Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä ei voimiaan säästä
Minut pystyyn kiskaisee
Elämän nälkä istuu olkapäällä käskee lähde jo täältä
Mua eteenpäin rohkaisee
Elämän nälkä
Eteenpäin rohkaisee
Verhot sivuun liukuu ja katson
Kuinka valo pois työntää varjon
Joka sieluni yöhön kietoi
Vaikka irti siitä päästä tahdoin
Kun olin maahan lyöty eikä kukaan
Voinut yli syvän virran mua kantaa
Elämä välissä taivaan ja maan
Elämä syksyyni valonsa tuo
Ja silloin kun henkäys aamutuulen
Se täyttää tämän pienen huoneen
Se mut viimeinkin herättää
Elämän nälkä …
Olin jo luovuttaa koko bloggauksen turhana, mutta sitten kuoli Pave Maijanen. Viikonloppuna menehtynyt muusikko, joka on vaikuttanut minun nuoruudestani lähtien, sai lähteä inhottavan sairauden, ALSin, tappamana. Siitä ei parannuta vaikka tekisi mitä. Minä olen saanut valita sairauden ja toipumisen välillä, se on valtavan suuri lahja. Kun tänä aamuna varhain poljin jälleen salilla kuntopyörää, tuli Radio Nostalgialta tämä Maijasen biisi, ja se antoi uutta voimaa ja inspiraatiota tähän minun kirjoitteluuni. Juuri tuo elämän nälkä nyki minut kuoleman porteilta takaisin elämään. Se sama nälkä kiskoo myös aamuisin ylös salille.
Vuoden vaihtuessa on taas lehdet täynnä erilaisia laihdutus-, kuntoilu- ja muita elämäntapamuutoskuureja. Olen niitä itsekin vuosikymmenien aikana lueskellut, mutta koskaan en ole vaivautunut niitä koittamaan. Menin aina Painonvartijoihin ja onnistuin hetkellisesti erittäin hyvin. Tiedän tarkkaan virheeni ja kuurien mahdottomuuden. Siitä kerron nyt aivan ensimmäiseksi.
Miksi kuurit epäonnistuvat ja vievät vielä suurempaan ahdinkoon?
Lyhyt vastaus on se, että ne ovat kuureja, jotka loppuvat. Mikäli haluaa muutosta on tehtävä pysyviä muutoksia. Kuurin loputtua asiat palaavat ennalleen, painon kohdalla pudotetut kilot tulevat takaisin ja kuurien seurauksena tulee muutama kilo vielä plussaa. Tipattoman tammikuun jälkeen toisilla riistäytyy juominen lapasesta. Tämä on kylmä totuus, jonka voitte tarkistaa keneltä tahansa lääkäriltä, ravitsemusterapeutilta, päihdealan- tai muulta ammattilaiselta. Sellainen henkilö, jolla on muutama kilo ylimääräistä joulun tai kesän jäljiltä, mutta on muuten lähellä normaalipainoa, ja omaa normaalin suhteen ruokaan, ei ole mitään ongelmia. Hän voi pitää kuurin, mutta todennäköisesti kilot karisisivat joka tapauksessa, kun normaali arki alkaa taas rullata. Mutta kaikki ne, joilla on vähänkin ongelmia ovat varmasti huomanneet, että vuosien mittaan ongelma etenee ja kasvaa. Mikä sitten neuvoksi? Kuinka voi itseään auttaa?
Ensin on oltava halu muutokseen. Todellinen halu! Se, että haluaa painon putoavan, mutta syömisen jatkuvan ennallaan, ei ole oikeanlaista halua. Monet alkoholistit haluavat päästä alkoholin aiheuttamista terveys- ja muista ongelmista lasi kädessä. Tai ihan vaan ottaa joskus vähän, yhden lasillisen. Alkoholin kohdalla yksikään ryyppy ei ole mahdollista ongelmajuojalle, mutta ruoan kohdalla voi herkkujakin syödä, kunhan on ensin puuttunut oikealla tavalla ongelmaan. Mikä on oikea tapa?
Rehellisyys on ehdoton edellytys yhtään mihinkään toipumiseen yhtään minkään asian kohdalla. Rehellisyyden löytymiseenkin tarvitaan halua ja toisinaan työtäkin. Moni meistä pakoilee asioita erilaisten vedätysten takana. Juoppo ilmoittaa olevansa juoppo ja saa näin oikeutuksen jatkaa juomistaan. Joku ilmoittaa olevansa laiska ja saa näin oikeutuksen jäädä sohvan pohjalle. Joku selittää viimeiseen hengenvetoon, että vika on geeneissä, ei voi tehdä mitään. Sitten on valtava joukko ihmisiä, jotka syyttävät kaikesta mahdollisesta kohtaloaan, perhettään, kipujaan, ystäviä tai niiden puuttumista, köyhyyttään tai yhteiskuntaa kokonaisuudessaan. Tahdonvoiman puuttumista siunailee lähes kaikki, mutta sillä ei tee lopulta tee yhtään mitään, päinvastoin se saattaa aiheuttaa suunnatonta vahinkoa ja laukaista pahojakin syömishäiriöitä. Sitten ovat nämä klassikot: #josolisniintainäinniinsitten tai #mutkusitätaitätä tai #sitkuasiatonniintainäin”. Siinä ne vuodet sitten kuluvat kenellä mitenkin, mutta kilojen lisääntyessä.
Lehdet myyvät hyvin, mutta apua saa todella harva. Tuon uusimman ET-lehden mukana tuli 60+ kuntoon erikoisnumero, joka ei ole ollenkaan huonoimmasta päästä. Siellä hieman avataan myös tätä onnistumisen ongelmallisuutta, mutta koska näihin ongelmiin kuuluu niiden itsensä kieltäminen, moni ohittaa iloisesti kylmät tosiasiat. Mikäli saat käsiisi vuoden ensimmäisen ET:n ja tämän erikoisnumeron, niin suosittelen lukemaan ensimmäisenä sivulta 32 alkavan Pian tarinan. Kuusikymppinen Pia on tehnyt loistavaa työtä kokonaisvaltaisesti muuttaen elämäntapojaan syömisen ja liikunnan suhteen. Vuoden aikana hän on pudottanut 5 kg painoaan. Kuinka moni tyytyy tähän? Villi veikkaus, että haluat lukea niitä juttuja, joissa 5 kg lähtee viikossa. Juuri sen vuoksi tulet epäonnistumaan yhä uudestaan ja uudestaan.
Minä suosittelen kaikille ensin lääkärissä käyntiä. On hyvä tietää onko korkea verensokeri, alkava tai jo oleva diabetes tai metabolinen oireyhtymä kaikessa kukoistuksessaan.
Lääkäriä ennen kannattaa pitää ruokapäiväkirjaa. Tämä on ikävä toimenpide, sillä se pakottaa rehellisyyteen. Itse tappelin vastaan, ja tappelen toisinaan vieläkin, kaikin mahdollisin tekosyin. Kun käsien hermovauriot estivät kirjoittamisen, ravitsemusterapeutti pilasi koko jutun vaatimalla valokuvat syömisistäni. Syömishäiriöklinikalla edellytettiin sitoutuminen toimenpiteisiin varsin suorasukaisesti sanomalla, että tuolla on ovi jos ei halua tehdä kuten ohjeet edellyttävät. Jonot ovat pitkät ja tulijoita on, on siis väärin kiukutella hoito-ohjeita vastaan. Eräällä henkilöllä oli ongelmia lounaan syömisen kanssa työpaikallaan. Oli sitä sun tätä syytä ja häiriötä muiden ihmisten toimesta, mikä esti lounaan syömisen. Viimein psykiatrian erikoislääkäri sanoi: “Otat evääsi ja menet WC-pöntölle istumaan ja syömään. Ovi lukkoon. Ei taatusti tule keskeytyksiä.” Viikon kuluttua henkilö kertoi tehneensä näin, ja siitä pitäen hänkin sai lounaan syötyä.
Tämä on yksi tärkeimmistä toimenpiteistä
Minä kirjoittelen nyt pienissä osissa tätä juttuani muutoksesta, sillä fakta on myös, ettei ihminen jaksa keskittyä liian pitkiin kirjoituksiin. Päätän tämän ensimmäisen osan tähän ja ne, jotka haluavat jotain tehdä itsensä hyväksi saavat pari kotitehtävää:
Pidä ruokapäiväkirjaa joko vihkoon tai kuvaa syömisesi.
Mieti mitä haluat muuttaa ja kirjoita se ylös.
Mikäli voit käyttää kynää hanki vihko ja/tai kalenteri.
Päätin Malagan kohdalla jatkaa rantatietä kohti pohjoista. Vaikka oli aamuruuhkan aika oli sunnuntailiikenne. Jonkin aikaa ajettuani olin tiellä yksin, pari autoa tuli vastaan. Alkoi nousuosuus ja kauhukseni näin edessä kuorma-auton, jonka puisten laitojen rakosista yrittivät siat työntyä läpi. Rukoilin, että Pandassa riittää voimaa ohittaa tuo kuljetus nousussa. Hetken olin rinnalla ja kuulin eläinten kirkumisen ja näin niiden katseet. Loppuelämän muisto, jota en olisi halunnut. Päätökseni olla syömättä eläimiä sai vahvistusta ja toivoin, että en enää näkisi matkallani noita kuljetuksia. Turha toive, Euroopan tyhjillä teillä niitä riitti neljäntuhannen viidensadan kilometrin matkalle useita – myös koiria. Unkarilaiset eläinsuojeluystäväni käräyttivät kuvaamani kuljetuksen viranomaisille. Se oli täysin laiton kuljetus matkalla Espanjasta johonkin. Minä kuvasin sitä aamulla varhain salaa autosta, kun heräsin koirien meteliin. Näitä ”resque” -koiria varastetaan ja tuotetaan kenneleissä ”pelastettaviksi”. Kaikilla on ”tarina”, joka vetoaa ottajiinsa. Mitä enemmän niitä otetaan, sitä enemmän näitä autoja ajaa täysillä lasteilla ympäri maailman teitä. Osa tätä loistavaa markkinoiden maailmaa.
Rantatiellä
Välimeri
Eivät päässeet ulos eivätkä saaneet vettä
Koiria auto täynnä jossain Saksassa
Olin varautunut ajamaan Helsinkiin Haaparannan kautta, sillä tietoa sallitaanko ylitykset ei vielä lähtiessä ollut. Olin hankkinut Pandaan uudet kitkarenkaat, koska kelit pohjoisessa olivat edelleen talviset. Olin tehnyt Coinissa vuokrasopimuksen asunnosta sähköisesti. Kuin ihmeen kaupalla sain kodin samasta rapusta mistä lähdinkin, asunto A2 vaihtui A4:ään. Olin ottanut yhteyttä myös Suomen lähetystöihin Madridissa, Pariisissa, Berliinissä, Kööpenhaminassa ja Tukholmassa. Minulla oli koko matkan ajan ajantasainen tieto tilanteesta rajoilla ja maiden sisällä. Erikoisen hyvää huolenpitoa sain Berliinistä, josta minuun oltiin yhteydessä puhelimitse. Koko kevään ajan Suomen ulkoministeriön toimipisteet pitivät huolta meistä, jotka olimme tehneet pyydetyn matkustusilmoituksen viimeistään pandemian alettua. Tiedän ulkoministeri Haaviston antaneen ohjeet jokaisen ulkomailla olevan suomalaisen huolenpidosta, jonka virkailijat hoitivat erinomaisesti. Kiitos Pekka Haavisto!!
Espanja on suuri maa ja ensimmäisenä päivänä pääsin melkein Barcelonaan. Minusta kauneinta Espanjaa oli karu Murcian alue. Siitä tuli mieleeni Pohjois-Afrikan hiekka- ja vuoristoaavikot, joista pidän todella paljon. Ei juuri vihreää näy, mutta eri sävyistä ruskeaa kyllä.
Ranska oli yhtä tyhjä kuin Espanja. Tajusin, että sain kokea jotain todella ainutlaatuista, tyhjät moottoritiet läpi Euroopan. Tyhjä Saksa tuntui todella oudolta, sillä se ei normaalisti ole koskaan ollut tyhjä mihinkään aikaan vuodesta, viikosta tai vuorokaudesta. Jossain vaiheessa tuli tieto, että matkustajia otetaan jälleen 14.5. lautoille. Soitin Finnlinesille kysyäkseni paikkaa Travemundesta Helsinkiin, mutta tonnin halusivat rahaa, joten päätin ajaa Tukholmaan. Sieltä pääsisimme Turkuun ensimmäisellä mahdollisella Viking linen laivalla hintaan 99 euroa.
Matka sujui erinomaisesti Pandassa nukkuen. Vuosien kokemuksella olin varustautunut puristussukilla ja Tarjalta saamani kipulääkkeet auttoivat öiden yli. Rekkoja oli Saksasta eteenpäin normaalisti. Kauppa käy pandemiasta huolimatta, ja tavaran on liikuttava. Nuo autot ajavat ruokaa pöytiin sekä tarpeellista ja tarpeetonta tavaraa muihin tarpeisiimme. Mieleen tuli jälleen kerran, kuinka kovaa duunia tuo rekkakuskien homma onkaan. Pitkiä matkoja kaukana kotoa ja huonolla palkalla. Käsittääkseni tuo ala on yksi niistä “riistoaloista”, joissa käytetään hyväksi köyhiä ihmisiä maista, joissa minkäänlainen lainsäädäntö ei turvaa heidän, eikä muidenkaan ihmisten minimipalkkoja. Markkinatalous takaa eläinten, mutta myös ihmisten huono-osaisuutta. Ja kyllä, meillä Suomessa on samaa hyväksikäyttöä. Minä en kuulu niihin autoilijoihin, jotka kiroilevat venäläisiä, puolalaisia, romanialaisia tai minkään maalaisia rekkakuskeja tai rekkoja.
Espanjassa, Ranskassa ja Saksassa kaikki käyttivät mukisematta maskeja. Arvostin kovasti sitä, että kaikki kokivat yhteiseksi vakavan asian ja toimivat sen mukaisesti. Oli maskeista sitten hyötyä tai ei, niin varmaa on, ettei niistä haittaakaan ole. Kun lähtömaassa oli varsin vakava tilanne, ja kuolinkellot soivat jatkuvasti, en ymmärtänyt “oikeuksien” ja “vapauksien” puolustajia lainkaan niiltä osin, jotka koskivat maskisuosituksia tai -pakkoa. Mitähän ne ihmiset tekisivät sodan puhjetessa? Huutaisivat oikeuksiaan ja vapauksiaan rajoitusten suhteen. Mutta, ihminen on mikä on, ja suurin osa nykyporukkaa ei ole sotaa kokenut, joten on varaa olla hyvinkin itsekäs kun ei muusta tiedä.
Yksinkertaiset ohjeet, jotka kaikki ymmärsivät
Tanskaan ajaessani alkoi olla jo enemmän liikennettä. Rajatarkastus oli tarkempi kuin oli ollut muilla rajoilla. Passista syötettiin tiedot koneelle ja hiukan kesti, että sain luvan jatkaa matkaa. Ajoin lähimpään Lidliin ostamaan ruokaa, mutta siellä oli niin paljon ihmisiä, että jatkoin matkaa. Pysähdyin eräälle isommalle levähdyspaikalle, josta sain syötävää ja päätin jäädä sinne myös yöksi. Kävelimme Aishan kanssa kunnollisen lenkin, mutta sään muuttuessa kylmäksi ja sateiseksi varsin nopeasti, kaivauduimme peittojen alle pienessä Pandassa. Välillä heräsin kylmyyteen ja käynnistin auton, mutta hyvin meni yö kelin surkeudesta huolimatta.
Ihana Tanska
Pohjolan kevät
Ihmisiä oli viettämässä vapaa-aikaa
Ylittäessäni juuri Ruotsin rajaa sillalla, sain viestin lapsuudenystävältä, joka asuu Tanskassa matkan varrella. Kahvihetki siirtyi tulevaisuuteen, toivottavasti se vielä joskus toteutuu. Ranskassakin jouduin ohittamaan ystäväni muutaman kymmenen kilometrin päästä, sillä päätieltä ei ollut lupa poiketa mihinkään. Onneksi some mahdollistaa yhteydet vaivattomasti.
Ruotsiin ajaessani oli rajalla myös kunnollinen tarkastus. Näin niitä rosvoja saadaan kiinni, kun viranomaiset tekevät työnsä ja ovat tarkkoja. Arvostan suuresti. Sitten halki Ruotsin tiellä, joka on tylsimpiä koko Euroopassa. Tyhjää oli jälleen, mutta siellä ei koskaan minun ajaessani ole milloinkaan ollut ruuhkaista. Tukholmaan tullessa ajoin tunneleissa harhaan hetkeksi. Googlen täti ei saanut ohjattua, sillä yhteys katosi pitkissä tunneleissa. Löysin lopulta ulos, ja satama löytyi tunneleista huolimatta omalla suuntavaistolla.
Järvien kohdalla on kauniit maisemat
Täällä yövyimme
Vänern
Jouduin odottelemaan satamassa vuorokauden verran, sillä hidastelusta huolimatta olin ajoissa. Katselin vierestä ohi ajavia busseja, jotka iltapäiväruuhkassa olivat aivan täyteen ahdettuja. Maskeja ei näkynyt kenelläkään Tukholmassa, mutta matkalla bensiksillä käydessä niitä ihmisillä kyllä oli. Aamupäivällä kävin kaupassa, ja siellä oli lähes kaikilla, olivat suurin osa ikäihmisiä.
Tukholman satamassa
Tukholma
Suomalaisia matkailuautoja tuli viimein satamaan myös. Olivat tulossa Espanjasta ja poikenneet Upsalassa eläinlääkärillä hakemassa matokuurit ja leimat koirien passeihin. Kun asetuimme jonoon, sain kunnian ajaa ensimmäiseksi. Autokuntien miehet olivat selkeästi ihmeissään, että olinko todella ajanut Pandalla neljätuhatta viisisataa kilometriä. Olinhan minä, ihan paras auto meidän tarpeisiin. Jos voittaisin lotossa ostaisin nelivetoisen Pandan, ihania.
Ekana jonossa
Sieltä se saapuu – meidän laiva
Aina on tilaa Pandalle
Laivaan ajaessa jouduin toteamaan, että se oli aivan täpötäynnä. Hytit oli siivouksen jäljiltä sinetöity. Ainoa asia mikä oli huonosti hoidettu oli ruokailu. Kunnollista ruokaa ei ollut saatavilla lainkaan. Järsin siis näkkileipää ja söin banaaneja edelleen. Suihku ja sänky olivat kyllä luksusta reilun viikon autossa olon jälkeen. Uni ei tullut silmään, ehkä jännitys vei veronsa. Ihminen on toisinaan stressaantunut, vaikka ei siltä tuntuisikaan, ja minä olin taatusti ollut stressaantunut koko matkan ja olisin sitä perille saakka. Stressi on stressi, vaikka se olisi seurausta hyvistä asioista.
Luonto-ohjelmia katsellessa
mainostauko
ja ohjelma jatkuu
Maarianhaminassa
Kun sitten ajoin lautalta ulos Turun satamassa, tuli itku pelkästä ilosta ja jännityksen laukeamisesta. Myös Aisha oli riemuissaan. Uskon, että se reagoi omaan mielentilaani, mutta myös tuttuihin hajuihin. Jokaisessa maassa on oma bakteerikantansa ja eläimelle tutut ominaishajut, näin minulle kertoi aikanaan meidän eläinlääkäri Chris. Nyt saatoin sen havaita omin silmin.
Satamassa oli vastassa rajavartiolaitos, joka oli katsovinaan passiani. Siis ei kunnolla edes avannut sitä. Tulli ei ollut paikalla lainkaan, joten Aishan passia ei kukaan halunnut tarkastaa. Se siitä “nyt on tarkat seurannat rajoilla” uutisesta.
Sataakahtakymppiä ajoin tyhjällä moottoritiellä kohti stadia. Ensimmäiseksi oli ilo ajaa viemään tuliaiset Eiraan Kristiinalle ja Jukalle. Vieläkin tulee kyyneleet silmiin, kun muistelee sitä onnen tunnetta tärkeiden ihmisten tapaamisesta pitkän matkan jälkeen. Ystäväni oli rukoillut minulle ennen Coinista lähtöä “kultaisia teitä” kotiin ajaessa, ja ne olin saanut. Yhdeksän kuukauden, yhteensä kymmenen tuhannen kilometrin, jälkeen olimme jälleen kotona ja kurvatessani illan hämärissä tuuliseen Tervasaareen, ei koirankaan riemulla ollut rajoja. Se juoksi hulluna yksinään ympäri pimeää puistoa. Olimme jälleen kotona.
Tervasaaressa
Kotikatu
Kotitalo
Iso kirkko
Olen tyytyväinen, että lähdin matkaan. Mikään ei opeta ihmistä yhtä tehokkaasti, kun luopuminen tavarasta ja lähteminen muille maille. Turha tyytymättömyys, kaikkinainen valittaminen ja olosuhteiden syyttely katoaa kummasti. Lisäksi oppii itsestään uusia asioita. Mikä todella on arvokasta, mistä pitää, ja minkä suhteen on syytä muuttaa suuntaa. Voi huomata, että on ollut vääriä luuloja itsestä ja muista. Kiitollisuus omastaan kasvaa, kun käy katsomassa arkea muissa maissa ja yhteisöissä.
Tätä kirjoittaessani eletään tammikuun seitsemättä ja joudun toteamaan, että pidän talvesta. Luulin, etten pidä. En edelleenkään halua pohjoiseen, mutta kylmä ilma, lumi, jäätävä tuuli ja hämäryys ovat aika ihania. Päivien pidentyminen alkaa kohta edetä vauhdilla ja tuota pikaa on jälleen kesä. Kaupunki rakennuksineen, katuineen ja ihmisineen on minun paikkani, se paikka missä olen onnellinen. Luksusta on kokea välillä muuta ja palata jälleen sydämen paikkaan. Olen etuoikeutettu.
Kuva: Presidentinlinna, kuvaaja Aarne Pietinen, 1931, Museovirasto
Arkkitehti Pehr Granstedth suunnitteli talon vanhasta suolamakasiinista varakkaan Heidenstrauch-suvun kauppiastaloksi ja asunnoksi. Granstedt sai työnsä valmiiksi vuonna 1814. Kolmikerroksisen rakennuksen ensimmäinen kerros oli varattu kaupankäyntiä varten, toinen Heidenstrauchien omaksi asunnoksi ja kolmas kerros oli jaettu pieniksi vuokrahuoneistoiksi. Kauppaneuvos J. H. Heidenstrauch oli 1800-luvun alkupuolella Helsingin rikkain asukas.
Heidenstrauchit ehtivät asua kauppakartanossaan vain 17 vuotta, kunnes Suomen senaatti osti talon vuonna 1837 Venäjän keisareiden Suomen palatsiksi. Kauppaa edelsi vuosia kestänyt suunnitteluvaihe, jolloin palatsia oli suunniteltu sijoitettavaksi milloin minnekin päin Helsinkiä, muun muassa Tähtitornin vuorelle ja Katajanokan vuorelle. Suomeen Berliinistä tuotu Helsingin uudelleenrakennuskomitean arkkitehti Carl Ludvig Engel olisi halunnut rakennuttaa keisarille uuden palatsin joko Esplanadin puiston päähän Kauppatorin länsipuolelle taikka Katajanokalle. Kustannussyistä keisari ei kuitenkaan lämmennyt Engelin ajatuksille, vaan määräsi Heidenrauchien kauppiaskartanon ostettavaksi valtiolle.
Hieman katkerana Engel ryhtyi uudistustyöhön. Rakennusta muutettiin ja laajennettiin huomattavasti Engelin suunnitelmien mukaan vuonna 1843. Rakennusta kutsuttiin nyt virallisesti nimellä ”keisarillinen palatsi Helsingissä”. Palatsin ensimmäiseen kerrokseen sijoitettiin palatsin keittiöt sekä henkilökunnan asuintilat. Toisessa kerroksessa eli pääkerroksessa sijaitsivat keisarinnan vastaanottotilat ja osa keisarillisista makuuhuoneista sekä kolmanteen kerrokseen ulottuvat suuri ja pieni ruokasali sekä tanssisali. Palatsin kolmannen kerroksen makuu- ja työhuoneet varattiin keisarille ja tämän lähiseurueelle, ja sieltä oli myös kulku pienelle näköalatornille sekä salaiset kierreportaat keisarinnan makuuhuoneeseen.
Palatsi sai juhlavuutta matalista kylkirakennuksista, joiden väliin muodostui linnanpiha. Julkisivulle tuli pylväitä ja niiden yläpuolelle mestarin suosima päätykolmio. Lopulta selvisi, että samalla rahalla olisi saatu rakennetuksi Engelin ehdottama Katajanokan palatsi.
Ensimmäisen maailmansodan aikana palatsi toimi sotasairaalana, jonne voitiin sijoittaa 200 rintamalla haavoittunutta sotilasta. Venäjän vallankumouksen aikana se toimi venäläisen sotilas- ja työläisneuvoston päämajana. Vuoden 1918 sisällissodan aikana talossa oli saksalaisten ja myöhemmin suomalaisten esikunta. Sisällissodan jälkeen rakennusta kaavailtiin Suomen kuninkaan linnaksi, jolloin rakennuksesta alettiin puhua ”linnana”. Se ehdittiin jopa osittain sisustaa tähän tehtävään, mutta valtiomuodon vakiinnuttua tasavallaksi jo tilatut tai hankitut huonekalut joutuivat myyntiin Stockmannille. Viron vapautussodan aikana 1918–1919 pihasiivessä toimi Viron Avustamisen Päätoimikunnan kanslia.
Itsenäisyyden ajan alkuvuosina 1919–1921 talon kolmannessa kerroksessa oli Suomen ulkoasiainministeriö. Presidentinlinnaksi rakennus kunnostettiin vuonna 1921. Tällöin esimerkiksi ortodoksinen kirkkosali linnan toisesta kerroksesta purettiin ja paikalle rakennettiin kirjasto. Kirkon esineet otettiin Kansallismuseon kokoelmiin.
Aleksanterinkatu 4
Aleksanterinkatu
Aleksanterinkatu
Mariankatu
Mariankatu
Pohjoisesplanadi 1
Pohjoisesplanadi 1
Presidentinlinnassa asui myös osa keisarillisen residenssin ja myöhemmin tasavallan presidentin henkilökuntaa. Nykyisin kaikki Linnan asuintilat on muutettu työtiloiksi, joissa työskentelee suurin osa tasavallan presidentin kanslian henkilökunnasta. Linnassa työskentelevään kabinettiin kuuluvat kansliapäällikkö ja presidentin lähimmät neuvonantajat ja avustajat. Lisäksi linnassa työskentelevät adjutantit, jotka vastaavat presidentin ja hänen puolisonsa ohjelman käytännön valmistelusta ja toteuttamisesta. Linnassa on myös hallintohenkilöstön työtiloja ja keittiö.
Presidentin virka-asunto sijaitsi alun perin presidentinlinnassa. Vuonna 1940 Tamminiemi lahjoitettiin presidentin virka-asunnoksi; Ryti ja C.G.E. Mannerheim asuivat siellä, kun taas Paasikivi vietti koko presidenttikautensa linnassa. Urho Kekkonen muutti presidenttikautensa alussa 1956 Tamminiemeen, jossa hän asui kuolemaansa 1986 asti ja josta tehtiin myöhemmin museo. Mauno Koivisto asui presidentinlinnassa, kunnes uusi virka-asunto Mäntyniemi valmistui 1993. Vuodesta 1993 lähtien kaikki tasavallan presidentit ovat asuneet Mäntyniemessä.
1970-luvun alussa Presidentinlinnan sisätiloista tehtiin ilmeeltään vaaleat ja pelkistetyt. Kun linnassa ei 1990-luvulta alkaen enää asuttu, linnan erilaisista tiloista tuli toistensa kaltaisia työhuoneita. Korjauksia tehtiin 2000-luvulle asti yksi kerrallaan ilman laajempaa kokonaisnäkemystä.
Presidentinlinnan kokonaisvaltaisen peruskorjauksen suunnittelu alkoi vuonna 2006. Suunnitteluun kuului muun muassa rakennushistoriallinen selvitys ja antiikkikalusteinventointi. Korjaustyöt aloitettiin vuonna 2013 ja saatiin päätökseen 2015.
Peruskorjauksen tavoitteena oli ennen kaikkea luoda toimivat tilat kaikille käyttäjille, helpottaa kulkua talossa ja etsiä talotekniikalle parhaat reitit. Kulun helpottamiseksi linnan eri osien välillä tehtiin suuria purkutöitä. Joitain ahtaita portaikkoja uusittiin tai korvattiin hisseillä. Esteettömyyttä parannettiin luiskilla ja nostimilla. Kellaritilat uusittiin perusteellisesti.
Rakennuksen perustuksen puupaaluja vahvistettiin ja täydennettiin. Ilmanvaihto ja sähköistys uudistettiin koko rakennuksessa. Valaistus uudistettiin huolellisesti, arvovalaisimia kunnostettiin ja sijoitettiin uudelleen, ja valaistusta parannettiin moderneilla valaisimilla. Myös julkisivun valaistusta parannettiin. Salien kaikuisuutta vähennettiin lisäämällä vaimennusverhouksia.
Linnan ulkonäkömuutoksiin kuului arkipäiväisten, tavanomaisten ja vanhentuneiden ratkaisujen korvaaminen edustavammilla ja alkuperäistä lähempänä olevilla ratkaisuilla. Aikaisempia värejä etsittiin seinämaalien ja tapettien alta sekä vanhoista valokuvista. Goottilaisen salin seinien värit perustettiin järjestyksessä toiseen maalausvaiheeseen. Myös ovia palautettiin vanhempaan asuun, ja alkuperäisiä kalusteita tuotiin Kansallismuseon kokoelmista Tamminiemestä. Pääsisäänkäynnin portaikkoon ja aulaan palautettiin marmorointimaalaus. Sisätilojen väritys valittiin empiresävyihin tukeutuvaksi ja kertomaan eri huoneiden arvojärjestyksestä. Tapettipintoihin tuotiin eloa ja tekstuuria mutta ei kuitenkaan kuvioita, koreutta tai kimalletta. Myös verhoja uusittiin.
Korkeinoikeus
Korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden palatsi Pohjoisesplanadi 3:ssa on peräisin 1830-luvulta. Sokerileipurimestari Forsström piti siinä vuosisadan lopulle asti suosittua kahvilaa, jossa tarjoiltiin liköörejä ja viinejä. Kesäisin niitä nautittiin ulkona aurinkokatoksen varjossa. Eversti Hugo Standertskjöld osti ja kunnosti talon, joka siirtyi valtiolle 1931.
Maan ensimmäinen yksityinen panttilainaamo avasi ovensa vuonna 1886 Leopardin korttelissa litografi Liewendahlin talossa Aleksanterinkatu 6:ssa. Avajaispäivänä jätettiin pantteja 1335 markan edestä, mm. Kuusi kyynärää kangasta, vaatekappaleita,kelloja, kulta- ja hopeatavaraa sekä yksi pankkikirja ja obligaatio. Helsingin Pantti-Osakeyhtiölle valmistui Helenankatu 3:een oma toimitalo vuonna 1895. Valtio osti talon vuonna 1978 korkeimman oikeuden tarpeisiin.
Aleksanterinkatu 10:n kohdalla sijaitsi 1800-luvun alussa leskirouva Dobbinin talo. Se on tullut surullisen kuuluisaksi sen vuoksi, että siitä alkoi vuonna 1808 tulipalo, joka tuhosi kolmasosan kaupungista. Palolla oli kauaskantoiset seuraukset. Porvoon valtiopäivillä Helsingin kaupungin edustaja, kauppias Erik Borgström, pyysi keisarilta apua kaupunkinsa jälleenrakentamiseksi ja päätti anomuksensa seuraavasti: “ Lempeä keisari suvaitkoon luoda armollisen silmäyksen Helsingin kaupunkiin, joka niin kipeästi tarvitsee huojennusta nykyisen taakkansa kantamisessa ja joka ei omin neuvoin pysty kohoamaan tuhkastaan, vaan ainoastaan Teidän Keisarillisen Maijesteettinne isällisestä lempeydestä voi odottaa tulevaisuutensa muodostuvan menestykselliseksi.” Aleksanteri I loi lempeän katseensa Helsinkiin ja kohotti sen maan pääkaupungiksi.
Uudenmaan läänin maaherran virkahuone sijaitsi Aleksanterinkatu 4:ssä lähellä paikkaa, missä maaherralla oli muinoin residenssinsä. Se ulottui Valtioneuvoston linnan paikkeilta Ritaritalon puistikkoon.
Eilen ilmestyi uusi ET, jossa on juttu minusta. Tänä aamuna päätin lähteä vuoden viimeisen päivän kunniaksi kirjoittamaan blogia trendikkäästi keskustan kahvilaan. Paikaksi valikoitui kantapaikka Robert’s Coffee Stockan alakerrassa. Aloitan kuitenkin tämän päiväisen tarinani aivan alusta.
Aamulla normaaliin tapaan Aleksanterinkadun Elixiaan kello 6, jossa poljin kuntopyörällä ensin tunnin kovilla vastuksilla ja siihen päälle reisilihastreenit. Sitten kotiin Liisankadun K-kaupan kautta, jossa tapasin molemmat läheisiksi tulleet kaupantädit Katrin ja Metten. Kotiin puurolle ja kahville ja sitten stadille takaisin. Pihalla tapasin naapurini Petterin, jolta sain lahjaksi lausuttuna runon. Upea! Kiitos!
Kunnon treenistä tulee hiki
Alexium
Matkalla stadille
Herkun portailla tapasin uimakaverini Marjan. Upea juttu, sillä emme ole aikoihin tavanneet sattuneista syistä. Sitten hain lehden Akateemisesta, kuppilaan, kone auki ja lukemaan juttua. Pääsin melkein loppuun, kun kohotin katseeni ja kukapas se siinä. Toimittaja Ulla Janhonen, joka on jutun minusta tehnyt, seisoi edessäni hymyilevänä. Taas paransimme maailmaa hetken. Hän teki perusteellista työtä tarinani kanssa, yksi tapaaminen ei riittänyt. Olen kiitollinen siitä, että tulin kuulluksi haluamallani tavalla. Aluksi minulta pyydettiin juttua lihavuusleikkauksesta, mutta en halunnut siihen ryhtyä, sillä leikkaus on pienen pieni osa toipumista. Siitä ei ole mitään apua, jos en käsittele syitä, jotka pakonomaiseen syömiseen ja lihavuuteen ovat johtaneet. Ulla teki hyvää työtä ja Päivi Ristell otti hienot kuvat.
Ulla Janhonen, joka teki upean jutun
Mun maisema ❤
Tervetuloa, jos olet lähettyvillä, huippu sali
Omat motiivini tässä liittyvät vielä kärsivien auttamiseen. Jos yksikin saa avun minun tarinastani olen onnellinen. Minuun saa olla yhteydessä, jos haluaa pohtia omaa tilannettaan jonkun kanssa – täällä olen!
Tämä vuosi 2020 on ollut yksi elämäni parhaista. Olen kiitollinen kaikista ihmisistä, jotka ovat minua tukeneet tavalla tai toisella. Olen kiitollinen terveydenhuollolle, joka on antanut minulle vielä yhden elämän. Minut pelastanut lääkäri näyttää olevan nykyään Mehiläisessä, annan yksityisviestillä nimen. Hän ei antanut mahdollisuutta helppoon ratkaisuun pilleripurkin avulla, vaan laittoi minut kantamaan vastuun terveydestäni. Olen ikuisesti kiitollinen siitä! Olen syvästi kiitollinen koiralleni Aishalle, joka jakaa arjen kanssani. Yksinäisinä epätoivon ja masennusten hetkinä, se on vierellä lohduttamassa. Olen myös syvästi kiitollinen sinusta, joka luet tätä. En olisi koskaan uskonut, kuinka suuri voima on somella ja muilla modernin maailman kanavilla tässä ajassa.
Tarinani alkaa 1950-luvulta blogilla nimeltä “Olipa kerran mä”. Sieltä löytyy maaperä, jossa sairastuin, mutta myös niitä voimavaroja, jotka ovat auttaneet toipumisesta. Toivottavasti tästä kaikesta on sinulle iloa ja hyötyä.
On jouluaaton aatto. Kaikista omavoimaisista ponnisteluista huolimatta apeus ja yksinäisyys valtaa jälleen mielen. Tämä on minun joulumieleni, jota en millään tunnu saavan muutettua muuksi. Nyt sen aion hyväksyä, ja antaa tunteiden tulla. En kuuntele minkäänlaista mediaa, josta tuutin täydeltä korostetaan joulun ajan yksinäisyyttä. Yksinäiset sitä ja yksinäiset tätä. Mitä jos kerrankin oltaisiin jankuttamatta asiaa ja keskityttäisiin Joulun varsinaiseen asiaan. Ja en tarkoita nyt ruokaa, juomaa, tavaroita, valoja enkä kimallusta vaan sitä todellista lahjaa, joka vie yksinäisyyden mennessään.
Jouluna juhlitaan kristillisen perinteen mukaisesti Jumalan syntymistä ihmiseksi. Luukkaan evankeliumin toisessa luvussa kerrotaan, kuinka Jeesus syntyi talliin eläinten ympäröimänä. Jumala syntyi ihmiseksi, ettei meistä yksikään joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän. Jeesus syntyi meitä ihmisiä varten, jos sitä haluaisimme, sillä me tarvitsemme häntä. Uskomme ja yhteytemme tähän mysteeriin on lahja, jokaisella omanlaisensa ja henkilökohtainen. Jouluna syystä tai toisesta mieli herkistyy myös monella, joka ei koe kristillistä sanomaa omakseen, mutta jotain suurempaa kuitenkin. Joulun lahja on meillä jokaisena elämämme päivänä, mutta kuinka ihmeessä se ilmenee arjessamme? Hyvinä aikoina on helppo kiittää Jumalaa tai elämää, mutta masennuksen, surun ja ahdingon keskellä ei tahdo nähdä eikä kuulla Jumalaa eikä mitään muutakaan – ihmisen mieli kääntyy sisälle omaan itseensä.
Mietin tätä erityislaatuisen vuoden 2020 joulua kuntosalilla pyörää polkiessani, samalla kuunnellen radio Nostalgiaa. Melkein jokaisena aamuna tulee joku Simon & Garfunkelin kappale, useimmiten Mrs. Robinson tai Bridge Over Troubled Water. Kaverit ovat tehneet mielestäni eräitä hienoimpia hengellisiä biisejä kautta aikojen. Mrs. Robinsonille kerrotaan, että Jeesus rakastaa häntä enemmän kuin hän koskaan tulee tietämään, ja että taivaassa pidetään paikkaa niille, jotka rukoilevat. Silta yli synkän virran on Jumalan puhetta ihmiselle ahdingossa, yksinäisyydessä, vaikeina aikoina. Hän lupaa kuivata kyyneleet ja on siltana yli sen synkän virran, varjellen ja lohduttaen jokaisella hetkellä. Jumala myös lupaa parempia aikoja, että unelmat vielä toteutuvat. Yksinäisyydessä ilman ystävää hän on aivan takanasi, tai rinnallasi, kulkien kanssasi. Sitä varten Jeesus syntyi – meitä jokaista varten, jokaiseen hetkeen elämässämme.
Evankeliumitekstejä on luettu ja tulkittu jokaisena jouluna pari tuhatta vuotta, mutta usein ilman konkreettista esimerkkiä elävästä elämästä. Tarinat vaikuttavat pelkältä sanahelinältä, joiden vuorosanat osataan ulkoa. Tähti tuikkii taivaalla, ohjaten lahjoja tuovat tietäjät paikalle, ja enkelit laulavat ylistyslauluja. Seimessä makaa vastasyntynyt Jeesus. Tekstit virittävät meidät joulun tunnelmaan, mutta mikä on se todellinen lahja? Kuinka saan sen lahjan vastaanottaa jokaisena elämäni päivänä?
Kevyt tömähdys kuului katolta ja Aisha nosti päätään kuullostellen mitä tapahtuu. Olimme tulleet Coiniin edellisenä päivänä ja olimme vielä matkasta uupuneita. Löhöilimme takkahuoneen sohvalla, jossa oli lasiovet patiolle. Hetken kuluttua kaunis valkoinen kissa tuli oville. Se istui katsomaan sisälle, sillä lasi heijasti siten, ettei se nähnyt meitä. Vasta Aishan hypättyä oville, se väistyi kauemmas ja hetken mietittyään jatkoi matkaansa. Meillä oli kissoja, paremmin ei voisi asiat olla.
Niitä liikkui ympäristössä useampia ja selkeästi asukkaat ruokkivat niitä. Ne olivat myös hyötyeläimiä, jotka pitivät pikkueläimien populaatiot kurissa. Rinteellä muutaman kymmenen metrin päässä oli eläinsuoja, jossa varmasti riitti syötävää niille. Meidän vuokraisännät olivat kirjoittaneet ohjeita, joissa varoitettiin pitämästä yläkerran ikkunoita auki, etteivät kissat tule sisälle, ja ettei niitä saa ruokkia, koska niissä on kirppuja ja muita loisia, jotka tarttuvat ihmisiin. Tyydyimme aluksi ainoastaan ihailemaan niitä.
Vähitellen aloin ymmärtää, että niillä oli tarkat reviirirajat. Urokset liikkuivat laajalla alueella, mutta naaraat pysyttelivät samassa paikassa. Meidän talon “omisti” valkoinen uros, jonka nimeksi tuli Tyyppi. Kun se liikkui katolla ja patiolla, muut kissat väistivät. Muita olivat, ilmeisesti sen jälkeläinen, Ollitaalasmaa, suuri uros Mutanttininja sekä naapurin pikimusta keltasilmäinen nuori naaras Berlin, joka oli kotikissa. Kadulla asui naapurin isännän ruokkima valkoinen naaras Sinisilmä, pensaissa valkoinen naaras Arkajalka, rauniotalossa, numerossa 29 nuori valkoinen Anni sekä numerossa 27 harmaaraidallinen kotikissa, joka vartioi omalta pihaltaan katua liikkuen harvoin meidän tontille. Muutaman viikon Sinisilmän kanssa liikkui alle vuoden ikäinen mustavalkoinen poikanen, mutta eräänä päivänä se oli kadonnut eikä sitä näkynyt enää koskaan.
Anni
Anni
Ollitaalasmaa
Mutanttininja
Ollitaalasmaa ja poikanen
Mutanttininja
Näistä olisi tullut kavereita
Sinisilmä ja poikanen
Kissoilla vaikutti olevan oma aikataulunsa. Sinisilmä oli aamulla paikalla kellon tarkasti, sillä naapuri heitteli sille aamiaispöydästä syötävää. Aishan kanssa lenkille lähtiessäni laitoin sille kadulle jotain koiran evästä, mutta koskaan se ei syönyt mitään laittamaani. Vettä laitoin patiolle astioihin, että saavat juoda. En nähnyt naaraita meidän katolla sen enempää kuin patiollakaan.
Sinisilmä
Naapurin kotikissa
Joskus tammikuussa alkoi koti-ikävä vaivaamaan aika ajoin. Lähinnä tuhansien kilometrien välimatka poikiini alkoi tuntua raskaalta, mutta kissojen läsnäolo lievitti ikävää. Ne tuntuivat hyväksyneen meidät taloonsa ja kävivät päivisinkin pitämässä seuraa meille.
Kevään edetessä alkoi kissojen kiimat ja Tyyppi joutui moniin tappeluihin Lopulta se sai iskun korvaansa siten, että se halkesi lähes kahtia. Korvassa oli jonkin aikaa paksu rupi, mutta se parani yllättävän hyvin. Korva jäi kuitenkin roikkumaan hieman alemmaksi kuin sen toinen korva. Sillä oli myös ongelmia silmien kanssa, ja se oli selkeästi täynnä sisäloisia laihtuen vähitellen kurjan näköiseksi. Se vaikutti vakavalta, ja joskus ajattelin sen kantavan suurta huolten taakkaa ruumiin kipujen lisäksi. Villin eläimen elämä on raskasta työtä.
Vihollinen
Arkajalka
Sinisilmän vakiopaikka
Arkajalka
Vierailija joen varrelta
Ollitaalasmaa eli vielä huoletonta ja iloista elämää. Tuntui, että sen ainoa huoli oli, ettei jää kiinni patiolla hengailuista. Se lähti salamana kun kuuli Tyypin loikkaavan katolle. Se oli myös todella utelias ja kurkisteli usein katolta, mitä me puuhailimme. Aisha olisi halunnut leikkiä sen kanssa, ja katti juoksuttikin sitä juoksemalla räystäällä edestakaisin. Molemmilla näytti olevan hauskaa, ja Aisha yritti monesti elehtiä leikkiin kutsulla, mutta kissa ei ottanut riskiä. Leikki kuitenkin loppui heti, jos se huomasi minun tarkkailevan. Pysyin siis sisällä, kun juoksuleikki alkoi. Aishan yksinäisyys puristi rintaani enemmän kuin omani, sillä koira ei voinut tavata kavereitaan somessa eikä soitella puhelimella.
Ollitaalasmaa
Mutanttininja oli kolme kertaa suurempi kuin muut urokset. Se oli luonteeltaan hyväntahtoinen ja lempeä, mutta epäluuloinen meitä mamuja kohtaan. Se oli paikalla myös harvemmin. Olimme kerran illansuussa Aishan kanssa joen toisella puolella koulun parkkipaikalla, josta näki Julio Romero de Torresin, sen talot ja takana olevan vuorenrinteen. Mutanttininja juoksi rinnettä alas, hyppäsi meidän katolle ja sieltä suoraan naapurin isännän syliin. Nämä puolivillit kissat tuntuivat rakastavan tuota miestä. Kun hän kulki koiransa kanssa pitkin katua, kissat kulkivat mukana. Mutanttininja ja Sinisilmä heittäytyivät usein selälleen niin, että mies sai rapsuttaa niiden vatsaa.
Mutanttininja
Alussa pieni mustavalkoinen hyppäsi puuhun, kun me ohitimme sen, mutta Sinisilmä ei väistänyt paikaltaan. Ilmeisesti se totesi heti alussa, ettei meistä ole haittaa, sillä minä en koskaan ole tuntenut tarvetta tyrkyttää itseäni eläimille, ja pidin myös huolen siitä, ettei Aisha päässyt liian lähelle. Vähitellen pikkuinen tuli tervehtimään Aishaa. Voi miten koira olisi halunnut leikkiä sen kanssa. Tuolla hetkellä ymmärsin syvästi, miten yksinäiseksi Aishan elämä oli muuttunut.
Nuori Anni ja Ollitaalasmaa leikkivät usein rinteellä keittiön ikkunan takana. Niillä oli aikuisen kissan elämä vasta alkamassa, leikki kuuluu eläimilläkin nuoruuteen. Turkit olivat kirkkaan valkoiset ja puhtaat. Myöhemmin nekin saisivat kokea elämän mukanaan tuomat vaikeudet.
Anni ja Ollitaalasmaa
Kerran Tyyppi joutui katolla tappeluun vieraan tunkeilijan kanssa, ja se putosi rotkoon. Kuin ihmeen kaupalla kissa selvisi pudotuksesta kivikkoon. Päivisin se kuitenkin näytti toipuvan katolla loikoillen ja lopulta Aishan pehmeällä pedillä nukkuen.
Tyyppi
Tyyppi
Tyyppi
Tyyppi
Tyyppi
Tyyppi
Valkoisista Sinisilmällä oli selkeästi heikentynyt kuulo. Jos tulimme sen selän takaa, se säpsähti meitä yllättyen, kun olimme päässeet liian lähelle. Siksi se varmasti oleskeli aina aidan vieressä siten, että näki kaikkiin suuntiin, eikä selän takaa tullut kukaan. Kuulo-ongelmat liittyvät geeniin, joka liittyy valkoiseen väriin ja sinisilmäisyyteen. Luulen, ettei täysin kuuro yksilö voi selviytyä niissä oloissa, ellei se ole jonkun lemmikki.
Sinisilmä
Sinisilmä
Sinisilmä
Niin kului päivät ja viikot. Kävelimme ahkerasti Aishan kanssa ja tutuiksi tulivat myös muut alueen kissat. Niillä oli jokaisella omat alueensa. Koulun takana olevilla roskalaatikoilla asuvat kissat vaihtuivat, sillä usein ne kuolivat, ilmeisesti olivat syöneet myrkkyyn kuolleen rotan. Riipaisevaa oli nähdä kadun laidassa kuolleita kissoja, enkä muuta voinut kun rukoilla niiden puolesta, että saivat lähteä ilman kärsimystä.
Sitten iski Korona. Perjantaina 13.3. iltapäivällä tuli pääministerin ilmoitus maan sulkeutumisesta. Voimaan astuu ulkonaliikkumiskielto, joka tarkoitti juuri sitä. Ulkona sai liikkua ainoastaan kauppaan, apteekkiin ja bensa-asemalle. Muuhun liikkumiseen oli oltava kirjallinen lupa. Koiran kanssa sai Coinissa liikkua 100 metriä ovelta. Kun menin lauantaina aamulla kaupan jonoon jo ennen aukeamista, ihmiset olivat valmiina kasvot suojattuna, minullakin oli putkipipo. Varsinainen ulkonaliikkumiskielto tuli voimaan vasta maanantaiaamuna, sillä Espanjassakin oli saatava parlamentin hyväksyntä sulkutoimille, ja parlamentti saatiin koolle vasta sunnuntai-illaksi päättämään asiasta. Jonossa seistessäni mietin mitähän tästä kaikesta lopulta seuraa.
Kaupassa, lastatessani vesikanistereita kärryyn, katseeni osui kissan ruokiin. Silloin päätin, että nyt alkaa kissojen ruokkiminen ja varsinkin niiden madottaminen. Latasin kärryn täyteen märkäruokaa, kuivaruokaa ja herkkutikkuja. Matolääkettä minulla oli Aishalle purutabletteina, ja järkeilin, että ne varmasti maistuvat kissallekin. Eihän se elukka erota onko lihan makuinen pilleri tarkoitettu kissalle vai koiralle. No, siitä en tiedä mitä ne loppujen lopuksi tajuavat, mutta madotus ei sujunut ollenkaan suunnitelmieni mukaisesti.
Minulla ei ollut aavistustakaan paljonko yksi kissa syö, joten laitoin lautasen täyteen reunoja myöten. Ensimmäisinä iltoina en vielä laittanut matolääkettä. Sijoitin lautasen siten, että voimme Aishan kanssa seurata niitä makuuhuoneen sängyllä loikoillen. Lasiovien läpi saatoin kuvata ilman, että ne huomaavat mitään. Tyyppi oli ensimmäisenä paikalla ja kiersi epäilevästi lautasen. Haisteli kaula pitkänä ja meni menojaan. Muita ei näkynyt, mutta aamulla lautanen oli tyhjä. Vähitellen ne alkoivat syömään heti tultuaan. Kello kuusi vakiintui niiden saapumisajaksi, ja mikäli Tyyppi ei ollut ensimmäisenä, tuli Ollitaalasmaa ja kolmantena järjestyksessä oli Mutanttininja. Ne tiesivät kuka oli tulossa, sillä Tyypin saapuessa Ollitaalasmaa luikki matkoihinsa, mutta Mutanttininja jäi katolle odottelemaan vuoroaan, Ollitaalasmaan syödessä rauhassa loppuun.
Tyyppi
Ollitaalasmaa
Sitten alkoi madotus. Syvää halveksuntaa osoittaen Tyyppi haistoi lautasta, käveli jäykin jaloin pation toiseen päähän laittamaan merkkinsä jukkapalmun juurelle ja jatkoi matkaansa. Ollitaalasmaa toimi samoin. Ainoastaan Mutanttininja nuolaisi pari kertaa ruokaa, mutta häipyi sitten sekin.
Seuraavana päivänä ajoin katsomaan olisiko eläinlääkäri auki ja olihan se. Ostin kissan matolääkkeitä ja englantilainen nainen, eläinsuojeluaktiiveja, sanoi niiden syövän sen kyllä, jos piilotan sen ruokaan. Eivät syöneet. Tyyppi alkoi olla jo todella laiha ja turkki näytti pahalta. Saattoi sillä olla toki muutakin vaivaa, mutta loisia joka tapauksessa. En voinut asialle mitään. Se eläisi sen ajan, joka oli sille tarkoitettu ja minun osani oli rukoilla armeliasta loppua.
Ilokseni huomasin, että Tyyppi alkoi nukkumaan Aishan pehmeällä pedillä. Hieman luxusta sen runnellulle ruumiille. Aamuisin, herätessäni aikaisin, huomasin sen nukkuvan lasiovien vieressä syvässä unessa, se ei herännyt valoihin. Yritin hiippailla mahdollisimman hiljaa, ettei se häiriintyisi. Oli kylmää ja sateista, joten katoksen alla oleva paksu peti varmasti myös lämmitti. Ajan kuluessa se tuli toisinaan iltapäivisinkin hetkeksi nukkumaan ja silloin me pysyimme sisällä.
Sinisilmä oli kantava, sen olivat astuneet ainakin Tyyppi ja Mutanttininja, mutta todennäköisesti myös muut. En halunnut nähdä sen pentuja enkä niiden kohtaloa.
Niin kuluivat viikot. Päivisin seisoin patiolla tuolin päällä ihaillen kissoja katolla tai rinteellä sekä kadulla, ja iltaisin sängyllä lämpimien peittojen alla. Koulun vieressä olevalta kentältä katsottuna, ne olivat kuin pieniä valkoisia helmiä kulkiessaan vuoren rinteellä. Välimatka poikiin ja vallitseva tilanne aiheuttivat ikävää oloa. En pelännyt sairastumista, vaan enemmänkin kyseessä oli eksistentiaalinen tuhoutumisen pelko. Pelko siitä, etten pääse kotimaan multiin – Hietsuun – jos minun aikani koittaa. Päätös kotiinlähdöstä syntyi lopulta nopeasti.
Tyyppi
Tyyppi
Ajaessani Julio Romero de Torresilta tielle kohti Malagaa, sydän oli raskas, sillä kissat jäivät sinne. Jälleen kerran joudun luopumaan jostain rakkaasta, josta en olisi millään halunnut luopua. Elämä menee näin, ja siihen on tyytyminen. Kyyneleet valuivat pitkään, ja vasta Aishan tökättyä kuonollaan poskeeni, sain mieleni rauhoittumaan.
Kun nyt niitä muistelen, ymmärrän, että juuri ne olivat Jumalan silta yli koronakevään synkän virran kaukana kotoa. Ne olivat kuuden kuukauden ajan juuri sitä rakkautta, mistä evankeliumien tekstit kertovat – Jumalan rakkautta ihmistä kohtaan. Ne olivat pitäneet seuraa yksinäisinä hetkinä ja lohduttaneet mielen mustuessa. Ne tulivat paikalle juuri oikeilla hetkillä, viipyivät seuranani niin kauan kuin oli tarpeen, tuoden lohtua surulliseen mieleen ja ikävään. Uskon, että kerran saan vielä nuo kissani kohdata viimeisen sillan ylitettyäni. Siitä Joulun lapsi pitää huolen – sen Hän on luvannut. Siihen saakka ne ovat kiitoslistallani ja rukouksissani. Taivaassa pidetään paikkaa niille, jotka rukoilevat.
Tämä on minun joulujuttuni ja -lahjani, joka on matkassani jokaisena päivänä jokaisella hetkellä.
Museokortti on ihana keksintö. Se mahdollistaa alempien tuloluokkienkin taidemuseokäynnit. Se mahdollistaa myös Taidetörpön seikkailut korkeamman kulttuurin parissa siten, että voin oikeasti keskittyä näkemääni ja kokemaani.
Ristin itseni kaikella rakkaudella Taidetörpöksi, sillä mitään en tiedä mistään, mikä koskee taidetta ja sen tekemistä. Olen kuluttaja, joka muodostaa mielipiteen jostain syystä tai ilman syytä. Luulen, että syyt ovat niin syvällä minussa, etten saa niitä sanoiksi, joten olkoon. Kaikkea maailmassa ei tarvitse selittää.
Tässä jaksossa vierailen Ateneumissa Enckellin näyttelyä ihmettelemässä. Sen verran olin ihmeissäni, että oli käytävä neljä kertaa ennen raporttia. Kolme käyntikerroista oli omia ja yksi kirjoituskurssin kanssa käyty. Jokaisella kerralla näin jotain uutta ja samalla jo näkemäni ja havaitsemani sai syvyyttä.
Ensimmäisen kerran saldo oli se, että toiset teokset ovat rumia, toiset eivät ole rumia ja sitten löytyi muutama todella kaunis. Alastomat kalvakat nuoret miehet, joita riitti useiden taulujen verran, olivat rumia. Mietin miksi, ja tulin siihen tulokseen, että teokset olivat niin värittömiä ja kalvakoita. Mieleeni tuli kuolema – elävät kuolleet. Jostain syystä en kuvannut näitä ollenkaan. Sen sijaan Kuoleman vaellus on hieno.
Kuoleman vaellus, 1896, vesiväri ja lyijykynä
Asetelmat olivat mieleeni, samoin muotokuvat. Jokaisella kerralla pysähdyin kirkkotaiteen edessä ja aluksi osa oli mielestäni rumia. Sellainen oli Karkotus paratiisista, joka kuitenkin kolmannella käyntikerralla valikoitui kirjoitustehtävän teokseksi. Teologina sain siitä vaivatta saarnan aikaiseksi, ja varsinainen rumuus häipyi taustalle. Aatamin ja Eevan tunnetilat välittyvät teoksesta upeasti. Hylkäsin kuitenkin tekstini juuri sen saarnaluonteen takia. Ei avaudu itsellenikään mitä ajattelin näin tehdessäni.
Kukkia, 1912-1913
Taiteilijan äiti, 1904
Albert Edelfelt, 1909
Kaloja, 1909
Siilakoita, 1904
Karkotus paratiisista, 1908
Valitsin sen sijaan Kaisaniemi -teoksen. Lopulta minulla ei ollut mitään sanottavaa siitä, vaikka kuljen puistossa useita kertoja viikossa. Puistoteokset olivat kuitenkin mieleisiä. Kaikkein mieleenpainuvin teos oli kuitenkin Joulukuusi Kilossa. En ymmärrä miksi en yhdelläkään käyntikerralla ottanut siitä kuvaa. Kunhan ovet jälleen aukeavat museoihin, minä menen kuvaamaan Joulukuusen itselleni iloksi. Jos tuuri käy, siitä saattaa olla juliste museokaupassa.
Ylösnoussut Kristus kohtaa naiset erämaassa, 1901
Kansakoulu 1899
Getsemane, 1902
Narkissos, 1915
Sisäkuva suomalaisesta oopperasta, 1919
Puistokuva Kaisaniemestä, 1915
Ateneumissa on niin paljon taidetta tarjolla, että vierailuni siellä jatkuvat.
Toipuminen eteni vauhdilla sekä fyysisesti että henkisesti, mutta myös hengellisesti. Sain herätä aamuisin ilman stressiä yhtään mistään. Tai no, kylmyys oli hyytävää herätessä, mutta muuten ei ollut valittamista. Toipumisprosessiin kuuluu erilaisia toimenpiteitä ja minä otin tavakseni sytyttää kynttilän ja kirjoittaa kymmenen asiaa, joista olen kiitollinen. Se virittää kummasti uuteen päivään oikean asenteen. Mikään ei ole niin terveellistä kuin kiitollisuus.
Salilta tullessa menin kauppoihin. Coinissa on useita kiinakauppoja, joista saa ostaa halvalla kiinaroinaa. Koska olin jo opetellut minimalistista elämää, en enää keksinyt mitään ostettavaa. Jos en välttämättä jotain tarvinnut en mitään myöskään ostanut. Ostoksia tehdessä myymälöissä ja maatalousliikkeissä, joista hain polttopuita, huomasin ihmisten käyttävän paljon käteistä rahaa. Vähitellen ymmärsin, miksi Espanja on Euroopan viidenneksi suurin harmaa talous. Pimeä käteiskauppa ja työvoima takaa jatkumon tuolle touhulle. Nyt ei sitten ollenkaan pidä ajatella, että olen puhdas pulmunen. Vuosikymmenet sain koiranäyttelypalkkioita, joista en maksanut veroja vaikka olisi pitänyt. Ensin en tiennyt asiasta, mutta kun sain tietää, jatkui meno vielä aikansa. Espanjassa näyttää tilanne surulliselta kansantalouden näkökulmasta ja pelottavaa on edes ajatella, minkälainen kohtalo on valtavalla pimeällä työvoimalla, jotka taatusti tekevät todella pienellä palkalla töitä. Niin kauan kun turisteja riittää on hommia, mutta heikompien suhdanteiden aikana on tilanne toinen. Mafia pyörittää edelleen varjotaloutta ja huono-osaisuus on mittavaa. Espanjassa on myös vaikea huumetilanne. Sosiaaliapu ei saavuta kaikkein heikoimmassa asemassa olevia, jotka apua tarvitsisivat.
Kiinakaupassa
Ajatukset kirkastuivat terveyden kohentuessa, ja aikaa riitti ympäristön tarkkailuun, netistä löytyy tietoa lisää. Aloin olla sama ihminen kuin ennen. Se tarkoitti sitä, että minulla virikkeet ja tekeminen kävivät riittämättömiksi ja siksi starttasi tutkijamoottori. Minulle on luontaista havainnoida aivan kaikkea, sitäkin mitä en halua. Onneksi kirjallisuutta on saatavana sähköisenä, joten voin pysytellä asiatasolla.
Espanjassa on loistava liikennekulttuuri. Liikenne soljuu ympyrästä ympyrään rauhallisesti, eikä kukaan kaahaile tai ohittele. Villi veikkaus, että sakot ovat toista luokkaa kun meillä. Erinomainen systeemi, jossa jalankulkija on todellakin se, jota kaikki muut väistävät. Suojatien kohdalle ei auta seisahtaa muuten vaan, sillä silloin pysähtyy liikenne. Olin liikenteessä aamuruuhkan aikana ja täytyy sanoa, että tuo systeemi esti myös liikenteen ruuhkautumisen. Fuengirolan ja Malagan aamuruuhkat eivät ole mitään verrattuna Suur-Helsinkiin, jossa asuu nykyään jo puolitoista miljoonaa ihmistä. Liikennettä piisaa ja liikennekulttuuri on edelleen ikävä verrattuna moneen muuhun maahan. Tilannenopeudet ydinkeskustassakin ovat meillä aivan liian kovat – Espanjaan oppimaan. Itsekkyyden kulttuuri on Suomessa monin paikoin lisääntynyt, ja se takaa ongelmia myös liikenteessä.
En ollut matkaillut Espanjassa koskaan (lukuunottamatta Teneriffan matkaa 6-vuotiaana), sillä se ei ollut jostain syystä kiinnostanut minua millään tavalla. En ole lomamatkailija, joka lähtee lämpöön ottamaan aurinkoa, bilettämään, syömään tai juomaan tai mitään muutakaan sen suuntaista. Tajusin aika nopeasti, miten onnekas olin, kun sain asunnon vuorilta enkä Fuengirolasta, joka oli alkuperäinen suunnitelmani. Fuge osoittautui tylsäksi kyläksi, joka on rakentunut pienen kalastajakylän paikalle turisteja varten. Varsinaista Espanjaa se ei juurikaan edusta. Rakentaminen näkyi jatkuvan kiivaana, ja kartalta katsoen tuhat kilometriä rantaviivaa onkin turistirysäksi rakennettu. Ilmasto on ihanteellinen, jos ei meidän keleistä pidä, ja suurelle joukolle ihmisiä riittää se, mitä siellä on tarjolla. Tekemistä minun kaltaiselleni ihmiselle ei ole tarpeeksi.
Kiertelin Niemisten matkassa. Veli on yksi harvoista kuljettajista, joiden kyydissä on miellyttävä istua, ja muutenkin oli mukavaa viettää aikaa yhdessä. Suurta hupia oli reseptilääkkeiden metsästys apteekista toiseen. EU vaati Espanjankin laittamaan vahvat kipulääkkeet reseptille, sillä niitä päätyi valtavia määriä laittomaan katukauppaan pitkin Eurooppaa. Fugessa sai hyvänä päivänä joka toisesta apteekista paketin ilman reseptiä edelleen. Lopulta menin suomalaiselle lääkärille hakemaan reseptejä. Todellakin reseptejä, sillä jokaiselle kahdenkymmenen kappaleen paketille piti olla oma reseptinsä. Isompia paketteja ei ollut. Yksityiset lääkärit joutuivat näin toimimaan, mutta kunnallisella puolella on korttisysteemi, eli kortilta näkee lääkkeet ja muut tiedot, papereita ei tarvita.
Aishan kanssa ajelimme ympäristössä kahdestaan, ja nautin suunnattomasti maisemista. Vuoret ovat ihmeellisen kauniit. Kylät sen sijaan ovat samanlaisia, kun on yhden nähnyt on nähnyt kaikki. Lisäksi minulla oli vaikeuksia nousta jyrkkiä mäkiä jalan, kotikylässä oli niitä riittämiin, ja sielläkin valitsin loivimmat reitit. Mäet auttoivat kyllä jalkojen lihaksia vahvistumaan entisestään.
Jouluksi Niemiset lähtivät Suomeen lastensa ja lastenlastensa luokse, ja me Aishan kanssa jäimme hoitamaan taloa ja Lumia. Mahtava joulu, vaikka olinkin osan aikaa sairaana. Koirien kanssa ilman ihmisiä sopii minulle hyvin. Piha oli hieman liian pieni isoille vinttikoirille juoksemiseen, mutta aamuyön tunteina ne viihtyivät siellä puuhastelemassa omia juttujaan. Ne tulivat välillä katsomaan missä olen, ja sitten silmät palaen juoksivat takaisin pimeyteen touhuihinsa.
Espanja itsessään on vanhoillinen maa monessa suhteessa. Arjessa näkyy epätasa-arvo edelleen miesten ja naisten välillä. Lainsäädäntö on ikivanhaa eikä sitä olla saatu muutettua parlamentaarisesti oikein mitenkään. Monella on väärä käsitys EU:n mahdollisuudesta määrätä yksittäisten maiden laeista. Kullakin maalla on omat lakinsa ja parlamentaarinen systeeminsä. Tiesin jo etukäteen naisten surkeasta asemasta, mutta onhan sen keskellä eläminen ihan oma juttunsa, vaikka se ei suoraan minua koskenutkaan (mitä nyt paria selkkausta kuntosalilla). Paras esimerkki naisen asemasta oli ensimmäisenä viikonloppuna Malagan koiranäyttelyissä. Pääosin koiria esittelivät miehet. Mikäli kehässä oli naisia, he olivat naapurimaista tai kauempaa. Ryhmäkilpailuissa voittaneita koiria esittivät miehet, ja jos oli mahdollista valita espanjalainen rotu voittamaan, se myös valittiin. Best in show oli espanjanmastiffi. Hyvin vähän näytti olevan espanjalaisia naisia keskeisissä rooleissa noiden kahden päivän aikana. Tiedän ja tunnen hyvin koiraharrastuksen korruption, mutta tuolla se meni jo aivan omalle tasolleen, joka näytti varsin koomiselta. Se siitä, jokainen voi tarkastella lainsäädäntöä jos kiinnostaa esimerkiksi perheoikeus.
Kotikatua
Koulun kenttä
Minä asuin Calle Julio Romero de Torres 33:ssa, jota vastapäätä oli, joen toisella puolella, kaksi ala-asteen koulua. Koulut olivat musiikkipainotteisia, ja perjantaisin oppilaat kokoontuivat koulun kentälle laulamaan ja soittamaan. Pidin suunnattomasti satapäisen lapsilauman esityksistä. Minähän istuin aitiopaikalla omalla patiollani. Eräänä perjantaina he esittivät nokkahuiluilla John Lennonin Imaginen. Se oli veret seisauttavan hieno esitys. Toistasataa lasta veti tarkasti nuotilleen tuon biisin. Näin Coinissa parani kouluaikojen nokkahuilutraumakin.
Jouluruokien ehdoton ykkönen on lanttulaatikko tai lanttuloora, kumpikin käytössä. Lapsesta saakka se on ollut herkkua ja sen syöminen on alkanut heti, kun sitä kauppoihin ilmestyy. Vuosikaudet olen pääasiassa ostanut valmista, mutta nyt innostuin sitäkin tekemään itse.
qrf
Lanttu palasiksi ja kiehumaan. Joukkoon laitoin hieman suolaa, fariinisokeria, tuoretta inkivääriä ja valkopippuria. Kun lantut olivat kunnolla pehmenneet soseutin ne, lisäsin joukkoon hieman korppujauhoja, leseitä ja uutta tuttavuutta Alpron soijakermaa. Suttu voideltuun vuokaan 175 asteeseen puoleksitoista tunniksi ja sitten syömään. Aivan mielettömän hyvää! Ensi kerralla kokeilen ruisjauhoilla ja muskotilla.
Punajuuria sain kaverilta ja päätin valmistaa niistä soppaa. Kurkkasin reseptiä chocochilin sivulta, joka on yksi parhaista suomalaisista ruokablogeista. Hieman muutin alkuperäistä reseptiä mausteiden osalta siten, että korianterin siemenet vaihdoin savustettuun paprikajauheeseen. Alkuperäinen resepti löytyy https://chocochili.net/2011/11/punajuuri-kookoskeitto/
Tässä toimi myös tuo soijakerma jos ei pidä kookoksesta.
Pinnalle murskattua etikkapunajuurta ja ääntä kohti.
Punajuuria
Sipulia
Valkosipulia
Kasvislientä
Jeeraa
Savustettua paprikajauhetta
Kookosmaitoa tai kermaa
Linssejä
Soseuta valmis keitto ja laita pinnalle kermaa, smetanaa, ruokajugurttia, turkkilaista jugurttia, etikkapunajuurta tai mistä pidät.
Heräsin pirteänä ensimmäiseen aamuun Coinissa. Aisha oli tullut peiton alle, joka oli ihan ensimmäinen kerta. Olin valinnut meille alakerran makuuhuoneen, sillä portaat yläkertaan eivät olleet koiralle sopivat. Venyttelin hetken ja nousin ylös. Salamana takaisin peittojen alle. Selvisi syy koiran käytökseen – kämppä oli jäätävän kylmä. Villasukkaa ja -paitaa päälle, kahvia keittämään ja asennetta peliin.
Olin edellisenä päivänä saapunut Niemisten kanssa uuteen kotiin, joka osoittautui todella kauniiksi kaupunkitaloksi Coinin laidalla. Britti-isännät olivat rakentaneet hylsystä hyvällä maulla ihanan asunnon, jossa varmasti viihtyy. Tarja ja Veli olivat tinkineet vuokran siten, että se oli noin puolet stadin vuokrasta. Lisäksi tuli sähkö, joka on Espanjassa kalliimpaa kuin Suomessa, ja vesi, joka on aikalailla saman hintaista. Coinin kaupungissa oli sähkö ilmaista klo 16-18, ja silloin pistin pesukoneet päälle, uunia tai mikroa eivät sulakkeet kestäneet. Puitteet vaikuttivat nyt oikein kivoilta verrattuna litimärkään taloon Unkarissa.
Koska olin edelleen helsinkiläinen oli minulla oikeus Areenan lähetyksiin. Kahvia juodessa katselin aamuohjelmaa. Sitten kiskoin Aishan peittojen alta ja lähdimme kiertelemään tyhjää kaupunkia. Espanjassa aamu oli vasta paljon myöhemmin, kuin mihin olin tottunut. Kuntosalikin aukeaisi vasta kello kahdeksan, jolloin normaalisti olin jo päättelemässä treeniä. En halunnut muuttaa tapojani, sillä rakastan aamuja. Hiljalleen heräilevässä kaupungissa oli mukavaa kuljeskella, joskin Coin on niin pieni, että se oli viikossa kuljettu joka suuntaan ja ristiin rastiin.
Muutaman päivän asettumisen jälkeen hankin salikortin. Se oli aikalailla saman hintainen kuin meillä, mutta siihen sisältyi myös spa-alue. Siellä oli pieni ja matala uima-allas, jossa ei voinut vesijuosta ja uiminenkin oli turhauttavaa. Tein siis joka aamu kunnon treenin ja sitten makoilin porealtaassa ja höyrysaunassa. Höyrysauna käynnistettiin kun lopettelin treeniä, joten sinne tuli kuumaa höyryä kunnolla. Jos sinne meni myöhemmin, ei tullut kuin ärtyneeksi kosteasta erittäin vähähöyryisestä tilasta, jossa kaakeli-istuimetkin viilenivät ikäviksi. Spa-alueella oli muitakin saunoja, mutta löylyn heittäminen oli ehdottomasti kielletty, sillä se on vaarallista terveydelle. Porukoilla oli hauskaa, kun kerroin olevani suomalainen ja selvinneeni hengissä kuusikymmentä vuotta löylyistä huolimatta.
Kuntosalielämä oli oikein mukavaa ja aamulla oli kuten kotimaassakin, mummot ja papat enemmistönä. Ryhmäliikuntoihin tuli nuorempaa väkeä kyllä, mutta vasta kello yhdeksän, sillä kahdeksalta oli aivan liian aikaista. Sali oli kaupungin toisella laidalla, neljän kilometrin päässä, ja matkalla havaitsin maatalous- ja tukkuliikkeiden avanneen ovensa jo aikaisemmin. Paikallisten ikäihmisten lisäksi, myös muut, britit ja hollantilaiset, aloittivat aamunsa aikaisin salilla. Meno oli siis ihan samaa kuin kotona ja Kaposvarissa.
Tein jälleen itselleni suunnitelman kalenteriin kuinka etenen. Minullahan oli etelään muuttooni, ahneuden lisäksi, motiivina terveyden palauttaminen siinä määrin kuin se olisi mahdollista. Siksi oli jälleen laadittava suunnitelma. Näitä kaikenlaisia kuntokuureja ja muita #pienimuutospäivässäoletmitäsyötjaketoilekilothelvettiin menetelmiä tarjotaan tasaisin välein erilaisissa medioissa. Lisäksi käytetään modernia psykologiaa, jonka mukaisesti ei pahoiteta kenenkään mieltä, eikä siis sitten sanota yhtään mitään. Totuus on se, että jos aikoo mitään saavuttaa pitää ylittää mukavuusalueensa rajat ja tehdä kuten viisaammat sanoo. Olen keskustellut usean turhautuneen lääkärin ja ravitsemusterapeutin ja fysioterapeutin ja personal trainerin jajajaja kanssa, jotka eivät voi sanoa riittävän suoraan tai jos sanovat, asiakkaat vetävät herneen nenään. Minäkin olen ollut sellainen, mutta sitten koitti päivä, jolloin katsoin peiliin ja jouduin toteamaan, että lukuisat ammattilaiset olivat tienneet minua paremmin minun asiani. Olin joutunut siihen tilanteeseen, että rehellisyys itselleni olisi ainoa avain onneen. Kaikki sitkut ja mutkut ja muut tekosyyt oli syytä heittää ikkunasta ulos.
Ensimmäinen on aloitus. Kaikkihan oli aina alkanut seuraavana maanantaina, siihen tuli muutos. Kun kirjoitin ensimmäistä suunnitelmaani, se alkoi samana päivänä. Sitten se ikiaikainen tekosyy, “kun ei oo ketään kaveria”. Mikä hemmettiä sillä kaverilla tekee kun on kyse minun terveydestäni. Ensinnäkin treeni heikkenee kun pitää höpötellä kaverin kanssa. Toiseksi, jos kaveri ei syystä tai toisesta tulekaan, niin koko treeni jää tekemättä. Näppärä tekosyy ja valheiden valhe on vierittää syy kaverin niskoille. Tai puolison. Sekin on syvältä, että omaan juttuunsa vangitsee ja pakottaa puolison ja/tai muun perheen. Kyllä se on ihan ihmisen oma asia hoitaa itsensä, ja on todella ikävää kontrollointia tehdä muista uhreja. Lisäksi on erittäin terveellistä viihtyä hetki itsensä kanssa. Jos se on hyvin vaikeaa, voi olla hyödyllistä pohtia miksi näin on.
Minä käytän kalenteria, jossa on viikkoaukeama. Suunnitelma laaditaan siihen kykyjensä mukaisesti. Ei pidä haukata liian suurta palaa, ja jos on ollut vuosia liikkumatta, kannattaa aloittaa pienin askelin, mutta riittävän usein. Salia ainakin kolme kertaa viikossa, ja vasta vähintään kuukauden säännöllisen treenin jälkeen, voi odottaa sen muuttuvan mukavaksi. Kroppa rääkyy kyllä ensin vastaan ja väsymys voi tulla yllätyksenä, mutta lopulta treeni kääntyy piristäväksi. Juuri siitä syystä on meitä aamutreenaajia. Kannattaa käyttää muuten värikyniä suunnitelmiin, jollain ihmeen tavalla ne toimivat aivoissa siten, että toiminta lähtee tehokkaammin käyntiin.
Koska olen aloittanut itse pohjalta, 46-vuotiaana ihan ensimmäisen kerran koskaan, voin sanoa, että jos ei ole kokeillut ei kannata tulla sanomaan, ettei pelitä. On eri asia jos ei halua, viitsi tai ei muuten vaan kiinnosta. Nekin on ihan ok, sillä meillä on vapaus omiin valintoihimme. Ihmiset ovat yksilöitä, joten motiivitkin ovat erilaisia. Minä en halunnut vielä kuolla. Lisäksi toipumisen myötä avautui mahdollisuus onnelliseen elämään. En ole koskaan kokenut olevani varsinaisesti onneton, mutta missään nimessä en ole ollut onnellinenkaan, ja se on johtunut ainoastaan ja vaan siitä, etten ole vähääkään arvostanut itseäni – saati sitten rakastanut. Sen ymmärtäminen, ettei onni ja onnellisuus tule muilta ihmisiltä vaan meistä itsestämme, on kaiken avain. Siksi treenaan itselleni, vaikka on mukava välillä höpötellä kavereiden kanssa salilla ja altaassa. Altaassa varsinkin, jos ei ole tarkkana, treeni heikkenee kellumiseksi, kun juttelee kavereiden kanssa.
Kuntosalin vieressä on maatalouskauppa Vivero, josta saa polttopuita. Se on alettava lämmittämään olohuoneen uunia, jonka lämmön seinässä oleva tuuletin kuljettaa muualle asuntoon. Lisäksi hankin pienen lämmittimen makuuhuonetta ja kylpyhuonetta varten. Tästä se lähtee elämä Espanjassa.
Kaksi nuorta kauppamiestä ostivat 1700-luvun puolivälissä tontin torin kulmasta paikasta, jonka nykyisenä osoitteena on Katariinankatu 5. Toinen heistä, Johan Sederholm, lunasti myöhemmin tontin itselleen ja rakennutti siihen talon.
Sederholmin ja Remanderin taloissa on Helsingin kaupunginmuseo
Tontin vaiheet tunnetaan 1600-luvulta alkaen. Isonvihan jälkeen oli tähän kulmaan noussut kauppias Johan Julius Sundin punainen puutalo, jonka ikkunanpielet ja -luukut olivat siniset. Katariinankadun kohdalla kulki siihen aikaan yksi kaupungin pääviemäreistä.
Kruunu olisi myöhemmin määrännyt, ettei kaupungin keskustaan saanut rakentaa muita kuin kivitaloja. Se oli luvannut avustaa niiden rakentajia, ja tällaista avustusta anoi myös Sederholm, mutta ei saanut. Niinpä hän maksoi viulut yksin. Sederholmista paisui myöhemmin aikansa mahtavin kauppias, laivanvarustaja ja valtiopäivämies.
Talon suunnittelijasta ei ole varmuutta. Yhtenä mahdollisuutena on mainittu saksalaissyntyinen Samuel Berner. Katariinankadun puolella oli Sederholmin tonttiin kuulunut myös puurakennuksia, jotka tuhoutuivat tulipalossa 1761. Niiden tilalle pystytettiin tiilirakennus, jossa oli panimo ja leivintupa, navetta ja heinälato sekä kaksi viljamakasiinia.
Toisenkin kerran koetteli tätä osaa talosta tulipalo, joka ilmeisesti oli alkanut rikkinäisestä leivinuunista. 1800-luvun alkupuolella kadunvarsi rakennettiin täysin uudestaan, osittain kolmikerroksiseksi.
Sederholmintalo
Sederholmin suvulta talo on siirtynyt monelle eri omistajalle. Siinä on asunut paljon vuokralaisia ja siinä on toiminut muun muassa tupakkatehdas, tyttökoulu ja ravintola nimeltä Prins Gustaf. Aleksanterinkadun puoleiselle naapuritontille oli 1814 noussut kauppias Friedrich Remanderin talo tiilisine piharakennuksineen ja aittoineen. Vuonna 1918 osti kiinteistöyhtiö Royal sekä Sederholmin että Remanderin tontin. Tarkoituksena oli purkaa nämä molemmat vanhat talot ja pystyttää tilalle komea kuusikerroksinen ravintolakompleksi.
Remanderin talon piharakennukset ehdittiinkin jo repiä. Niiden tilalle kohosi Valkoinen sali, joka sittemmin on nähnyt monta juhlaa ja kokousta ja toiminut jopa poliisien majoitustilana. Katurakennus kunnostettiin, ja ravintolasuunnitelmia jäi siinä edustamaan englantilaiseen varhaisrokokootyyliin sisustettu ravintola Victoria.
Remanderin talo Aleksanterinkadulla
Myös Aleksanterinkatu 14:n tontti tunnetaan jo 1600-luvulta. Talon kellari on osittain tätä vanhaa perua. Nykyisen katurakennuksen pystytti merikapteeni Kåhlman vuonna 1823. Myöhemmin talon osti taiteenharrastaja H.J. Falkman, joka perusti siihen viinatehtaan. Hänen poikansa, taidemaalari Severin Falkman, rakennutti pihan puolelle isoikkunaisen ateljeen. Tähänaikaan talon omisti H.J. Falkmanin, vävy hovineuvos Carl Brummer, ja hänen nimellään talo yhä tunnetaan.
Brummerin talo
Brummerin talossa kokoontui aikoinaan maineikas Lauantaiseurakin. Lauantaiseura oli Helsingin yliopiston opiskelijoiden ja nuorten opettajien keväällä 1830 perustama seura, joka kokoontui lauantai-iltaisin jonkun jäsenensä luo. Yhteisillä varoilla ostettiin kirjallisuutta ja innokkaat keskustelut niistä venyivät usein myöhäiseen yöhön. Aluksi keskustelut koskivat kirjallisuutta ja filosofiaa, mutta myöhemmin pyrkimykseksi tuli kansallisen Suomen luominen. Moni merkkihenkilö on asunnut tässä talossa, mm. C.G. Mannerheim valtionhoitajakautensa päätyttyä.
Kaikki nämä Helsingin kaupungin omistamat talot ovat nykyään samaa tonttia. Koko kortteli kuuluu Helsingin suojattuun keskustaan.
Aleksanterinkadun ja Helenan kadun kulmatalo on naapuriaankin vanhempi. Aleksanterinkadun puoleinen osa sai kahden kerroksessa päälle kolmannen 1931.Talon oli ostanut raittiusasiaa ajava Balder-loosi, joka rakensi siihen tunnetun kokous- ja juhlasalissa. Rakennuksessa on aikoinaan toiminut mm. Handelsgilletin ravintola.
Helenankatu
Balderin ja Brummerin talot Aleksanterinkadulla
Pohjois Esplanadin talot 5 ja 9 ovat melkein yhtä vanhat, 1800-luvun toiselta kymmeneltä ja toistensa parit. Engel oli suunnitellut niiden väliin numeroon 7 pörssitaloa, johon molemmat viereiset yhdistettäisiin. Lopulta tälle tontille nousi kuitenkin kauppaneuvos J.H. Heidenstrauchin rakennuttama pylväspalatsi. Talon julkisivua on myöhemmin muutettu pariinkin kertaan, viimeksi 1920-luvulla Ruotsin lähetystöä varten.
Ruotsin suurlähetystö Pohjoisesplanadilla
Pohjoisesplanadi 9 on jäänyt Helsingin historiaan etenkin Kleinehin hotellin talona. Sen ravintolassa oli mm. Eino Leino usein nähty vieras. Saksalaissyntyinen Louis Kleineh oli ostanut talon Suomen sodan veteraanilta, everstiluutnantti Gregori Tigerstedtiltä vuonna 1842.
Pohjoisesplanadi 5:n taas tunsivat helsinkiläiset kauan Lampan talona. Se oli melkein koko 1800-luvun raatimies Johan Lampan tai hänen leskensä Lovisa Konstantian omistuksessa. Tässä talossa alkoi nuori G.F. Stockmann hoitaa liikettä, jonka hän pian lunasti omakseen. Kauppahuoneessa myytiin mm. viini-, likööri- ja punssilaseja, maitokehloja, nuuskarasioita, kynttilänjalkoja sikarituhkakuppeja, voipyttylaseja sekä kirjanpainimia “näköalavalokuvin ja muotokuvin”. Liike toimi Lampan talossa parikymmentä vuotta.
Katariinankatu
Lähteet:
Toppari, Kirsti, Puhvelista Punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita.
Sari Kuoppala 