu kaupungin vihreä keskusakseli. Espalla myös tapahtuu. Vappuna lakitetaan Manta, juhannuksena puistoon pystytetään juhannussalko.
Pitkin kesää Espan lavalla soi monenlainen musiikki. EMyös katusoittajat ja muut esiintyjät viihdyttävät puistossa kulkijoita. Joulukuussa osa puiston puista koristellaan tähtimäisin lampuin. Nyt koronavuoden 2020-21 talvinen valaistus oli ennennäkemättömän upea – kaupunki teki hienon työn. Espan esitykset huipentuvat elokuiseen Taiteiden yöhön.
Historiaa
Ennen kuin Espasta tuli puisto, se oli nykyiselle Pohjoisesplanadille ulottuneen, soistuvan ja haisevan Kluuvinlahden rantaa, kosteaa vesijättömaata. Aluetta kutsuttiin Pieneksi ja Suureksi vasikkahaaksi. Helsingin jälleenrakennuskomitean puheenjohtajan Johan Albrecht Ehrenströmin (1762- 1847) ja arkkitehti Carl Ludvig Engelin (1778- 1840) kaavassa vuodelta 1816 oli jo suunnitelma istutuksin koristetusta puistoakselista. Esplanadin puisto toi Helsinkiin mannermaista ilmettä ja lisäsi myös uuden ja komean keskustan paloturvallisuutta. Kaupunki oli puutalovaltainen, joskin kivitaloja rakennettiin Esplanadien varrelle kiihtyvään tahtiin.
1840-luvulla ryhdyttiin Kluuvinlahtea täyttämään uuden keskustan rakentamisen myötä. Nykyiseltä Senaatintorilta purettiin Ulrika Eleonoran kirkko ja kirkon ympäristössä ollut sora käytettiin puiston täyttämiseen. Suuri Vasikkahaka eli nykyiset Runebergin esplanadi ja Teatteriesplanadi valmistuivat Kappeliesplanadin jälkeen, ja puistoa jatkettiin 1840-luvulla aina Heikinkatuun (nykyinen Mannerheimintie) asti.
1800-luvun lopulla vetistä ja huonosti kasvavaa puistoa korotettiin vielä lisää, pohjaveden ulottumattomiin, koska kansallisrunoilija Runebergin patsas oli päätetty pystyttää juuri Espalle. Ajan tyylin mukaisesti puisto oli aidattu ja se suljettiin yöksi. Päivisin parempi väki piti puistoa näyttäytymispaikkanaan.
Helsingin ensimmäinen kaupunginpuutarhuri, ruotsalaissyntyinen Svante Olsson (1856 -1941) toimi kaupungin puutarhurina 1889- 1924. hän uusi puiston istutuksia tuoden sinne eksoottista väriä. Nurmelle istutettiin kesäksi palmuja ja Runebergin patsaan ympäristöä koristivat kaktuksista ja mehikasveista sommitellut niin sanotut tapettiryhmät.
Puisto on muotokieleltään arkkitehtonista tyyliä puukujanteineen ja istutuksineen. Puistoa molemmin puolin reunustavat lehmusrivistöt muodostavat salimaisen tilan. Vanhimmat lehmukset tilattiin 1844 Saksasta. Osa niistä alkaa jo olla tiensä päässä. 1860-70-luvuilla istutettiin Teatteri- ja Kappeliesplanadin puut. Runebergin esplanadi sai lehmusrivistönsä 1882.
Puita on uusittu tarpeen mukaan koko puiston olemassaolon ajan. Uusiminen on aiheuttanut usein vilkasta julkista debattia. Puiden uusiminen on jälleen ajankohtaista, ja se aiheuttaa suurta päänvaivaa rakennusviraston asiantuntijoille: uudistaako kaikki kerralla vai riveittäin tai ryhmittäin ja pitäisikö jättää puuvanhuksia uusien taimien lomaan muistoksi puiston yli 200-vuotisesta historiasta.
Kasvillisuus ja hoidon haasteet
Puiston suuren peruskorjauksen yhteydessä vuonna 1998 uusittiin osa lehmusrivistöstä ja vanhentuneet rusovaahteraryhmät. Remontin jälkeen puistoon tuli lisää valoa ja sen käyttö lisääntyi. Nykyisin sinne tullaan lounaspiknikille tai viettämään iltaa töiden tai koulun jälkeen. Puisto on suosittu tapahtumien pitopaikka aina polttaritempauksista musiikkiesityksiin.
Suuren kävijämäärän vuoksi puistoa joudutaan siivoamaan myös viikonloppuisin ja puhtaanapito on puiston keskeisin hoitotoimi. Suotavaa olisi, että rakastetun puiston käyttäjät osoittaisivat rakkautensa viemällä roskat roskiin. Tähän on kehotettu useana vuonna rakennusviraston kampanjakylttien avulla. Jopa puhuvia on kokeiltu, ne ovat huudelleet kiitoksia roskia saadessaan.
Jalojen lehtipuiden lisäksi Espalla on paljon kukkivia puita ja pensaita. Kesäkuun alussa kukkiva, korkea ja komea punakukkainen koristeomenapuu on vanhaa “Malus nipising”- lajiketta. Myös syreenit, kultasateet, orapihlajat ja hevoskastanjat ilahduttavat kukin Nollaan alkukesällä.
Kukkaistutukset Runebergin Esplanadin ruusuja lukuun ottamatta ovat pääsääntöisesti yksivuotisia kausikukkia. Kevät alkaa vapun jälkeen, kun kaupungin puutarhalla hyödetyt sipulikukat istutetaan puistoon. Ennen juhannusta tulevat värikkäät kesäkukat, ja syksyllä kesän väriloisto vaihtuu hillittyihin havu- ja kanervapainotuotteisiin talvi-istutuksiin. Ruusut kukkivat juhannukselta aina marraskuulle asti. Suuret puut alkavat joulun lähestyessä kimmeltää, kun kaupunki koristelee ne pienin lampuin pimeää aikaa piristämään.
Kalusteet
Esplanadi sai uudet penkit peruskorjauksen yhteydessä. Nykyiset penkit ovat varta vasten suunniteltu Espalle ja ne valmistetaan kaupungin konepajalla. Sama malli hieman eri värityksellä on käytössä myös Vanhassa kirkkopuistossa, Ritaripuistossa, Sinebrychoffin puistossa, Johanneksen kirkon puistossa ja Koulupuistossa.
Espan puiston valaisimet jäljittelevät historiallisia kaasulyhtyjä. Puiston valo saattaa vaikuttaa liian valkoiselta verrattuna entisajan kaasulyhtyihin. Nykyvalaisimiin verrattuna Espan valaisimet ovat matalampia ja lampputyypiltään vähiten häikäisyä aiheuttavia elohopeavalaisimia. Elohopeavalaisimet vaihdetaan kuitenkin EU:n edellyttämiin vähemmän energiaa kuluttaviin valaisimiin. Vaihdon yhteydessä Espan valaisimet saavat lämpimämmän värin.
Kappeliesplanadi
Tarinan mukaan Pienessä Vasikkahaassa paimenpoika, latinaksi pasta, möi maitoa vaatimattomasta kojusta. Kojua alettiin leikkisästi kutsua kappeliksi. Seuraava “kappeli” sijaitsi sekin vaatimattomalla “Vasikkahaka-Espalla”: sokerileipuri Jerngreen rakensi vuonna 1840 kävelijöiden tarpeita varten puistoon temppelinmuotoisen myyntikojun, josta sai ostaa virvokkeita.
Vuonna 1867 kaupunki rakennutti puistoon arkkitehti Hampus Dahlströmin (1829-1882) suunnitteleman kauniin kesäravintolan, jolle oli luontevaa antaa nimeksi Kappeli. Ensimmäinen soittolava rakennettiin Kappelin viereen samoihin aikoihin ja siellä esiintyi usein sotilassoittokunta. Nykyisin Kappeli on ympärivuotinen kahvila, baari ja ravintola. Se on edelleen suosittu kohtaamisia tapaamispaikka.
Nykyinen Espan lava Kappelin edustalla on 1930-luvulla rakennettu lasiseinäinen kesäestradi, jonka runsaasta ohjelmatarjonnasta voi nauttia vapusta elokuun loppuun. Lavalla esiintyy kesäisin noin 200 esiintyjäryhmää Suomesta ja eri puolilta maailmaa. Suomen pisimmäksi jazzfestivaaliksi kutsuttu Jazz-Espa sekä uutta kansanmusiikkia esittelevä Etno-Espa ovat vakiinnuttaneet paikkansa kesän ohjelmistossa. Myös maakuntapäivien ja Helsinki-viikon esiintyjät ovat jo vuosia viihdyttäneet niin helsinkiläisiä kuin Helsingissä vierailevia matkailijoitakin. Toimintaa koordinoi Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskus.
Lavan molemmilla puolilla olevat veistokset ja vesialtaat ovat kuvanveistäjä Viktor Janssonin (1886-1958) suunnittelemia. Kappelista katsoen oikealla leikkii kaksi vedenneitoa “Aallotaria”-veistoksessa. Suuremman merenneidon mallina on ollut kuvanveistäjän tytär, muumien äiti, kirjailija Tove Jansson (1914-2001). Vesiallas veistokseen lavan toisella puolella kantaa nimeä “Hei vaan”. Siinä suloinen pieni poika ratsastaa kalan selässä.
Molemmat teokset tilattiin taiteilijalta vuonna 1942 puiston kaunistukseksi. Altaiden ympärille on istutettu monivuotisia perennoja kuten kuunliljoja ja talveksi kasvihuoneeseen vietäviä eksoottisia sinisarjoja. Suuret kesäkukka-astiat ilahduttavat musiikkia kuuntelevaa yleisöä.
Kappeliesplanadilla on myös ulkoilmakahvila ja yleinen wc ravintolan päädyssä. Kiertoajelubussien ja opastettujen kävelyjen lippuja voi ostaa kahvilarakennuksen kioskista. Bussien pysäkki on Fabianinkadulla.
Runebergin Esplanadi
Runebergin esplanadilla kukkivat ruusut leikattujen tuhkapensasaitojen suojassa. Komeat pylväshaavat korostavat hiekkaympyrää, jonka keskustassa, näyttävän kukkaryhmän ympäröimänä on kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runebergin (1804-1877) patsas. Se on Helsingin ensimmäinen julkinen muistomerkki.
Patsaan paljastustilaisuus 6.5.1885, kahdeksan vuotta ihailun runoilijan kuoleman jälkeen, oli suuri isänmaallinen kansanjuhla. Läsnä oli 20 000 henkilöä, etunenässä kaikki senaikaiset silmäätekevät sekä tietenkin patsaan puuhamiehenä toiminut kirjailija ja kulttuuripersoona Zacharias Topelius. Ihmiset olivat sytyttäneet kynttilöitä ikkunalaudoille isänmaallisessa hengessä. Sanotaan, että siitä juontaa juurensa tapa sytyttää kynttilät ikkunoille itsenäisyyspäivän iltana.
Patsas tilattiin Runebergin omalta pojalta, kuvanveistäjä Walter Runebergiltä (1838-1920). Kahdeksan metriä korkean patsaan jalustassa on karhuntaljan pukeutunut Suomi-neito. Neidon oikeassa kädessä on laakeriseppele ja jalkojen juuressa Runebergin teoksista koottu kirjapino. Neidon vasen käsivarsi nojaa tauluun, jossa on “Maamme”-laulusta, “Vårt land”, ensimmäinen ja kaksi viimeistä säettä. Ne ovat “Vänrikki Stoolin tarinoista” vuodelta 1848. Jalustan sivuilla on teksti: “Suomen kansa maamme laulajalle – af Finlands folk”.
Runebergin nimeä ei patsaassa ole, koska oli itsestäänselvyys, ketä patsas esitti. Vielä tänäänkin “Runski” on kaupunkilaisten suosima kohtaamispaikka ja turistien kuvauskohde. Lokit tähyilevät mielellään Runskin pään päältä Havis Amandaa. Helsinki-päivänä 12.6. patsaan juurella on usein Hyde Park -tyylinen vapaan sanan paikka teemalla “Puhuu kuin Ruuneperi”.
Teatteriesplanadi
Ravintola Teatteri.
Z. Topelius
Eino Leino
Ruotsalainen teatteri -Svenskan.
Teatteriesplanadia hallitsee Ravintola Teatteri ja Svenska Teatern, Ruotsalainen teatteri, tuttavallisesti Svenskan. Helsinki sai vuonna 1827 ensimmäisen teatterirakennuksensa, jonka suunnitteli Carl Ludvig Engel. Aiemmin kiertävät seurueet olivat näytelleet tavaravarastoissa, ladoissa ja muissa väliaikaisissa tiloissa.
Engelin suunnittelema, pieni puusta rakennettu teatteri kävi pian ahtaaksi. Se purettiin ja kaupunkiin nousi uusi kivestä tehty teatteritalo paikalle, jossa nykyinen Svenskan sijaitsee. Talo vihittiin käyttöön 28. marraskuuta 1860. Piirustukset olivat ruotsalaissyntyinen arkkitehdin Georg Theodor von Chiewitzin (1815-1862) käsialaa. Vasta akennetun talon tarina jäi kuitenkin lyhyeksi. Toukokuun 8. päivän vastaisena yönä 1863 teatteri tuhoutui rajussa tulipalossa.
Rakennustyöt käynnistyivät nopeasti uudelleen. Seuraavan teatteritalon vastaava arkkitehti oli pietarilainen Nikolai Benois (1813-1898), tsaari Nikolai I:n hoviarkkitehti. Jo syksyllä 1866 teatteri seisoi valmiina samalla paikalla kuin edellinenkin. Svenska Teatern laskee perustamisvuodekseen juuri vuoden 1866. Vuosina 1935-1936 teatteritaloa modernisoitiin ja laajennettiin arkkitehtien Eero Saarisen (1910- 1961) ja Jarl Eklundin (1876- 1962) johdolla. Arkkitehdit jättivät teatterin sydämen, Nikolai Benois’n 1860-luvulla luoman kauniin punaisen ja kultaisen katsomotilan miltei koskemattomaksi.
Teatteriespanjan kohdalla puisto on varjoisampi kuin muu puisto. Siellä on miellyttävän viileää istuskella ympyrän muotoisella aukiolla. Vanha hevoskastanja ihastuttaa kukinnallaan kesäkuun alussa. Ravintolan terassin vieressä kukkivat puistoatsaleat, hortensiat ja kausikasvit.
Vanhojen puiden varjossa ovat kahden merkkimiehen muistomerkit. Ensimmäinen on Runebergin hyvän ystävän, kirjailija Zacharias Topeliuksen (1818-1898) muistomerkki. Topelius vaikutti aikanaan merkittävästi suomalaisten käsityksiin itsestään ja maastaan. Topeliuksen sadut ja kertomukset ovat edelleen ajankohtaisia. esimerkiksi “Varpunen jouluaamuna” on yksi rakastetuimpia joululaulujamme.
Kun Topeliukselle alettiin puuhata muistomerkkiä 1920-luvulla, uudet tuulet tekivät tuloaan. Haluttiin luopua näköispatsaista ja ottaa tilalle symboliikkaa. Kuvanveistäjä Gunnar Finne (1886- 1952) voitti vuonna 1928 Svenska Litteratursällskapetin järjestämän muistomerkkikilpailun. Teos “Taru ja totuus” paljastettiin 1932, kun Topeliuksen kuolemasta oli kulunut 34 vuotta.
Muistomerkissä on kaksi vertauskuvallista neitohahmoa. Taru kantaa käsissään sadun kruunupäistä lintua ja Totuuden kämmenellä on totuuden liekki. Patsaan jalustassa on Topeliuksen muotokuvamedaljonki ja nimi. Neitohahmot ovat kääntyneet vastakkaisiin suuntiin. Totuus katsoo puistoon ja Taru Pohjoisesplanadin jalkakäytävälle. mutta tilanne oli alun perin toisin. Kun sodan takia pommitusten alta pois kuljetettu veistos palautettiin paikalleen kesällä 1945, se ilmeisesti vahingossa käännettiin nykyiseen suuntaansa. Veistos on kiinnitetty tiukasti jalustaansa, joten sen palauttaminen alkuperäiseen asentoon saattaisi vaurioittaa sekä jalustaa että veistosta. Finne itse ei koskaan puuttunut teoksen kääntymiseen.
Taru ja totuus aiheutti aikoinaan kivaan patsaskiistan, joka oli luonteeltaan myös poliittinen ja kielikysymykseen liittyvä. Finnen vertauskuvallinen ehdotus oli ankara pettymys niille, jotka olivat toivoneet veistoksen olevan Topeliuksen oman ajan realistisen hengen mukainen. Kirjailija Maila Talvion (1871- 1951) myötävaikutuksella kerättiin kansalaiskeräyksellä rahat Ville Vallgrenin (1855- 1940) jo vuonna 1909 tekemän “Topelius ja lapset” -patsaan pronssiin valua varten. Vallgren oli kaavaillut sitä Topeliuksen hautamuistomerkiksi. Patsas ehdittiin paljastaa vuonna 1932 juhlallisin menoin Koulupuistikossa, Ratakadun ja Korkeavuorenkadun kulmassa, Flooran päivänä 13.5., puoli vuotta ennen “Tarua ja Totuutta”.
Viistosti Topeliuksen takana on suomalaisen lyriikan klassikon, suuren Eino Leinon (1878- 1926) patsas. Sen on suunnitellut Leinon hyvä ystävä Lauri Leppänen (1895-1977). Eino Leinon seura, Suomen Kulttuurirahasto ja Kustannusosakeyhtiö Otava järjestivät 1948 Eino Leinon muistomerkkikilpailun. Lopullinen tulos ratkesi vasta 1951 järjestetyssä kutsukilpailussa. Muistomerkki paljastettiin 1953, kun Leinon kuolemasta oli kulunut 27 vuotta.
Muotokuvataiteilijana ja sankarimuistomerkkien suunnittelijana ansioituneen Leppäsen veistos on dynaaminen, massiivinen ja hyvin ilmaisuvoimainen. Ajan hengen mukaisesti erityisesti runoilijat esitettiin haltioituneena ja innostuneina. Leinon tukka ja viitta hulmuavat ja hän näyttää komealta kuin häntä esittävistä valokuvista voisi päätellä. Pronssinen muistomerkki on jalustoineen 4,2 metriä korkea.
Kuvanveistäjän nuoret kollegat ja ateljee-avustajat tekivät Leinon patsaalle kepposen ja painoivat viiden markan kolikon runoilijan ojennettuun vasempaan kämmeneen ennen veistoksen pronssivalua. Runoilija oli heidän mielestään ehkä rahan tarpeessa. Kolikko on edelleen paikoillaan. Eino Leinon Seura kukittaa patsaan 6.7., joka on Leinon kunniaksi nimetty runon ja suven päivä.
Leinon runosta Väinämöisen laulu on veistokseen valettu siteeraus:
“Yksi on laulu ylitse muiden:
Ihmisen aatteen hengen ankara laulu”.
Lähteet:
Nummi Elina, 2010, Vihreät sylit – Kävelyretkiä Helsingin puistoihin.
Nyt tarkastellaan liikuntaa. Vanheneva kroppa tarvitsee liikettä, sillä liike on lääke. Erikoisesti se on lääke meille, joilla on kovia kipuja. Viimeistään tässä iässä pitäisi tehdä jotain kroppansa eteen. Kaikenlainen aerobinen liikunta, kävely, tanssi, hölkkä, pyöräily, uinti, vesijuoksu, jumppa jne. ovat hyväksi, mutta ensisijaisen tärkeää on lihaskunnon ylläpitäminen. Se on kylmä fakta halusin minä ajatella asiasta mitä hyvänsä – tai sinä. Ammattilaiset puhuvat tästäkin “kauniisti”, etteivät asiakkaat/potilaat hermostu ja kapinoi entistä enemmän asiaa vastaan. Olen kuullut lukemattomia kertoja ihmisten toteavan: “mä inhoan kuntosalia”. Useat eivät ole kuntosalilla käyneet, mutta ovat jo varmoja inhoamisestaan. Sitten on niitä, jotka ovat käyneet muutaman kerran ja päätyneet inhoamiseen. Muutama kerta ei riitä yhtään mihinkään. Kolme kuukautta säännöllistä tekemistä on minimi. Senkin tekemisen tulisi olla riittävän kuormittavaa. Minulla ei ole tuota inhoamisen ylellisyyttä, sillä valmiiksi vammautunut tukielinosastoni vaatii treenin, pidin siitä tai en. Koska en liikkunut lainkaan lapsena (minut oli ahdettu täyteen ruokaa ja herkkuja, joten en vaan jaksanut) oli aloittaminen tuskallista ja uuvuttavaa. Jos alat olla siinä tilassa, että jotain olisi tehtävä ennen lopullista tuhoa, niin tässä sinulle ajatuksiani.
Ensinnäkin tarvitsin aloittaessani suunnitelman. Mikäli ei tiedä sopivia liikkeitä, kannattaa hommata lähete fysioterapeutille jos on jo hajalla, ja hankkia sopivat ohjeet lihaskuntotreeniin. On myös laadukkaita yksityisiä fysioterapeutteja ja vastaavia ohjaajia, joilta saa erinomaista ohjausta ja tietoa. Netti on pullollaan videomateriaalia myös kotona tehtävistä lihaskuntoharjoitteista. Minä tarvitsen kuntosalin ja määrätyt laitteet, joissa saan tuettua selkäni ja suojeltua hajonneet polveni. Jos ei ole vielä näin rikki voi treenata videoiden avulla, ne ovat ammattilaisten tekemiä. Niissä voi käyttää kehoa vastuksena. Porrastreeni on todella erinomaista lyhyissäkin portaissa, mutta vain todella typerä käyttää minkäänlaisia portaita, jos polvet ovat jo loppu. Kiivetessä saa tuntua lihaksissa, mutta kipu nivelissä on huono juttu. Olen saanut kiitosta polviortopediltäni siitä, että käytän hissiä ja liukuportaita aina, kun se on mahdollista. Kuntoillessa en tee mitään sellaista, joka kuormittaa polviniveliäni. Näin pitkitän vielä hetken leikkaukseen menoa, joka hieman pelottaa.
Kerroksen väli hissillä.
Iloiset kasvot vastassa aina aamuisin.
Shoppailla voi halutessaan.
Sopivaa lihaskuntotreeniä löytyy jalkojen lihaksille ilman, että nivelet joutuvat ahdinkoon. Kipulääkkeitä otetaan tarvittaessa ennen suoritusta, sillä ainoastaan nielty pilleri auttaa. Vain todellinen tolvana jättää kipulääkkeet ottamatta siksi, että ne ovat epäterveellisiä. Ne on määrätty syystä, ja huomattavasti epäterveellisempää on liikkumattomuus kipujen vuoksi. Kokemusta on!!
Hyvinvoinnin lähde.
Treenin jälkeen saunaan. Voiko ihanammin päivän enää alkaa?
ET-lehden kuntoliitteessä oli erinomainen 8 viikon kävelytreeni. Tuo 8 viikkoa on aivan minimi, että keho tottuu asiaan. Näitä suunnitelmia kannattaa tehdä kaikkiin muihinkin liikuntamuotoihin, ne auttavat sitoutumisessa ja tehokkuudessa.
Riittävän pitkä aika tuo myös onnistumisen kokemuksen, sillä kehitystä voi havaita vasta ajan kanssa. Jos jaksat pari kertaa ja luovutat, niin et voi olla asiasta vielä mitään mieltä. Minä puntaroin aikanaan haluanko olla hikinen ja väsynyt – onneksi valitsin halun olla juuri näitä. Muutaman viikon kuluttua oli hikinen ja pirteä. Tajusin, miksi pörssiyhtiöiden johtajat hölkkää aamuhämärissä pitkin katuja – he hakevat virtaa duunipäivään. Minä en voi enää juosta, mutta kyvyn kävellä sain takaisin, tosin ainoastaan tasaisella kaupungissa. Koska tänä vuonna tuli talvi ja kylmä, ostin Tokmannin alesta kolmentoista euron toppahousut ja ryhdyin Hansuksi – en poistu kämpästä ilman toppahousuja. Toppahousut aamulla jalkaan, kuulokkeet korville ja menoksi. Ulkoillessa on oltava lämmin ja hyvä olo. Myös koiralla – Aisha lenkkeilee keväämmällä.
Toppahaalarit haaveissa, eikä tuulitakkikaan huono ole.
Sain aikanaan kaverilta joululahjaksi ”Joka naisen juoksukirjan”, ja sen avulla opettelin treeniohjelmien tekemisen. Jo suunnittelu virkistää mieltä. Niistä voi halutessaan tehdä omanlaisiaan, sillä sellaisia ihmisiä ei kannata matkia orjallisesti, jotka ovat harrastaneet liikuntaa jo pitkään. Hiljaa hyvä tulee, ja suunnitelmista huolimatta tässäkin on tärkeää pysyä päivä kerrallaan meiningissä.
Kotiin voi hommata liikuntavälineitä halutessaan. Pienet painot ja kuminauha ovat erinomaiset alkuun. Minun on myönnettävä, että kotitreeni sujuu huonosti. En vaan saa aloitettua. Siksi kuntosali on ollut minun valintani, ja nyt jo tarvitsen määrätyt laitteet. Stadissa niitä riittää vähän joka kulmalle, mutta pienemmillä paikkakunnilla saattaa olla haasteellista löytää salia. Tiedän, että useissa kunnissa on tarjolla kuntosali asukkaille. Myös uimahalleja löytyy Suomesta aika mukavasti.
Sitten lihavana treenaamisesta. Minä jatkoin treeniä lihomisesta huolimatta ja se ilmeisesti piti metabolisen oireyhtymän hieman lievempänä, kuin se olisi ollut ilman liikuntaa. Näin minulle on sanonut useampi lääkäri. Jos on kovin uupunut, esim. hoitamattoman uniapnean tai muun sairauden vuoksi, kannattaa aloittaa kevyesti. Vesiallas on hyvä, mutta näin korona aikana niiden ollessa kiinni, voi aloittaa vaikka tuolla kävelyllä. Valmiiksi suunniteltua 8 viikon ohjelmaa voi muuttaa sopivaksi. Minä motivoin aikanaan itseäni vammaisurheilijoiden avulla. Jos pommien pirstomat sotilaat kykenevät urheilemaan ilman jalkoja, kovissa kivuissa ja treenaamaan itsensä hyvään fyysiseen kuntoon, pystyy siihen keski-ikäinen läski nainenkin. Tarvitsee ainoastaan sitä halukkuutta asiaan.
Suomalaisethan tykkäävät juoksennella metsissä, ja luonnossa ylipäätään, joten ulkona tapahtuva liikunta sopii monelle. Kun olin terveyskeskuksen hyvinvointiryhmässä muutama vuosi sitten, oli siellä eräs vanha rouva, joka oli keksinyt loistavan liikuntamuodon liukkaille keleille. Hän ajoi ensin bussilla metrolle ja metrolla suuriin kauppakeskuksiin. Niissä hän lenkkeili reippaasti kerroksesta toiseen. Ei tarvinnut liukastella. Lisäksi hän teki lihaskuntoa kohottavia liikkeitä tuolijumpalla, perunapusseilla ja juomapulloilla. Painoa oli lähtenyt vuodessa 7 kg. Hän itse kertoi siihen olevan syynä myös kauppojen hevi-osasto, joka on kaikissa kaupoissa ensimmäisenä. Hän oli tehnyt valinnan ja päätöksen keskittyä tuohon osastoon tuotteineen. Hän söi edelleen mieleisiään ruokia, myös herkkuja, mutta oli liikunnan avulla saanut tolkun määriin ja siihen kuinka usein niitä söi. Inspiroiva ihminen.
Maisemia lenkiltä.
Maisemia aamulenkiltä.
Maisemia…
Aamulla.
Kohti aamukahvia.
Sitten musiikkiterapiaan, josta en tiennyt yhtään mitään ennen omaa kokemustani. Koska vaikutus on ollut suuri hyvinvointiini sekä psyykkisesti että fyysisesti koitan avata ajatuksiani saamastani hyödystä.
Kun vuonna 2006 aloitin juoksuharrastuksen, huomasin pian, että tarvitsen jotain avuksi, sillä hölkkääminen oli tylsääkin tylsempää puuhaa. Juoksumatolla tylsää, pururadalla metsässä tylsää, maantien laidassa tylsää eli tylsää. En keksinyt muuta keinoa kun hankkia piuhat korviin ja avata radion. Tuolloin kuuntelin radio Novaa, josta usein soi Juha Tapion Kelpaat kelle vain. Se oli silloin sanoiltaan merkityksellinen ja antoi voimaa lenkillä. Nyt minun ei tarvitse enää kelvata kenellekään, sillä ymmärrän tuon toisille kelpaamisen vahingollisen viestin. Kun epätoivoisesti yritämme kelvata muille ihmisille unohdamme itsemme. Minä kelpaan itselleni ja se on ainoa kelpaaminen, jolla on mitään merkitystä. Biisistä pidän edelleen ja Juha Tapiosta muutenkin.
Vaihdettuani jossain vaiheessa kanavaa radio Nostalgiaan palasin musiikin suhteen omaan lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Kun arki muuttui toisenlaiseksi muuttaessani Unkariin, alkoi musiikki tehdä työtään mielessäni monella tavalla.
Kuuntelin Nostalgiaa ainoastaan salilla urheillessani. Avasin sen kello 7 aamuisin ja suljin parin tunnin päästä kun lopetin. Nyt avaan sen kello 5.45 kun lähden salille ja suljen joskus puoli ysin maissa. Olen siis tehnyt näin noin kahdentoista kuukauden ajan kun huomioin koronan aiheuttamat salien kiinniolot. Aamuisin soi aikalailla samat biisit enkä voi valita suosikkejani enkä sitä, miten ne soivat minäkin aamuna. Yleensä ihminen haluaisi kuunnella mieleistään musiikkia, ja siihen käsittääkseni perustuvat itse valitut soittolistat. Tässä tapauksessa toinen henkilö päättää, mitä soi milloinkin, ja minä joko kuuntelen tai en.
Koska teen suoritettani samalla en puutu musiikkiin vaan olen keskittynyt ensisijaisesti sen antamaan rytmiin. Itä-Suomen yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan musiikki parantaa suoritusta huomattavasti. Sen voin allekirjoittaa, sillä tempo laskee välittömästi, jos jostain syystä kuulokkeet mykistyvät. Mutta olen huomannut myös muunlaista vaikutusta.
Biisit tuovat tunteita ja joitain muistojakin mieleen. Ne ovat mukavia, onnellisia, mutta ne ovat olleet myös ahdistavia, surullisia ja tuskallisia. Huomasin jossain vaiheessa, että niiden toistuessa aloin saamaan joitain muistoja takaisin. Traumatisoitunut mieli palautti onnen hetkiä kaukaa menneisyydestä, mutta mieli myös esti palauttamasta tuskallisia muistoja lieventäen kuitenkin ahdistusta niiden osalta. Ilmeisesti traumaattisiin tapahtumiin liittyi myös musiikki, sillä nyt määrättyjen biisien soidessa niiden laukaisema ahdistus alkoi helpottaa, samoin suru. Suruun taitaa sisältyä monet menetykset, jotka niiden traumaattisuuden vuoksi mieli on pyyhkinyt pois. Ei nähtävästi tarvitse palauttaakaan noita muistoja vapautuakseen tuskasta, pelosta ja hylätyksi tulemisen kokemuksesta – musiikki korjaa mielen ja sielun.
“Musiikki terapeuttisena välineenä aktivoi alitajuista, tiedostamatonta mielenmaisemaa. Sen keinoin voidaan sekä paljastaa että parantaa. Musiikin avulla voi käsitellä vaikeitakin asioita turvallisesti, symbolisen etäisyyden päässä. Musiikki saa aikaan vuorovaikutusta, se antaa esteettisiä kokemuksia ja tuottaa mielihyvää. Musiikilla on myös fysiologisia vaikutuksia. Sen avulla voidaan stimuloida tai rauhoittaa. Musiikkia käytetään hyväksi myös kivunhoidossa.” Näin kuvaillaan musiikkiterapiaa sen yhdistyksen sivuilla.
Olen siis saanut ihan vahingossa musiikkiterapiaa kuntoillessani. Omalla kohdallani on ollut merkityksellistä musiikin sijoittuminen pääasiassa 60- 80-luvuille traumojen syntyhetkiin, samojen biisien toistuvuus ja se, etten itse ole puuttunut valintaan – siis suostuminen. Pitkäkestoisuus on myös avaintekijä, sillä olen huomannut vaikutuksen vasta viime aikoina.
Halusin avata asiaa sen vuoksi, että usein huonokuntoisuuteen, liikkumattomuuteen, surkeisiin elämäntapoihin, ärtyneisyyteen ja tyytymättömyyteen, liittyy sellaisia vanhoja elämään liittyviä asioita, joita me emme enää tule edes ajatelleeksi, mutta jotka vaikuttavat silti halusimme tai emme. Onnentunne on lisääntynyt ja katkeruus hellittänyt. Toppahousurockin parantava vaikutus on tullut todeksi.
Kannattaa kokeilla – on ilmaista. Tai no, toppikset maksaa jotain ja kuulokkeet jotain, mutta investointi tuo runsaasti voittoja.
Jatkan synkkää pohdintaani niistä asioista, jotka tuhoavat kaikki pyrkimyksemme muuttaa tapojamme.
Tänään on vuorossa kauna, katkeruus ja kateus eli yksinkertaisemmin vitutus. Ympärillämme on maailma täynnä ihmisiä, yhteisöjä, instituutioita ja herra ties mitä, jotka aiheuttavat vitutusta joskus niin, ettei veri kierrä eikä henki kulje. Aina löytyy tekijöitä, jotka heilauttelevat tunteitamme suuntaan ja toiseen, joiden tunteiden vuoksi ajaudumme reagoimaan miten milloinkin. Toiset ihmiset osaavat käsitellä tunteitaan siten, etteivät reaktiot vie heitä vahingolliseen toimintaan, eivätkä he takerru ylenmäärin eilisen ikäviin kokemuksiin. Minä en ole sellainen henkilö. Tapani reagoida, enemmän tai vähemmän ikäviin kokemuksiin ja kohtaamisiin, on ollut vahingoittaa itseäni paitsi syömällä ja juomalla, myös kiihtymyksellä ja pään sisäisillä veivauksilla. Ikäviin olotilohin on sisältynyt tiedostettua ja tiedostamatonta vihaa, kaunaa ja katkeruutta. Kaikki se negatiivinen tunnemyrsky suunnattuna muihin ihmisiin ja instituutioihin vahingoittaa ainoastaan minua, ei ketään muuta. Karsein lausahdus meitä itseämme kohtaan on: “annan anteeksi, mutta en unohda.” Tuo ”mutta” mitätöi anteeksiannon ja siitä kärsimme ainoastaan me itse. Kohteemme viis veisaa anteeksiannoistamme, usein heillä ei ole aavistustakaan, mitä meillä on meneillään.
Tiedostettua osaa tunne-elämän ongelmista olen saanut käsitellä erilaisissa terapioissa vuosikymmenet, mutta tiedostamattoman osan käsittely on edellyttänyt riippuvuuksien koteloimista ja ylettömästä kontrolloinnista irtautumista. On täysin mahdotonta toipua ilman raittiutta addiktiosta, pää ei kertakaikkiaan ole mukana hommassa, eikä tunne-elämä saa mahdollisuutta rauhoittua ja eheytyä. Tämän vuoksi myös nämä yksittäiset kuuriluontoiset syömisen ja juomisen haltuunotot, kontrolloidut dieetit, päättyvät yleensä huonompaan kuin ne alkujaan olivat. Minä en halunnut enää kuudenkympin lähestyessä pelkkää hyvää terveyttä tai hoikempaa kroppaa, minä halusin onnellisen elämän. Onnellisen ja tasapainoisen vanhuuden, sillä suurin osa elämää on jo takana. Sillä polulla nyt tallustan päivän kerrallaan.
Jos luit edellisen blogini ja innostuit tarkastelemaan syömisiäsi ruokapäiväkirjan avulla, niin todennäköisesti olet paremmin perillä toiminnastasi. Mikäli olet saanut oikean kipinän muutokseen, niin nyt voit laatia suunnitelmaa syömisistäsi, laatia ruoka-ajat (3 ateriaa ja 2 välipalaa päivässä on suositus) vaikka viikoksi kerrallaan. On tärkeää, että noudatat suunnitelmaasi päivän kerrallaan. Tänään pidät kiinni lupauksesta itsellesi, oli eilinen ollut mitä hyvänsä. Huomista ei vielä ole, joten älä mieti sitä. Kun astuu pois tästä hetkestä, astuu ulos elämästä. Elämä on tässä ja nyt.
Jos joku on kiinnostunut alkoholin kulutuksestaan, niin netistä löytyy kohtuu- ja ongelmakäytön määrittelevät rajat alkoholiannoksina. Ne määritellään senttilitroina, mutta voin kertoa, että omalla kohdallani laskin ne pulloina. Jos pullon avasin sen myös join. Sitten saatoin avata toisen pullon jne. Minulla ei ollut ongelmia ymmärtää ja myöntää, että olen alkoholisti. Mutta….. jokaisen ihmisen on nämä asiat itse ratkaistava. Samalla tavoin voi pohtia shoppaamistaan, pelaamistaan, siivoamistaan jne. Jos asia aiheuttaa hankaluuksia elämässä, tai ihan vaan vie aikaa ja ajatuksia liikaa, voi kirjata ylös toimintaansa ja halutessaan tehdä asialle jotain laatimalla suunnitelman.
Riippuvuussairaudet ovat itsensä kieltäviä, joten usein ei lääkäreiden sanomiset mene perille. On kuin vettä kaataisi hanhen selkään. Puhuin tästä juuri pari päivää sitten endokrinologin kanssa viimeisellä kontrollikerralla leikkauksen jälkeen. Hän sanoi eron olevan kokemusasiantuntijan ja lääkärin välillä se, että minä voin täräyttää suoraan, lääkärit ja hoitajat eivät. Kun he sitten kohteliaasti yrittävät esittää vaihtoehtoja haitallisiin tapoihimme, ehkä kajoavat meidän syömisiimme ja/tai juomisiimme (tai muihin haitallisiin toimintoihimme), heistä tulee ikäviä paskiaisia tai huonoja lääkäreitä. Jotkut lääkärit sitä ovatkin, kaikissa ammattikunnissa on myös huonoja toimijoita. Esimerkiksi ortopedeissä olen törmännyt muutamaan paskiaiseen, jotka kohtelivat minua ikävästi ja epäasiallisesti. Tosin he saattoivat olla itse työssään loistavia, se jäi minulta kokematta. He olivat epäkohteliaita eivätkä osanneet käsitellä lihavuutta sairautena. Osa ei edelleenkään myönnä sitä sairaudeksi. Jonkun mielestä ei ole olemassa syömishäiriöitäkään. He ovat näitä “itsekurityyppejä”.
Saan olla kiitollinen faijalle, joka opetti miten toimia, kun on kyseessä auktoriteetti, joka toimii väärin. Lääkäreiden kohdalla olen laittanut valitukset epäasiallisuuksista ja virheistä potilasasiamiehille ja kaupungin valituselimeen. Viimeksi tein valituksen terveyskeskuslääkäristä, joka ohitti tyynesti vaivani eikä kirjoittanut tarvitsemiani lääkkeitä. Sen jälkeen vaihdoin lääkäriä, ja nyt ovat asiat erinomaisesti. Sain anteeksipyynnön kaupungin terveydenhuollon ylilääkäriltä, ja asia on loppuun käsitelty. Tein oman osani ja se riittää. Tärkeintä on, etten jää jauhamaan asiaa yhtään enempää, se ei hyödytä lainkaan – päinvastoin. Olen joutunut puuttumaan useamman kerran terveydenhuollon palveluihin valittamalla, ja aina ovat asiat parantuneet, mutta sitten on tullut kohdalle taas seuraava tolvana. Pitää jaksaa tehdä oma osuutensa uudelleen ja uudelleen.
Mikä tässä nyt sitten on ongelmana meikäläiselle? No se, että tällä sisäisellä rakenteella ei ole varaa suuttua ja kaunaantua edes oikeutetuissa tapauksista. Tarkemmin: kiukku, kauna, katkeruus ja kateus ajaa jääkaapille ja Alkoon. Niitä tunteita ei halua kohdata, niistä ei pääse eroon ja siksi ne on syytä dumpata jollain. Niitä ei voi myöskään kontrolloida mitenkään. Minä en saa tätä palloa pyörimään haluamallani tavalla väänsin asiaa mihin suuntaan tahansa. Myös soittelu kavereille ja tapauksen jauhaminen tolkuttomasti on eräänlaista riippuvuutta – riippuvuutta kiihtymykseen. Näin vitutus tulee väliin ja tuhoaa hyvät yrityksemme, vaikka olisimme tehneet minkälaisia suunnitelmia ja edistyneetkin niissä.
Tapa reagoida asioihin on usein peritty jo lapsuudessa. Toisilla se on vaikenemista ja toisilla raivoamista, ja kaikkea tältä väliltä. Minä olen harrastanut raivoamisen ja asiallisuuden lisäksi myös kostamista. Olen voinut suunnitella sellaista pitkäänkin, ja iskenyt tilaisuuden tullen. Joskus minua loukannut ei ole edes tiennyt kuka iski. Tunteisiin olen syönyt ja juonut tai toimittanut jotain asiaa kiihkeästi, työ on ollut sellaista.
Kun sitten tulin siihen ikään, että päiviä on enemmän takana kuin edessä, terveys oli mennyt, toivottomuus tullut osaksi arkea, eikä olisi halunnut enää herätä aamuisin, oli aika ryhtyä toimenpiteisiin.
Ensimmäinen edellytys mihinkään on rehellisyys. Olin mielestäni rehellinen muille ja itselleni. Aloin kuitenkin epäillä sitä, sillä kompuroin alussa pahasti toipumisen polulla. Aloitin elämäni kuntoon laittamisen vuonna 2009. Painonnousu pelotti, sillä tuttuja ihmisiä samojen ongelmien kanssa kuoli lihavuuteen. Kaksi tuntemaani henkilöä konkreettisesti tukehtumalla läskeihinsä, jotka painoivat keuhkot kasaan. Korkki oli helpompi pitää kiinni kuin hallita syömistä, mutta vaikeimpina ahdistuksen hetkinä se aukesi muutamia kertoja. Alkoholi ei enää tuonut mukanaan sitä helpotusta, mitä se oli tuonut aiemmin. Lisäksi tietoisuus toisenlaisesta elämästä vei viimeisenkin hohdon juomisesta. Aloin lähestyä sitä pistettä, jolloin tulee halu tehdä mitä tahansa onnellisen elämän ja toipumisen eteen.
Eräänä torstai-iltana syksyllä vuonna 2017, siis kahdeksan vuotta aloituksen jälkeen, istuin eräässä vertaistilaisuudessa, jonne saapui neljä tuttua ihmistä. Istuin väsyneenä ja apaattisena tuolissani katsellen kenkiäni. Kun nostin katseeni, heidän saapuessaan iloisesti tervehtien, en ollut nähnyt heitä aikoihin, iski tajuntaani syy karmeaan olooni. Minä, joka en ole kateellinen kenellekään, älysin olevani kateellisuuden lisäksi myös katkera ja kaunainen noille ihanille ihmisille, joista olin pitänyt suunnattomasti heti heihin tutustuttuani. Miksi ihmeessä? Siksipä tietysti, että he olivat toipuneita, menestyviä, hyväsydämisiä, kiitollisia ja kauniita. Heillä oli kyky pysyä tässä hetkessä, toi elämä eteen millaisia vastoinkäymisiä hyvänsä. Tajusin syynkin siihen mikä minut erotti heistä. He olivat tehneet niitä toimenpiteitä, joiden avulla toivutaan, mutta minä en ollut. Olin toki jotain tehnyt, mutta en kaikkia niitä toimenpiteitä, joita olisi pitänyt. Ne eivät mielestäni “sopineet” minulle. Minäminäminä luulin tietäväni paremmin – jälleen kerran. Nuo negatiiviset tunteet olivat epämääräisiä oloja, jotka sairaus taitavasti piilotti minulta. Nyt kuitenkin sain kokea sen hetken, jolloin oikeanlainen rehellisyys murtautui esiin. Se oli valtava herääminen todellisuuteen. Siitä alkoi minun kiipeämiseni pimeästä luolasta kohti valoa, terveyttä, toipumista ja onnellisuutta. Minun oli tehtävä kaikkia ehdotettuja toimenpiteitä tuntui miltä tuntui, ei ainoastaan niitä, jotka mielestäni “sopivat” minulle.
Aloitin lääkärikäynnillä. Lääkäri ei toiminut haluamallani tavalla, jolloin tuttu raivo kumpusi sisällä. Tajusin kuitenkin pian, että hän toimi minun parhaakseni, vaikka jouduin vielä hetken kärvistelemään. Ensimmäisenä kävin siis käsiksi tuohon kauna, katkeruus ja kateus juttuun. Tein moneen kertaan listoja noista asioista, mutta tällä kertaa kirjasin ylös myös oman osuuteni (lääkärin motiivin ja oman vitutukseni). Mikään ei etene jos ei ota vastuuta itsestään ja tekemisistään riippumatta siitä, mitä muut ovat tehneet. Muiden tekemiset eivät kuulu minulle, muut hoitelevat omat juttunsa minä omani. Johan alkoi tapahtua.
Vähitellen sisäiset tunnetilat hellittivät otettaan, ja niihin oli helpompi puuttua ennen kun ne ottivat vallan. Yksi toimenpide oli välimatkan ottaminen koiraharrastukseen. Se sisältää kaiken ihanan lisäksi myös runsaasti ikäviä asioita, joihin sisältyy tuo riippuvuus kiihtymykseen ja kontrollointiin. Toisista pahan puhuminen oli niin jokapäiväistä, ettei sitä enää edes huomannut. Niille ihmisille, jotka ovat edelleen ystäviä, olen suoraan sanonut, etten halua kuulla minkäänlaista pahaa enkä negatiivista kenestäkään. Muutaman ihmisen kanssa laitoin välit poikki kokonaan.
Pienin askelin pyristelin irti mielen kuohunnoista ja nyt, vuonna 2021, saan ne laantumaan jo varsin nopeasti. Jokainen päivä joudun kuitenkin tekemään sen eteen työtä. Jos herpaannun hetkeksikään olen takaisin suossa. Pysyvään muutokseen menee minulla aikaa useita vuosia, ehkä ei ole riittävästi päiviä jäljellä, mutta jo päivittäiset toimenpiteet takaavat onnellisen päivän.
Kun ruokapäiväkirjaan kirjaat syömisiäsi, voit nyt yrittää puolittaa syömiset. Jos se on liikaa, vähennä neljännes. Aterioita ei saa jättää väliin. Jos suutut johonkin ihmiseen, kirjoita kymmenen positiivista asiaa hänestä. Jos suutut johonkin muuhun, kirjoita kymmenen positiivista asiaa. Jos muuten vaan vituttaa niin ettei veri kierrä, kirjoita kymmenen asiaa, joista olet kiitollinen. Vitutus saattaa olla jäljellä, mutta veri alkaa kiertää.
Sari Kuoppala 