Sari Kuoppala

Helvetissä on sumuista

Luulin olevani pohjalla, mutta en ollut. En ollut edes lähellä pohjaa. Aloitin reippaasti ohjelman antamien ohjeiden avulla tekemään toimenpiteitä elämäni suhteen. Koska olen aina hakenut olemiselleni oikeutusta palvelemalla muita ihmisiä, tavalla tai toisella, niin kävi nytkin. Omavoimaisesti ja itsekeskeisesti, melkeinpä trumppimaisen fantastisesti, aloitin etenemisen sillä kuuluisalla tahdonvoimalla. Vajaassa vuodessa ahdistuin ja hörppäsin ahdistukseeni alkoholia. Maailmahan ei millään muuttunut, vaikka kuinka yritin erilaisia olosuhteita ja ihmisiä muuttaa. Mikään ei muuttunut minussakaan, sillä yritin niillä samoilla konsteilla, jotka olivat aikaisemminkin tehneet elämästäni kurjan tekeleen. Onneksi en kärsi sen kaltaisesta häpeästä, etten voisi palata polulle ja aloittaa alusta – niin tein kunnes ymmärsin muuttaa menetelmiä.

Vielä kerran auttoi yliopisto elämän syrjässä roikkumisessa. Pääsin mukaan kirkkohistorian aineopintokokonaisuuteen, jossa paneuduttiin Skandinavian kirkkojen historiaan ja seminaariin, joka oli gradun tekijöille, minä tein jatkotutkimussuunnitelmaa. Upea porukka jälleen kasassa ja mukaansatempaavan inspiroiva professori, joka sai minut innostumaan tutkimuksesta. Istuin eduskunnan kirjastossa lukemassa autonomian ajan eduskuntalaitoksen pöytäkirjoja. Kirjaston informaatikko teki kaiken helpoksi, ja koska istuminen kävi yhä tuskallisemmaksi valokuvasin suuren osan tekstejä. Istuin tutkimassa vanhoja kirjeitä työväen arkistossa sekä Kansallisarkistossa, mutta vaikka kuinka olisin halunnut siellä istua, oli jälleen turvauduttava kameraan. Kaksi lukukautta meni kuitenkin onnellisena lempipuuhassa ihanien ihmisten seurassa.

Väsymys ja ahdistus kasvoi. Muutaman kerran yritin lääkitä oloani alkoholilla, mutta sillä ei ollut enää toivottua vaikutusta. Ruokaa meni valtavia määriä, olin lounasbuffettien vaki-asiakas Aleksanterinkadulla. Kivut olivat niin sietämättömiä, että menin pari pysäkinväliä ratikalla. Sitten sain kuningasajatuksen. Muutan Töölöön lapsuudenmaisemiin ja luovun autosta. Mehän täällä keskustassa pääsemme niin näppärästi julkisilla.

Löysin vaivattomasti Sandelsinkadulta kivan asunnon senioritalosta. Oli uima-altaat ja kuntosalit talon puolesta ja fysioterapeutti tuli kotiin tarvittaessa. Jopolla laskettelin koirineni aamulla klo 5 Rajasaareen ja sieltä rantoja pitkin ajelin muistojeni paikoissa. Töölö ei tietenkään ollut entisensä, sen toki ymmärsin jo muuttaessa, mutta sitä en arvannut, että se oli niin hiljainen kylä. Huomasin olevani Krunassa harva se päivä ja viimein tuli se päivä, jolloin päätin palata takaisin. Kahdessa viikossa oli minulla uusi ihana koti Snellmaninkadulla.

Autoton elämä julkisilla tuhosi kolmessa ja puolessa vuodessa sekä fyysisen että psyykkisen terveyteni. Pyörin koirineni täällä ytimessä julkisilla edellyttäen, että sain istumapaikan, sillä ratikoissa ja busseissa seisominen oli todella tuskallista rikkinäisellä selällä. Harrastukseni ja ystäväni olivat automatkojen päässä, joten sosiaalinen elämäni kaventui olemattomiin. Kavereilla on myös sen mallisia autoja, joiden kyydissä istuminen ei enää onnistunut. Idea oli hieno, mutta minun kohdallani se ei toiminut ollenkaan. Takaisin Krunaan ja autokauppaan. Perheeseemme tuli Fiat Panda, joka kohensi tilannetta huomattavasti. Pääsimme puistoon kavereita tapaamaan sekä minä että tytöt.

Väsymys, lihominen, kivut ja lisääntyvä ahdistus kurjistivat elämääni yhä enemmän. Jossain vaiheessa olin ystävääni Espanjassa yhteydessä ja hän houkutteli sinne. Ajatus jäi kytemään. Lopulta menin terveyskeskuslääkärille pyytämään apua. Sanoin hänelle, että en jaksaisi enää elää, mutta en voi itseäni lopettaakaan, sillä ajatuskin että jättäisin sen taakan lapsilleni oli mahdoton. Äidin itsemurha oli jättänyt elämän mittaisen varjon ja vaurioittanut sisäistä maailmaani peruuttamattomasti. Jotain oli kuitenkin tehtävä. Tuolloin elettiin syksyä 2017. Onnistuin saamaan erinomaisen lääkärin, joka aloitti tutkimusilla ja lähetteillä syömishäiriöklinikalle sekä terveyskylä.fi painonhallintataloon. Pääsin molempiin ja menin myös kaupungin tarjoamaan Terve elämä -ryhmään, joka sekin oli terveyskeskuksessa, sekä Aktiivix -liikuntaohjelmaan. Terve elämä oli erinomainen ryhmä, jota veti kaksi sairaanhoitajaa. Siellä keskusteltiin kaikenlaisista terveyshuolista. Aktiivix – ohjelmassa sain kaksi loistavaa valmentajaa ja hyvät ohjelmat rikkinäiselle keholle. Meillä helsinkiläisillä on vaikka mitä mahdollisuuksia kohentaa elämäämme – hoitovastuu on jokaisella ihan itse.

Kesällä 2018 iski kovat vatsakivut ja jouduin menemään toiselle lääkärille omani ollessa lomalla. Nuori naislääkäri laittoi lähetteen tähystykseen ja kysyi olinko ajatellut lihavuusleikkausta. Olin todella järkyttynyt, kun tähystyksen tehnyt lääkäri sanoi minulla olevan kroonisen katarrin lisäksi laajentunut rasvamaksa ja alkava maksakirroosi. Syksyllä oli oma lääkärini palannut ja siinä vaiheessa oli selvinnyt myös vaikea astma, sekin johtui ylipainosta eikä paranisi enää koskaan. Maksa ja keuhkot paskana, hienoa. Syyllisyys iski tietysti kimppuun, olinhan itse nuo aiheuttanut. Vai olinko? Lääkärini sanoi, että en.

Jossain vaiheessa kerroin hänelle koirani herättävän minua öisin ja silloin sain lähetteen uniapneatutkimuksiin, samalla lähti lähete lihaavuudenhoitoyksikköön. Selvisi, että koira herätteli minua hengittämään, sillä hengityskatkokset olivat jo niin pitkiä. Lisäksi olin vuorokaudessa enää hereillä 4-6 tuntia. Keuhkolääkäri sanoi, että olen kärsinyt uniapnean aiheuttamasta hapettomuudesta varmuudella yli kymmenen vuotta. Olin siis ajanut elämäni junan sivuraiteelle ja sieltä katselin kuinka muu maailma ajoi ohi. Uniapnea oli varastanut elämäni. Sain a-paplaitteen 20.2.2019 ja elämäni oli palannut takaisin raiteilleen 21.2.2019 ensimmäisen happirikkaan yön jälkeen.

Tämän jälkeen asiat etenivät nopeasti ja huhtikuun lopussa olin jo Laakson sisätautien poliklinikalla endokrinologin vastaanotolla. Hän tuli siihen tulokseen, että minulla oli riittävästi tietoa ravitsemuksesta, kokemusta suurista pudotuksista sekä syömishäiriöklinikalta psykiatrin puoltava lausunto, että voisin edetä prosessissa nopeasti. Lisäksi minulla olisi hyvät mahdollisuudet toipua, sillä olin ymmärtänyt syömisen addiktioksi. Haluaisinko päästä pöydälle jo ennen heinäkuuta? Halusin! Toukokuussa vielä kirurgin ja anestesialääkärin konsultaatio sekä ryhmätreenit muiden leikattavien kanssa, jolloin harjoittelimme pienen annoksen syömistä riittävän hitaasti. Lääkärin saatesanoilla “me annamme sinulle 60-vuotislahjaksi työkalun uuteen elämään”, sain ajan vatsalaukun ohitusleikkaukseen 6.6.2019.

Syöksykierre helvettiin

Olin siis löytänyt ohjelman, jonka avulla saatoin toipua. Varsin nopeasti olin aktiivitoimijana kansainvälisessä yhteisössä. Sain ohjausta kokeneelta San Diegolaiselta naiselta, jolle soitin puoli vuotta joka päivä määrättyyn kellonaikaan. Tein online-yhteisössä palvelutehtäviä ja olin onnellinen etten ollut yksin. Minulla oli mahdollisuus toipua vakavasta tunne-elämän sairaudesta, pakonomaisesta ylensyönnistä.

Elämää alkoi hankaloittaa enenevässä määrin terveyshuolet. Viidenkympin jälkeen vaihdevuodet aikaansaivat uudenlaisia masennusoireita, jotka hoidin liikunnalla ja erityisesti vesiliikunnalla. Sekä lääkkeistä parhaimmalla – saunalla. Heräsin usein aamuisin itkuun ja kauhun tunteisiin ilman minkäänlaista syytä. Toki olin saattanut nähdä painajaisia, joita en muistanut. Monesti vielä altaassa itkin pitkään ennen mielen tasaantumista.

Sitten pahenivat syömisestä johtuvat ongelmat, sillä korkki oli myös auennut jo 2008. Syöminen ja juominen ajoivat minut lääkäriin ja pääsin ensimmäisen kerran syömishäiriöklinikalle potilaaksi. Jälleen erinomainen ryhmäterapia ja aivan upeaa ravitsemusterapiaa. Tuolloin aloin myös itse opiskella ravitsemukseen liittyviä asioita. Minä kun en näihin guruihin usko siinäkään asiassa, joten oli hetkeksi uppouduttava tieteellisen tutkimuksen läpikäymiseen. Toki tietoa oli kertynyt neljällä Painonvartijat-pudotuksella. Tässä vaiheessa jätin kertomatta juomisen todellisen laidan.

Kivut lisääntyivät ja pahoinpideltyäni jo ennestään nivelrikkoisen luustoni juoksemalla, jouduin taas turvautumaan lääkärin apuun. Sain lähetteen fysiatrian poliklinikalle, joka selvitti vuonna 2014 kokonaisvaltaisen tilanteeni. Minulla on laajoja hermojuurikipuja kaularangasta alaspäin. Selkärangassa pari nikamaa ovat lähteneet omille teilleen ja lannerangassa on ikävä ahtauma, joka aiheuttaa kovaa kipua alaraajoihin sekä ne aiemmasta leikkauksesta jääneet hermojuurikivut. Polvet olivat romuna, samoin sääriluu ja reisiluu. Käsissä on rannekanavan ahtaumat, hermovauriot ja koko kropassa etenee nivelrikko. Lähetteet käden hermoja korjaavaan leikkaukseen ja toimintaterapeutille, joka teki käsiini lastat ja tilasi ensimmäiset painesormikkaat, että pystyn käyttämään käsiäni. Lisäksi sain apuvälineitä heikkenevään liikkumiseeni. Kipulääkitys laajennettiin vahvempiin, joita en vielä halunnut käyttää, sillä niillä on ikäviä sivuvaikutuksia. Tilani siis heikkeni syömisen kiihtyessä ja sitä surkeutta sitten turrutin viinillä. Viinin juominen on muutenkin niin hienoa ja sivistynyttä. Paitsi, että minä join tajun kankaalle useita kertoja viikossa. Todennäköisesti lievitin myös kipujani alkoholilla sekä pohjatonta yksinäisyyden tunnetta.

Olin tuolloin vielä mukana koiranäyttelyissä kehäsihteerinä, mutta se alkoi käydä jo tukalaksi, sillä päivät olivat raskaita ja seisominen tuskallista. Kotiin oli ajettava lujaa, että ehti lauantaina Alkoon tai edes Alepaan. Onneksi juomaa sai matkalla myös bensiksiltä.

Alkuvuodesta 2012 menetin äkillisesti toisen salukeistani. Silloin aktivoitui lapsuuteni traumaattinen kokemus ensimmäisen koirani menetyksestä. Halusin samanlaisen, kuin silloin menettämäni pentu oli. Koska kyseessä on harvinaisempi rotu, sloughi, oli minun aloitettava etsintä pyytämällä apua eurooppalaisilta koiraihmisiltä. Olen aina ollut hyvä verkostoitumaan ja nyt niistä vuosikymmenien aikana syntyneistä suhteista oli hyötyä. Perjantaina laitoin verkot veteen ja sunnuntaina olin löytänyt Aishan. Toukokuun alussa lensin hakemaan sitä Ranskasta. Lensin Lyoniin, jossa perheen isäntä oli minua vastassa. Maaseudulla olin nähtävyys, jota isännät tulivat ihmettelemään oikein porukalla. Heidän piti nähdä nainen, joka tuli Suomesta asti hakemaan koiraa. Todennäköisesti kanan tai kukon hakeminen olisi ollut luonnollista, mutta koira, eikö sellaista nyt lähempää saanut. Elämä oli hetken hyvin aktiivista, sillä uuden pennun kanssa oli tehtävä paljon asioita. Minulla oli ja on edelleen ystävä, joka on tietämättään kannatellut minua niin mustien vesien yli, että olisin niihin saattanut hukkua ilman häntä. Kuva on meidän retkiltämme.

Näyttelymatkailu oli parasta. Pari pitkää matkaa, ensin Geneveen ja sitten Milanoon, olivat virkistäviä. Pienempiä matkoja Baltian alueelle tuli myös tehtyä muutama. Kotimaassa en enää syttynyt lajille. Kävimme ainoastaan välttämättömät näyttelyt, sillä olin luvannut kasvattajalle hankkia valionarvot, mikäli koira olisi riittävän hyvä rotumääritelmän edustaja.

Jatkoin myös yliopistokursseja. Olin jo aikaisemmin suorittanut sosiaalipsykologiaa ja luontevasti jatkoinkin niitä opintoja. Koska olen isäni tytär, tunsin vetoa oikeustieteisiin. Kurssitarjontaa oli paljon, joten aloitin nekin opinnot. Silloin oli vielä luentoja, opintopiirejä ja seminaareja, jotka hetkeksi toivat selkeyttä ja helpotusta arkeen. Yliopisto tarjosi mielen tarvitsemaa liikuntaa. Kaiken aikaa kuitenkin tajusin, että olin rajussa alamäessä kohti hautaa. Vanhempieni kohtalo olisi myös minulla edessä.

Sumuisuus lisääntyi mielessä samoin syöminen. Alkoholia meni päivittäin, sammutin sillä raskaan mielen, tunteet ja tajunnan. En juuri juonut kodin ulkopuolella ja hoitelin päivittäiset rutiinit kellon tarkasti. Heinäkuussa eräänä keskiviikkona vuonna 2015 päätin, että nyt meni korkki kiinni, olinhan sen aikaisemminkin sulkenut. Kello 15.45 huomasin käveleväni kohti Alkoa. Jalkani veivät vaikka pää sanoi ei. Hain annokseni ja join ne. Seuraavana päivänä pyysin apua. Oli valtava helpotus todeta, että olen alkoholisti ja olen ollut sitä kaiken elämääni ensimmäisestä huikasta lähtien. Kun olin tuon ensimmäisen askeleen ottanut oli minullakin mahdollisuus toipumiseen, tosin hyvin pienin askelin ja paljon oli vielä tuskaa edessä.

Uudelle vuosituhannelle

Uusi vuosituhat alkoi neljäkymppisenä pienemmillä kivuilla selkä suorassa. Muutettuamme takaisin Vantaalle, elämä oli hetken suorastaan ihmeellisen ihanaa. Aloitin opinnot Helsingin yliopistossaa avoimen yliopiston kursseilla. Kävin pääsykokeissa ja totesin, etten koskaan pääsisi kokeilla sisään tiedekuntaan. Laadin suunnitelman vaadittavien opintoviikkojen suorittamiseksi, avoimen kursseillaa sekä erikseen tiedekuntaneuvostolta anottavilla maksullisilla aineopinnoilla, jotka mahdollistivat ns. väylän kautta sisäänpääsyn. Minulla oli kasassa fuksina jo suurin osa opinnoista. Aamusta iltaan luin, kirjoitin esseitä, istuin kaikilla mahdollisilla luennoilla ja osallistuin kaikkiin mahdollisiin seminaareihin. Lapsuuden unelma oli toteutunut ja se oli ihanampaa kuin ikinä olisin voinut kuvitella.

Mieheni sen sijaan ei voinut hyvin. Suomalaiselle kulttuurille ominaiseen tapaan hän ei myöskään mennyt lääkärille. Kun sitten kivut olivat sietämättömiä, hän meni työterveyslääkärille, joka lähetti hänet saman tien Peijaksen sairaalaan. Hän totesi, soittaessaan tilanteesta matkalla sairaalaan: “olenkin oikeasti vissiin sairas”. Toteamuksessa oli hämmästynyt sävy. Seuraavana aamuna hän soitti minulle, että hänellä on syöpä. Se oli 11.10.2002, sillä samaan aikaan oli räjähtänyt pommi Myyrmäen ostoskeskuksessa, ja ajoin hälytysajoneuvojen seassa Peijaksen sairaalaan. Lääkäri selitti röntgenkuvien avulla missä syöpä on, mutta ei sanonut tarkemmin mikä syöpä, sillä hän halusi varmistaa biopsialla asian. Kun sitten menin kotiin ja kaivoin netistä asiaa, minulle selvisi heti, että kyseessä oli mesoteliooma ja Harri tulisi kuolemaan hyvin pian. Mesoteliooman aiheuttaa asbesti, jolle hän oli altistunut 60-luvulta saakka. Varmuus diagnoosista saatiin vasta ruumiinavauksessa. Kuolema tuli ystävänä ja päätti hirvittävät kivut 4.1.2003. Elämä kuitenkin jatkuu, vaikka mitä tapahtuisi. Minä jatkoin yliopistolla, jossa sain tukea opiskelutovereiltani sekä koko henkilökunnalta. Suuri osa henkilökunnasta oli pappeja, joten parempaa sielunhoitoa en olisi saanut mistään.

Kun sitten istuin kolmatta kertaa kreikan kurssilla, opettajani otti puheeksi ongelman, jota en ymmärtänyt itse ongelmaksi, sillä se oli osa minua. En päässyt kreikan tenteistä läpi edes kovalla työllä. Uuden testamentin kreikka on kuollut kieli, jonka opiskelu tähtäsi ainoastaan alkutekstin ymmärtämiseen, ei kielen puhumiseen. Piti oppia ulkoa. Niin sitten sain lähetteen ylioppilaiden terveydenhuoltoon logopedille, joka selvitti laiskuuteni ja tyhmyyteni syyn. Minulla ei ole minkäänlaista lähimuistia. Olin opetellut oppimaan muilla keinoilla, sillä mikään aika ei olisi riittänyt matematiikan ja sanakokeiden läpäisemiseksi ulkoa lukemalla. Niihin pääsykokeisiinkaan ei aika riittänyt, sillä koekirjat julkaistiin helmi-maaliskuun vaihteessa ja koe oli jo touko-kesäkuussa. Sain mukautetun suorituksen klassisiin kieliin eli luvan käyttää apuvälineitä. Tähän ominaisuuteen kuuluu se, että vaikka en muista asiaa muistan mistä sen löydän. Sain myös Uuden testamentin tuntemustentin läpi viidennellä kerralla suullisesti, sillä se perustui ulkoa opittuun. Muut tentit menivät hyvin ja esseet erinomaisesti. Onneksi opinnot eivät olleet mahdollisia silloin nuorena, sillä olisin saattanut epäonnistua ilman viisasta proffaa ja nykyajan tutkimuksen suomaa tietoa ominaisuudestani. Oli helpottavaa saada tietää, miksi epäonnistuin keskikoulun pääsykokeissa, matematiikassa sekä kielten sanakokeissa.

Yliopisto-opinnot olivat elämäni parasta aikaa, mutta lopulta oli valmistuttava. Sain gradusta magna cum laude approbaturin (”suurin kiitoksin hyväksytty”) ja valmistuin teologian maisteriksi vuonna 2006. Sain työtarjouksen Kittilän seurakuntaan papiksi, mutta en voinut jättää pääkaupunkiseutua. Aloin suunnitella jatko-opintoja.

Kävin myös Suomen lähetysseuran ja Merimieskirkon koulutuksia. Kristillisellä opistolla oli kursseja, jotka liittyivät omaan erikoistumisalaani islamilaisten kulttuureiden piirissä. Olin myös kahdesti Tansaniassa, ensin lähetysseuran harjoittelijana ja toisen kerran tekemässä tutkimusta jatko-opintosuunnittelemaani. Mielenkiintoista ja antoisaa aikaa.

Harrin kuoleman jälkeen olin aloittanut jälleen syömisen vaimentaakseni hylmäämistrauman aktivoimat tunteet. Kuolema on hylkäämiskokemuksena kaikkein vahvin, riippumatta seikoista, jotka siihen johtavat. Pullon korkki pysyi kiinni, sillä tajusin sen aiheuttaman vaaran. Minulle oli jo aivan selvää, että viinan kanssa päädyn samaan kuin vanhempani. Vuonna 2005 olin lihavimmillani koskaan ja heinäkuussa päätin hakea jälleen apua Painonvartijoista. Se aukesi vasta elokuussa, mutta olin jo hieman aloitellut kaurapuurolla, sillä vatsa oli huonossa kunnossa. Kaikki sujui loistavasti ja samalla aloitin ensi kertaa elämässäni myös kuntoilun yliopiston salilla. Hurahdin siihen heti ja tutustuin kahteen nuoreen naiseen, jotka molemmat opintojen ohella ohjasivat jumppia ja aloittivat päivänsä aikaisin aamulla salilla kuten minäkin. Toinen opiskeli oikeustieteitä ja toinen samaa kuin minä eli uskontotiedettä. Oli upeaa saada kannustusta ja tulla kutsutuksi keskiviikon lankutuskisaan. Lopulta pääsin kuuteen minuttiin lankussa. Paino putosi vuodessa 52 kg ja minä juoksin puolimaratoneja kerran viikossa. Päivittäin juoksin tunnin ja salit päälle. Olin endorfiinin avulla elämäni kunnossa. En hetkeäkään ajatellut, että hajalla oleva selkä ja nivelrikko aiheuttaisivat isoja ongelmia juoksemisen vuoksi. Sitten lähdin jälleen kerran “minä kyllä ihan itse selviän” meiningillä ja jätin ohjelman kesken, kuten olin tehnyt aiemminkin. No – en sitten selvinnyt!

Jouduin hetkellisesti jälleen kerran väkivallan uhriksi ja syöminen riistäytyi käsistä. Ystäväni mahdollisti Kruununhakaan muuton ja olin onnellinen “kotiinpaluusta”. Mikään ulkoinen onnellisuus ei kuitenkaan riittänyt ja niinpä sitten syömisen lisäksi aukesi korkki vuonna 2008. Jossain vaiheessa menin terveyskeskukseen, jossa onnekseni oli vielä vanha legenda lääkärinä. Menin valittamaan kipuja ja hän hetkessä teki havainnon, että suurin ongelmani on yksinäisyys. Sain lähetteen psykiatriselle, jossa jälleen kerran sain loistavan terapeutin itselleni. Sain myös kipulääkkeitä, sillä kivut olivat sietämättömiä. Vaikka terapia auttaa osittain, se ei kuitenkaan tuo pysyvää toipumista addiktille. Vuonna 2009 etsin Helsingistä 12 askeleen ohjelman syömisongelmaani. Siitä lähti toipuminen pienin askelin päivä kerrallaan.

Kaiken keskellä sain viettää kesäisin aikaa ystävieni saaressa. Se oli sekä fyysisesti että henkisesti voimauttavaa. Kauniissa maisemissa melominen on asia, jota edelleen kaipaan kovasti. Kiireetön rauhallinen ilmapiiri oli ihanaa ja erikoisen ihanaa oli voittaa talon isäntä lankutuskisassa rantatalon terassilla. Siitä saan vieläkin voittajan fiiliksen iholle.

Vuonna 2009 täytin 50 ja menin 1.6. ensimmäisen kerran uimastadionille. Olin ostanut itselleni joululahjaksi vesijuoksuvyön, mutta koko kevät meni rohkeutta hakiessa, sillä ajatuskin riisumisesta muiden aikana oli kamala. Kun sitten menin, jouduin toteamaan, että muitakin ylipainoisia ja rikkinäisiä ihmisiä oli kuin minä. Olen tätä kirjoittaessani viihtynyt vedessä lähes joka aamu yli yhdentoista vuoden ajan. Olen saanut samalla liittyä huikeaan yhteisöön sekä saanut hyviä ystäviä. Lisäksi olen saanut vanhemmilta, kokeneilta ja viisailta naisilta tukea, neuvoja ja sellaista huolenpitoa, joka jäi puuttumaan menetettyäni äidin liian varhain. Kyllä Taivaan Isä pitää huolen ihmeellisillä tavoilla.

Olin siis uudella polulla kohti parempaa, mutta paljon oli vielä matkaa varsinaiseen toipumiseen.

Pakoon Maalle

Uuden vuosikymmenen alku on edelleen sumuinen. Vaikka muistojen pyyhkiytyminen onkin mielen suojakeino on silti raskasta menettää myös hyvät muistot.

Varmaa on, että muutin lapsineni ja koirineni Orimattilaan kasaamaan itseni. Minua auttoi silloin ystävä, jonka kanssa harrastimme koirajuttuja, ja joka on myös alan ammattilainen näihin terveyteen liittyvien ongelmien kanssa. Hän tuki minua muuttoasiassa ja muutenkin. Voin edelleen pyytää häneltä neuvoja, kun tarvitsen rehellisen mielipiteen ja apua.

Orimattilassa oli hyvät puolensa ja sitten ne ei niin hyvät puolet. Hyviin lukeutui rauhoittuminen ja uusi avioliitto, jossa puoliso sitoutui pitämään huolta perheestä ja tukemaan lapsia heidän kasvussaan. Lisäksi hän oli itse koirankasvattaja, joten kaikki sujui helposti. Hän oli pitkiä aikoja ulkomailla töissä, minä olin yksin lasten kanssa. Jonkin aikaa hyvä ystäväni asui lähellä ja hänen kanssaan olimme paljon yhdessä. Hän oli kiinteä osa perhettämme ja hyvä ystävä vaikeina aikoina.

Sain koko 90-luvun istua huikean ammattitaitoisen terapeutin tuolissa ja purkaa elämääni. Aluksi, lasten lähdettyä kouluun, lukittauduin taloon ahdistuneena ja peloissani, mutta vähitellen pelot vaimenivat. Huonoihin puoliin kuului se, että Orimattila oli muukalaisvihamielinen paikka, eikä siellä ollut helppo hengittää kenenkään muualta tulleen. Vähitellen ahdistus alkoi kasvaa. Ikäviä oloja saatoin edelleen syödä pois ja sitten myös juoda. Viiniä alkoi mennä suuria määriä.

Koiramaailmassa asiat menivät sielläkin hyvin ja huonosti. Huonosti aluksi siten, etten alistunut gurujen käskyvaltaan eräiden rotujen piirissä, joten alkoi harrastukseen kuuluva ajojahti. Viranomaisilmoituksia, pahansuopia juoruja ym. alkoi tulla systemaattisesti. Vähitellen ne laantuivat, sillä mieheni tuli Suomeen ja laittoi porukat ojennukseen. Koska olin ollut jo niin kauan harrastuksessa en osannut jäädä kantamaan kaunaa, sillä sen kaltainen toiminta on niissä ympyröissä hyvin tavallista.

Yhteistyö muiden rotujen ihmisten ja eri yhdistysten kanssa sujui erinomaisesti ja sain vapaasti toteuttaa itseäni. Näyttelyiden järjestäminen osoittautui minun hommakseni ja niitä kertyikin useita joka vuodelle. Aloin myös jossain vaiheessa aktiivisesti toimia kehäsihteerinä. Päivät täyttyivät mukavasti hoitaessa koiria, kuskatessa lapsia sekä järjestäessä tapahtumia.

Kiihtyminen kuuluu kuitenkin koiraharrastukseen, ja tuohon aikaan se lisääntyi eikä ollut ollenkaan terveellistä. Ruokaa ja juomaa kului kiihtymyksen taltuttamiseen. Vuonna 1996 menin jälleen Painonvartijoihin. Tuolloin lähti 36 kg ihanasti kuivan valkkarin avustaessa prosessia. Jälleen kerran omavoimainen minä katsoi hoitavansa ihan itse asiansa, joten tasapainoilu ja ainaisjäsenyys sai jäädä.

Muutimme taajaman ulkopuolelta keskustaan ja minä menin iltalukioon suorittamaan koulun loppuun. Se oli ihanaa aikaa. Suoritin ensin lyhyen matematiikan, sillä tiesin ettei olisi toivoa saada päästötodistusta ilman sitä. Valtavalla työmäärällä sain ensimmäisen vuoden sisällä sen suoritettua, ja sitten keskityin varsinaiseen intohimooni, historiaan.

Ilmeni ettei kurssit riitä ja oli valittava uskonnon ja kemian välillä. Kemiasta en ymmärrä mitään, joten valinta oli helppo. Ensimmäisellä tunnilla, opettajan esitellessä oppiainettaan, tiesin, että uskonto ja teologia on minun juttuni. Maantieto oli kolmas aine, johon hurahdin, ja sen avulla sainkin reaalista eximian. Ylioppilaslahjaksi sain uskonnonopettajaltani Novumin eli kreikankielisen uuden testamentin sekä siunauksen matkalle teologiaa opiskelemaan. Minua ei oltu koskaan kannustettu mihinkään sellaisella innostuksella, kuin kaikki opettajani kannustivat minua neljäkymmentävuotiaana aikuislukiossa. Kirjoitin ylioppilaaksi 1999.

Orimattilan vuosina jouduin kahteen kertaan kirurgin käsittelyyn. Selkä leikattiin lopulta kiireellisenä vuonna 1998. Lapsesta saakka kärsimäni kivut olivat hetken pois pyyhityt. Elämä oli siltä osin hyvin, mutta muita ongelmia ilmaantui ja silloin laitoin korkin kokonaan kiinni. Lopetin myös tupakoinnin, sillä keuhkot alkoivat oireilemaan ikävällä tavalla.

Ahdistuksiini aloin ottaa Jumalan hoitoa kirkonpenkissä sunnuntaiaamuisin. Se kantoi kaiken suunnattoman vaikean yli. Minulla oli myös raastava ikävä esikoistani, joka oli siirtynyt opiskelemaan Helsinkiin. Mies ajoi Espooseen töihin, joten aloimme suunnitella muuttoa takaisin Suur-Helsingin alueelle. Lähtö oli helpotus, sillä en koskaan kotiutunut Orimattilaan, se oli ikävä paikka.

Lumipyörteitä Runskilla

elokuuta 29, 2020

Tämä on minun toipumistarinani ja kokemukseni – ei kenenkään muun. En kirjoita elämäkertaa, mutta koska kyseessä on kokonaisvaltainen toipuminen on oleellista, että taustoitan tarinani mahdollisimman alusta ennen kun hyppään ruoka- ja jumppaohjeisiin. En missään tapauksessa halua, että kenellekkään syntyy mielikuvaa kaunaisesta, katkerasta tilittäjästä. Kirjoitan muisteluitani oikein onnellisena ihmisenä.

Ensimmäisessä jaksossa esittelin elämäni lähtökohtia ja tässä toisessa osassa haen muistojen häivähdyksiä lapsuudesta 1960-luvulla. Minulle on käynyt niin, että psyyke on suojellut traumaattisilta kokemuksilta kumittamalla muistojani aikalailla – hyviä ja huonoja. Lapsuudesta ei ole juuri mitään tallella, mutta jotain kuitenkin. Muistojen häivähdykset näyttäytyvät usein fyysisinä tuntemuksina sekä tunteina.

Kun olen surullinen menen omaan onnen maisemaani. Uskon, että jokaisella ihmisellä on ainakin yksi maisema mielessä, joka tuo rauhaa ja onnea. Minulla se on talvinen tyhjä sunnuntai-aamu Runeberinkadulla. Kävelen mäkeä ylös kohti Kauppakorkeakoulua ja Runskin kenttää, jossa ennen oli luistinrata. Lumi pöllyää tuulessa samoin kuin villin lännen leffoissa ne pyörivät pensaat. Olen yksin. Jo äitini kohdussa minuun muodostui yksinäisyyden ydin, mutta kesti lähes kuusikymmentä vuotta ymmärtää sen olemus. Tuo luminen maisema on tuonut aina onnen tunteen.

Olin kahden tai kolmen vanha, kun faija auskultoi varatuomariksi Lapissa. Asuimme vuoden Sallassa tai Kemijärvellä, en muista kummassa. Sieltä on muistoja muutama. Ensimmäisessä olen faijan selässä, kun hän kiipesi Pyhätunturille. Toisessa hän on ärtynyt, koska joutui ajamaan pitkän matkan minua lääkäriin. Tungin nenääni jonkin kasvin osan. Se oli sellainen keltainen, pyöreä ja kova kukinto. Kolmannessakin muistikuvassa minua viedään lääkäriin, koska kiellosta huolimatta kiipesin kerrossängyn yläpetiin ja putosin sieltä rikkoen lapaluuni. Muistan myös, kielloista huolimatta, tunkeneeni käteni mankelin väliin. Se tapahtui myöhemmin Runskilla isovanhempieni kodinhoitohuoneessa. Kaksi sormea muistuttavat edelleen tapahtumasta, sillä kynnet eivät kasvaneet enää samanlaisiksi. Samaan aikaan oli vasen käteni kipsissä, sillä minulla oli tapana murtaa se heti kun luistelukausi alkoi. Olimme siis Auroran sairaalassa vakioasiakkaita – minä ja äiti. Lopulta sain vapautuksen luistelusta kokonaan. Muisto on myös kahdesta Espanjan matkastani siitä ensimmäisestä, jolloin matkasin isovanhempieni kanssa Teneriffalle vuonna 1968. Muistan mustan hiekan sekä liput hai- ja virtausvaaroista. Niitä en uhmannut.

Vanhempani Pekka ja Marja

Teneriffalla 1968

En muista juuri mitään lastentarha-ajoilta, vaikka tiedän menneeni sinne mielelläni. Vaihdoin tarhaa usein, sillä olin hankala lapsi. Tämä johtui siitä, että kaikki vanhempieni kasvatusyritykset, jotka koskivat minun haluamisiani, ja joita haluamisia yritettiin rajoittaa, mamma vesitti saman tien. Olin tottunut saamaan tahtoni läpi ja usein vielä rahaa, ruokaa ja herkkuja palkaksi hyvästä toiminnasta. Ilmeisesti tänä päivänä vertautuisin hyvin rajattomiin vapaan kasvatuksen saaneisiin koiriin. Olin siis lähellä holtitonta amstaffimixiä. Yhtä vaarallista kuin vapaa kasvatus on koiralle, se on myös pienelle lapselle. Kärsijänä on aina koira ja lapsi. Voimani tunnossa saatoin tarhan tädit ahdinkoon.

Minä ja Maikki Leppäsun lastentarhassa

Sitten alkoi koulu, jota rakastin valtavasti. Taivallahden kansakoulu! Toki jouduin sielläkin hemmoteltuna pikkuvanhana tyyppinä heti rettelöihin opettajien kanssa. Epäkohdista riitti reklamoitavaa ja auta valjele jos opettajat, tai muutkaan, kiusasivat tai muuten epäoikeudenmukaisesti kohtelivat ketään – silloin iskin. Muistan faijan vierailleen usein ratkomassa tyttärensä juttuja. Ei menneet hänellä juristin opinnot hukkaan, sillä sama meno jatkui koko kouluajan aina avioeroihin saakka. Faija tuntui tekevän tuota työtä mielellään, mutta se edellytti että olen rehellinen. Hän opetti asian niin selkeästi, että vieläkin kuulen hänen äänensä sanomassa: ”Muista aina, ettei ihminen voi tehdä mitään niin väärin ja pahaa, etteikö hän voi sitä rehellisesti myöntää. Jos jäät valheesta kiinni olet omillasi, minulle ei kannata soittaa. Jokaisen on kannettava vastuunsa tekemisistään” Tuosta rehellisyyteen opettamisesta olen syvästi kiitollinen edelleen ja sitä olen myös yrittänyt siirtää omille lapsilleni.

Taiviksen ekoilta luokilta ylätalosta muistan adventtijuhlan, jossa me lauloimme Hoosiannaa portaikossa toisessa kerroksessa. Muistan miten onnellinen olin kun äiti oli alhaalla katsomassa tilaisuutta. Se on harvoja muistoja äidistäni.

Äiti

Toinen muisto ensimmäiseltä luokalta on saamani rakkauskirje. Vieläkin harmittaa, että se katosi jonnekin vanhempieni muutossa. Se kirje on edelleen yksi tärkeimpiä ja merkityksellisimpiä asioita elämässäni, samoin sen lähettäjä.

Kotini oli demarikoti ja vaari sekä faija osuuskauppaliikkeen johtajistoa, meillä oli kotona erilaisia tilaisuuksia, esim. äiti piti naisten opintopiirejä. En tiedä mitä siellä opittiin. Mamma piti ompeluseuroja ja siellä ompelivat ainoastaan johtoportaan rouvasväki. Aikuiset olivat tehneet periaatepäätöksen, ettei lapsille tarjoiltu mitään poliittista tai uskonnollista agendaa. Se oli hyvä päätös. Mamman sisko sai rauhassa olla Jehovan todistaja ja kaikki muutkin ihmiset maailmassa ihan sitä mitä halusivat. Ainoa asia mikä oli kiveen hakattu ja selkäytimeen, ja mikä on siellä yhä edelleen, on se, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia riippumatta uskonnosta, poliittisesta mielipiteestä, sukupuolisuuntautumisesta tai yhtään mistään muustakaan asiasta. Lakeja ja järjestyssääntöjä pitää noudattaa ja heikompia puolustaa.

Mielenkiintoinen sisäinen kahtiajakautuminen on kuitenkin sisälläni. Työväkeen identifioitunut perheyhteisö käytti ainoastaan Aleksin Elantoa. Olin jo lähes teini-ikäinen ennen kuin sain tietää Hakaniemen Elannon olemassaolosta. Tätini käytti sitä ja mainitsikin sen, mutta en tiennyt sen olevan tavaratalo. Pitkäsilta erotti luokat syvästi. Mamma piti huolta siitä, että minäkin sain kuulla, kuinka työläisten kakaroiden kanssa ei sopinut sosieteerata. Luentoja pidettiin äidilleni, joka oli kyseisestä luokasta lähtöisin (niin oli mammakin) ja antoi tyttärensä valtoimenaan juoksennella pitkin pihoja ties kenen kanssa. Mammalla oli se ongelmana, että jos hän minulle esitti tuota, sai hän sellaisen metakan vastaansa, ettei kannattanut edes aloittaa. Olin hänen oma luomuksensa ja näissä asioissa sain faijan tuekseni. Ovia paiskittiin ja huudettiin todella usein. Syvä kahtiajako on kuitenkin sisälläni edelleen – Pitkänsillan jälkeen on toinen maailma. Vasta nyt, saatuani toipumisesta kiinni, olen alkanut käymään sillan toisella puolella ilman autoa, ennen pelkäsin. Vakaumukseni olen kuitenkin sisäistänyt vanhemmiltani. Vaarin vakaumuksista ei ole aavistustakaan.

Mamman toimesta myös ensi kerran kommentoitiin ulkonäköäni. Hän oli sitä sukupolvea, jossa naisen ensimmäinen, ja paras, pyrkimys oli päästä hyviin naimisiin. Hän siis hyvää tarkoittaen totesi: ”Koska olet perinyt nuo äitisi paksut jalat et saa koskaan kunnon miestä. Käy hyvä tyttö koulusi kunnolla, että saat hyvän työn.” Mammakin oli huomannut, että naiset saattoivat opiskella ja hankkia ihan oman uran. Myöhemmin sain läheisiltäni kuulla vielä moneen kertaan rumuudestani, lihavuudestani sekä paksujen jalkojeni lisäksi myös suurista käsistäni ja kovasta äänestäni. Koskaan en muista koulukavereiltani, työkavereiltani, harrastuskavereiltani tai ystäviltäni kuulleeni ”ruumiskritiikkiä”. Kovasta äänestä kyllä. Joka tapauksessa jo varhain suurin haaveeni oli päästä Helsingin yliopistoon, tiedekunnasta ei tosin ollut hajuakaan.

Kostea juhlaelämä oli meillä normaali. Lapset osallistuivat siihen vappuna. Vappu oli ihana kun sai polvisukat jalkaan. Meillä järjestettiin aaton lastenjuhlat, jotka hoitajat valvoivat. Osallistujina aikuisjuhlijoiden lapset. Seuraavana päivänä oli aina vappulounas Fenniassa. Faija, eivätkä muutkaan, olleet selvinneet aatosta, joten meininki oli jo iltapäivällä aikalailla finaalissa. Muistan hävenneeni suunnattomasti tuota sikailua. Työväen ja ylioppilaiden juhla – juopumisen juhla. Liekö jo tuolloin syntynyt vieraantuminen kaikenlaisesta juhlimisesta. En ole koskaan päässyt missään juhlissa juhlatunnelmaan. Olin nyt toisella Espanjan matkalla kuusikymppisillä, joissa pääsin lähimmäksi ”juhlafiilistä”, vaikka se ulkopuolisuuden tunne ei mihinkään kadonnutkaan, eikä katoa. Se oli ihana kokemus. Minulta on siis jäänyt bile- ja ravintolaelämä lähes täysin kokematta. Tyydyin syömään, ja myöhemmin juomaankin, ihan yksin.

Päihdekodissa ei voinut välttyä väkivallalta. Koska faija oli paljon työmatkoilla, eikä hän juonut kotona kovin usein, tilanteet eskaloituivat kesäisin, jouluisin ja pääsiäisenä maalla. Meillä lähdettiin huvilalle Puruvedelle, heti kun koulu loppui. Se oli joka vuosi yhtä karmeaa. Silloin oli vielä kolmen kuukauden kesälomat. Elokuun viimeistä päivää odotin koko kesän syöden mamman pitopöydästä lähes taukoamatta. Jos ei jaksanut syödä sai paheksuntaa, etteikö ruoka kelpaa. Voi sitä onnea kun vihdoin heräsin Vanhan messuhallin (nyk. Kisahalli) kohdalla, kun alkoi Runskin mukulakivet täryyttää autoa – kotona. Vieläkin tulee se pelastumisen tunne rintaan kun sitä muistelen.

Eräänä pääsiäisenä mammalle ja faijalle tuli jälleen riitaa jostain. Se päättyi siihen, että faija paiskasi äitinsä pää edellä hetekan kulmaan. Mamma meni hetkeksi tajuttomaksi ja verta tuli suihkuna pitkin lattiaa. Silloin muistan ensimmäisen kerran polvistuneeni siihen verilammikkoon rukoilemaan, että Jumala pelastaisi mamman. Ja Hän pelasti. Siitä alkoi minun urani rukoilijana. Ei ollut ketään muuta, keneltä pyytää apua tukalaan tilanteeseen.

Usein sunnuntaisin laitettiin leffarahat käteen, sillä faija ei jaksanut lapsiaan kun toipui humalastaan. Tunturikadun Astra, Eteläisen Hesperiankadun Ritz ja Runskin Adlon tulivat tutuiksi. Parhaiten mieleeni ovat jääneet Tarzanit, jotka olen nähnyt kaikki moneen kertaan.

Eräpojan Jutta

Lopuksi koirista. Ihan pienenä oli Usvan Zina, karjalankarhukoira, ja sekarotuinen jälkeläisensä Jeri. Jeri puri minua pahasti, kun otin sen luun kielloista huolimatta. Taas mentiin lääkäriin ja sain faijan ratkaisukeskeisen traumaterapian heti: ”Aivan oli oma syysi, mitäs koskit koiran luuhun. Koirien annetaan olla rauhassa, ne eivät ole mitään leikkikaluja, eikä niiden luut ole meidän leluja.” Yksi elämäni parhaista terapioista!

Omille siiville

En palannut enää Arkadiaan 1975 syksyllä. Menin töihin ja sitten tulikin se päivä, jolloin jouduin muuttamaan pois lapsuuden kodista lisääntyneen väkivallan vuoksi. Vaikka minulla ei ole muistoja tuosta muutosta, posttrauma tuottaa hyytävän arvottomuuden ja kauhun tunteen edelleen. Koska en enää hoida tunteitani ruoalla enkä juomalla, tulee minun keskittyä hengitykseen ja rentoutumiseen, että saan lukkiutuneen kurkun auki ja sykkeen tasaantumaan. Tuntemuksiin ei kuole.

Työpaikan lääkäri laittoi lähetteen psykiatrille ja niin tehtiin ensimmäinen psykoanalyysi ja sitten sain istua psykoterapiassa pitkään.

Viihdyin töissä ja aloitin iltalukion. Vuonna 1977 menin naimisiin ja reilun vuoden kuluttua syntyi ensimmäinen elämäni kolmesta suurimmasta rakkaudesta. Esikoinen tuli maailmaan juhannusaattona 1978. En ollut enää yksin.

Syömisen seurauksena, ja tietysti myös raskauden, olin tullut ensimmäisen kerran niin ylipainoiseksi, että piti hakea apua. Sitä löytyi Painonvartijoista. Homma toimi erinomaisesti ja käsitin ohjelman, aivan oikein, elämäntapamuutokseksi. En kuitenkaan seurannut ohjelmaa loppuun saakka vaan omavoimaisena, painon pudottua, lähdin tyylillä ”kyllä minä osaan ja pärjään”.

Sitten äiti kuoli.

Lääkäreiden mukaan minulle oli muodostunut posttrauma jo varhain. Nyt se syveni dramaattisesti. Kaikki muistikuvat ovat kadonneet, mutta tapahtumat on kirjautuneet lääkäreiden, poliisin, oikeuslaitoksen ja muiden toimijoiden järjestelmiin. Posttrauma laukeaa kauhuna ja sellaisina pelkotiloina, että toisinaan lukittaudun kotiin. Edelleenkään en juuri liiku iltaisin juuri missään. Päihteiden vaikutuksenalaiset ihmiset tunnistan heti ja pakenen.

Vuosina 1980-85 kuoli tätini ja isovanhempani. Samaan aikaan sain kaksi nuorimmaistani ja koin traumaattisen avioeron. Vuonna 1985 jätin faijan taakseni, sillä olin matkalla kohti lopullista tuhoa hänen vaikutuspiirissään.

Ruoka, tuo uskollinen ystävä, ei minua hylännyt. Painoa oli kertynyt taas siihen malliin, että Painonvartijoihin. Sitä luulisi, että olisi viisastunut, mutta en ollut. Addiktiosairauteen kuuluu sen itsensäkieltävyys, joten pudotin taas painon ja lähdin omavoimaisesti ilman tasapaino-ohjelmaa ja ainausjäsenyyttä, ”tahdonvoimallani”, hallitsemaan syömistä ja samalla muutakin elämää.

Olotila heikkeni ja jossain vaiheessa hakeuduin uudelleen samalle psykiatrille. Psykoanalyysi sekä -terapia toistettiin. Kaikesta huolimatta vuosikymmenen lopussa hajosin lopullisesti. En halunnut kuitenkaan luovuttaa, sillä minulla oli lapseni, joille en halunnut jättää samaa taakkaa, jota itse saan kantaa mukanani. Kammoksuin myös uhriutumista.

Tuolta pimeältä vuosikymmeneltä on kuitenkin jäänyt matkaan rakkaita ja tärkeitä ihmisiä. Pahimpina aikoina sisareni auttoi minua jaksamaan arjen asioissa. Matkustin myös lasteni kanssa, joka todennäköisesti auttoi jaksamaan, sillä jouduin tekemään paljon töitä. Työelämässä tapasin yhden tärkeän ihmisen, joka edelleen kuuluu ystäviini. Hänellä oli suuri merkitys selviytymisessäni. Palasin aktiivisesti koiraharrastuksiin vuonna 1988. Elettiin taloudellista nousua, mutta se ei minua pelastanut.

Olipa kerran…

… minä.

Olen mukavuusalueeni ulkopuolella kirjoittaessani blogia ja erittäin ulkopuolella kirjoittaessani itsestäni. Teen tämän nyt sen vuoksi, että niin moni on minua pyytänyt kertomaan, kuinka olen muuttunut niin paljon, myös ”luonteeltani”. Muutokseen ja toipumiseen liittyy valtavasti muitakin asioita kuin ruokavalio ja liikunta, aloitan tarinani alusta. Voin kertoa ainoastaan oman tarinani ja oman kokemukseni. Koska koen saaneeni lahjaksi uuden elämän kuusikymppisenä, haluan kokemukseni jakamalla antaa lahjan eteenpäin – jos Luoja suo – jollekin toiselle ihmiselle.

Synnyin toukokuussa vuonna 1959 Tehtaankadulla vanhalla kätilöopistolla. Lapsuuden ja nuoruuden sain viettää Runeberginkatu 28 A-portaassa. Juureni ovat syvällä asfaltin alla stadin ytimessä. Rakastan kaupunkia niin paljon, ettei oikeistaan löydy sanoja sen kuvaamiseksi.

Lapsuuteni ja nuoruuteni ei ollut kovin vakaa, sillä vanhempieni elämänhallinta oli jokseenkin hukassa. Koti oli varakas, mitään ei puuttunut. Isovanhemmat asuivat samassa korttelissa, joten perheyhteisö oli tiivis. Koti oli boheemi ja vapaamielinen, jossa tuettiin vapaata ajattelua, mutta opetettiin myös muiden ihmisten kunnioittamista ja käytöstavat sekä vastuun ottaminen omista tekemisistään. Oikean ja väärän ero tehtiin selväksi ja opetettiin huolella argumentoimaan mielipiteet ja väittämät. Olen syvästi kiitollinen, että sain syntyä juuri tuohon perheeseen.

Kolikolla on kaksi puolta. Vanhempani olivat molemmat adoptoituja. He olivat ”löytäneet” toisensa jo teineinä ja suhde oli muodostunut voimakkaan läheisriippuvaiseksi. Tänään minulla on käsitys, että varhainen hylkäystrauma on taustalla tähän riippuvuuteen. He elivät pääasiassa toisilleen ja omille addiktioilleen. Vaikka lapset fyysisesti hoidettiin, emotionaalisesti vanhemmat eivät olleet läsnä jälkikasvulleen. Tässä kohdassa on syytä korostaa sitä, että tämä on minun kokemukseni, sisarillani voi olla aivan toisenlainen kokemus.

Isäni sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä sekä narsistista luonnehäiriötä (hänen kohdallaan nämä ovat oikeita diagnooseja, ei naistenlehtien keittiöpsykologiaa). Hän oli sairastunut myös työriippuvuuteen ja päihderiippuvuuksiin. Isäni ei koskaan toipunut sairauksistaan ja kuoli 1990-luvun lopulla.

Äitini eli puolisoaan varten ja hänen kauttaan. Hän jätti lukion kesken, sillä isäni tarvitsi rahaa juhlimiseen. Äidin haaveena oli kansakoulunopettajan työ, mutta se ei koskaan toteutunut. Äiti oli lapsuuteni ajan kotirouva ja myöhemmin perusti toimistoalan yrityksen, jossa teki ainoastaan aamupäivät töitä. Meillä oli niin suuri asunto, että viikkosiivouksen hoiti siivoojat. Tätini, joka oli paitsi äitini sisar myös hänen adoptioäitinsä, auttoi lapsien hoidossa ja muissakin asioissa. Äitini oli sairastunut syömiseen ja ollessani teini, hänelle kehittyi varsin nopeasti alkoholismi. Äiti ei lopulta jaksanut raskasta elämää, eikä siihen aikaan yläluokkaisena naisena osannut hakea apua mistään – häpeän vuoksi vaiettiin. Lopulta hän otti hengen itseltään vain 43-vuotiaana.

Sitten isovanhempani, lapseton pariskunta, joka oli adoptoinut isäni 1930-luvulla 3-vuotiaana. He kustansivat avokätisesti kaiken mahdollisen, mitä nyt kukin sattui haluamaan ja tarvitsemaan. Lisäksi mamma oli mielenterveydeltään epävakaa ja käytti lääkkeitä holtittomasti. He yrittivät parhaansa, joka siihen aikaan tarkoitti kaikkien mahdollisten addiktioiden ja muiden ongelmien mahdollistamista ja tukemista. Minulle kehittyi syömisen kanssa ongelma jo heti syntymäni jälkeen, nimittäin ruokaa riitti ja syödä piti kaiken aikaa. Meillä oli juhlaruoat ja buffet joka päivä aamusta iltaan.

Siinä on lähtökohdat, joista vuosikymmenien kuluessa elämässäni vastaan tulleet vastoinkäymiset ja onnen hetket, ja kaikki päivät niiden välissä, ovat muovanneet minusta sen ihmisen, joka olen tänään. Jokaisesta hetkestä ja kaikista ihmisistä olen syvästi kiitollinen – kiitollinen elämästäni.

Erilaiset riippuvuudet ovat tiukasti geeneissäni ja yhdessä erilaisten tunnetraumojen vuoksi aktivoitui syöminen, juominen, kontrollointi ja harrastukset haitallisiksi riippuvuuksiksi, jotka lopulta nakersivat myös fyysisen terveyteni. Sairastin vuosia verenpainetautia, astmaa, uniapneaa ja lopulta muodostui myös, lihavuuteen sairastumisen seurauksena, rasvamaksa, joka oli muuntumassa hyvää vauhtia kirroosiksi. Näiden lisäksi selkärankavaurio on ollut syntymälahjana, samoin perinnöllinen nivelrikko, joka on rapauttanut tässä vaiheessa kaularangan, selkärankaa, kädet ja jalat. Näiden lisäksi selkäleikkauksessa 90-luvulla vaurioitui hermotus. Kertaalleen leikattujen käsien hermot ovat myös jatkuvana ongelmana. Kivut ovat kulkeneet matkassa lähestulkoon aina.

Menneisyys kaikkineen liittyy kaikkeen, siksi ne tässä teille kerron. Ongelmista huolimatta olen selviytynyt ja saanut terveyttäni valtavan määrän takaisin. Monet ovat kommentoineen luonteeni muuttuneen. Se on ainoa asia, mikä ei ole muuttunut mihinkään. Eräs naapureista kuitenkin ymmärsi miksi luonteenikin tulkitaan muuttuneen. Tämän ensimmäisen osan päätän hänen sanoihinsa:

”Toipuminen on mahdollistanut todellisen Sarin esiin tulemisen.”

Koulu ja koirat pelastusrenkaina

Kirjoitan omaa toipumistarinaani, jossa kokemukset ovat minun, ei muiden.

len jakanut 1970-luvun kahtia. Varsinaisia muistikuvia on vähän, mutta tunnemuistoja sitäkin enemmän. Tuohon aikaan elämä kotona oli muuttunut jo hyvin raskaaksi ja isän alkoholismi ja väkivalta paheni kiihtyvällä vauhdilla. Äiti avasi jossain vaiheessa korkin ja alkoholisoitui salamavauhdilla hänkin.

Vuosikymmen alkoi “pakko-opinnoilla”. Raivoisa opiskelu koulun jälkeen alkoi, tavoitteena oppikoulun pääsykokeet. Muistan pyrkineeni sekä Töölön yhteiskouluun että Töölön yhteislyseoon – kumpaankaan en päässyt. Koko kevään itkin ja laskin monta tuntia joka päivä. Faija oli armoton asian suhteen ja kävi kerran itsekin opettamassa. Luovutti nopeasti tyhmän tyttärensä kanssa ja velvoitti äidin vahtimaan, että lasken määrätyn määrän päivittäin. En ymmärtänyt yhtään mitään mistään.

Kun sitten oli selvää, etten päässyt haluttuihin kouluihin, jäljelle jäi enää yksi vaihtoehto. Faijan suhteet. Puhelinsoitto Arkadian yhteislyseoon ja minulla oli koulupaikka. Muistan hyvin hänen kiukkunsa siitä, että jouduin “tasoltaan” heikompaan kouluun. Hän itse kävi Töölön yhteislyseon ja äiti tuota surkeaa Arkadiaa. Joka tapauksessa minä olin onnellinen. Vasta yliopistossa 2000-luvulla selvisi syy tyhmyyteeni, mutta sitä ennen olin tyhmän lisäksi myös laiska, moneen kertaan.

Olin aina haaveillut kesäleiristä ja pääsinkin sellaiselle ikään kuin palkkioksi lyseoon pääsystä. Ilmeisesti faija ei ollut ottanut ollenkaan huomioon epäonnistumisen mahdollisuutta ja oli ilmoittanut minut leirille keväällä. Erikoista oli, että sain faijalta muutamia liuskoja kysymyksiä, joihin oli vastaukset tiedettävä ennen leiriä. Opin ne hetkessä.

Olin liian nuori sille leirille, mutta koska se oli elantolaisten leiri pääsin tietysti “puhelinsoitolla” sinnekin. Leiri oli ihana, vaikka jostain syystä kaverit hieman oudoksuivat minua. Selvisi, että faija tulee jakamaan palkintoja erilaisissa kilpailuissa pärjänneille joukkueille ja yksilösuorituksissa onnistuneille urheilijoille. Sain kuulla siitä vasta viime hetkellä.

Viimeisenä kilpailuna oli tietovisa eikä häpeän syvyyttä voi sanoin kuvata, kun kysymyspaperit paljastettiin. Minä osasin vastaukset ulkoa, olin ne opetellut ennen leiriä. Yksitoistavuotiaana en siinä hetkessä osannut toimia oikein. Kun viimeisen kysymyksen kohdalla porukka oli vastaamassa kysymykseen E-kirjaimen merkityksestä Elanto, minä sanoin sen olevan väärä vastaus. Hetken porukka katsoi minua, mutta ruksasi sitten oikean vaihtoehdon, joka oli edistysmielinen osuuskauppaliike. Meidän teltta voitti ja faija oli pilannut elämäni ainoan leirin. Ulkopuolisuuden tunne syveni entisestään. Kotimatkalla sanoin hänelle, että jos vielä kerran teet tuollaisen tempun saat katua, sillä aion paljastaa sen heti. Samalla avautuivat silmäni faijan rehellisyydestä – se ei koskenut häntä.

Koulu alkoi ja minä rakastin sitä. Pääsin aamuisin pois kotoa enkä ollut yksin. Osa opettajista oli aika karmeitakin, mutta se ei haitannut. Faija oli jossain vaiheessa vanhempainneuvostossa ja puuttui kiusaamisiin. Siis opettajien kiusaamisiin. En millään saa mieleeni oliko oppilaiden välistä kiusaamista. Muutenkin muistot ovat pyyhkiytyneet pois, sillä kotona tilanne heikkeni. Muistan kuitenkin parhaan ystäväni ja surun kun tiemme erosivat. Tai tarkalleen ottaen muistoja on vähän, mutta tunnemuistoja paljon.

Samalla luokalla olleen ystäväni kanssa pääsin tutustumaan diskoelämään. Kävimme lauantaisin Lintsin Luolassa. Se on ainoa bile-elämäaika, jonka olen kokenut. Hänen vanhempansa olivat turvalliset aikuiset elämässäni. Heillä oli lämminhenkinen koti, jonne oli aina mukava mennä ja jossa olo tuntui turvalliselta.

Koirat tulivat mukaan kuvioon ja koulun jälkeen tapasin ystäviäni koirien kanssa. Ensin vaarin Jutta oli minun koirani, mutta viimein sain oman. Olin tutustunut Messuhallin näyttelyssä vanhempaan pariskuntaan, jotka kasvattivat venäjänvinttikoiria. Heistä tuli minulle myös turvalliset aikuiset, sillä Unto haki minut perjantaisin viikonlopuksi kenneltytöksi heille. Opin koirista, sain vastuuta ja kuulin myös tarinoita sodan ajoilta ja elämästä yleensä. Kerran Aili soitti faijalle ja kysyi saanko tulla mukaan, kun narttu astutetaan. Sain luvan. Aili sai ovelasti hänet innostumaan harvinaisesta sloughin pennusta, kun ensimmäinen pentue oli Suomeen syntymässä. Niin sain ihan oman koiran. Olen ikuisesti kiitollinen, että he huomasivat ahdinkoni kotona.

Tarina päättyi suureen suruun. Silloin, vuonna 1972, tappoi penikkatautiepidemia suurimman osan pentuja. Äiti vei Zewin Pengerkadun poliisiasemalle lopetettavaksi eräänä keskiviikkoiltana. Se ei enää ollut tässä maailmassa ja faijaa oli suojeltava, kun hän oli palaamassa pitkältä työmatkalta. Faija palasi, sanoi minulle jotain viisasta ja meni huoneeseensa itkemään suljettujen ovien taakse. Äiti valaisi asiaa, kuinka hän oli menettänyt koiransa sodan aikana saksalaisten ajettua sen yli ja meni sitten lohduttamaan faijaa. Entäs minä?! Tuolloin ymmärsin, että olin vanhempieni, lähinnä faijan, terapeutti ja pahasti vahvuuteen sairastunut. Olin 13-vuotias. Minua käytettiin myös muiden aikuisten terapeuttina tarpeen vaatiessa.

Uuden koiran sain seuraavana vuonna. Minulle tehtiin selväksi, ettei uutta tule jos sille käy ikävästi. Faija ei kestä.

Koirien myötä alkoi näyttelymatkat ja aika täyttyi niiden kanssa puuhaillessa. Vanhimmat ystäväni, joiden kanssa olen edelleen yhteydessä, ovat noilta ajoilta.

Tilanteen heiketessä karkasin muutaman kerran koiran kanssa kotoa. Yhden kerran menin Ailin ja Unton luo. Faijan soittaessa sinne, piti Aili aikalaisen ripityksen lapsen kohtelusta. Kaksi tai kolme muuta kertaa menin maalle mamman ja vaarin luo. Heille kävi näin selväksi poikansa väkivaltainen käyttäytyminen.

Työnteon aloitin Arkadiankadun Elannon leipä- ja juustotiskillä 13-vuotiaana – suhteilla. Aluksi olin ainoastaan lauantaisin, mutta hyvin pian myös koulun jälkeen. Se oli ihanaa vaikkakin raskasta, sillä raskaita maitolaatikoita piti nostella kylmiöstä myymälän puolelle tiskiin. Olisin voinut olla siellä aamusta iltaan joka päivä. Pidin työtovereistani ja sain kehuja ahkeruudestani. Siellä en ollut laiska.

Eräänä kesänä iski kapinahenki ja menin Stockmannille kesätöihin lamppuosastolle pakkaajaksi. Mamma oli kovin tuohtunut, että sillä lailla loikkasin Elannosta kilpailevaan liikkeeseen. Työtoverini oli vanhempi nainen, jostain Porvoon läheltä, joka ei osannut sanaakaan suomea. Hän oli ensimmäisessä työpaikassaan kodin ulkopuolella. Silloin puhuin ruotsia minäkin.

Jossain vaiheessa kokeiltiin alkoholia. Minulle kävi selväksi, ettei se sopinut lainkaan. Heti ensimmäisestä huikasta lakkasi muu maailma olemasta ja join itseni sammuksiin. Tapa juoda ei ole muuttunut miksikään. Silloin kuitenkin juomiset jäivät muutamiin kertoihin ja pian korkki meni kiinni vuosiksi. Tunteet sai tehokkaasti dumpattua muilla tavoilla.

Vuonna 1975 meidän piti ystäväni kanssa lähteä Englantiin Cruftsin koiranäyttelyyn, mutta matkat oli myyty loppuun. Sen sijaan lähdimme Rhodokselle. Tein kevään töitä ja ostin toukokuuksi uuden matkan sinne. Mamma antoi käyttörahaa riittävästi mukaan. Vanhempani ehkä murmuttivat, mutta mamma hoiteli heidät.

Faijan rehellisyys ja lakien noudattaminen tulivat jälleen esiin, kun he tulivat vastaan kentälle palatessani matkalta. Hän oli ympärijuovuksissa ja piti valituspuheen, koska ei saanut tuliaispulloa. Muistutin olevani alaikäinen, mutta hän viittasi kintaalla moiselle sivuseikalle.

Sitten menin kesätöihin Kansa-yhtiöön tsuppariksi. Halusin kokeilla myös toimistotöitä. Ennen töiden alkamista olin jo ostanut ystäväni kanssa kolmannen matkan Rhodokselle elokuun alkuun, kun meillä alkoi Etyk. Muistan sotilaat Tuusulantien varrella ja ylikulkuväylällä panssarivaunun, joka minusta näytti museokapineelta. Ennen matkaa alkoi seurustelu lasteni isän kanssa, joten odotin kotimatkaa innokkaammin kuin sinne menemistä. Lisäksi Rhodos oli nähty.

Lähetä palautetta:

Takaisin

Kirjoittaja-arkisto: Sari Kuoppala