Blogi – Sari Kuoppala

Vesi vanhin voitehista ja muuta hyödyllistä

Kaikki elollinen tarvitsee vettä. Ihmisen kehosta on vettä 50-70%, vastasyntyneellä 75%. Ei siis ihme, että alamme voimaan huonosti jos emme juo riittävästi. Vettä tulisi juoda pitkin päivää, sillä kerralla juotu suurempi määrä ei imeydy elimistöön. Aivojen toiminta alkaa takkuamaan, mikäli ihminen ei juo tasaisesti pitkin päivää. Opiskellessa erityisesti huomaa väsymyksen ja otteen herpaantumisen asiasta, mikäli ei ole pitänyt juomisesta huolta. Yliopistossa vanha eksegetiikan professori sanoi, että tärkein työväline on vesipullo. Hyvin usein rauhattoman oppilaan mielen saa rauhoittumaan vesilasillisella. Tällä viikolla hyvin haastava tilanne lähti laantumaan puolella litralla vettä. Keikkatyöntekijänä saan nähdä erilaisia kouluja ja luokkia. Viime vuonna työskentelin luokassa, jossa oli säännöllinen juomatauko päivittäin – yhdessä luokassa. Voimallista.

Mieleen jäivät myös kokeneen opettajan sanat: jätetään tämä muhimaan. Erilaiset aivot vaativat aikaa asioiden pohtimiseen (toki kaikenlaiset aivot). Siksi on tärkeää, että toistetaan muutamaa asiaa moneen kertaan ja sitten jätetään ne muhimaan. Aivot ovat niin ihmeellinen elin, että lähes päivittäin joutuu ihmettelemään mihin kaikkeen ne venyvät. Muutamia vuosia sitten oli vallalla vielä käsitys, ettei aivojen tuhoutuneet solut uusiudu, mutta viimeisimmän tutkimuksen mukaan näin ei ole. Itsestään ne eivät kehity, mutta sopivalla ja oikealla aivojumpalla saadaan lähes ihmeitä aikaiseksi. Maltti on valttia.

Oma kokemukseni on lukioaikainen lyhyt ranska alle kaksikymppisenä. Vaivoin sain vitosen, koska kävin silloin iltakoulua ja olin päivät töissä. Oppimista haittasi myös tuo lähimuistin puuttuminen, mutta olen siitä huolimatta aina pitänyt kielten opiskelusta. Kului sitten yli kaksikymmentä vuotta, kun yliopistossa ollessa jäi aikaa ottaa Kielikeskuksen kursseja. Otin ranskan alkeet kertauksen vuoksi sekä lisäksi seuraavan jatkokurssin. Kahden viikon jälkeen aivoissa aktivoituivat vanhat opit ja vaikka arvosana oli ollut huono, oli tallentunut valtavasti rakennetta ja kielioppia, joiden avulla aktivoituivat myös sanat. Kun sitten siitä muutamien vuosien kuluttua matkustin Ranskaan, kieli muuttui eläväksi, sillä kukaan ei puhunut muuta kuin ranskaa. Toinen kokemukseni on ruotsin kieli. Aloitin sen kansakoulun kolmannella ja lopulta kirjoitin magna cum lauden, mutta puhuminen on edelleen tuskallista. Maisterin tutkintoon oli suoritettava pakollinen kurssi, mutta puhuminen vapaasti keskustellen oli karmeaa. Kaikki luettu ja kirjalliset työt sujuivat vaivatta. Vaikeudet puhumisessa johtuvat ainoastaan muinaisesta tavasta opettaa häpeällä, jossa metodissa pidetään suu kiinni jos vaikka menee väärin. Nyt eräs työkavereistani puhuu ruotsia minulle ja huomasin eräänä päivänä puhuvani sitä ääneen ajaessani autoa. Hän tuli aktivoineeksi aivoistani sen osan, jossa ruotsin kieli on ollut säilössä. Olen todella iloinen, sillä asia on vaivannut minua – haluan osata toista kotimaista.

Aivot rakastavat liikuntaa, sillä liikunta muovaa aivoja, kun sinne syntyy uusia yhteyksiä. Aivosoluista puolet on varattu liikkumiseen ja neljännes havaintojen tekemiseen. Kävely metsässä, sienestys ja marjastus ovat esimerkkejä aivojen koordinaatioharjoituksista. Siinä samaisessa luokassa, jossa oli säännöllinen juomatauko, oli myös säännöllinen taukojumppa. Eräs työtoverini käyttää ulkoilumenetelmää menestyksellisesti oppilaan kanssa viemällä hänet ulos luontoon. Minusta on upeaa, että kukin voi hyödyntää omaa persoonaansa ja omia kiinnostuksen kohteita. Minähän en mihinkään metsiin enää mene. Enkä luontoon. Kaupungissa on minulle luontoa tarpeeksi.

Ohessa muutama linkki kiinnostuneille. Kannattaa ottaa yhteyttä neuvontanumeroihin matalalla kynnyksellä.

https://www.aivoliitto.fi/

https://autismiliitto.fi/

adhd-liitto.fi

Menetetty elämä

Lokakuussa 2022 annoin periksi julkisen terveydenhuollon kohtelulle ja tilasin Terveystalosta yksityiseltä tutkimukset ADHD diagnoosia varten sekä erikoislääkärin lain vaatimat neljä käyntikertaa. Tutkimukset tehtiin keväällä 2023 ja lääkärin vastaanotot olivat lokakuun lopussa. Kaksi ja puoli vuotta sekä noin 2500 euroa rahaa meni, mutta kaikki oli viimeistä senttiä myöten sen arvoista.

Sain tietää olevani neuroepätyypillinen silloin keväällä 2021, mutta ilman diagnoosia ei lääkitystä saa, joten lääkärini laittoi lähetteen tutkimuksiin. Lähete palautui ja nepsylle ominaiseen tyyliin tein valituksen huonosta ja laittomasta kohtelusta. Aivan turhaan, pahoitteluiden kera palautui sekin. Uusi lähete ja sama kierros, mutta nyt oli muutettu perusteluita erikoisella tavalla. Olen jäänyt työkyvyttömyyseläkkeelle 34 vuotta sitten, mutta perusteluissa kävi ilmi, että elämäni on ollut varsinainen menestystarina. Tämä on paitsi laitonta myös inhimillisesti väärin eikä siinä auta mitkään selittelyt. Minun tapauksessani elämäni tuhoutui, koska kukaan ei älynnyt mikä minulla on.

Tutkimuskäyntejä oli Terveystalossa neljä eikä yhtään hetkeä tullut olo, ettei minulla olisi oikeus olla siellä. Tämä oikeus hyvään hoitoon kuuluu kaikille. Olen saanut julkisella sektorilla erittäin hyvää hoitoa, mutta sen lisäksi myös huonoa kohtelua vuosikymmenten varrella. OmaKantaan tuli jo keväällä merkintä ADHD:sta ja lääkäri vahvisti omilla tutkimuksillaan autismikirjon aspergertyyppiset piirteet sekä ADHD:n. Asperger diagnoosia en voi saada, sillä kaikki lapsuuteni ihmiset ovat kuolleet, joten kukaan ei voi vahvistaa piirteiden olleen minulla jo silloin. Kyse ei ole siitä, ettei minua olisi uskottu, vaan se on lain määräämä kriteeri. Tuo kirjaus piirteistä, jonka psykiatrian erikoislääkäri teki nyt yksityiskohtaisesti, vastaa kuitenkin diagnoosia riittävästi, että saan tarvitsemani avun ikääntyessäni. Kirjolle syntymisessä kyse on ominaisuudesta, johon ei ole lääkettä. Tärkeintä on, että ensimmäistä kertaa elämäni aikana on kaikki tiedot kirjattu oikein. Lääkärin sana on meillä kiistämätön, joten on todella vaarallista joutua väärillä diagnooseilla mihinkään hoitoon. Minäkin olen saanut elämäni aikana vääriä diagnooseja, lääkkeitä sekä kommentteja, jotka eivät ole asiallisia lainkaan. Kaikkein karmeinta on se, kun vähätellään kipuja ja määrätään sopimattomia mielialalääkkeitä kipukynnyksen parantamiseksi. Järkyttävien sivuvaikutusten lisäksi saa kuulla olevansa hoidon vastainen tai kummallisen kipuherkkä, joita tuskin on edes olemassa. Vähättelevien lausumien kukkasia on ehdottomasti erään mieslääkärin kommentti kuinka “naisia nyt aina koskee jostain” – ihan mahtavaa. Hammaslääkärit ottivat vakavasti kipuherkkyyteni vasta YTHS:llä, kun olin jo yli neljäkymppinen. Olen siis erittäin tyytyväinen, että nyt on nimi omituisuudelleni eikä tarvitse enää pyydellä anteeksi sitä mitä on.

Tämä neuroepätyypillisyys on tuhonnut valtavan osan elämääni, joten vihlova suru on päällimmäinen tunne. Tosin suruakaan, kuten muitakaan tunteita, en pysty tuntemaan muuna kuin kipuna. Tapani olla maailmassa on tehdä asiat parhaani mukaan, mutta koska en tiennyt olevani nepsy toimin useimmiten itseäni vastaan vahingoittaen herkkää järjestelmääni entistä enemmän. Meidän kulttuurimme edellyttää reippaasti tekemään velvollisuutensa ja auta varjele, jos et kykene työn tekemiseen olet vähintäänkin surkea loinen. Jos olisin tiennyt olevani nepsy olisin toiminut toisin, mutta se ei olisi muuttanut minua kuitenkaan normaaliksi.

Tutkimuksiin tarvittavien varojen hankkimiseksi menin töihin. Muutaman tunnin työssä voin käyttää ominaisuuksiani työvälineinä. Se on erittäin antoisa hetki, kun huomaa ymmärtävänsä ongelman ja löytää siihen ratkaisun nopeasti. Työyhteisö on valtava haaste ja välillä tuntuu, että on aivan kuin kierremakaroni. Minulla asperger aiheuttaa erittäin suuria vaikeuksia liittyä ihmisiin tai olla edes läsnä ihmisjoukoissa. Pari ihmistä menee hetken, mutta enemmän on jo vaikeaa. Asennan aamuisin naamion ylleni ennen lähtöä ja sen antaman roolin ylläpito vaatii kaikki voimani. Kun tulen kotiin olen kuin rätti, joka on puristettu kuiviin tai kuiva ruttuinen rusina. Sosiaalisista tilanteista toipuminen vie pitkiä aikoja, edes kesä ei palauttanut minua toimintakykyiseksi vaan nyt menen jo vara-akuilla. Missään tapauksessa en voisi jatkaa vähäisintäkään työtä ilman muutamaa “enkeliä” työpaikalla, jotka pitävät minut kasassa.

Kuvassa on täsmälleen minun päiväni, mutta tarkennan tuota ruokailutilannetta siten, että tapaaminen on sovittava ennakkoon ei samana päivänä. Myös halailu on minulle erittäin vaikeaa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

ADHD lääkkeestä en vielä paljon uskalla sanoa, mutta sen verran kuitenkin, ettei minkäänlaisia sivuvaikutuksia ole ilmaantunut. Parin ensimmäisen päivän jälkeen tosin esimies huomasi, että minulla oli eri paria kengät jalassa – vasemmassa vihreä Asics ja oikeassa musta Nike. Se on kuulemma muotia. Lisäksi pakonomainen ahmien syöminen ja ruoan ostaminen on kadonnut. Pystyn syömään kohtuullisesti, hitaasti ja ruoka-aikoina. Kaupasta ei lähde mitään matkaan mitä en tarvitse – iso ihme. Tämä kaikki tuntuu todella hyvältä. Pahimmat paniikkikohtaukset ja ahdistus ovat pois, samoin osa kipuja on lievempiä. Unen laatu on parempi ja herääminen helppoa. Kaikki elämään liittyvät rutiinit ja toimet sujuvat rauhallisesti ja harkintakyky tekemisten suhteen on parantunut. Työpaikalla asioiden kaoottisuus ja sählääminen saavat minut tolaltani, mutta nyt pystyn sietämään tilannetta hieman paremmin. Omia töitä, joita en voi työpaikan rauhattomuuden vuoksi tehdä työpaikalla, älysin ottaa mukaan kotiin. Ahdistun valtavasti, jos en voi tehdä työtäni parhaalla mahdollisella tavalla, jonka määrittelen minä itse. Minulla aspergeriin kuuluu perusteellinen taustatutkimusten tekeminen kaikissa asioissa ja jos en niin tee, ongelmat ovat isoja.

Koska elämäni oli muuttunut vuosien varrella jo varsin kurjaksi ja kapea-alaiseksi, olin päättänyt, etten enää ottaisi koiraa, mutta toisin kävi. Nyt meillä vanhan Aishan kanssa on menoa ja meininkiä, sillä perheeseen tuli pienen pieni Amora. Se on italianvinttikoira, nyt neljä kuukautta vanha, ja suunnitelmani on harrastaa sen kanssa jälleen asioita, jotka jo jätin taakseni. Onneksi harrasteista lähtiessä sanoin: “Ainahan tänne pääsee takaisin”. Ja kaikki mun ihmiset odottaa siellä.

Pienin askelin eteenpäin, vaikka aika iso askel on jo tämä tarina. Millään en ole saanut mitään aikaiseksi, sillä sanat ovat jäätyneet sotkuksi päähän. Ehkä ne nyt sulaa.

Elämää kiusaajien maailmassa

Monilla autismikirjon ihmisillä on aistisäätelyyn liittyviä erityispiirteitä, esimerkiksi yli- ja aliherkkyyksiä liittyen ääniin, valoon, kosketukseen, hajuihin, makuihin ja väreihin. Lisäksi autismikirjon ihmisiä yhdistää erityinen stressiherkkyys.Autismikirjoon liittyy myös vahvuuksia, kuten esimerkiksi hyvä yksityiskohtien havaitseminen ja keskittymiskyky erityisiin mielenkiinnon kohteisiin sekä hyvä oikeudentaju. Nyt tarkastelen stressiherkkyyttä ja oikeudentajua, jotka ovat johtaneet muuttamiseen viisi vuotta sitten Töölöön ja huhtikuussa Eiranrantaan. Näiden väliin mahtuu myös muutto ulkomaille.

Viisi vuotta sitten tapahtumat starttasivat koiranäyttelyn jälkimainingeissa. Olin toiminut vuosikymmeniä kehäsihteerinä koiranäyttelyissä. Mukavaa puuhaa, jossa kolme henkilöä työskentelee päivän yhdessä. Sopivaa puuhaa stressaantuvalle kirjolaiselle, jolle isot joukot tuottavat haasteita.

Kaivarissa oli perinteinen käppänänäyttely, jossa minäkin olin työtehtävissä, mutta jostain syystä se oli erittäin huonosti hoidettu henkilökunnan osalta. Se oli koko urani ainoa noin surkeasti toteutettu tapahtuma. Kehissä on päivän aikana juotavaa ja syötävää, sillä sieltä ei ole mahdollisuutta lähteä kesken hommien pois. Pienet tauot wc-käynteihin yleensä pidetään tarpeen mukaan keskenämme sopien. Kehien jälkeen on lounas, joka oli tuossa näyttelyssä soppatykki.

Kehiin ei kuulunut mitään tarjoilua, joten joku lähti sitä viereisestä kehästä kyselemään. Saimme pari pulloa juotavaa, ei muuta. Soppatykin lohisoppa oli loppunut jo päivällä, joten se siitä. Sihteeristö valitti asianmukaisesti toimikunnalle ja meidän pomolle, näyttelyohjaajalle. Sitten kotiin.

Seuraavana päivänä toimikuntaan kuulunut naapurini pyysi minua lenkille koirineni. Menin. Kiersimme Kulmakadulta Tervasaaren ympäri ja takaisin. Koko matkan sain kuulla lihavista, laiskoista ja ahneista sihteereistä, jotka lähtiessään varastavat toimikunnan limut. Kaiken tuon lisäksi “ravataan kusella”. Naapurini mukaan “mä voin kyllä opettaa pidättämään tarvittavan tuntimäärän. Jei! Mahtavaa!

Minä jouduin lenkin aikana meltdown tilaan, sen shutdown muotoon, jossa näkökenttä hämärtyi, kurkku meni tukkoon ja sylki valui leukaa pitkin, koska en pystynyt nielemään. Järjestelmä oli kuormittunut ja kuumentunut ja lopulta hirtti kiinni. (Meltdowssa ja shutdownissa on kyse samasta asiasta eli stressi- ja kuormitustilan aiheuttamasta reaktiosta, mutta meltdown ”puhaltaa ulospäin” eli henkilö ”räjähtää”, voi huutaa ja paiskoa tavaroita tms. Shutdownissa sen sijaan henkilö ”menee kiinni” eli sulkeutuu itseensä suojatakseen itseään enemmältä kuormitukselta. Riippuu persoonallisuudesta kumpia saa enemmän. Joillekin tulee vain meltdowneja ja toiset käpertyy aina itseensä piiloon.) Tila alkaa korjaantua yleensä tunneissa, mutta tuolloin se kesti seuraavaan päivään.

Onneksi näyttelyohjaaja oli kokenut ihminen, joka oli tilanteen tasalla, kun hänelle asiasta raportoin seuraavana päivänä. Lopputulos oli se, että minun harrastustoimintani kehäsihteerinä päättyi tuohon. Kiusaaja jatkoi porskuttamista, todennäköisesti kuohuviinilasi kädessään, mutta minulle jäi päähän takomaan pakene, pakene, pakene, pakene.

Muutamien aikojen kuluttua katsoin viisaimmaksi paeta ja järjestin itseni Töölöön lapsuuden maisemiin. Kiva asunto ja Jopolla hurautettiin tyttöjen kanssa aikaisin Rajasaaren koirapuistoon. Vuosi meni ja takaisin kotiin Kruununhakaan. Snellu oli mieluinen osoite ja ensimmäisen kerroksen asunto aivan täydellinen. Elämä jatkui siis ennallaan. Paitsi, että ei. Kehishommat jäi eikä paluuta ollut. Pelkkä ajatus kuormitti järjestelmää niin, ettei voinut hengittää.

Kronologisesti edeten seuraavaksi lähdin Unkariin ja Espanjaan. Se muutto toteutui innostuksen vallassa, sillä olin saanut terveyteni takaisin ja halusin seikkailla ennen lopullista vanhuutta. Olisin ollut pitempään, jos ei korona olisi tullut väliin. Vaikka oli aivan selvää, etten loppuelämääni siellä olisi viettänyt, meneminen ja paluu olivat hyödyllisiä ja tärkeitä kokemuksia. Ikävä ei ole takaisin eikä Espanjaan jäänyt mitään muuta mielenkiintoista ja mukavaa kun Niemiset.

Kohti seuraavaa meltdownia eli koirapuistoon. Sillä aikaa kun olin pois Suomesta oli koirapuiston sääntöjä selkeytetty asiasisällön sekä suuremman fontin avulla. Pullon ja tupakan päälle oli piirretty ruksit niin, että lukutaidottomillekin olisi selvää, ettei koirapuistossa polteta eikä juoda. Lelujen osalta oli tarkennettu, ettei puistossa heitellä myöskään keppejä, lumipalloja ym. vastaavia. Makupaloja ei tuoda koirapuistoon. Koirapuistot on tarkoitettu koirille ja säännöt takaavat koirien hyvinvointia ja turvallisuutta. Ongelman muodostavat henkilöt, jotka eivät kertakaikkiaan ymmärrä koirista yhtään mitään, ja henkilöt, jotka viis veisaavat säännöistä taikka lainsäädännöstä. Kirjolaiselle positiiviseksi mielletty oikeudentaju joutuu väjäämättä törmäyskurssille. Järjestelmäni ei taivu mitenkään hyväksymään näiden säännöistä piittaamattomien toimintaa. Olen ratkaissut sen pysymällä pois tilanteista, joiden tiedän aiheuttavan tuon “melttarin”. Joskus kuitenkin käy vahinko.

Normipudeaikana kävi puistossa henkilö, joka lähes tauotta jakoi taskustaan nameja koiralleen. Paitsi, että omalla koiralla jumitti päässä, myös muut koirat juuttuivat kerjäämään taskun viereen. (Sivuhuomautuksena sanottakoon, että minun koirallani on kyljessä arpi namien aiheuttaman hyökkäyksen vuoksi.)

Eräänä päivänä tulin sitten sanoneeksi, että “älä anna niitä nameja ne on kielletty säännöissä. Henkilö riemastui ja minä korotin ääneni. Huutokuorohan siitä syntyi. Lopuksi henkilö sanoi, että “voit käydä täällä aamulla viideltä, mutta muina aikoina pysy pois.” Lisäksi hän sanoi, ettei kukaan halua minua puistoon, sillä olen tyranni. Tyranni poistui kotiin tarkastamaan tyrannin määritelmän. Määritelmän mukaan tyrannit eivät kyllä poistu. Nyt poistui ja kiusaaja jäi. KIUSAAJA!!!

Päässä alkoi jyskyttää tuttu pakene, pakene, pakene, pakene. Jumputus lakkaa, kun alkaa toimenpiteisiin. Minä aloin etsiä uutta kotia, sillä en mahtunut enää Krunaan. Kiusaajat voittaa melkein aina. Kävelin koiran kanssa tutkailemassa eteläistä stadia ja sitten olikin tarjolla asunto, josta olin kiinnostunut jo viisi vuotta aikaisemmin, ennen Töölön retkeä.

Aikalailla heti, jos ei jo ennen muuttoa, tiesin tehneeni virheen. No, puoli vuotta menee vaikka tikun nenässä. Nyt odottelen, että pääsen muuttamaan, asunto on jo.

Tätä kirjoittaessani, on miniäni joutunut koirapuistoissa olevien pallojen vuoksi oikein uhkailluksi ja maalitetuksi. Vaikka hän on oikeassa, ei auta. Kaverit kääntää pään pois kun puiston porttiin ilmestyi uhkailulappu koiran rotua ja nimeä myöten. Olen kyllä sitä mieltä, että kaverit, jotka kääntävät päänsä, eivät ole mitään kavereita. Hekin ovat kiusaajia. Minunkin tapauksessani muut sanoivat monta kertaa, että “voitsä sanoa sille, ettei tuo niitä nameja kun oot rohkee sanomaan”, mutta tilanteen eskaloiduttua “on se kyllä karmee tyranni toi Sari”. Jep, niin oon! Ainakin karmee, sillä piiruakaan en anna asiassa periksi. Mutta puistoon tuskin enää koskaan menen tuohon kellonaikaan, vaikka henkilön koira ehti jo kuolla. Kiusaaja voitti!!!

Autismikirjoihminen ei voi muuttaa tapaansa suhtautua asioihin. Meltdown-tilan lauettua ei voi kun odottaa, että se menee ohi. Jos toinen ihminen lohduttaa, koskee tai sanoo yhtään mitään, tila pahenee. Nyt on hemmetin paljon helpompi suhtautua itseensä, kun tietää asian. Kierrän tilanteet, mutta jos joudun niihin tiedän, että kohtaukselle ei voi mitään, se menee menojaan hetken kuluttua. Aivot palauttaa normitilan, eikä asialla ole enää mitään merkitystä. Merkitys muodostuu siitä, että toiminta ohjautuu toisin. Kiusaaja voitti!!!

Eikä siinä vielä kaikki…

… tai jotain sellaista.

Aloin kirjoittaa elämästäni terveyden näkökulmasta, koska lääkärit kehoittivat minua näin tekemään. Heidän tarkoituksensa on jakaa kokemusasiantuntijoiden tarinoita potilailleen, jotka kärsivät samankaltaisista asioista. Koska en koe ongelmalliseksi tarinani kertomista päätin ryhtyä toimeen. Kun blogin perustin samalla kirjoittelin muistakin jutuista, jotka itseäni kiinnostavat. Pääsin tarinassani nykypäivään, mutta sitten alkoivat hankaluudet. Aluksi minulla ei ollut aavistustakaan mitä tapahtui kunnes pari kuukautta sitten sain vastauksen, tai vastauksia, mielessä pyöriviin kysymyksiin.

Olen kertonut rutiineistani, jotka ovat olleet edellytys toipumiselle yhtään mistään. Rutiinit pitävät elämän kasassa ja niiden muutokset aiheuttavat merkittäviä ongelmia. Kun kuntosaleille tuli rajoituksia sain vielä homman pelittämään, sillä niiden aukioloaikoihin ei tullut muutoksia. Aamulla kello kuusi pääsi treenaamaan. Kun sitten 1.4. ne sulkeutuivat kokonaan, jouduin ahdinkoon, joka suisti lopulta kaiken radaltaan. Kirjoittaminen jäi heti, ei ollut sanoja lainkaan. En ollut varuillani koirapuistossa ja itsekäs, ikävä ihminen aiheutti elämän hetkellisen suistumisen raiteiltaan. Olen kohtuullisen hyvin oppinut noita väistämään, mutta nyt kävi vahinko. Jälleen kerran tein omia pään sisäisiä johtopäätöksiä ja päädyin väärään sekä erittäin huonoon ratkaisuun. Muutin toiselle puolelle rantaa. Valtava virhe. Siinä sitten istuin ja ihmettelin mitä helvettiä tapahtui. Kun rutiinit oli mahdollista palauttaa, ei se minun tapauksessani onnistunut lainkaan. Ei vähääkään.

Viimein toukokuun lopulla sain vastauksen. Luulin, että olin selvittänyt jo kaiken itsestäni, että jatkaisin nyt elämääni loppuun saakka sekä hoitamalla itseäni hyvin että kantamalla vastuun toimistani. Ei mennyt nyt ihan niin ja siksipä laitoin tuon otsikon “ eikä siinä vielä kaikki”. Tuttu mainoksista, joissa samaan rahaan saa vaikka mitä. Minä olen saanut. Mutta mitä vielä entisten lisäksi?

Sain kuulla olevani autismikirjoihminen eli NEPSY. Nepsy on lyhenne neuropsykiatrisista haasteista, joita aiheuttavat aivotoiminnan rakenteelliset ja toiminnalliset poikkeavuudet. Näitä ovat ADHD, ADD, Aspergerin oireyhtymä sekä muut autismikirjon häiriöt. Vuoden 2022 alusta nämä poistuvat kokonaan sairausluokituksesta ja autismikirjosta tulee ihmisen ominaisuus, samaan tapaan kuin on seksuaalinen suuntautuminen tai vasenkätisyys. Minä kuulun siis vähemmistöön, joka on aika siistiä.

Mikä sitten ei ole siistiä. Tällä hetkellä se, että olen 62 vuotta yrittänyt muuttaa itseäni toisenlaiseksi, sillä en ole millään selviytynyt asioista, joista olisin halunnut selvitä enkä niistä, joita en halunnut tehdä, mutta olisi pitänyt. Jos äiti olisi saanut toimittaa minut tutkimuksiin jo 60-luvulla, olisin saanut mahdollisuuden ratkaista asiat toisin. Olen nimittäin erittäin sitkeä ongelmien ratkaisija omassa elämässäni. Äidin mielipide hiljennettiin todennäköisesti häpeän vuoksi. Sarissa ei ole vikaa! No ei ole ei, mutta Sari on erilainen eikä millään pysty määrättyihin asioihin. Sitkeys on siis ollut useasti vähintäänkin haitallista, kun olen pyrkinyt suoriutumaan asioista, mitkä kuormittavat neurojärjestelmäni oikosulkuun. Kyllä vituttaa! Tässä iässä on jo elämä mennyt menojaan. Jäljellä on viimeinen taistelu saada virheelliset diagnoosit kumottua ja oikeat tilalle.

Blogini jatkuu nyt siis tästä. Minulla on erinomainen lääkäri, joka on laittanut prosessin alulle. Olen toimittanut elämäkerran hänelle ja psykiatrille, joka kirjasi minulle kaksisuuntainen mielialahäiriödiagnoosin kymmenisen vuotta sitten. Häneltä pyydän merkinnän poistamista. Lisäksi minulla on lausunnot alkaen vuodesta 1977, joten matskua löytyy. Seikkailu on siis alussa – tervetuloa mukaan.

Seuraavassa osassa kerron tarkemmin mitä on tapahtunut, kun Sari on lähtenyt muuttamaan.

Homo egoistic – itsekäs ihminen

Kuluneen vuoden, siis kokonaisen vuoden viime maaliskuusta alkaen, hankalin viikko oli viime viikko. Siis minulle. Miksikö? Siksi, ettei asiat menneet lainkaan haluamallani tavalla. Tyyneys katosi ja palautui vasta pääministerin todettua, että mikäli paikat on auki, ihmiset niihin menevät. Oli aika jälleen katsoa peiliin avoimin mielin.

Ahdistus alkoi kuntosaleille tulleiden rajoitusten vuoksi. Viis veisasin hallituksen ja muiden suosituksista pysyä pois saleilta siitäkin huolimatta, että sinne kymmenen saa mennä. MINÄ tarvitsen salitreenin MINUN selkärankavaurioni vuoksi, covidista viis! Missään vaiheessa en ole kyennyt liittymään tähän #seonvaanihantavallineninfluenssa höpinään. Siihen saattaa vaikuttaa lukuisa joukko terveydenhuollossa työskenteleviä kavereita sekä ymmärrys siitä, ettei missään sairaalatilat riitä hoitamaan kaikkia tarvitsijoita, mikäli tilanne pahenee. Nyt jo muut potilaat saavat odotella hamaan tulevaisuuteen pääsyä hoitoon – minäkin olen jonossa. Lisäksi ymmärrän, että maantieteelliset rajat ovat tautien suhteen rajoja ainoastaan, jos ne ovat kiinni siten, ettei pöpöjä tuo eikä vie kukaan. Näinhän meillä ei tule koskaan olemaan, ellei perustuslakia muuteta. Jotain on tehtävä eli paikkoja kiinni mahdollisimman paljon ja tarpeeksi pitkään.

Salille tuli sellainen systeemi, että appia käyttäen voi varata 55 minuutin vuoron kerrallaan. Minä haluan mennä sinne klo 6 aamulla, joten viime tiistaina jouduin ikäväkseni toteamaan, etten saanut paikkaa, enkä lopulta saanut sitä koko viikolle. Vitutti niin, ettei veri kiertänyt – taaskaan. Sain kuitenkin kasattua itseni ja sormi näppäimellä klo 7 joka aamu, onnistuin varaamaan tälle viikolle ma, ti, ke ja to. Auta varjele, pe ei enää onnistunut! Eikun meiliä vastaanottoon. Systeemiin oli tehty muutos, ettei saa olla kuin 3 varausta per asiakas.

Palautin pääministerin sanat moneen kertaan mieleeni rauhoittuakseni, ne olivat ikään kuin synninpäästö itsekkäälle minulle. Ryhdyin pesemään ikkunoita. Lopulta siivosin perusteellisemmin muutenkin, vaihdoin kukille mullat, hain pelargoniat kylmäkellarista ja istutin siemeniä purkkeihin. Pelkällä vitutuksella saa asioita aikaan.

Viime viikolla siis ajattelin ja ajattelen edelleen, että kertakaikkinen sulku sopii minulle parhaiten. Kun joku sanoo, että nyt tehdään näin, minun on helppo totella mukisematta. Itsekkäänä ihmisenä minulla ei ole varaa taivastella Lappiin menijöitä tai ravintolassa viihtyviä ihmisiä lainkaan. Jos haluasin niihin mennä menisin varmasti. Tällä hetkellä kulkemiskiintiö on täynnä, joten kiukuttelen kuntosalin rajoituksista.

Sitten itsekkään Sarin rokotusjuttuihin. Meinasin vilpillä luikahtaa ykkösryhmään. Kahden kroonisen keuhkotaudin kanssa olen päättänyt ottaa rokotuksen. En ole koskaan ollut rokotevastainen. Olen kaksi ihmistä tuntenutkin, jotka sairastettuaan, toinen polion ja toinen sikotaudin, vaurioituivat lopuksi elämäänsä. Flunssarokotteita en ole ottanut, mutta nyt ei ole kyseessä flunssa vaan jotain aivan muuta. Itsekkäänä ihmisenä haluan maailman takaisin raiteilleen ja, hitto soikoon, UIMASTADIKAN auki kesäksi. Salit ja stadikka – muusta tai muista viis. Kuulin valehtelevani sujuvasti virkailijalle, että otan astmalääkkeen pillerinä vaikka otan sen suihkeena. Astmani ei siis ole riittävän vakava kuuluakseni ryhmään 1. Onneksi siitä ei lopulta tullut mitään, sillä epärehellisyys vaarantaa toipumiseni addiktioiden osalta pahasti. Olen tyytyväinen, että sain itseni heti kiinni vilpistä ja vaikka sain rokotusajankin, se ei lopulta toteutunut. Ryhmä 2 starttaa aivan kohta, joten malttia. Lisäksi voin todeta, että Helsingissä on huippupalvelu ja rokotusjärjestelyt. Tämän vahvisti minulle tamperelainen ystäväni, joka on myös itse terveydenhoitoalan ammattilainen. Hyvä stadi!

Peilistä minua katsoi suoraan silmiin homo egoistic eli itsekäs ihminen. Kuulun siis ehdottomaan enemmistöön ihmiskunnasta, joka ajattelee ja toimii ensisijaisesti omaan napaansa tuijottaen. Minä tarvitsen hallituksen päätöksen pysyäkseni ruodussa. Ei ole suinkaan sattumaa, että viisauskirjallisuus, myös Raamattu, sisältää jo aikojen alusta rajoja ihmisyhteisöjen selviytymiseksi. Myös varhakantaisissa yhteisöissä oli omat lakinsa, riittinsä ja rituaalinsa, jotka varmistivat yhteisön hyvinvointia. Itsekkyys pidettiin kurissa kuolemantuomiolla, jos muu ei auttanut. Kymmenen käskyä ja roomalainen oikeus ovat meidänkin yhteiskuntamme perustalla. Nyt asioita hoitaa hallitus, presidentti ja eduskunta, sillä ilman niitä minun kaltaiseni ihmiset polkisivat muut littanoiksi itsekkyydessään.

Sulku alkaa ja minäkin joudun nyt keittämään kahvini itse – hyvä niin. Rukoilen, että Jumala ottaisi pois ainakin osan itsekkyydestäni.

Voimia ihmiset ja Taivaan Isän varjelusta meille kaikille.

Lopuksi virsi:

https://www.youtube.com/watch?v=N8cebHWF6BI

Toppahousurock

Nyt tarkastellaan liikuntaa. Vanheneva kroppa tarvitsee liikettä, sillä liike on lääke. Erikoisesti se on lääke meille, joilla on kovia kipuja. Viimeistään tässä iässä pitäisi tehdä jotain kroppansa eteen. Kaikenlainen aerobinen liikunta, kävely, tanssi, hölkkä, pyöräily, uinti, vesijuoksu, jumppa jne. ovat hyväksi, mutta ensisijaisen tärkeää on lihaskunnon ylläpitäminen. Se on kylmä fakta halusin minä ajatella asiasta mitä hyvänsä – tai sinä. Ammattilaiset puhuvat tästäkin “kauniisti”, etteivät asiakkaat/potilaat hermostu ja kapinoi entistä enemmän asiaa vastaan. Olen kuullut lukemattomia kertoja ihmisten toteavan: “mä inhoan kuntosalia”. Useat eivät ole kuntosalilla käyneet, mutta ovat jo varmoja inhoamisestaan. Sitten on niitä, jotka ovat käyneet muutaman kerran ja päätyneet inhoamiseen. Muutama kerta ei riitä yhtään mihinkään. Kolme kuukautta säännöllistä tekemistä on minimi. Senkin tekemisen tulisi olla riittävän kuormittavaa. Minulla ei ole tuota inhoamisen ylellisyyttä, sillä valmiiksi vammautunut tukielinosastoni vaatii treenin, pidin siitä tai en. Koska en liikkunut lainkaan lapsena (minut oli ahdettu täyteen ruokaa ja herkkuja, joten en vaan jaksanut) oli aloittaminen tuskallista ja uuvuttavaa. Jos alat olla siinä tilassa, että jotain olisi tehtävä ennen lopullista tuhoa, niin tässä sinulle ajatuksiani.

Ensinnäkin tarvitsin aloittaessani suunnitelman. Mikäli ei tiedä sopivia liikkeitä, kannattaa hommata lähete fysioterapeutille jos on jo hajalla, ja hankkia sopivat ohjeet lihaskuntotreeniin. On myös laadukkaita yksityisiä fysioterapeutteja ja vastaavia ohjaajia, joilta saa erinomaista ohjausta ja tietoa. Netti on pullollaan videomateriaalia myös kotona tehtävistä lihaskuntoharjoitteista. Minä tarvitsen kuntosalin ja määrätyt laitteet, joissa saan tuettua selkäni ja suojeltua hajonneet polveni. Jos ei ole vielä näin rikki voi treenata videoiden avulla, ne ovat ammattilaisten tekemiä. Niissä voi käyttää kehoa vastuksena. Porrastreeni on todella erinomaista lyhyissäkin portaissa, mutta vain todella typerä käyttää minkäänlaisia portaita, jos polvet ovat jo loppu. Kiivetessä saa tuntua lihaksissa, mutta kipu nivelissä on huono juttu. Olen saanut kiitosta polviortopediltäni siitä, että käytän hissiä ja liukuportaita aina, kun se on mahdollista. Kuntoillessa en tee mitään sellaista, joka kuormittaa polviniveliäni. Näin pitkitän vielä hetken leikkaukseen menoa, joka hieman pelottaa.

Sopivaa lihaskuntotreeniä löytyy jalkojen lihaksille ilman, että nivelet joutuvat ahdinkoon. Kipulääkkeitä otetaan tarvittaessa ennen suoritusta, sillä ainoastaan nielty pilleri auttaa. Vain todellinen tolvana jättää kipulääkkeet ottamatta siksi, että ne ovat epäterveellisiä. Ne on määrätty syystä, ja huomattavasti epäterveellisempää on liikkumattomuus kipujen vuoksi. Kokemusta on!!

ET-lehden kuntoliitteessä oli erinomainen 8 viikon kävelytreeni. Tuo 8 viikkoa on aivan minimi, että keho tottuu asiaan. Näitä suunnitelmia kannattaa tehdä kaikkiin muihinkin liikuntamuotoihin, ne auttavat sitoutumisessa ja tehokkuudessa.

Riittävän pitkä aika tuo myös onnistumisen kokemuksen, sillä kehitystä voi havaita vasta ajan kanssa. Jos jaksat pari kertaa ja luovutat, niin et voi olla asiasta vielä mitään mieltä. Minä puntaroin aikanaan haluanko olla hikinen ja väsynyt – onneksi valitsin halun olla juuri näitä. Muutaman viikon kuluttua oli hikinen ja pirteä. Tajusin, miksi pörssiyhtiöiden johtajat hölkkää aamuhämärissä pitkin katuja – he hakevat virtaa duunipäivään. Minä en voi enää juosta, mutta kyvyn kävellä sain takaisin, tosin ainoastaan tasaisella kaupungissa. Koska tänä vuonna tuli talvi ja kylmä, ostin Tokmannin alesta kolmentoista euron toppahousut ja ryhdyin Hansuksi – en poistu kämpästä ilman toppahousuja. Toppahousut aamulla jalkaan, kuulokkeet korville ja menoksi. Ulkoillessa on oltava lämmin ja hyvä olo. Myös koiralla – Aisha lenkkeilee keväämmällä.

Toppahaalarit haaveissa, eikä tuulitakkikaan huono ole.

Sain aikanaan kaverilta joululahjaksi ”Joka naisen juoksukirjan”, ja sen avulla opettelin treeniohjelmien tekemisen. Jo suunnittelu virkistää mieltä. Niistä voi halutessaan tehdä omanlaisiaan, sillä sellaisia ihmisiä ei kannata matkia orjallisesti, jotka ovat harrastaneet liikuntaa jo pitkään. Hiljaa hyvä tulee, ja suunnitelmista huolimatta tässäkin on tärkeää pysyä päivä kerrallaan meiningissä.

Kotiin voi hommata liikuntavälineitä halutessaan. Pienet painot ja kuminauha ovat erinomaiset alkuun. Minun on myönnettävä, että kotitreeni sujuu huonosti. En vaan saa aloitettua. Siksi kuntosali on ollut minun valintani, ja nyt jo tarvitsen määrätyt laitteet. Stadissa niitä riittää vähän joka kulmalle, mutta pienemmillä paikkakunnilla saattaa olla haasteellista löytää salia. Tiedän, että useissa kunnissa on tarjolla kuntosali asukkaille. Myös uimahalleja löytyy Suomesta aika mukavasti.

https://areena.yle.fi/1-50489724

https://selkakanava.fi/jumppakissa

Sitten lihavana treenaamisesta. Minä jatkoin treeniä lihomisesta huolimatta ja se ilmeisesti piti metabolisen oireyhtymän hieman lievempänä, kuin se olisi ollut ilman liikuntaa. Näin minulle on sanonut useampi lääkäri. Jos on kovin uupunut, esim. hoitamattoman uniapnean tai muun sairauden vuoksi, kannattaa aloittaa kevyesti. Vesiallas on hyvä, mutta näin korona aikana niiden ollessa kiinni, voi aloittaa vaikka tuolla kävelyllä. Valmiiksi suunniteltua 8 viikon ohjelmaa voi muuttaa sopivaksi. Minä motivoin aikanaan itseäni vammaisurheilijoiden avulla. Jos pommien pirstomat sotilaat kykenevät urheilemaan ilman jalkoja, kovissa kivuissa ja treenaamaan itsensä hyvään fyysiseen kuntoon, pystyy siihen keski-ikäinen läski nainenkin. Tarvitsee ainoastaan sitä halukkuutta asiaan.

Suomalaisethan tykkäävät juoksennella metsissä, ja luonnossa ylipäätään, joten ulkona tapahtuva liikunta sopii monelle. Kun olin terveyskeskuksen hyvinvointiryhmässä muutama vuosi sitten, oli siellä eräs vanha rouva, joka oli keksinyt loistavan liikuntamuodon liukkaille keleille. Hän ajoi ensin bussilla metrolle ja metrolla suuriin kauppakeskuksiin. Niissä hän lenkkeili reippaasti kerroksesta toiseen. Ei tarvinnut liukastella. Lisäksi hän teki lihaskuntoa kohottavia liikkeitä tuolijumpalla, perunapusseilla ja juomapulloilla. Painoa oli lähtenyt vuodessa 7 kg. Hän itse kertoi siihen olevan syynä myös kauppojen hevi-osasto, joka on kaikissa kaupoissa ensimmäisenä. Hän oli tehnyt valinnan ja päätöksen keskittyä tuohon osastoon tuotteineen. Hän söi edelleen mieleisiään ruokia, myös herkkuja, mutta oli liikunnan avulla saanut tolkun määriin ja siihen kuinka usein niitä söi. Inspiroiva ihminen.

Sitten musiikkiterapiaan, josta en tiennyt yhtään mitään ennen omaa kokemustani. Koska vaikutus on ollut suuri hyvinvointiini sekä psyykkisesti että fyysisesti koitan avata ajatuksiani saamastani hyödystä.

Kun vuonna 2006 aloitin juoksuharrastuksen, huomasin pian, että tarvitsen jotain avuksi, sillä hölkkääminen oli tylsääkin tylsempää puuhaa. Juoksumatolla tylsää, pururadalla metsässä tylsää, maantien laidassa tylsää eli tylsää. En keksinyt muuta keinoa kun hankkia piuhat korviin ja avata radion. Tuolloin kuuntelin radio Novaa, josta usein soi Juha Tapion Kelpaat kelle vain. Se oli silloin sanoiltaan merkityksellinen ja antoi voimaa lenkillä. Nyt minun ei tarvitse enää kelvata kenellekään, sillä ymmärrän tuon toisille kelpaamisen vahingollisen viestin. Kun epätoivoisesti yritämme kelvata muille ihmisille unohdamme itsemme. Minä kelpaan itselleni ja se on ainoa kelpaaminen, jolla on mitään merkitystä. Biisistä pidän edelleen ja Juha Tapiosta muutenkin.

Vaihdettuani jossain vaiheessa kanavaa radio Nostalgiaan palasin musiikin suhteen omaan lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Kun arki muuttui toisenlaiseksi muuttaessani Unkariin, alkoi musiikki tehdä työtään mielessäni monella tavalla.

Kuuntelin Nostalgiaa ainoastaan salilla urheillessani. Avasin sen kello 7 aamuisin ja suljin parin tunnin päästä kun lopetin. Nyt avaan sen kello 5.45 kun lähden salille ja suljen joskus puoli ysin maissa. Olen siis tehnyt näin noin kahdentoista kuukauden ajan kun huomioin koronan aiheuttamat salien kiinniolot. Aamuisin soi aikalailla samat biisit enkä voi valita suosikkejani enkä sitä, miten ne soivat minäkin aamuna. Yleensä ihminen haluaisi kuunnella mieleistään musiikkia, ja siihen käsittääkseni perustuvat itse valitut soittolistat. Tässä tapauksessa toinen henkilö päättää, mitä soi milloinkin, ja minä joko kuuntelen tai en.

Koska teen suoritettani samalla en puutu musiikkiin vaan olen keskittynyt ensisijaisesti sen antamaan rytmiin. Itä-Suomen yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan musiikki parantaa suoritusta huomattavasti. Sen voin allekirjoittaa, sillä tempo laskee välittömästi, jos jostain syystä kuulokkeet mykistyvät. Mutta olen huomannut myös muunlaista vaikutusta.

Biisit tuovat tunteita ja joitain muistojakin mieleen. Ne ovat mukavia, onnellisia, mutta ne ovat olleet myös ahdistavia, surullisia ja tuskallisia. Huomasin jossain vaiheessa, että niiden toistuessa aloin saamaan joitain muistoja takaisin. Traumatisoitunut mieli palautti onnen hetkiä kaukaa menneisyydestä, mutta mieli myös esti palauttamasta tuskallisia muistoja lieventäen kuitenkin ahdistusta niiden osalta. Ilmeisesti traumaattisiin tapahtumiin liittyi myös musiikki, sillä nyt määrättyjen biisien soidessa niiden laukaisema ahdistus alkoi helpottaa, samoin suru. Suruun taitaa sisältyä monet menetykset, jotka niiden traumaattisuuden vuoksi mieli on pyyhkinyt pois. Ei nähtävästi tarvitse palauttaakaan noita muistoja vapautuakseen tuskasta, pelosta ja hylätyksi tulemisen kokemuksesta – musiikki korjaa mielen ja sielun.

“Musiikki terapeuttisena välineenä aktivoi alitajuista, tiedostamatonta mielenmaisemaa. Sen keinoin voidaan sekä paljastaa että parantaa. Musiikin avulla voi käsitellä vaikeitakin asioita turvallisesti, symbolisen etäisyyden päässä. Musiikki saa aikaan vuorovaikutusta, se antaa esteettisiä kokemuksia ja tuottaa mielihyvää. Musiikilla on myös fysiologisia vaikutuksia. Sen avulla voidaan stimuloida tai rauhoittaa. Musiikkia käytetään hyväksi myös kivunhoidossa.” Näin kuvaillaan musiikkiterapiaa sen yhdistyksen sivuilla.

Olen siis saanut ihan vahingossa musiikkiterapiaa kuntoillessani. Omalla kohdallani on ollut merkityksellistä musiikin sijoittuminen pääasiassa 60- 80-luvuille traumojen syntyhetkiin, samojen biisien toistuvuus ja se, etten itse ole puuttunut valintaan – siis suostuminen. Pitkäkestoisuus on myös avaintekijä, sillä olen huomannut vaikutuksen vasta viime aikoina.

Halusin avata asiaa sen vuoksi, että usein huonokuntoisuuteen, liikkumattomuuteen, surkeisiin elämäntapoihin, ärtyneisyyteen ja tyytymättömyyteen, liittyy sellaisia vanhoja elämään liittyviä asioita, joita me emme enää tule edes ajatelleeksi, mutta jotka vaikuttavat silti halusimme tai emme. Onnentunne on lisääntynyt ja katkeruus hellittänyt. Toppahousurockin parantava vaikutus on tullut todeksi.

Kannattaa kokeilla – on ilmaista. Tai no, toppikset maksaa jotain ja kuulokkeet jotain, mutta investointi tuo runsaasti voittoja.

Vituttaa niin ettei veri kierrä

Jatkan synkkää pohdintaani niistä asioista, jotka tuhoavat kaikki pyrkimyksemme muuttaa tapojamme.

Tänään on vuorossa kauna, katkeruus ja kateus eli yksinkertaisemmin vitutus. Ympärillämme on maailma täynnä ihmisiä, yhteisöjä, instituutioita ja herra ties mitä, jotka aiheuttavat vitutusta joskus niin, ettei veri kierrä eikä henki kulje. Aina löytyy tekijöitä, jotka heilauttelevat tunteitamme suuntaan ja toiseen, joiden tunteiden vuoksi ajaudumme reagoimaan miten milloinkin. Toiset ihmiset osaavat käsitellä tunteitaan siten, etteivät reaktiot vie heitä vahingolliseen toimintaan, eivätkä he takerru ylenmäärin eilisen ikäviin kokemuksiin. Minä en ole sellainen henkilö. Tapani reagoida, enemmän tai vähemmän ikäviin kokemuksiin ja kohtaamisiin, on ollut vahingoittaa itseäni paitsi syömällä ja juomalla, myös kiihtymyksellä ja pään sisäisillä veivauksilla. Ikäviin olotilohin on sisältynyt tiedostettua ja tiedostamatonta vihaa, kaunaa ja katkeruutta. Kaikki se negatiivinen tunnemyrsky suunnattuna muihin ihmisiin ja instituutioihin vahingoittaa ainoastaan minua, ei ketään muuta. Karsein lausahdus meitä itseämme kohtaan on: “annan anteeksi, mutta en unohda.” Tuo ”mutta” mitätöi anteeksiannon ja siitä kärsimme ainoastaan me itse. Kohteemme viis veisaa anteeksiannoistamme, usein heillä ei ole aavistustakaan, mitä meillä on meneillään.

Tiedostettua osaa tunne-elämän ongelmista olen saanut käsitellä erilaisissa terapioissa vuosikymmenet, mutta tiedostamattoman osan käsittely on edellyttänyt riippuvuuksien koteloimista ja ylettömästä kontrolloinnista irtautumista. On täysin mahdotonta toipua ilman raittiutta addiktiosta, pää ei kertakaikkiaan ole mukana hommassa, eikä tunne-elämä saa mahdollisuutta rauhoittua ja eheytyä. Tämän vuoksi myös nämä yksittäiset kuuriluontoiset syömisen ja juomisen haltuunotot, kontrolloidut dieetit, päättyvät yleensä huonompaan kuin ne alkujaan olivat. Minä en halunnut enää kuudenkympin lähestyessä pelkkää hyvää terveyttä tai hoikempaa kroppaa, minä halusin onnellisen elämän. Onnellisen ja tasapainoisen vanhuuden, sillä suurin osa elämää on jo takana. Sillä polulla nyt tallustan päivän kerrallaan.

Jos luit edellisen blogini ja innostuit tarkastelemaan syömisiäsi ruokapäiväkirjan avulla, niin todennäköisesti olet paremmin perillä toiminnastasi. Mikäli olet saanut oikean kipinän muutokseen, niin nyt voit laatia suunnitelmaa syömisistäsi, laatia ruoka-ajat (3 ateriaa ja 2 välipalaa päivässä on suositus) vaikka viikoksi kerrallaan. On tärkeää, että noudatat suunnitelmaasi päivän kerrallaan. Tänään pidät kiinni lupauksesta itsellesi, oli eilinen ollut mitä hyvänsä. Huomista ei vielä ole, joten älä mieti sitä. Kun astuu pois tästä hetkestä, astuu ulos elämästä. Elämä on tässä ja nyt.

Jos joku on kiinnostunut alkoholin kulutuksestaan, niin netistä löytyy kohtuu- ja ongelmakäytön määrittelevät rajat alkoholiannoksina. Ne määritellään senttilitroina, mutta voin kertoa, että omalla kohdallani laskin ne pulloina. Jos pullon avasin sen myös join. Sitten saatoin avata toisen pullon jne. Minulla ei ollut ongelmia ymmärtää ja myöntää, että olen alkoholisti. Mutta….. jokaisen ihmisen on nämä asiat itse ratkaistava. Samalla tavoin voi pohtia shoppaamistaan, pelaamistaan, siivoamistaan jne. Jos asia aiheuttaa hankaluuksia elämässä, tai ihan vaan vie aikaa ja ajatuksia liikaa, voi kirjata ylös toimintaansa ja halutessaan tehdä asialle jotain laatimalla suunnitelman.

Riippuvuussairaudet ovat itsensä kieltäviä, joten usein ei lääkäreiden sanomiset mene perille. On kuin vettä kaataisi hanhen selkään. Puhuin tästä juuri pari päivää sitten endokrinologin kanssa viimeisellä kontrollikerralla leikkauksen jälkeen. Hän sanoi eron olevan kokemusasiantuntijan ja lääkärin välillä se, että minä voin täräyttää suoraan, lääkärit ja hoitajat eivät. Kun he sitten kohteliaasti yrittävät esittää vaihtoehtoja haitallisiin tapoihimme, ehkä kajoavat meidän syömisiimme ja/tai juomisiimme (tai muihin haitallisiin toimintoihimme), heistä tulee ikäviä paskiaisia tai huonoja lääkäreitä. Jotkut lääkärit sitä ovatkin, kaikissa ammattikunnissa on myös huonoja toimijoita. Esimerkiksi ortopedeissä olen törmännyt muutamaan paskiaiseen, jotka kohtelivat minua ikävästi ja epäasiallisesti. Tosin he saattoivat olla itse työssään loistavia, se jäi minulta kokematta. He olivat epäkohteliaita eivätkä osanneet käsitellä lihavuutta sairautena. Osa ei edelleenkään myönnä sitä sairaudeksi. Jonkun mielestä ei ole olemassa syömishäiriöitäkään. He ovat näitä “itsekurityyppejä”.

Saan olla kiitollinen faijalle, joka opetti miten toimia, kun on kyseessä auktoriteetti, joka toimii väärin. Lääkäreiden kohdalla olen laittanut valitukset epäasiallisuuksista ja virheistä potilasasiamiehille ja kaupungin valituselimeen. Viimeksi tein valituksen terveyskeskuslääkäristä, joka ohitti tyynesti vaivani eikä kirjoittanut tarvitsemiani lääkkeitä. Sen jälkeen vaihdoin lääkäriä, ja nyt ovat asiat erinomaisesti. Sain anteeksipyynnön kaupungin terveydenhuollon ylilääkäriltä, ja asia on loppuun käsitelty. Tein oman osani ja se riittää. Tärkeintä on, etten jää jauhamaan asiaa yhtään enempää, se ei hyödytä lainkaan – päinvastoin. Olen joutunut puuttumaan useamman kerran terveydenhuollon palveluihin valittamalla, ja aina ovat asiat parantuneet, mutta sitten on tullut kohdalle taas seuraava tolvana. Pitää jaksaa tehdä oma osuutensa uudelleen ja uudelleen.

Mikä tässä nyt sitten on ongelmana meikäläiselle? No se, että tällä sisäisellä rakenteella ei ole varaa suuttua ja kaunaantua edes oikeutetuissa tapauksista. Tarkemmin: kiukku, kauna, katkeruus ja kateus ajaa jääkaapille ja Alkoon. Niitä tunteita ei halua kohdata, niistä ei pääse eroon ja siksi ne on syytä dumpata jollain. Niitä ei voi myöskään kontrolloida mitenkään. Minä en saa tätä palloa pyörimään haluamallani tavalla väänsin asiaa mihin suuntaan tahansa. Myös soittelu kavereille ja tapauksen jauhaminen tolkuttomasti on eräänlaista riippuvuutta – riippuvuutta kiihtymykseen. Näin vitutus tulee väliin ja tuhoaa hyvät yrityksemme, vaikka olisimme tehneet minkälaisia suunnitelmia ja edistyneetkin niissä.

Tapa reagoida asioihin on usein peritty jo lapsuudessa. Toisilla se on vaikenemista ja toisilla raivoamista, ja kaikkea tältä väliltä. Minä olen harrastanut raivoamisen ja asiallisuuden lisäksi myös kostamista. Olen voinut suunnitella sellaista pitkäänkin, ja iskenyt tilaisuuden tullen. Joskus minua loukannut ei ole edes tiennyt kuka iski. Tunteisiin olen syönyt ja juonut tai toimittanut jotain asiaa kiihkeästi, työ on ollut sellaista.

Kun sitten tulin siihen ikään, että päiviä on enemmän takana kuin edessä, terveys oli mennyt, toivottomuus tullut osaksi arkea, eikä olisi halunnut enää herätä aamuisin, oli aika ryhtyä toimenpiteisiin.

Ensimmäinen edellytys mihinkään on rehellisyys. Olin mielestäni rehellinen muille ja itselleni. Aloin kuitenkin epäillä sitä, sillä kompuroin alussa pahasti toipumisen polulla. Aloitin elämäni kuntoon laittamisen vuonna 2009. Painonnousu pelotti, sillä tuttuja ihmisiä samojen ongelmien kanssa kuoli lihavuuteen. Kaksi tuntemaani henkilöä konkreettisesti tukehtumalla läskeihinsä, jotka painoivat keuhkot kasaan. Korkki oli helpompi pitää kiinni kuin hallita syömistä, mutta vaikeimpina ahdistuksen hetkinä se aukesi muutamia kertoja. Alkoholi ei enää tuonut mukanaan sitä helpotusta, mitä se oli tuonut aiemmin. Lisäksi tietoisuus toisenlaisesta elämästä vei viimeisenkin hohdon juomisesta. Aloin lähestyä sitä pistettä, jolloin tulee halu tehdä mitä tahansa onnellisen elämän ja toipumisen eteen.

Eräänä torstai-iltana syksyllä vuonna 2017, siis kahdeksan vuotta aloituksen jälkeen, istuin eräässä vertaistilaisuudessa, jonne saapui neljä tuttua ihmistä. Istuin väsyneenä ja apaattisena tuolissani katsellen kenkiäni. Kun nostin katseeni, heidän saapuessaan iloisesti tervehtien, en ollut nähnyt heitä aikoihin, iski tajuntaani syy karmeaan olooni. Minä, joka en ole kateellinen kenellekään, älysin olevani kateellisuuden lisäksi myös katkera ja kaunainen noille ihanille ihmisille, joista olin pitänyt suunnattomasti heti heihin tutustuttuani. Miksi ihmeessä? Siksipä tietysti, että he olivat toipuneita, menestyviä, hyväsydämisiä, kiitollisia ja kauniita. Heillä oli kyky pysyä tässä hetkessä, toi elämä eteen millaisia vastoinkäymisiä hyvänsä. Tajusin syynkin siihen mikä minut erotti heistä. He olivat tehneet niitä toimenpiteitä, joiden avulla toivutaan, mutta minä en ollut. Olin toki jotain tehnyt, mutta en kaikkia niitä toimenpiteitä, joita olisi pitänyt. Ne eivät mielestäni “sopineet” minulle. Minäminäminä luulin tietäväni paremmin – jälleen kerran. Nuo negatiiviset tunteet olivat epämääräisiä oloja, jotka sairaus taitavasti piilotti minulta. Nyt kuitenkin sain kokea sen hetken, jolloin oikeanlainen rehellisyys murtautui esiin. Se oli valtava herääminen todellisuuteen. Siitä alkoi minun kiipeämiseni pimeästä luolasta kohti valoa, terveyttä, toipumista ja onnellisuutta. Minun oli tehtävä kaikkia ehdotettuja toimenpiteitä tuntui miltä tuntui, ei ainoastaan niitä, jotka mielestäni “sopivat” minulle.

Aloitin lääkärikäynnillä. Lääkäri ei toiminut haluamallani tavalla, jolloin tuttu raivo kumpusi sisällä. Tajusin kuitenkin pian, että hän toimi minun parhaakseni, vaikka jouduin vielä hetken kärvistelemään. Ensimmäisenä kävin siis käsiksi tuohon kauna, katkeruus ja kateus juttuun. Tein moneen kertaan listoja noista asioista, mutta tällä kertaa kirjasin ylös myös oman osuuteni (lääkärin motiivin ja oman vitutukseni). Mikään ei etene jos ei ota vastuuta itsestään ja tekemisistään riippumatta siitä, mitä muut ovat tehneet. Muiden tekemiset eivät kuulu minulle, muut hoitelevat omat juttunsa minä omani. Johan alkoi tapahtua.

Vähitellen sisäiset tunnetilat hellittivät otettaan, ja niihin oli helpompi puuttua ennen kun ne ottivat vallan. Yksi toimenpide oli välimatkan ottaminen koiraharrastukseen. Se sisältää kaiken ihanan lisäksi myös runsaasti ikäviä asioita, joihin sisältyy tuo riippuvuus kiihtymykseen ja kontrollointiin. Toisista pahan puhuminen oli niin jokapäiväistä, ettei sitä enää edes huomannut. Niille ihmisille, jotka ovat edelleen ystäviä, olen suoraan sanonut, etten halua kuulla minkäänlaista pahaa enkä negatiivista kenestäkään. Muutaman ihmisen kanssa laitoin välit poikki kokonaan.

Pienin askelin pyristelin irti mielen kuohunnoista ja nyt, vuonna 2021, saan ne laantumaan jo varsin nopeasti. Jokainen päivä joudun kuitenkin tekemään sen eteen työtä. Jos herpaannun hetkeksikään olen takaisin suossa. Pysyvään muutokseen menee minulla aikaa useita vuosia, ehkä ei ole riittävästi päiviä jäljellä, mutta jo päivittäiset toimenpiteet takaavat onnellisen päivän.

Kun ruokapäiväkirjaan kirjaat syömisiäsi, voit nyt yrittää puolittaa syömiset. Jos se on liikaa, vähennä neljännes. Aterioita ei saa jättää väliin. Jos suutut johonkin ihmiseen, kirjoita kymmenen positiivista asiaa hänestä. Jos suutut johonkin muuhun, kirjoita kymmenen positiivista asiaa. Jos muuten vaan vituttaa niin ettei veri kierrä, kirjoita kymmenen asiaa, joista olet kiitollinen. Vitutus saattaa olla jäljellä, mutta veri alkaa kiertää.

Elämän nälkä

Tää niitä aamuja on kun en tiedä

Kannattaako nousta vai jäädä

Vetää peitto yli pään

Ja hautautua alle kivisen kuoren

Aamuyössä sydän yksin lyö

Eikä pääse läpi surujen vuoren

Pelko pimeyttä pitkin liikkuu

Tuntuu niinkuin päivää ei tulisikaan

Ja silloin kun henkäys aamutuulen

Jokin täyttää tämän pienen huoneen

Se mut viimeinkin herättää

Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä ei voimiaan säästä

Minut pystyyn kiskaisee

Elämän nälkä istuu olkapäällä käskee lähde jo täältä

Mua eteenpäin rohkaisee

Elämän nälkä

Eteenpäin rohkaisee

Verhot sivuun liukuu ja katson

Kuinka valo pois työntää varjon

Joka sieluni yöhön kietoi

Vaikka irti siitä päästä tahdoin

Kun olin maahan lyöty eikä kukaan

Voinut yli syvän virran mua kantaa

Elämä välissä taivaan ja maan

Elämä syksyyni valonsa tuo

Ja silloin kun henkäys aamutuulen

Se täyttää tämän pienen huoneen

Se mut viimeinkin herättää

Elämän nälkä …

Olin jo luovuttaa koko bloggauksen turhana, mutta sitten kuoli Pave Maijanen. Viikonloppuna menehtynyt muusikko, joka on vaikuttanut minun nuoruudestani lähtien, sai lähteä inhottavan sairauden, ALSin, tappamana. Siitä ei parannuta vaikka tekisi mitä. Minä olen saanut valita sairauden ja toipumisen välillä, se on valtavan suuri lahja. Kun tänä aamuna varhain poljin jälleen salilla kuntopyörää, tuli Radio Nostalgialta tämä Maijasen biisi, ja se antoi uutta voimaa ja inspiraatiota tähän minun kirjoitteluuni. Juuri tuo elämän nälkä nyki minut kuoleman porteilta takaisin elämään. Se sama nälkä kiskoo myös aamuisin ylös salille.

https://www.youtube.com/watch?v=uttYnh8hBQk

Vuoden vaihtuessa on taas lehdet täynnä erilaisia laihdutus-, kuntoilu- ja muita elämäntapamuutoskuureja. Olen niitä itsekin vuosikymmenien aikana lueskellut, mutta koskaan en ole vaivautunut niitä koittamaan. Menin aina Painonvartijoihin ja onnistuin hetkellisesti erittäin hyvin. Tiedän tarkkaan virheeni ja kuurien mahdottomuuden. Siitä kerron nyt aivan ensimmäiseksi.

Miksi kuurit epäonnistuvat ja vievät vielä suurempaan ahdinkoon?

Lyhyt vastaus on se, että ne ovat kuureja, jotka loppuvat. Mikäli haluaa muutosta on tehtävä pysyviä muutoksia. Kuurin loputtua asiat palaavat ennalleen, painon kohdalla pudotetut kilot tulevat takaisin ja kuurien seurauksena tulee muutama kilo vielä plussaa. Tipattoman tammikuun jälkeen toisilla riistäytyy juominen lapasesta. Tämä on kylmä totuus, jonka voitte tarkistaa keneltä tahansa lääkäriltä, ravitsemusterapeutilta, päihdealan- tai muulta ammattilaiselta. Sellainen henkilö, jolla on muutama kilo ylimääräistä joulun tai kesän jäljiltä, mutta on muuten lähellä normaalipainoa, ja omaa normaalin suhteen ruokaan, ei ole mitään ongelmia. Hän voi pitää kuurin, mutta todennäköisesti kilot karisisivat joka tapauksessa, kun normaali arki alkaa taas rullata. Mutta kaikki ne, joilla on vähänkin ongelmia ovat varmasti huomanneet, että vuosien mittaan ongelma etenee ja kasvaa. Mikä sitten neuvoksi? Kuinka voi itseään auttaa?

Ensin on oltava halu muutokseen. Todellinen halu! Se, että haluaa painon putoavan, mutta syömisen jatkuvan ennallaan, ei ole oikeanlaista halua. Monet alkoholistit haluavat päästä alkoholin aiheuttamista terveys- ja muista ongelmista lasi kädessä. Tai ihan vaan ottaa joskus vähän, yhden lasillisen. Alkoholin kohdalla yksikään ryyppy ei ole mahdollista ongelmajuojalle, mutta ruoan kohdalla voi herkkujakin syödä, kunhan on ensin puuttunut oikealla tavalla ongelmaan. Mikä on oikea tapa?

Rehellisyys on ehdoton edellytys yhtään mihinkään toipumiseen yhtään minkään asian kohdalla. Rehellisyyden löytymiseenkin tarvitaan halua ja toisinaan työtäkin. Moni meistä pakoilee asioita erilaisten vedätysten takana. Juoppo ilmoittaa olevansa juoppo ja saa näin oikeutuksen jatkaa juomistaan. Joku ilmoittaa olevansa laiska ja saa näin oikeutuksen jäädä sohvan pohjalle. Joku selittää viimeiseen hengenvetoon, että vika on geeneissä, ei voi tehdä mitään. Sitten on valtava joukko ihmisiä, jotka syyttävät kaikesta mahdollisesta kohtaloaan, perhettään, kipujaan, ystäviä tai niiden puuttumista, köyhyyttään tai yhteiskuntaa kokonaisuudessaan. Tahdonvoiman puuttumista siunailee lähes kaikki, mutta sillä ei tee lopulta tee yhtään mitään, päinvastoin se saattaa aiheuttaa suunnatonta vahinkoa ja laukaista pahojakin syömishäiriöitä. Sitten ovat nämä klassikot: #josolisniintainäinniinsitten tai #mutkusitätaitätä tai #sitkuasiatonniintainäin”. Siinä ne vuodet sitten kuluvat kenellä mitenkin, mutta kilojen lisääntyessä.

Lehdet myyvät hyvin, mutta apua saa todella harva. Tuon uusimman ET-lehden mukana tuli 60+ kuntoon erikoisnumero, joka ei ole ollenkaan huonoimmasta päästä. Siellä hieman avataan myös tätä onnistumisen ongelmallisuutta, mutta koska näihin ongelmiin kuuluu niiden itsensä kieltäminen, moni ohittaa iloisesti kylmät tosiasiat. Mikäli saat käsiisi vuoden ensimmäisen ET:n ja tämän erikoisnumeron, niin suosittelen lukemaan ensimmäisenä sivulta 32 alkavan Pian tarinan. Kuusikymppinen Pia on tehnyt loistavaa työtä kokonaisvaltaisesti muuttaen elämäntapojaan syömisen ja liikunnan suhteen. Vuoden aikana hän on pudottanut 5 kg painoaan. Kuinka moni tyytyy tähän? Villi veikkaus, että haluat lukea niitä juttuja, joissa 5 kg lähtee viikossa. Juuri sen vuoksi tulet epäonnistumaan yhä uudestaan ja uudestaan.

Minä suosittelen kaikille ensin lääkärissä käyntiä. On hyvä tietää onko korkea verensokeri, alkava tai jo oleva diabetes tai metabolinen oireyhtymä kaikessa kukoistuksessaan.

https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00045

Lääkäriä ennen kannattaa pitää ruokapäiväkirjaa. Tämä on ikävä toimenpide, sillä se pakottaa rehellisyyteen. Itse tappelin vastaan, ja tappelen toisinaan vieläkin, kaikin mahdollisin tekosyin. Kun käsien hermovauriot estivät kirjoittamisen, ravitsemusterapeutti pilasi koko jutun vaatimalla valokuvat syömisistäni. Syömishäiriöklinikalla edellytettiin sitoutuminen toimenpiteisiin varsin suorasukaisesti sanomalla, että tuolla on ovi jos ei halua tehdä kuten ohjeet edellyttävät. Jonot ovat pitkät ja tulijoita on, on siis väärin kiukutella hoito-ohjeita vastaan. Eräällä henkilöllä oli ongelmia lounaan syömisen kanssa työpaikallaan. Oli sitä sun tätä syytä ja häiriötä muiden ihmisten toimesta, mikä esti lounaan syömisen. Viimein psykiatrian erikoislääkäri sanoi: “Otat evääsi ja menet WC-pöntölle istumaan ja syömään. Ovi lukkoon. Ei taatusti tule keskeytyksiä.” Viikon kuluttua henkilö kertoi tehneensä näin, ja siitä pitäen hänkin sai lounaan syötyä.

Tämä on yksi tärkeimmistä toimenpiteistä

Minä kirjoittelen nyt pienissä osissa tätä juttuani muutoksesta, sillä fakta on myös, ettei ihminen jaksa keskittyä liian pitkiin kirjoituksiin. Päätän tämän ensimmäisen osan tähän ja ne, jotka haluavat jotain tehdä itsensä hyväksi saavat pari kotitehtävää:

Pidä ruokapäiväkirjaa joko vihkoon tai kuvaa syömisesi.
Mieti mitä haluat muuttaa ja kirjoita se ylös.
Mikäli voit käyttää kynää hanki vihko ja/tai kalenteri.

Voimia!

Kultaisia teitä kotiin

Päätin Malagan kohdalla jatkaa rantatietä kohti pohjoista. Vaikka oli aamuruuhkan aika oli sunnuntailiikenne. Jonkin aikaa ajettuani olin tiellä yksin, pari autoa tuli vastaan. Alkoi nousuosuus ja kauhukseni näin edessä kuorma-auton, jonka puisten laitojen rakosista yrittivät siat työntyä läpi. Rukoilin, että Pandassa riittää voimaa ohittaa tuo kuljetus nousussa. Hetken olin rinnalla ja kuulin eläinten kirkumisen ja näin niiden katseet. Loppuelämän muisto, jota en olisi halunnut. Päätökseni olla syömättä eläimiä sai vahvistusta ja toivoin, että en enää näkisi matkallani noita kuljetuksia. Turha toive, Euroopan tyhjillä teillä niitä riitti neljäntuhannen viidensadan kilometrin matkalle useita – myös koiria. Unkarilaiset eläinsuojeluystäväni käräyttivät kuvaamani kuljetuksen viranomaisille. Se oli täysin laiton kuljetus matkalla Espanjasta johonkin. Minä kuvasin sitä aamulla varhain salaa autosta, kun heräsin koirien meteliin. Näitä ”resque” -koiria varastetaan ja tuotetaan kenneleissä ”pelastettaviksi”. Kaikilla on ”tarina”, joka vetoaa ottajiinsa. Mitä enemmän niitä otetaan, sitä enemmän näitä autoja ajaa täysillä lasteilla ympäri maailman teitä. Osa tätä loistavaa markkinoiden maailmaa.

Eivät päässeet ulos eivätkä saaneet vettä

Olin varautunut ajamaan Helsinkiin Haaparannan kautta, sillä tietoa sallitaanko ylitykset ei vielä lähtiessä ollut. Olin hankkinut Pandaan uudet kitkarenkaat, koska kelit pohjoisessa olivat edelleen talviset. Olin tehnyt Coinissa vuokrasopimuksen asunnosta sähköisesti. Kuin ihmeen kaupalla sain kodin samasta rapusta mistä lähdinkin, asunto A2 vaihtui A4:ään. Olin ottanut yhteyttä myös Suomen lähetystöihin Madridissa, Pariisissa, Berliinissä, Kööpenhaminassa ja Tukholmassa. Minulla oli koko matkan ajan ajantasainen tieto tilanteesta rajoilla ja maiden sisällä. Erikoisen hyvää huolenpitoa sain Berliinistä, josta minuun oltiin yhteydessä puhelimitse. Koko kevään ajan Suomen ulkoministeriön toimipisteet pitivät huolta meistä, jotka olimme tehneet pyydetyn matkustusilmoituksen viimeistään pandemian alettua. Tiedän ulkoministeri Haaviston antaneen ohjeet jokaisen ulkomailla olevan suomalaisen huolenpidosta, jonka virkailijat hoitivat erinomaisesti. Kiitos Pekka Haavisto!!

Espanja on suuri maa ja ensimmäisenä päivänä pääsin melkein Barcelonaan. Minusta kauneinta Espanjaa oli karu Murcian alue. Siitä tuli mieleeni Pohjois-Afrikan hiekka- ja vuoristoaavikot, joista pidän todella paljon. Ei juuri vihreää näy, mutta eri sävyistä ruskeaa kyllä.

Ranska oli yhtä tyhjä kuin Espanja. Tajusin, että sain kokea jotain todella ainutlaatuista, tyhjät moottoritiet läpi Euroopan. Tyhjä Saksa tuntui todella oudolta, sillä se ei normaalisti ole koskaan ollut tyhjä mihinkään aikaan vuodesta, viikosta tai vuorokaudesta. Jossain vaiheessa tuli tieto, että matkustajia otetaan jälleen 14.5. lautoille. Soitin Finnlinesille kysyäkseni paikkaa Travemundesta Helsinkiin, mutta tonnin halusivat rahaa, joten päätin ajaa Tukholmaan. Sieltä pääsisimme Turkuun ensimmäisellä mahdollisella Viking linen laivalla hintaan 99 euroa.

Matka sujui erinomaisesti Pandassa nukkuen. Vuosien kokemuksella olin varustautunut puristussukilla ja Tarjalta saamani kipulääkkeet auttoivat öiden yli. Rekkoja oli Saksasta eteenpäin normaalisti. Kauppa käy pandemiasta huolimatta, ja tavaran on liikuttava. Nuo autot ajavat ruokaa pöytiin sekä tarpeellista ja tarpeetonta tavaraa muihin tarpeisiimme. Mieleen tuli jälleen kerran, kuinka kovaa duunia tuo rekkakuskien homma onkaan. Pitkiä matkoja kaukana kotoa ja huonolla palkalla. Käsittääkseni tuo ala on yksi niistä “riistoaloista”, joissa käytetään hyväksi köyhiä ihmisiä maista, joissa minkäänlainen lainsäädäntö ei turvaa heidän, eikä muidenkaan ihmisten minimipalkkoja. Markkinatalous takaa eläinten, mutta myös ihmisten huono-osaisuutta. Ja kyllä, meillä Suomessa on samaa hyväksikäyttöä. Minä en kuulu niihin autoilijoihin, jotka kiroilevat venäläisiä, puolalaisia, romanialaisia tai minkään maalaisia rekkakuskeja tai rekkoja.

Espanjassa, Ranskassa ja Saksassa kaikki käyttivät mukisematta maskeja. Arvostin kovasti sitä, että kaikki kokivat yhteiseksi vakavan asian ja toimivat sen mukaisesti. Oli maskeista sitten hyötyä tai ei, niin varmaa on, ettei niistä haittaakaan ole. Kun lähtömaassa oli varsin vakava tilanne, ja kuolinkellot soivat jatkuvasti, en ymmärtänyt “oikeuksien” ja “vapauksien” puolustajia lainkaan niiltä osin, jotka koskivat maskisuosituksia tai -pakkoa. Mitähän ne ihmiset tekisivät sodan puhjetessa? Huutaisivat oikeuksiaan ja vapauksiaan rajoitusten suhteen. Mutta, ihminen on mikä on, ja suurin osa nykyporukkaa ei ole sotaa kokenut, joten on varaa olla hyvinkin itsekäs kun ei muusta tiedä.

Yksinkertaiset ohjeet, jotka kaikki ymmärsivät

Tanskaan ajaessani alkoi olla jo enemmän liikennettä. Rajatarkastus oli tarkempi kuin oli ollut muilla rajoilla. Passista syötettiin tiedot koneelle ja hiukan kesti, että sain luvan jatkaa matkaa. Ajoin lähimpään Lidliin ostamaan ruokaa, mutta siellä oli niin paljon ihmisiä, että jatkoin matkaa. Pysähdyin eräälle isommalle levähdyspaikalle, josta sain syötävää ja päätin jäädä sinne myös yöksi. Kävelimme Aishan kanssa kunnollisen lenkin, mutta sään muuttuessa kylmäksi ja sateiseksi varsin nopeasti, kaivauduimme peittojen alle pienessä Pandassa. Välillä heräsin kylmyyteen ja käynnistin auton, mutta hyvin meni yö kelin surkeudesta huolimatta.

Ylittäessäni juuri Ruotsin rajaa sillalla, sain viestin lapsuudenystävältä, joka asuu Tanskassa matkan varrella. Kahvihetki siirtyi tulevaisuuteen, toivottavasti se vielä joskus toteutuu. Ranskassakin jouduin ohittamaan ystäväni muutaman kymmenen kilometrin päästä, sillä päätieltä ei ollut lupa poiketa mihinkään. Onneksi some mahdollistaa yhteydet vaivattomasti.

Ruotsiin ajaessani oli rajalla myös kunnollinen tarkastus. Näin niitä rosvoja saadaan kiinni, kun viranomaiset tekevät työnsä ja ovat tarkkoja. Arvostan suuresti. Sitten halki Ruotsin tiellä, joka on tylsimpiä koko Euroopassa. Tyhjää oli jälleen, mutta siellä ei koskaan minun ajaessani ole milloinkaan ollut ruuhkaista. Tukholmaan tullessa ajoin tunneleissa harhaan hetkeksi. Googlen täti ei saanut ohjattua, sillä yhteys katosi pitkissä tunneleissa. Löysin lopulta ulos, ja satama löytyi tunneleista huolimatta omalla suuntavaistolla.

Jouduin odottelemaan satamassa vuorokauden verran, sillä hidastelusta huolimatta olin ajoissa. Katselin vierestä ohi ajavia busseja, jotka iltapäiväruuhkassa olivat aivan täyteen ahdettuja. Maskeja ei näkynyt kenelläkään Tukholmassa, mutta matkalla bensiksillä käydessä niitä ihmisillä kyllä oli. Aamupäivällä kävin kaupassa, ja siellä oli lähes kaikilla, olivat suurin osa ikäihmisiä.

Suomalaisia matkailuautoja tuli viimein satamaan myös. Olivat tulossa Espanjasta ja poikenneet Upsalassa eläinlääkärillä hakemassa matokuurit ja leimat koirien passeihin. Kun asetuimme jonoon, sain kunnian ajaa ensimmäiseksi. Autokuntien miehet olivat selkeästi ihmeissään, että olinko todella ajanut Pandalla neljätuhatta viisisataa kilometriä. Olinhan minä, ihan paras auto meidän tarpeisiin. Jos voittaisin lotossa ostaisin nelivetoisen Pandan, ihania.

Laivaan ajaessa jouduin toteamaan, että se oli aivan täpötäynnä. Hytit oli siivouksen jäljiltä sinetöity. Ainoa asia mikä oli huonosti hoidettu oli ruokailu. Kunnollista ruokaa ei ollut saatavilla lainkaan. Järsin siis näkkileipää ja söin banaaneja edelleen. Suihku ja sänky olivat kyllä luksusta reilun viikon autossa olon jälkeen. Uni ei tullut silmään, ehkä jännitys vei veronsa. Ihminen on toisinaan stressaantunut, vaikka ei siltä tuntuisikaan, ja minä olin taatusti ollut stressaantunut koko matkan ja olisin sitä perille saakka. Stressi on stressi, vaikka se olisi seurausta hyvistä asioista.

Kun sitten ajoin lautalta ulos Turun satamassa, tuli itku pelkästä ilosta ja jännityksen laukeamisesta. Myös Aisha oli riemuissaan. Uskon, että se reagoi omaan mielentilaani, mutta myös tuttuihin hajuihin. Jokaisessa maassa on oma bakteerikantansa ja eläimelle tutut ominaishajut, näin minulle kertoi aikanaan meidän eläinlääkäri Chris. Nyt saatoin sen havaita omin silmin.

Satamassa oli vastassa rajavartiolaitos, joka oli katsovinaan passiani. Siis ei kunnolla edes avannut sitä. Tulli ei ollut paikalla lainkaan, joten Aishan passia ei kukaan halunnut tarkastaa. Se siitä “nyt on tarkat seurannat rajoilla” uutisesta.

Sataakahtakymppiä ajoin tyhjällä moottoritiellä kohti stadia. Ensimmäiseksi oli ilo ajaa viemään tuliaiset Eiraan Kristiinalle ja Jukalle. Vieläkin tulee kyyneleet silmiin, kun muistelee sitä onnen tunnetta tärkeiden ihmisten tapaamisesta pitkän matkan jälkeen. Ystäväni oli rukoillut minulle ennen Coinista lähtöä “kultaisia teitä” kotiin ajaessa, ja ne olin saanut. Yhdeksän kuukauden, yhteensä kymmenen tuhannen kilometrin, jälkeen olimme jälleen kotona ja kurvatessani illan hämärissä tuuliseen Tervasaareen, ei koirankaan riemulla ollut rajoja. Se juoksi hulluna yksinään ympäri pimeää puistoa. Olimme jälleen kotona.

Olen tyytyväinen, että lähdin matkaan. Mikään ei opeta ihmistä yhtä tehokkaasti, kun luopuminen tavarasta ja lähteminen muille maille. Turha tyytymättömyys, kaikkinainen valittaminen ja olosuhteiden syyttely katoaa kummasti. Lisäksi oppii itsestään uusia asioita. Mikä todella on arvokasta, mistä pitää, ja minkä suhteen on syytä muuttaa suuntaa. Voi huomata, että on ollut vääriä luuloja itsestä ja muista. Kiitollisuus omastaan kasvaa, kun käy katsomassa arkea muissa maissa ja yhteisöissä.

Tätä kirjoittaessani eletään tammikuun seitsemättä ja joudun toteamaan, että pidän talvesta. Luulin, etten pidä. En edelleenkään halua pohjoiseen, mutta kylmä ilma, lumi, jäätävä tuuli ja hämäryys ovat aika ihania. Päivien pidentyminen alkaa kohta edetä vauhdilla ja tuota pikaa on jälleen kesä. Kaupunki rakennuksineen, katuineen ja ihmisineen on minun paikkani, se paikka missä olen onnellinen. Luksusta on kokea välillä muuta ja palata jälleen sydämen paikkaan. Olen etuoikeutettu.

KIITOS!

Onnellinen mä!

Eilen ilmestyi uusi ET, jossa on juttu minusta. Tänä aamuna päätin lähteä vuoden viimeisen päivän kunniaksi kirjoittamaan blogia trendikkäästi keskustan kahvilaan. Paikaksi valikoitui kantapaikka Robert’s Coffee Stockan alakerrassa. Aloitan kuitenkin tämän päiväisen tarinani aivan alusta.

Aamulla normaaliin tapaan Aleksanterinkadun Elixiaan kello 6, jossa poljin kuntopyörällä ensin tunnin kovilla vastuksilla ja siihen päälle reisilihastreenit. Sitten kotiin Liisankadun K-kaupan kautta, jossa tapasin molemmat läheisiksi tulleet kaupantädit Katrin ja Metten. Kotiin puurolle ja kahville ja sitten stadille takaisin. Pihalla tapasin naapurini Petterin, jolta sain lahjaksi lausuttuna runon. Upea! Kiitos!

Herkun portailla tapasin uimakaverini Marjan. Upea juttu, sillä emme ole aikoihin tavanneet sattuneista syistä. Sitten hain lehden Akateemisesta, kuppilaan, kone auki ja lukemaan juttua. Pääsin melkein loppuun, kun kohotin katseeni ja kukapas se siinä. Toimittaja Ulla Janhonen, joka on jutun minusta tehnyt, seisoi edessäni hymyilevänä. Taas paransimme maailmaa hetken. Hän teki perusteellista työtä tarinani kanssa, yksi tapaaminen ei riittänyt. Olen kiitollinen siitä, että tulin kuulluksi haluamallani tavalla. Aluksi minulta pyydettiin juttua lihavuusleikkauksesta, mutta en halunnut siihen ryhtyä, sillä leikkaus on pienen pieni osa toipumista. Siitä ei ole mitään apua, jos en käsittele syitä, jotka pakonomaiseen syömiseen ja lihavuuteen ovat johtaneet. Ulla teki hyvää työtä ja Päivi Ristell otti hienot kuvat.

Omat motiivini tässä liittyvät vielä kärsivien auttamiseen. Jos yksikin saa avun minun tarinastani olen onnellinen. Minuun saa olla yhteydessä, jos haluaa pohtia omaa tilannettaan jonkun kanssa – täällä olen!

Tämä vuosi 2020 on ollut yksi elämäni parhaista. Olen kiitollinen kaikista ihmisistä, jotka ovat minua tukeneet tavalla tai toisella. Olen kiitollinen terveydenhuollolle, joka on antanut minulle vielä yhden elämän. Minut pelastanut lääkäri näyttää olevan nykyään Mehiläisessä, annan yksityisviestillä nimen. Hän ei antanut mahdollisuutta helppoon ratkaisuun pilleripurkin avulla, vaan laittoi minut kantamaan vastuun terveydestäni. Olen ikuisesti kiitollinen siitä! Olen syvästi kiitollinen koiralleni Aishalle, joka jakaa arjen kanssani. Yksinäisinä epätoivon ja masennusten hetkinä, se on vierellä lohduttamassa. Olen myös syvästi kiitollinen sinusta, joka luet tätä. En olisi koskaan uskonut, kuinka suuri voima on somella ja muilla modernin maailman kanavilla tässä ajassa.

Tarinani alkaa 1950-luvulta blogilla nimeltä “Olipa kerran mä”. Sieltä löytyy maaperä, jossa sairastuin, mutta myös niitä voimavaroja, jotka ovat auttaneet toipumisesta. Toivottavasti tästä kaikesta on sinulle iloa ja hyötyä.

Hyvää ja siunattua Uutta Vuotta 2021!