Lidlin kahden euron vihanneslaatikossa oli omituinen kasvi. Se osoittautui fenkoliksi, josta en tiennyt nimen lisäksi mitään. Siispä selvittämään mikä tuo kasvi oikein on ja mitä siitä valmistaisi.
Kasvista lukee wikipediassa näin:
”Fenkoli eli saksankumina (Foeniculum vulgare) on sarjakukkaiskasveihin kuuluva viljelykasvi. Tuore fenkoli on sellerin tapaan käytettävä hyvin aromaattinen vihannes. Fenkolin siemeniä käytetään mausteena. Fenkolia kasvaa luonnostaan Välimeren alueella, missä sitä onkin käytetty aina vanhoista egyptiläisistä kulttuureista asti. Fenkolin aromaattinen pääaine on anetoli, jota on myös aniksessa.
Fenkolista erotetaan kaksi yleistä muunnosta: maustefenkolista (Foeniculum vulgare var. dulce) käytetään lähinnä siemeniä, kun taassalaattifenkoli eli mukulavenkoli eli italiankumina (Foeniculum vulgare var. azoricum) kasvattaa tyvelleen sipulimaisen pullistuman, jota käytetään vihanneksena. Salaattifenkolia voidaan syödä sekä sellaisenaan että kypsennettynä. Fenkolin siemeniä käytetään leivän, keittojen ja kurkkusäilykkeiden mausteena.” Fenkoli sisältää erityisen paljon C-vitamiinia, kuitua ja kaliumia. Terveellinen, vihreä vihannes sisältää jonkin verran myös kalsiumia, rautaa ja magnesiumia.
Aikani selailtuani reseptejä päädyin soppaan, jonka lopulta sävelsin itse. Pilkoin fenkolin, porkkanan, kesäkurpitsan, sipulin ja valkosipulin pieniksi, pyörittelin hetken kuumassa öljyssä ja laitoin ne kiehumaan. Sitten soseutin kypsän keitoksen ja maustoin sen aluksi suolalla, sillä kasvisliemikuutiot ja -fondi olivat päässeet loppumaan. Laitoin sekaan useassa reseptissä käytettyä kookosmaitoa. Minusta keitto kaipasi hiukan potkua, joten lisäsin siihen chilipastaa, jota saa tuosta sillan toiselta puolelta Hakaniemestä etnisistä kaupoista. Suositten ko. liikkeitä, niissä on valtavat valikoimat edullisia mausteita ja muita elintarvikkeita.
Kookosmaidosta sen verran, että Thaimaassa valmistetut tuotetaan apinoiden avulla eli vangitut apinat poimivat kookokset. En siis käytä niitä!
En ole ollenkaan mikään terveysintoilija. Uskon vanhaan totuuteen: Kohtuus kaikessa. Minulla tuo kohtuus ei vaan tunnu pysyvän lapasessa missään asiassa. Ruoan suhteen sain avun lihavuusleikkauksesta, jonka jälkihoitoon kuuluu lisäravinteiden käyttö lopun elämää. Pakollisia ovat B12, D-vitamiini, kalkki ja monivitamiini. Mitään näistä en ole aiemmin käyttänyt, mutta nyt on pakko. Ruoka-annokset ovat liian pieniä takaamaan riittävät määrät vitamiineja ja hivenaineita. Pitoisuuksia ja imeytymistä tarkkaillaan säännöllisillä verikokeilla. Maalaisjärkikin sanoo, että kyse on vakavasta asiasta, varsinkin kun kuulun jo ehtoopuolen porukkaan.
Huvittavaa on se, että voin syödä epäterveellisesti ja yksipuolisesti, koska pillerit pitävät huolen “terveellisyydestä”. Omakohtainen kenttätutkimus todisti, että näin on. Jäin nimittäin koukkuun Tarjan vappuna valmistamien maukkaiden munkkirinkilöiden vuoksi ko. tuotteeseen, jota kätevästi löytyy Lidlistä. Koska minun on tehtävä valinta ruoan ja munkkirinkilän välillä, molempia ei mahdu, valitsin munkkirinkilät melkein kahden kuukauden ajan. Veriarvot pysyivät loistavina. Vähän kyllä jännitti, että jään rikoksestani kiinni.
Niillä ihmisillä, jotka pysyvät kohtuudessa ei ole yleensä ongelmia. Ikääntyvällä porukalla sen sijaan ongelmia on. Minusta tuntuu omalla kohdallani, että moni aine kuten viljat, maitotuotteet, liha ym. aiheuttivat ongelmia paitsi määrän vuoksi myös kuluneen ajan vuoksi. Vuosikymmenet olivat tehneet tehtävänsä vatsassa ja suolistossa. Nyt voin jälleen syödä halutessani kaikkea, sillä määrät ovat pienet.
Koska valmistan itse ruokani käytän nettiä apuna reseptejä etsiessäni, mutta myös valmistustapojen vuoksi. Sitä helposti jämähtää omiin tottumuksiinsa ja tapoihinsa, eikä se tunnu nyt ollenkaan mielekkäältä, kyllästyn ja siirryn helposti huonoihin valintoihin. Käytän myös Duodecimin terveyskirjastoa, josta löytyy luotettava, riippumaton ja ajantasainen tieto terveydestä ja sairauksista.
Terveyskirjaston artikkelit ja ohjeet ovat asiantuntijoiden laatimia ja perustuvat Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin tuottamiin kansallisiin hoitosuosituksiin ja Kustannus Oy Duodecimin julkaisemiin lääkäreiden käsikirjoihin. Terveyskirjaston sisällöt täydentyvät ja kehittyvät jatkuvasti uusien päivitysten myötä. Artikkelien sisältö on tarkoitettu tukemaan kansalaisia oman terveyden hoitamisessa. Hoitovastuu kuuluu minulle.
Mielessä on pyörinyt kerran facessa puheeksi tullut vitamiinien katoaminen keitettäessä. Löysin hyvän artikkelin “Vitamiinit ja ruoanvalmistus”, jossa oli itselleni asioita, jotka luulin tietäväni – en tiennyt. Että sitä onkin siunaantunut valtava määrä tietoa, joka on aivan hölönpöppöä. Kuumentamisen vaikutukseen sanoo artikkeli näin:
“Sekä tuoreet että kypsennetyt kasvikset ovat ravitsemuksellisesti hyödyllisiä, vaikka kuumentaminen vähentääkin C-vitamiinin ja folaattien määrää ruoassa. Folaatti on B-ryhmän vitamiineihin luettu ravintoaine, joka esiintyy ravinnossa monenlaisina yhdisteinä. Aktiivinen muoto aineenvaihdunnassa on tetrahydrofolaatti. Erityisvalmisteissa ja elintarvikkeita täydennettäessä käytetään puhdasta foolihappoa. Folaatin puutteen tunnettu oire on anemia.
Kasvisten, marjojen ja hedelmien nauttimista tuoreina painotetaan yleisesti sen takia, että niistä saataisiin talteen kaikki vitamiinit. Käsitys perustuu lähinnä C-vitamiinista tehtyihin tutkimuksiin, joissa on todettu, että pitkäaikainen kuumentaminen voi tuhota jopa yli puolet ruoan sisältämästä vitamiinista. Säilöminen vaikuttaakin aina jonkin verran C-vitamiiniin. Nopea ja lyhytaikainen kuumennus ja varsinkin pakastaminen hajottavat vähemmän C-vitamiinia, ja sokerin käyttö säilönnässä auttaa säilyttämään myös C-vitamiinin. Kasvisten säilyttäminen pitempään huoneenlämmössäkin, varsinkin auringonvalossa, pienentää niiden C-vitamiinipitoisuutta. Kauan on tiedetty, että perunoiden C-vitamiinipitoisuus pienentyy vähitellen kellarissa talven aikana.
C-vitamiinin ohella myös ravinnon folaatit kärsivät selvästi kuumentamisesta. Keitetyn tai paistetun ruoan folaattipitoisuus on 30–50 % pienempi kuin tuoreen. Silti ruisleipä on paistamisesta huolimatta yksi suomalaisen ruokavalion tärkeimpiä folaatin lähteitä. Pääosa folaateista saadaan kuitenkin vihanneksista, juureksista, marjoista ja hedelmistä.
Muiden vitamiinien osalta tietoja kuumentamisen vaikutuksista on vähemmän. Kuumentaminen on vaikuttanut vaihtelevasti tiamiinin ja riboflaviinin määriin, ja sen merkitystä on pidetty melko vähäisenä. Viljavalmisteet, liha ja kala, jotka yleensä nautitaan kypsennettyinä, ovat tärkeitä B-ryhmän vitamiinien ja monien rasvaliukoisten vitamiinien saannille. Valmistusmenetelmien muuttaminen tuskin vaikuttaisi merkittävästi näiden vitamiinien saantiin, mutta saattaisi aiheuttaa uusia ongelmia esimerkiksi ruoan säilyvyyden ja hygieenisen turvallisuuden kannalta.
Karoteenit, joista muutamat ovat A-vitamiinin esiasteita, imeytyvät yleensä huonosti kasviksista ja juureksista. Tähän pulmaan ruoan kypsentäminen kuumentamalla näyttää tarjoavan apua. On todettu, että beetakaroteeni imeytyy paremmin keitetystä ja muhennetusta porkkanasta kuin raa’asta porkkanasta. Myös tomaatin lykopeeni on paremmin hyväksikäytettävää kypsennetyssä ruoassa ja jopa teollisesti prosessoiduissa tuotteissa, kuten ketsupissa, verrattuna tuoreeseen tomaattiin.
Ruoan kuumentaminen vaikuttaa siten eri tavoin eri vitamiineihin. Monipuolinen sekaruoka koostuu sekä kypsennetyistä että tuoreista elintarvikkeista. Tällaisessa yhdistelmässä ruoanvalmistuksen aiheuttamat hyödyt ja haitat korjaavat ja täydentävät toisiaan, ja kokonaisvaikutus on edullinen saannin riittävyyden kannalta. Ongelmallisimman vitamiinimme D-vitamiinin saantiin ruoanvalmistuksella ei ole merkittävää vaikutusta. Kasviksia, marjoja ja hedelmiä on suositeltavaa nauttia päivittäin, ja jo makuasioiden takia osa niistä varmasti halutaan nauttia tuoreina. Jos C-vitamiinin tai folaattien saantiin on syystä tai toisesta tarvetta kiinnittää erityistä huomiota, on tuoreiden kasvikunnan tuotteiden osuutta ruokavaliosta hyvä korostaa.”
Lopuksi oma versio Gazpachosta, joka on andalucialainen kylmä keitto. Keitto on yleinen ruokalaji koko Espanjassa , Portugalissa sekä monissa Latinalaisen Amerikan maissa. Alkuperäinen gazpacho oli leipäkeitto, joka valmistettiin yhdistämällä kuivahtanutta leipää, valkosipulia, oliiviöljyä, suolaa ja viinietikkaa. Tomaatti ja paprika yleistyivät gazpachon aineksina vasta Kolumbuksen löydettyä Amerikan.
Ainekset:
kypsiä tomaatteja tai tomaattimurskaa
mieleistä sipulia (voi jättää pois)
mieleistä öljyä maun mukaan (itse laitan hyvin vähän)
paprikaa maun mukaan
mieto punainen chili
pala kurkkua
valkosipulinkynsiä maun mukaan
tomaattipyrettä
loraus Balsamico-etikkaa
ripaus suolaa ja sokeria
vettä
Kaikki sekaisin blenderissä. Kannattaa maistella mikä tuntuu suussa parhaalta ja jättää pois jos ei maistu mieleiseltä. Mikään ei myöskään estä laittamasta sekaan omia ideoita. Toisinaan laitan palan leipää, mielestäni molemmat sopii, tumma sekä vaalea leipä.
Sataa kaatamalla, mutta ei auta. E70 kaartaa vasemmalle kohti Genovaa, kello on hieman yli kuusi aamulla, ja minä yritän ajatella ainoastaan Välimerta, kohta se näkyisi. Sade kiihtyy, näkyvyys on surkea. Äkkiä idästä valkenee auringon noustessa. Sade hieman hiipuu ja edessä näkyy sinistä taivasta. Ajaminen ei tunnu niin raskaalta valoisassa vaikka sataakin. Italiassa on ollut satamatta ehkä puoli tuntia kaiken kaikkiaan. Suomalaisena en nyt kuitenkaan aio ahdistua asiasta – sadetta on koettu ennenkin.
Genovan kyltit. Google ohjaa kaupungin läpi kohti Montpellieria ja hetkeksi joudun harhateille. Viidentoista minuutin harharetki tuntuu ikuisuudelta sekavassa Genovassa. Viimein löydän takaisin tielle ja sitten se on edessä – Välimeri.
Mietin ajaessani miksi ihmeessä lähdin matkaan. Saan heti kiinni ahneudesta. Stadissa, ja ylipäätään Suomessa, on eläminen kallista. Omilla valinnoilla voi tietysti vaikuttaa, mutta minä en halua luopua määrätyistä asioista. Haluan asua stadin ytimessä, pitää autoa, matkustaa jos siltä tuntuu, ostaa mieleisiä vaatteita, pitää koiraa, ostaa haluamaani ruokaa jne. Joitakin vuosia aikaisemmin tajusin, että olen omistanut luottokortteja 80-luvulta lähtien. Niitä oli kolme. Mihin ihmeeseen tarvitaan kolmea luottokorttia. En juurikaan katsellut laskuja, ainoastaan maksoin ne. Kun aloin tutkimaan mitä oikein maksan, niin selvisi, että iso summa menee pelkkiin korkoihin. Lisäksi minulla oli paljon yhtä sun toista tavaraa, jotka yhdet sun toiset tavarat omisti Luottokunta. Päätin luopua kaikista korteista, maksaa ne pois ja aloittaa ensimmäistä kertaa elämässäni normaalin taloudenpidon, jossa ensin säästän ja sitten ostan. Olin lueskellut amerikkalaisen velkaneuvojan ohjeita talouden suunnitteluun ja hänen mukaansa velat kannattaa maksaa normaalien lyhennysten mukaisesti, ei siis kerralla, ellei ollut rahaa sitä tehdä. Päätin toimia näin. Ensin kiikutin kortit pankkeihin ja ilmoitin lopettamisesta. S-pankissa sain oikein kehuja viisaasta suunnitelmasta, sillä eläkkeelle jäävät ihmiset ovat joutuneet maksuvaikeuksiin juuri luottokorttien vuoksi, kun tulot ovat pienentyneet. No, minä jo olen eläkkeellä, mutta silti haluan tietää mitä omistan ja mihin minulla on oikeasti rahaa.
Sitten sain päähäni säästämisen. Se alkoi sujua hieman paremmin kun kaksi luottokorteista tuli maksettua. Tosin säästöön jäävä summa kuukaudessa oli älyttömän pieni ja usein se meni autoon tai muuhun yllättävään. Mieleeni juolahti etelän halpa elämä. Laskeskelin, että jotain voisi jäädä tilille jo edullisemman vuokran takia. Muut menot ovat aika pienet, sillä mitä nyt kuusikymppinen enää tarvitsee. Kun Espanjasta ei heti löytynyt sopivaa asuntoa, niin kysyin kaveriltani taloa Unkarista. Tai kysyin, mitä hän haluaa vuokraa yhdestä taloistaan, jota oli tarjonnut jo aiemmin minulle. Vuokra oli niin älyttömän vähän, että päätin lähteä.
Unkari ei kuulu euroon, ja aikalailla heti älysin sen olevan halpatyövoimamaa, missä ihmisten palkat ovat todella surkeat. Lisäksi työn ja tavaroiden arvonlisävero on korkea. Minä siis käytin hyväkseni halpatyövoimamaata, kuten vauraimmat EU-maat tekevät. Hieman kaihersi sisältä. Veroalesta en pääse nauttimaan, sillä verot maksan Suomeen ja vaikka maksaisin ne Unkariin tai Espanjaan, on Suomen valtio tehnyt ko. maiden kanssa sopimukset siten, ettei mihinkään alennuksiin ole mahdollisuutta. Mielelläni maksan veroni Suomeen ja pysyn kansalaisena, sillä mistä sitä tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Asuminen on kuitenkin halpaa samoin bensa ja harrastukset. Lääkärit ja hammaslääkärit olivat myös edullisia. Unkarissa en havainnut räikeästi näkyvää harmaata taloutta, kaikesta sai kuitin ja kaikki hoidettiin säntillisesti ja virallisesti. Varmasti sitä sielläkin on, mutta se ei näy arjessa kovin räikeästi.
Ajattelin säästää muutaman euron tilille, mutta takaisku talon suhteen söi ylimääräistä rahaa, joten en juurikaan hyötynyt kolmen kuukauden aikana muusta kuin, että Pandan suuri huolto oli hieman yli parisataa euroa, kun se koti-Suomessa on yli tonnin.
Olen ylittänyt Ranskan rajan ja sade hellittää hetkeksi. Ilta on hämärtynyt, joten on löydettävä yösija. Ajan hotellin pihaan ja menen kysymään saako koiran kanssa huoneen. Saa, mutta molemmista menee sama hinta, viiskymppiä per nenä. No en kyllä maksa. Ajan oven eteen parkkipaikalle yöksi. Satasen säästö! Bon nuit!
Aamu saapuu ja matka jatkuu pimeässä kohti Barcelonaa. Espanjan rajalla sade loppuu. Pysähdyn huoltoasemalle ostamaan kahvin ja laitan Aishalle myrkkypannan punkkien ja hietasääskien varalta. Tuntuu ikävältä, mutta noiden hyönteisten levittämät sairaudet ovat vielä pelottavampia.
Tie on hieno, mutta ensimmäistä kertaa matkan aikana tietullin maksulaite ei huoli Visa electronia ja minulla ei ole nyt sitä luottokorttia. Ei auta, menen rakennukseen huhuilemaan virkailijaa paikalle, sillä minulla ei ole myöskään käteistä riittävästi. Asia järjestyy pankin maksutositteella, jonka voin maksaa perille päästyäni. Voin pyytää seuraavilta pisteiltä samanlaisen tositteen. Vaivatonta.
Barcelonan kohdalla on jo ilta pimentynyt ja jäämme kiltisti Pandaan nukkumaan hotellin eteen parkkikselle. Maksullisten teiden etu on se, että taukopaikat bensiksineen ja hotelleineen ovat upeat. Siksi en säästä tietulleissa.
Ihana aamu, pimeässä näkyi tähtitaivasta ja bensiksen kahvi on vahvaa ja hyvää. Kävelen Aishan kanssa vähän pidemmän lenkin, kun siihen tällä pisteellä on mahdollisuus. Sitten saan idean säästämisestä ja valitsen rantatien, jolla ei ole tietulleja. Aluksi menee oikein kivasti, mutta vähitellen huomaan, että bensikset on jossain ja koiran ulkoiluttaminen on hankalaa. En halua lähteä etsimään sopivia paikkoja ties mistä, sillä minulla on kiire perille. Lisäksi on sunnuntai ja jos se on kuten Unkarissa, niin täällä on paikat kiinni ja vietetään pyhäpäivää. Siispä uusi suunta google mapsiin ja paluu maksulliselle tielle kohti Granadaa.
Ilta hämärtyy ja lopulta pimenee. Autoja ei juuri näy. Huomaan olevani yksin uudenkarhealla tiellä ympärilläni täydellinen pimeys. Alkaa sataa ja sitten alkaa nousu. Pandan ressukka taistelee kakkosella eteenpäin. Taidan joutua ajamaan koko yön, sillä missään ei näy valon pilkahdustakaan. Vesisade yltyy ja äkkiä edessäni on kaunein valomainos ikinä – Shell. Pihalla oli aaltopellistä kyhätty katos, jonka alle jäämme yöksi. Autosta noustessa jäätävä sade hakkaa kasvoihin vaakatasossa. Pian sade on muuttunut jäämyrskyksi. Aisha jaloittelee vaikean näköisenä, tekee tarpeensa ja haluaa autoon. Huoltoasema on läpi yön auki ja ystävällinen tyttö lupaa päästää minut sisälle jos on tarve, täällä ovet menee lukkoon, ja bensa myydään yöluukulta turvallisuussyistä. Raskaan päivän jälkeen olen unessa kun pää osuu tyynyyn.
Herään maanantaiaamuun todetakseni, että vuorilla on hyytävän kylmä. Taivas on pilvessä ja jatkaessani matkaa pimeys ympäröi meidät jälleen. Yhtäkkiä pilvet ovat tiessään ja joka puolella tähtitaivas valaisee ympäröivän maailman. Autoja ei juuri näy missään kuuden aikaan aamulla. Tähdet ovat suurempia näillä leveysasteille kun koti-Suomessa. Ei tosin Afrikan tähtitaivaan veroisia, mutta upeita silti. Ihailen niiden tuiketta kunnes aurinko tekee niistä taas näkymättömiä.
Tie jatkuu hienona, täällä on EU:n tie-eurot laitettu todellakin teihin. Nyt tajuan, etten pimeydessä nähnyt upeita vuoristomaisemia, mutta ehtiihän sitä kun nyt ollaan täällä asti. Hetken aikaa vielä ajamista kohti Coinia. Pysähdyn vielä tankkaamaan ja jaloittelemaan Aishan kanssa. Paikallinen koira ja kissa tulevat tervehtimään.
Coiniin on useampia sisääntuloja ja onnistun valitsemaan sen, joka vie suoraan Lidlin parkkikselle. Coin on pikkuinen kaupunki vuorilla, joten kaikki asiat ovat lähellä toisiaan. Nousen autosta ja sieltä tulevat Veli ja Tarja. Me olemme Aishan kanssa tulleet uuteen kotiin. Kello on hieman yli yksitoista maanantaiaamuna – takana 3028 km. Siistiä!
Vuonna 1818, kun odotettiin valtiopäivien koollekutsumista seuraavana vuonna, perustettiin Suomen oma, erillinen Ritarihuone, ja maan Ruotsin aikana aateloidut ja nyt suuriruhtinaskunnan omaan, suomalaiseen aatelissäätyyn korotetut suvut numeroitiin ansienniteetin (virkaikä, virkavuosimäärä; virkaikäoikeus, virkaikäetuus) mukaan. Vaikka valtiopäiviä ei sitten kutsuttukaan koolle, jatkuva aateloiminen piti yllä aatelia valtiosäätynä, johon uudet jäsenet merkittiin ja kirjattiin, ja jolla oli erityinen, hallitsijan määräämä Ritarihuoneenjohtokunta. Ritarihuonerakennusta varten oli aikoinaan valittu tontti Aleksanterinkadun varrelta nykyisen Ritarihuoneenpuistikon eteläreunasta, ja puiston länsireunan katu oli saanut nimen Ritarihuoneenkatu (nykyisin Ritarikatu). Tänne oli Ehrenström suunnitellut valtiosäädyille yhteisen rakennuksen.
Vuonna 1847 ritaristo ja Aateli saivat oikeuden itse valita erityisen komitean ehdottamaan johtokunnan jäsenet, tarkastamaan ritarihuoneen talousasioita ja suunnittelemaan erityisen ritarihuoneen rakentamista. Pietarista tilattiin akateemikko Bosselta piirustukset, mutta ne havaittiin liian suurellisiksi. Seuraava 1855 valittu komitea päätti lunastaa Servaali-korttelista tulevaa Ritarihuonetta varten tontin, jota rajasi idässä Mariankatu lännessä Ritarihuoneenkatu ja pohjoisessa uusi katu, Hallituskadun nyt avattu itäpää. Vuonna 1857 tilattiin arkkitehti Georg Theodor Chiewitziltä piirustukset ja aloitettiin rakennustyöt, vaikka ei riittäviä varoja ollutkaan; kustannusarvio ylitettiin peräti 30000 hopearuplalla.
197505 . Ritaritalon puistikko. Keväinen Ritaritalon puistikko, taustalla Ritarihuone.
Tässä tilanteessa aateli anoi hallitsijalta apua 28000 ruplaa rakennusrahastoon ja 10 000 ruplaa sisustamiseen, sillä Aateli oli esittänyt, että muutkin säädyt saisivat kokoontua istuntoihinsa uudessa rakennuksessa ja että tulevien valtiopäivien kanslia ja säätyjen yhteiset valiokunnat toimisivat siellä. Aateli piti tätä tosin väliaikaisratkaisuna mutta perusteli anomustaan säätyjen “veljellisen” yhteistyön tarpeellisuudella rakkaan isänmaan asioiden hoidossa, varsinkin, kun pelkästään aatelin tarpeiksi nousevan Ritarihuoneen ajan mittaan täytyisi menettää painoarvoaan siinä määrin kuin aattelin käsite, erityisenä yhteiskunnan kastina, haalistuisi ja vanhentuisi kaikkea tasoittavan, edistyvän sivilisaation seurauksena. Aateli jopa esitti, että 3/4 talosta luovutettaisiin aattelittomille säädyille asianomaista taloudellista vastuuta vastaan ja että talon nimeksi tulisi Säätyjen talo. Keisari myönsikin 38000 ruplaa ilman takaisinmaksuvelvoitetta ja puuttumatta ajatukseen yhteisestä säätytalosta. Aattelittomat säädyt tulivat sitten jossakin määrin käyttämään Ritarihuonetta, kunnes niille valmistui komea uusi Säätytalo yli 30 vuotta myöhemmin. Eduskuntauudistuksen yhteydessä, kun Aateli valtakunnansäätynä lakkasi olemasta, Ritarihuone jäi Ritarihuoneenjohtokunnan haltuun, mutta vasta hyvin paljon myöhemmin se siirtyi sen yksityisoikeudellisen omistukseen – käsitteiden hämärryttyä ja säätyjen periaatteellisen olemassaolon lakattua vasta 1995.
Ritarihuone rakennettiin lähes Ehrenströmin suunnittelemalle paikalle varsin näyttäväksi. Sen fasabi koristeltiin suurella Suomen vaakunalla ja Suomen maakuntien vaakunoilla, ja sisälle sen suureen saliin tilattiin Saksasta, muiden maiden ritarihuoneiden tapaan, aatelissukujen vaakunoiden komea sarja. Ritarihuoneesta tuli siten myös Suomen vanhan historian muistopaikka.
Suomen aatelistoon kuuluvat suvut ja henkilöt on lueteltu Aateliskalenterissa, jota ylläpidetään Ritarihuoneella. Maassa on 7 kreivillistä sukua, 31 vapaaherrallista ja 119 aatelissukua. Tämän lisäksi Suomessa asuu useita eurooppalaisia aatelissukuja, joita ei ole rekisteröity täällä.
Tämän päivän Ritarihuone elää täysipainoisesti, vaikka toisella tavalla kuin ennen. Taloa vuokrataan näyttelyjä varten ja juhlasalissa järjestetään kamarikonsertteja, mutta joka kolmas vuosi Suomen aateliset pitävät talossa kokoustaan ja sen jälkeistä juhlaa. Ritarihuoneella tehdään myös sukututkimusta ja pidetään yllä sukutauluja. Kattava sukututkimuskirjasto on yleisön käytettävissä kanslian aukioloaikoina. Ritarikatu 1:ssä sijaitseva rakennus siihen liittyvine puistoineen on ritariston ja aatelin omistama.
Ritaritalon puistikko
Ritaritalon puistikon suunnitteli Svante Olsson vuonna 1889. Alussa puistikkoa kutsuttiin nimellä Ritarihuoneentarhanne. Pieni puisto oli hienostunut keidas tiiviissä Kruununhaassa.
Kaupunginpuutarhuri Olsson teki vuonna 1889 Ritaritalon puistikon hoitosopimuksen ja uudisti huonossa kunnossa olevan puiston. Muutostöillä oli suuri vaikutus istutusten ulkonäköön, ja silloinkin aivan kuin tänäkin päivänä vanhojen puiden ja pensaiden poistaminen herätti vastustusta. Ritaritalon viihtyisän pensaikon korvaaminen sileillä nurmikentillä ja kaartuvilla käytävillä sekä vierasperäisillä koristekasveilla oudoksutti asukkaita. Puiston keskuselementti on kaunis, historiallinen suihkulähde.
Puisto kunnostettiin kulttuurikaupunkivuodeksi 2000. Rakennusviraston puistosuunnittelija Mirja Ruokokoski teki suunnitelman, jossa säilytettiin puiston vanha muoto ja hahmo entisellään. Puistossa kasvaa kaksi upeaa rautatienomenapuuta, jotka ovat suurimpia lajissaan Helsingissä.
1962 . Ritarihuone. Vaakunasali.
Lähteet:
finna.fi
Klinge, Matti: Pääkaupunki Helsinki ja Suomen valtio 1808-1863.
Ollila, Kaija: Puhvelista Punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita.
Nummi, Elina: Vihreät sylit, Kävelyretkiä Helsingin puistoihin.
Olen aloittanut museoilun. Se on museoissa käymistä. Päätin aloittaa sen nykytaiteen museosta Kiasmasta. Se on valmistunut 1998, mutta en ole koskaan käynyt siellä. Miksikö? No ihan siksi, että #ihanturhapuljueivoisvähempääkiinnostaa ja myös siksi, että #nykytaideonsyvältäjaihanturhaatöhertelyä , lisäksi #verorahatvoiskäyttääparemminkin ja #maisemapilattiinaivantäydellisestipitäissaadavahingonkorvauksia.
Olen siis tyypillinen #enolelukenutkirjaamuttaseonihanpaska -ihminen. Suureen ääneen olen tämän kaltaisia ihmisiä arvostellut ja lopulta olen itse juuri samanlainen. Päätin, että siihen tulee muutos, joka alkaa Kiasmasta.
Vaikka kuljen rakennuksen ohi useita kertoja viikossa, vasta sisälle mentyäni tajuan sen suuruuden. Nappaan esittelyn ja lähden saamani ohjeen mukaisesti ylhäältä alas. Siispä hissillä viidenteen kerrokseen.
Astuessani ulos hissistä, vastaani tulee ihanaa musiikkia ja hämärässä tilassa vaikuttavia teoksia. Istun jonkin aikaa pohtimaan kokemustani. Doug Aitkenin ”I only have eyes for you” -näyttelyn installaatiot ovat upeita ja vaikuttavia. Ymmärrän myös, että nämä on koettava henkilökohtaisesti, sillä Installaatio tai installaatiotaide on erityisesti johonkin tilaan tai paikkaan tehtyä taidetta, joka käyttää tilan ominaisuuksia hyväkseen. Lisäksi keskittyessäni huomaan pääseväni sisälle hänen ajatukseensa ihmisestä ja olemisesta.
Laskeudun upeassa rakennuksessa neljänteen kerrokseen äänitaiteilija Mika Vainion teosten äärelle. Tässä vaiheessa ymmärrän, ettei yksi käynti millään riitä. Ensinnäkin viides kerros oli vienyt omasta kapasiteetistani vastaanottaa niin suuren osan, etten jaksanut keskittyä enää samalla tavoin Vainion tuotantoon. Ajatukset eivät myöskään irronneet Aitkenin teoksista siten, että olisin voinut keskittyä seuraavaan. En pakottanut itseäni, sillä asun 1,1 kilometrin päässä, ja voin hyvin tulla pian uudelleen.
Suosittelen Kiasmaa ihan kaikille, mutta älkää vaatiko itseltänne liikaa. Täytyy olla halua ja kiinnostusta tutustua ennakkoluulottomasti johonkin uuteen. Minulle Kiasma on sellainen, ja jäinkin siihen kerrasta koukkuun. Mielelläni maksan veroja.
Muutamia kuvia kerroksista ja näkymästä Mannerheiminaukiolle ja muualle ympäristöön.
Olen seurannut syksyn säitä Euroopassa ja tiedän, että ainakin Italiassa on kovia sateita. Juuri tänään Sloveniassa alkoi talvirengaspakko. Riskillä ajan nyt kesärenkailla. Näitä mietin ajaessani Unkarista kohti Andaluciaa.
Kroatia! Olen saapunut sumuiseen maahan, jossa näkyvyys on nyt huono. Panda joutuu jyrkkien mäkien vuoksi koville. Onneksi ei sada. Saavun Rijekaan, ja sumun paikoin väistyessä, saan ihailla uskomattoman kauniita maisemia. Taivas on sininen, ja edessäni tyrskyää huikean kaunis tummansininen meri vaahtopäineen. Upea paikka.
Sloveniaa on nelisenkymmentä kilometriä ja sade alkaa yltyä. Onneksi on vielä lämpöasteita, ettei jää pääse yllättämään. Kun ylitän Italian rajan, vettä tulee jo kaatamalla. Liikennettä on vähän.
Autolla ajaessa nautin hiljaisuudesta ja omista ajatuksistani. Voisin nimetä ajattelun yhdeksi harrastuksistani. Rankkasateessa ajaessani tulee mieleeni agressiivisuus ja väkivalta, liekö aggressiivinen keli siihen syynä. Minun elämääni ne ovat kuuluneet aina. Aggressiivisuuteni ja väkivaltaisuuteni ovat muodostuneet persoonallisuudesta, perintötekijöistä, ympäristötekijöistä ja kulttuurista, jossa olen elänyt. Jotkin mielenterveyden häiriöt sekä erityisesti samanaikainen alkoholiriippuvuus lisäävät väkivaltaisuutta, näin varmasti on ollut minullakin. Monella väkivaltaisesti käyttäytyvällä on myös jokin persoonallisuushäiriö. Kaikenlainen stressi voi altistaa myös väkivaltaiselle käytökselle. Väkivalta on tällöin opittu toimintamalli stressitilanteessa, josta on vaikea päästä pois. Nämä kaikki koskevat minua tavalla tai toisella.
Aggressiivisuus on myös positiivinen voimavara, joka antaa pystyvyyden, voiman ja rohkeuden tunteen sekä auttaa puolustautumaan koettua vääryyttä vastaan. Sen voi kanavoida harrastuksiin, työelämässä eteenpäin pyrkimiseen sekä itsestä huolehtimiseen. Ongelmaksi aggressio muodostuu, jos tunteet purkautuvat hallitsemattomasti väkivaltana. Aggressio voi myös kanavoitua itsetuhoisuutena ja johtaa itsemurhaan.
Aggression perustunteita ovat esimerkiksi suuttumus, viha, kauhu, kateus, raivo ja mustasukkaisuus. Aggressio voidaan jaotella kolmeen pääluokkaan: passiivis-aggressiivisuus, tuhoava aggressiivisuus (esim. toistuvat raivokohtaukset) ja rakentava aggressiivisuus.
Passiivis-aggressiivisesti käyttäytyvä henkilö ei osaa tai halua ilmaista tunteitaan suoraan. Hän mököttää, pitää mykkäkoulua, piikittelee verbaalisesti tai syyllistää muita omasta kurjuudestaan. Hän saattaa myös manipuloida lempeästi ja hyvää tarkoittaen läheisiään tai muita ihmisiä esim. työyhteisössä tai harrastuksissa. Tällainen henkilö aiheuttaa pahaa oloa ja huokuu negatiivista energiaa ympäristöönsä, minkä ympärillä olevat ihmiset aistivat, ja joihin se vaikuttaa eri tavoin. Passiivis-aggressiivinen käytös voi olla tehokas vallankäytön väline ihmissuhteissa.
Tuhoisa aggressio liitetään väkivallan eri muotoihin, joista yleisimpiä ovat fyysinen, henkinen, verbaalinen, seksuaalinen ja materiaalinen väkivalta. Jos tuhoava aggressio kohdistuu voimakkaasti läheisiin, puhutaan lähisuhde- ja perheväkivallasta. Sitä on esimerkiksi nykyiseen tai entiseen lähipiiriin kohdistuva hallitsematon raivostuminen, fyysinen satuttaminen, jatkuva kontrollointi, suutuspäissään esineiden rikkominen, uhkailu jne.
Väkivaltaisuuden yleisyydestä on vaikea saada tarkkaa tietoa, mutta tutkimusten mukaan joka viides parisuhteessa oleva suomalaisnainen on jossakin vaiheessa elämäänsä kokenut perheväkivaltaa, ja henkirikoksia Suomessa tehdään noin kaksinkertainen määrä EU-maiden keskiarvoon verrattuna. Ei sovi unohtaa, että myös miehet joutuvat parisuhteissa erimuotoisen väkivallan uhreiksi.
Väkivalta yleensä lisääntyy tai muuttuu raaemmaksi ajan kuluessa, jollei henkilö hanki itselleen apua. Muutoksen täytyy kuitenkin lähteä henkilöstä itsestään, väkivallan tekijän tulee itse haluta muutosta ja hakea apua.
Lapsuudessani oli monenlaista henkistä väkivaltaa hiljaisuuden, syyllistämisen ja mitätöimisen muodossa. Minun olisi kuulunut esikoisena olla poika, joten tätä virhettä pyrittiin korjaamaan ohjauksella miesten maailmaan. Tehdään siitä mies kaikesta huolimatta. Tulevaisuuttani suunniteltiin kysymättä minulta mitään, ja kaikki omat toiveeni tai mielipiteeni sivuutettiin armotta. Pettymykset, joita tuotin, ilmaistiin selkeästi joko jäätävällä hiljaisuudella tai sanallisella tuomitsemisella.
Fyysinen väkivalta alkoi pakkosyöttämisellä jo vauvana. Murrosiässä alkoi lyöminen ja potkiminen, jolloin jouduin pakenemaan joskus yöksi Hietsuun. Minusta tuli jo varhain taitava lukemaan ihmisiä, että osasin varautua tulevaan tilanteeseen, ja ennätin karkuun. Tämä on hyvin yleistä päihdekotien ja muiden epävakaiden kotien lapsilla.
Myöhemmin olen kiinnittynyt herkästi ihmisiin, joilla oli taipumus erilaiseen väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Se on ollut samanlaisuuden tunnistamista. Olen kokenut taloudellista väkivaltaa, seksuaalista väkivaltaa, verbaalista väkivaltaa ja sitten olen joutunut ihan rikoksen uhriksi ryöstöjen takia, uhkailua, kiristystä, pettämistä, haukkumista, syyllistämistä jne. Kaikkea en silloin edes ymmärtänyt väkivallaksi, koska se oli arkipäivää.
Kaikki tuo teki myös minusta väkivaltaisen. Käytän verbaalista väkivaltaa varsin herkästi. Siihen liittyy myös äänen korottaminen ja aggressiivinen ruumiinkieli. Saan ihmiset pelkäämään itseäni varsin helposti. Henkistä väkivaltaa käytän jäädyttämällä ilmapiirin todella hyytäväksi. Joskus voin myös ihmisjoukossa tehdä ihmisestä täydellisen nollan kohtelemalla häntä kuin ilmaa. Eri tavoin ilmenevä manipulointi on myös tyypillistä minulle. Sanan säilä on ollut kuitenkin kaikkein pahin väkivallan muoto, jota olen käyttänyt, mutta olen myös paiskonut tavaroita ja käyttänyt fyysistä väkivaltaa ainakin lapsiini, luunappeja ja tukkapöllyjä tuli jos katsoin sen tarpeelliseksi. Yksikin kerta on liikaa ja ehdottomasti väärin.
Toisaalta olen kanavoinut aggressiivisuuden myös selviytymiseen ja monissa asioissa onnistumiseen. Olen suojellut sen avulla itseäni, lapsiani ja koiriani. Perimässä saamani “aggressiivisuusgeeni” on tehnyt minusta rohkean, en koe juurikaan pelkoa ryhtyessäni erilaisiin asioihin. Olen sen avulla saanut myös kokea suuria onnistumisia ja se on nyt voimavarana tässä toipumisessa. Elämän pelkääminen onkin sitten toinen juttu, jota olen kokenut, ja josta kirjoittelen myöhemmin enemmän.
Oman aggressiivisuuden kanssa olen opetellut elämään ja hakemaan siihen apua, sillä pahiten se vaurioittaa minua itseäni. En anna raivon tai vihan aktivoitua, sillä silloin on peli yleensä menetetty. En myöskään jää kaunan tunteisiin suunnittelemaan kostoiskuja. Hoidan ainoastaan oman osani tässä elämässä, ja pysyn mahdollisuuksien mukaan erossa kaikista tilanteista ja ihmisistä, jotka vievät joko hapen kokonaan ilmatilasta tai heikentävät sen laatua. Kukaan muu kuin minä ei voi huolehtia minusta ja rajoistani. Olen varsin tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen ja siihen, että osaan rajata itseäni suhteessa muihin ihmisiin ja instituutioihin. Elämä on varsin mukavaa, kun on antanut muille ja itselleen anteeksi ja ottaa vastuun omista tekemisistään – ei muiden. Täydelliseksi ei koskaan tule ja huonoja päiviä tulee taatusti, mutta määrätyn tasapainon olen nyt saavuttanut. Päivä kerrallaan oikeilla toimenpiteillä hyvä tulee.
Puristan rattia Venetsian kohdalla, vettä tulee kuin aisaa. Juuri nyt on näillä seuduilla pahimmat tulvat 150 vuoteen. Kun viimeksi ajoin tällä tiellä, suunnilleen samassa kohdassa, Jerryn ja koirien kanssa matkalla Milanosta Sloveniaan, oli silloinkin voimakas ukonilma, ja vettä tuli kaatamalla. Pysyttelen siis keskikaistalla, vaikka ajonopeus edellyttäisi oikeaa laitaa. Sinne en mene, sillä näkyvyys on nolla. Yksi rekka räpsyttelee valojaan, mutta pääsee lopulta ohi, vaikka en väistä. Pääsen Garda-järven paikkeille ja ajan auton bensiksen oven viereen, hoidan Aishan ja olen unessa kun pää osuu tyynyyn, jonka asettelin ikkunaa vasten. Oli ollut hieno päivä kelistä huolimatta.
Kiinnostuneille linkkejä, joiden takaa löytyy vaikka mitä.
Servaalin eli Afrikkalaisen pantterikissan korttelin jakoi Hallituskatu alussa kahtia. Toiselle puolelle jäi Ritarihuone puistikkoineen. Sitä vastapäätä kadun toisella puolella kohosi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talo, jonka takana oli joukko asuintaloja sekä entinen koulurakennus. Myöhemmin Ritarihuone puistikkoineen on erotettu omaksi korttelikseen.
Servaali sijoittuu Hallituskadun, Mariankadun, Ritarikadun ja Kirkkokadun rajaamalle alueelle. Ritarikadun takapihalta valtio antoi ilmaiseksi tontin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, joka rakennutti talon vuosina 1887–1888 arkkitehti Sebastian Gripenbergin tekemien ehdotuksien pohjalta. Valituksi tuli lopulta uusrenessanssia edustava kaksikerroksinen rakennus, jonka pohjakerroksessa oli pienet asunnot talon vahtimestarille ja lämmittäjä-talonmiehelle sekä tilat kirja- ja halkovarastoille. Ensimmäiseen kerrokseen sijoitettiin kirjasto ja arkisto, ja toiseen kerrokseen juhlasali, jonka molemmille puolille rakennettiin sivuhuoneet. Toisesta kerroksesta löytyi myös SKS:n virkamiehen asunto ja poisvuokrattavaa tilaa. Arkkitehtuurihistorioitsija Sirpa Hailan mukaan rakennuksesta tehtiin niin koristeellinen kuin kansalaiskeräyksellä hankitut varat suinkin antoivat myöten. Portaali tehtiin alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen kalliimmasta materiaalista, jotta siitä tulisi kauniimpi ja enemmän antiikin mukainen. Ulkoseinien punatiilipintaan rapatuilla detaljeilla taas haluttiin jäljitellä graniitin väriä. Lisäksi julkisivua koristivat kuvanveistäjä Carl Aeneas Sjöstrandin muotoilemat Snellmanin ja Lönnrotin rintakuvat. SKS:n 125-vuotisjuhlavuodeksi (1956) ilmestyneessä Ladun hiihdin -kirjassa todettiin, että talossa ja erityisesti sen portaikossa yhdistyivät eri tyylisuunnat klassismista renessanssiin ja barokin raskasmuotoisesta koristeellisuudesta Engelin ajan empirepylväisiin ja kultaan ja valkeaan.
Tämän monia tyylisuuntia heijastavan rakennuksen uumenissa sijaitsee maailman suurin kansanrunousarkisto, jonka mittaamattoman arvokkaissa kokoelmissa ovat mm. Lönnrotin sanakirjat alkuperäisasussaan.
Akseli Gallen-Kallela lahjoitti akvarellin, joka kuvaa millaiselta tontti näytti ennen nykyisiä rakennuksia. Se on maalattu vuonna 1883 vastapäisestä Ritarihuoneen ikkunasta. Siinä esittäytyy sekava rykelmä ränsistyneitä hökkeleitä ja vajoja, jotka olivat nousseet vähitellen tälle rantaan ulottuvalle suolle.
Ritarikadulta Mariankadulle ulottuvalle tontille rakennutti muurarimestari Aleks. Ärt komean kivisen asuintalonsa vuosina 1885-1886. Siitä kertoo graniittilaatta talon seinässä. Tontin oli saanut neiti Olga Ärt vuonna 1879.
Laurellska skolanin talon naapuritontilla perusti aikoinaan kaksi naista, Mia Sahlberg ja Victoria Laurell, joiden molempien nimellä tämä ruotsinkielinen tyttökoulu aluksi tunnettiin. Tämän, Mariankatu 10 – Ritarikatu 5 – Kirkkokatu 10 , piirsi arkkitehti Karl Hård af Segerstad vuonna 1927.
Ritarikatu 3 b – Mariankatu 8 b rakennuksen on piirtänyt arkkitehti A. Mellin ja se valmistui vuonna 1886. Mariankatu 10 – Ritarikatu 5 – Kirkkokatu 10 on piirtänyt arkkitehti Karl Hård af Segerstad vuonna 1927. Tämä on entinen Laurellska skolanin talo. Mariankadun kulmaan rakennettiin asuintalo vuonna 1935. Sen piirsi arkkitehti Marius af Schultén.
Lähteet:
Jäntti, Jarna: Helsingin korttelieläimet. Kantakaupungin kuvitettua historiaa.
Ollila, Kaija: Puhvelista Punatulkkuun – Helsingin vanhoja kortteleita.
Metsäsian eli mäyrän kortteli sijoittuu Snellmaninkatu 3-5 – Hallituskatu 5, Snellmaninkatu 7 – Kirkkokatu 14 ja Kirkkokatu 8-12 – Ritarikatu 4-8 – Hallituskatu 3 väliselle alueelle.
Arkkitehti Carl Albert Edelfelt, taidemaalari Albert Edelfeltin poika, piirsi Hallituskadun ja Snellmaninkadun kulmassa sijaitsevan rakennuksen, joka valmistui 1860-luun lopulla. Aluksi se tehtiin yliopistolle ja siellä oli ensimmäisenä yliopiston kemiallinen laboratorio ja myöhemmin geologian laitos. Rakennus palveli yli sata vuotta yliopistoa, mutta entistämisen jälkeen siihen on majoittunut valtioneuoston yksiköitä.
Saman kohtalon on kokenut viereinen 1883-84 Gustaf Nyströmin suunnittelemana valmistunut kemian laitos sekä Hallituskatu 3:ssa sijaitseva ns. Pihlflykt-Willebrandintalo, jonka piirtäjäksi arvellaan Jean Wiikiä. Valmistusvuosi oli 1843.
Vielä 1960-luvulla Metsäsian kortteli oli samannäköinen kuin se oli ollut 1800-luvun loppupuolella. Joka tontilla oli komeita kivitaloja, tyylikkäitä asuintaloja ja vaatimattomia puutaloja. Sen jälkeen tuli on tehnyt tuhojaan, rakennuksia on purettu ja uusia rakennettu.
Snellmaninkatu 3-5
Laboratoriorakennuksen permannon alla on yhä puhdasvetinen kaivo, joka tunnettiin aikoinaan Kruununhaan terveyslähteen nimellä. Siinä lähiseudun asukkaat kävivät juottamassa kotieläimiään, joivat toki vettä itsekin, sillä he uskoivat vakaasti veden tervehdyttävään voimaan. Vettä juotiin olkipillillä, ja juomisen jälkeen suu oli huuhdottavatoisella vedellä, jotta hampaat olisivat pysyneet kunnossa. Juomiseen liittyi uskomuksellisiakin rituaaleja.
Vuoteen 1876 eli siksi, kunnes kaupunki sai oman vesijohtolaitoksen, lähde oli kemian laitoksen ahkerassa käytössä. Yhä vieläkin kaivo pystyisi tuottamaan veden koko Kruununhaan asujaimistolle.
Kemian laitoksen innokas opiskelija oli aikoinaan Z. Topelius, joka kuvailee vaikutelmiaan seuraavasti: ”Laboratoriossa oli kaikenlaisia raaka-aineita, kivennäisiä, metalleja ja happoja; halusin tietää, mitä niistä tuli, kun niitä sekoitettiin yhteen, keitettiin, paistettiin, sulatettiin vuoissa tai liuotettiin hapoissa. Minä pilasin vaatteeni, poltin sormeni, päästin inhottavia hajuja laboratorioon ja sain aikaan mitä merkillisimpiä yhdistelmiä, joita moni alkemisti on minua ennen kokeillut, mutta viisasten kiveä en minäkään löytänyt.”
Opettajakautenaan Topelius asui pikkuruisessa puutalossa Ritarikatu 6:n pihalla, myöhemmin Topelius-salin nimellä tunnetussa talossa.
Topeliuksen sali
J.W. Snellman asui kadun puolella prameassa puutalossa, jonka alaosa oli kiveä. Tuo rakennus esiintyi vielä amerikkalaisessa elokuvassa Kremlin kirje, joka filmattiin vuonna 1970. Tyhjäksi jääneelle tontille nousi Osmo Lapon piirtämä Valtioneuvoston linnan lisärakennus. Sen tieltä jouduttiin purkamaan myös kivinen koulurakennus, jonka tunnettu pedagogo Lucina Hagman oli rakennuttanut vuosisadan vaihteessa Kirkkokatu 12:een. Koulu oli aloittanut vuotta aikaisemmin hänen asunnossaan Kirkkokadun ja Ritarikadun kulmassa. Koulu toteutti aikaansa nähden uusia ja vapaita kasvatusperiaatteita. Myöhemmin koulu jatkoi toimintaansa Pihlajamäessä Helsingin Uuden Yhteiskoulun nimellä.
Kirkkokadulla on vielä kaksi kivitaloa, jotka ovat Suomen Pankin käytössä. Matalan kulmatalon alakerrassa toimi vuosisadan ajan Kruununhaan apteekki, Helsingin viidenneksi vanhin. Sieltä peräisin olevaa arvokasta apteekkitavaroiden kokoelmaa säilytetään Turun apteekkimuseossa. Talon rakennutti 1842-44 leipurimestari Abraham Möller, joka lienee pitänyt talossa myös leipuriliikettä päätellen yhä havaittavista tiiliuunien jätteistä talon kellarissa.
Mäyrälän talo, jossa on olleet leipuriliike ja apteekki.
Kirkkokatua
Entistä okranväristä kulmataloa Valtioneuvostoa vastapäätä kutsutaan entisten omistajien mukaan Pihlflykt-Willebrandin taloksi. Sen rakennutti 1843-44 asuintalokseen kaupunginkirurgi Fredrik Pihlflykt. Felix von Willebrandin omistukseen tontti siirtyi 1880-luvulla, jolloin sitä jatkettiin muuttamalla Pihlflyktin vaunuvajatkin asuinkäyttöön. Yliopistolle talo siirtyi 1910-luvulla. Seb. Gripenberg korotti sitä kerroksella ja nyt se palvelee entistettynä valtioneuvostoa. Kirurgi Pihlflykt esiintyy tarinoissa kaupungin haavurina eli välskärinä, joka tunnettiin nimellä Pihlsbubben. Kun hoitoon pyrkivä kolkutteli talon kulmassa olevaa ovea, kurkisti haavuri ensin ovessa olevasta luukusta, onko häiritsijä todella avun tarpeessa, ennen kuin avasi oven.
Hallituskatu 3 Pihlflykt-Willebrandintalo
Lähteet:
Jäntti, Jarna: Helsingin korttelieläimet. Kantakaupungin kuvitettua historiaa.
Ollila, Kaija: Puhvelista Punatulkkuun – Helsingin vanhoja kortteleita.
Maanantaiaamu on minun valintani, kun lähden ajamaan kohti Keski-Eurooppaa, sillä jostain syystä silloin on menosuuntaan aina rauhallista. Näin on myös Ruotsissa jos ajaa Tukholmasta etelään päin. Vuosikymmenet näyttelymatkoja ajaneena ei 2000 kilometriä tuntunut mitenkään ihmeelliseltä. Lisäksi tuttu tie, Via Baltica, jatkui pitkälle Puolaan. Puuduttavan tasainen maisema sekä hyvässä kunnossa oleva tie tekivät ajamisesta tylsää. Baltian maat ovat tasaisia, mutta Puola se vasta tasainen onkin. Roikuin rekan perässä, joka lähti eri suuntaan Liettuan eteläosassa moikaten vilkuilla erkaantuessaan liittymässä. Rekkojen perässä roikkuminen on hyvä juttu siksikin, että vauhti pysyy rajoitusten mukaisena, ja jos edessä on hässäkkää, ne ilmoittavat asiasta vilkkujen avulla heti. Kun ajan noita pitkiä matkoja minulla on mielessä päätepiste, joten en pysähtele turhaan. Paulan selviytymispakkauksessa oli hapankorppuja, joita dippasin sulatejuustoon, jälkiruoaksi banaania sekä murukahvia. Kahvin takia matkassa on aina mukana vedenkeitin, inhoan laihaa kahvia.
Ensimmäisenä päivänä ajoin Suwalkiin Puolaan ja siellä rekkakuskien käyttämään hotelliin, joka oli kohtuuhintainen ja koiramyönteinen. Aishan huoltotoimien jälkeen kipulääke ja unten maille. Seuraavan kerran nukuinkin sängyssä perillä Lipotfassa.
Aamulla keitin vedet taas termariin, ruokin ja lenkitin Aishan ja sitten tielle rekan perään. Seuraavan yön olimme autossa, sillä hotellikylttejä ei näkynyt missään enkä malttanut etsiä googlella hotellia. Aamulla matkan jatkuessa totesin hotellin olevan parin kilometrin päässä. Kello 6.55 ylitimme Unkarin rajan ja muutaman tunnin kuluttua olimme perillä Lipotfassa.
Talo oli tuttu, mutta ympärille oli kasvanut viidakko. Siellä oli asunut lähinnä vuokraemännän parikymmentä koiraa, joten ympäristö oli saanut rehottaa. Totesin heti, että kivilattiat hohkasivat kylmää tavalla, joka muodostuisi ongelmaksi ellen ryhdy toimenpiteisiin. Hankin siis paksuja mattoja markkinoilta ja kaupoista, ne auttoivat hetkeksi.
Roolini oli enemmän vierailijan kuin vuokralaisen, ja niin jouduin heti turvautumaan ohjelman työkaluihin säilyttääkseni tyyneyden. Minulta nimittäin edellytettiin määrättyä aikataulua ja olisi edellytetty myös erinäisiä fyysisiä töitä, kuten valtavan alueen nurmikoiden ajamista. Tunne-elämän sairauteen sairastuneelle se merkitsi välittömästi omien sisäisten vaatimusten laukeamista ja kasvamista, itsesyytöksiä, huommuuden tunteita sekä kelpaamattomuuden tunnetta. Väkivaltaa kokeneena syyllistin itseni saman tien, se on tyypillinen tapa reagoida tämän kaltaisissa tilanteissa. Fyysisistä töistä osasin kieltäytyä, mutta meni useita päiviä, ennen kuin sain rohkeuden hankkia salikortin, uimahallikortin ja viimein startata aamuni omilla rutiineillani. Sain myös kommentteja turhasta valojen käytöstä, se on kuulemma meidän suomalaisten suuri synti, että valot palaa turhaan. Minä kuitenkin maksoin sähkölaskun, joten päätin sytytellä lamppuja, kun siltä tuntui. Myös kertalämmitteistä uunia lämmitin liikaa ja liian aikaisin vuodenaikaan nähden, sillä “täällä ei ole tapana”.
Omien rajojen vetäminen aiheutti ahdistavia tunteita, joita oli nyt käsiteltävä ilman addiktioita. Kun sitkeästi keskityin asiaan, rukoilin, meditoin ja olin yhteyksissä ihmisiin, joille sain asiaa purkaa, olo helpottui. Ymmärsin, että saamani vähättelevät ja ikävät kommentit aikaisesta heräämisestä jokapäiväiseen urheiluun sekä muista ikävistä tavoistani, kumpusivat toisen osapuolen haavoista. Miksi siis enempiä ahdistuisin toisen sairaan reaktioista, minun tehtäväni on huolehtia omasta osuudestani eikä keskittyä muihin. Kävin urheilemassa, luin kirjallisuutta ja katselin elokuvia ja sarjoja sekä kudoin sukkia. Kunto koheni nopeasti, ja mieli parani, kun jäimme kahden Aishan kanssa. Unkarissa aukesi hallit seitsemältä ja puitteet olivat upeat molemmissa paikoissa.
Aamupäivisin kävin kaupoissa ja kävelin kaupungilla Kaposvarissa. Vanha markkinakaupunki oli pieni, mutta viehättävä. Hintataso Unkarissa on Suomeen verrattuna alhainen, joten hyödynsin Fiatin merkkikorjaamon palveluja, ja maksoin neljäsosan ison huollon Suomen hinnasta. Palvelu kaikkialla oli erinomaista ja ihmiset ystävällisiä ja kohteliaita. Koska en osannut kieltä eikä sen oppiminen ollut, hankalan rakenteen vuoksi, helppoa, sain rauhan uutisista ja politiikasta. Olen laajasti kiinnostunut lähes kaikista asioista, joten kiihdyn herkästi erilaisista uutisista. En myöskään seurannut kotimaan uutisia. Päivä päivältä pään puhdistuessa, raittiin elämän myötä, sain nopeammin palautettua mielenrauhan, eikä tunteiden aiheuttamat reaktiot enää ottaneet valtaa.
Sitten Nina ja Timo tulivat ohikulkumatkalla käymään. He olivat olleet Romaniassa koiranäyttelyssä ja karavaanareita kun ovat, ajelleet Kroatiassa ja ties missä. Ninan kanssa ollaan oltu niin hyviä ystäviä jo vuosikymmeniä, että oli todella mukavaa saada heidät vieraiksi Unkarin puskiin.
Ongelmaksi muodostui talon kylmyyden, ja syksyn tuoman kosteuden lisäksi myös internet -yhteys, jonka saaminen ei meinannut onnistua. Viimein sain vuokraemännän ymmärtämään, etten voi jäädä maaseudulle, keskelle ei yhtään mitään, ilman yhteyksiä. Puhelinkin toimi ainoastaan ulkona. Lopulta sain yhteydet ja vuokraemäntäkin lähti koirineen Saksaan talveksi. Saisin olla puoli vuotta kahden Aishan kanssa.
Aishan mielestä maalla oleminen ei ollut kovin mukavaa, sillä se on kaupunkikoira. Se ei osannut, eikä halunnut, liikkua kauas minusta, ei edes kavereiden vielä ollessa paikalla. Kun koiralauma oli mennyt menojaan, kylän kissat saapuivat meidän tontille, ja niitä jahdatessa meni toisinaan aika paremmin. Koska itse en voinut epätasaisella alustalla juurikaan liikkua, vietimme aikaa peittojen alla alati kylmenevässä talossa, joka oli nyt myös, kosteuden lisäksi, osittain likomärkä.
Aloin jälleen epäillä ja syyttää itseäni. Ajattelin olevani kiittämätön ja kuvittelevani kylmyyden. Onneksi naapurini kävivät toteamassa, että talo oli jääkaappi ja likomärkä. Olin tutustunut myös ihmisiin toiselta kylältä, joille ilmoitin viestillä aamuisin olevani hengissä. Heistä eräs oli sanonut jo heti alussa, että viidakko on leikattava, jotta aurinko pääsee paistamaan. Harvennus oli aivan riittämätöntä, mutta minkäs teit – valitin turhaan. Sain taas ohjelman toimenpiteillä mielen rauhoittumaan, ja päätin lähteä etelämmäksi kunhan löytäisin asunnon jostain. Ajattelin Turkkia, joka ei ollut kovin kaukana. Päivä kerrallaan tiesin selviäväni ja mieli pysyi haasteista huolimatta hyvänä. Poikia oli välillä kova ikävä maantieteellisen eron vuoksi.
Tarja Espanjasta oli tarjonnut kaupunkitaloa jo aiemmin, mutta silloin oli vuokra aivan liikaa. Sitten eräänä keskiviikkona tuli Tarjalta viesti, että ovat miehensä kanssa tinkineet vuokraa alas – kiinnostiko? Vastasin heti, että jep, lähden tulemaan. Olin ehtinyt ostaa kalusteita, mattoja ja pesukoneenkin, sillä talossa ollut laite ei lopulta toiminut. Ihanat naapurini ostivat pesukoneen, ja kaiken muun lahjoitin heille ja heidän kauttaan vähäosaisille. Suuret vaatteeni ajoimme naisten turvakotiin Kaposvariin torstaina ja pikavauhtia muu omaisuus jälleen Pandaan. Perjantaiaamuna kello 6 aamusumussa hyvästelin naapurini, luin matkarukouksen ja käänsin Pandan keulan kohti Espanjaa. Andalusia, täältä tullaan.
Näillä sanoilla haki parikymppiseltä näyttävä kundi minut heräämöstä, jossa istuin sänkyni vieressä odottamassa. Häntä ennen kävi yhtä nuorelta näyttävä anestesialääkäri, joka vaivatta heitti neulan ilman kipua käppyräiseen suoneeni. Sen suonen kanssa yleensä ovat taistelleet siihen malliin, että sattuu ja tuloksena on valtava mustelma. Kirurgin perässä astelin kohti leikkuria ihmetellen, missä kohdassa muutos oli tapahtunut. Nimittäin muutos arroganteista jumalaa ylempänä olevista yli-ihmiskirurgeista rentoon tyyppiin, jonka arvolle sopi sängyn kuljettelu. Sain jäädä hetkeksi odottelemaan käytävälle, sillä siivous edellisen jäljiltä oli kesken. Kun sama kundi huikkasi ovelta, että nyt saa tulla, totesin koko porukan olevan nuoria ja tiimihenki jotain todella hienoa. Anestesialääkärin rauhoitellessa “kaikki vähän pelkää” en kehdannut sanoa, ettei minua pelottanut nyt lainkaan. Jos tämä bändi ei onnistu hommassaan, sitten ei onnistu kukaan.
Aamulla neljän maissa palailin todellisuuteen. Olin jo ennakkoon varoitellut, että pysyn unessa normaalia pidempään, mutta silti hoitaja oli helpottunut, kun viimein heräsin. Naapurin kanssa lähdimme kävelemään käytäviä, sillä ehdottomasti oli noustava liikkumaan. Kipulääkettä tuli lisää ja putosin takaisin uneen. Kun heräsin uudelleen piti aloittaa nesteiden juominen, sillä kotiin ei ollut pääsyä ennen kuin puolitoista litraa nesteitä oli mennyt alas. Ilmeisesti kivut heti leikkauksen jälkeen kuuluivat asiaan, koska kipulääkkeitä ja nesteitä tuli tasaisin välein pöydälle. Nauratti kun naapuri hihkaisi liemitarjottimen tullessa: “ruoka tuli”. Hän varmasti tarkoitti lihalientä ja piimää. Sellainen menu hetken aikaa. Olo oli fantastinen.
Sain nesteet nieltyä määräaikaan mennessä ja poika haki minut kotiin illansuussa. Seuraavana päivänä istutin siemeniä ja taimia pihalle istutuslaatikkoon. Vettä en saanut kantaa, joten pienissä erissä sain kastelut hoidettua. Haluan aina noudattaa annettuja ohjeita, varmistaakseni mahdollisimman hyvän ja pikaisen toipumisen, niin tein nytkin. Nopeasti olin kunnossa, vaikka itsestään sulavat tikit eivät ihan sulaneet ja loput sai sairaanhoitajaystäväni kaivaa pois. Ruokailu sujui alun keitoista kolmen viikon jälkeen normaaliin ruokaan. Kertaakaan en ajatellut mistä joutuisin luopumaan, sillä syöminen oli tullut tiensä päähän. Miksi ihmeessä kaipaisin ruokaa kun kerran olin halunnut päästä pakkomielteestä eroon. On tehtävä itselle selväksi, haluaako oikeasti syömisestä eroon vai haluaako edelleen mättää ruokaa, kunhan kilot lähtee jollain vippaskonstilla. Voin sanoa, että hetkeksi saattaa lähteä, mutta takaisin tulevat, jos ei halua raitistumiseen ole. Muutenkin varoitan kaikkia niitä ihmisiä, jotka harkitsevat lihaavuuden hoitamista leikkauksella! Jos ei sairauden syytä hoida eli syytä miksi syö, ei leikkaus auta vähääkään. On selvitettävä todellinen halu muutokseen elämäntavoissa. Jos ei halua ole, ei kannata edes ajatella leikkausta.
Kun pää puhdistui raittiuden ja kohtuuden (koskee ruokaa) myötä, oli aika ajatella elämää yleensä. Kaikki ne asiat ja tunteet, joihin olin aikaisemmin syönyt ja juonut, oli kohdattava nyt selvin päin. Totesin, että mieli ei päässyt väärältä raiteelta mukaan, vaan edelleen olin vihainen, katkera ja kerta kaikkiaan kyllästynyt itseeni ja ympäröivään arkeeni. Raivosin huonosta huoltofirmasta taukoamatta, kunnes saimme erinomaisen huoltomiehen. Hän jaksoi valituksiani kuunnella ja silloin ymmärsin tuon negatiivisuuden hirttäneen kiinni vuosien mittaan. Huonot tavat istuvat tiukassa, mutta ymmärsin muutoksen olevan mahdollinen, jos olisin valmis tekemään sen eteen töitä – minä olin. Helpotusta toi ohjelma jossain määrin, mutta silti sisäinen maailma kaipasi nyt enemmän. Mikä neuvoksi.
Olen aiemmin kokenut erilaisia irtiottoja, ja niiden vaikutus minuun oli ollut positiivinen. Kaikille irtiotot eivät sovi. Missään nimessä pakeneminen asioita, jotka pitää selvittää, ei onnistu – ongelmat kasvavat pakenemalla. Minulla ei sellaisia ollut, sillä olin jo niin kauan elänyt yksin ja todella vanhat asiat käsitellyt. Minä päätin lähteä. Espanjasta en ollut löytänyt sopivaa kotia, joten laitoin saksalaiselle ystävälleni viestin hänen Unkarissa olevasta talostaan. Hän oli joskus puhunut siitä, että voisin mennä sinne pidemmäksi aikaa. Sovimme vuokrasta sekä päivämäärästä milloin tulisin. Tapani mukaan ostin heti laivaliput ja tilasin koiralle eläinlääkärin tarvittavia rokotuksia varten. Sitten toimeen eli konmarittamaan tavaroitani. Suurimman osan ajoin kierrätyskeskukseen ja onnistuin laittamaan ne “saa ottaa” -konttiin. Halusin antaa niitä niille ihmisille, joilla ei ehkä ole rahaa maksaa edes pientä summaa. Lopulta toimijat huomauttivat, että tavara on vietävä heille ja he päättävät mikä annetaan ilmaiseksi. Joitakin astioita myin ja erityisen iloinen olen siitä, että osa mamman arabioista sai uuden elämän Hangossa vanhassa pitsihuvilassa. Niin hupeni tavara, kunnes jäljellä oli kuusi pahvilaatikkoa muistoja, ompelukone, valokuvalaatikko ja auton nastarenkaat. Muu omaisuus oli Pandassa. Tavarani sain ystävieni varastoon Mariankadulle.
Edellisenä päivänä ennen lähtöä oli vielä yksi tuottamani pentunäyttely, jolloin hyvästelin ihmisiä, jotka ovat vuosikymmenien aikana tulleet tärkeiksi. Sain Paulalta selviytymispakkauksen matkaani, ja jollain ihmeen konstilla se mahtui vielä kyytiin. Koko kesän olin tavara kerrallaan pakannut pientä Pandaani, sillä kaikki oli yksitellen laitettava paikalleen, muuten ei mahtuisi mitään. Takapenkki oli kokonaan Aishalle, joka joutuisi olemaan turvavaljaissa päivät.
Oli maanantaiaamu elokuun lopulla, kun jätin asunnon avaimet tiskipöydälle, painoin oven kiinni ja ajoin portista ulos. Ensin vielä Tervasaareen hetkeksi, että Aisha sai ulkoiltua ennen matkaa. Pohjoisrantaa ja Espaa Kaivarin kautta Länsisatamaan. Näkemiin stadi, nähdään jos Luoja suo.
Sari Kuoppala 