Blogi – Sivu 2 – Sari Kuoppala

Matkalla mamuksi Andaluciaan

Sataa kaatamalla, mutta ei auta. E70 kaartaa vasemmalle kohti Genovaa, kello on hieman yli kuusi aamulla, ja minä yritän ajatella ainoastaan Välimerta, kohta se näkyisi. Sade kiihtyy, näkyvyys on surkea. Äkkiä idästä valkenee auringon noustessa. Sade hieman hiipuu ja edessä näkyy sinistä taivasta. Ajaminen ei tunnu niin raskaalta valoisassa vaikka sataakin. Italiassa on ollut satamatta ehkä puoli tuntia kaiken kaikkiaan. Suomalaisena en nyt kuitenkaan aio ahdistua asiasta – sadetta on koettu ennenkin.

Genovan kyltit. Google ohjaa kaupungin läpi kohti Montpellieria ja hetkeksi joudun harhateille. Viidentoista minuutin harharetki tuntuu ikuisuudelta sekavassa Genovassa. Viimein löydän takaisin tielle ja sitten se on edessä – Välimeri.

Mietin ajaessani miksi ihmeessä lähdin matkaan. Saan heti kiinni ahneudesta. Stadissa, ja ylipäätään Suomessa, on eläminen kallista. Omilla valinnoilla voi tietysti vaikuttaa, mutta minä en halua luopua määrätyistä asioista. Haluan asua stadin ytimessä, pitää autoa, matkustaa jos siltä tuntuu, ostaa mieleisiä vaatteita, pitää koiraa, ostaa haluamaani ruokaa jne. Joitakin vuosia aikaisemmin tajusin, että olen omistanut luottokortteja 80-luvulta lähtien. Niitä oli kolme. Mihin ihmeeseen tarvitaan kolmea luottokorttia. En juurikaan katsellut laskuja, ainoastaan maksoin ne. Kun aloin tutkimaan mitä oikein maksan, niin selvisi, että iso summa menee pelkkiin korkoihin. Lisäksi minulla oli paljon yhtä sun toista tavaraa, jotka yhdet sun toiset tavarat omisti Luottokunta. Päätin luopua kaikista korteista, maksaa ne pois ja aloittaa ensimmäistä kertaa elämässäni normaalin taloudenpidon, jossa ensin säästän ja sitten ostan. Olin lueskellut amerikkalaisen velkaneuvojan ohjeita talouden suunnitteluun ja hänen mukaansa velat kannattaa maksaa normaalien lyhennysten mukaisesti, ei siis kerralla, ellei ollut rahaa sitä tehdä. Päätin toimia näin. Ensin kiikutin kortit pankkeihin ja ilmoitin lopettamisesta. S-pankissa sain oikein kehuja viisaasta suunnitelmasta, sillä eläkkeelle jäävät ihmiset ovat joutuneet maksuvaikeuksiin juuri luottokorttien vuoksi, kun tulot ovat pienentyneet. No, minä jo olen eläkkeellä, mutta silti haluan tietää mitä omistan ja mihin minulla on oikeasti rahaa.

Sitten sain päähäni säästämisen. Se alkoi sujua hieman paremmin kun kaksi luottokorteista tuli maksettua. Tosin säästöön jäävä summa kuukaudessa oli älyttömän pieni ja usein se meni autoon tai muuhun yllättävään. Mieleeni juolahti etelän halpa elämä. Laskeskelin, että jotain voisi jäädä tilille jo edullisemman vuokran takia. Muut menot ovat aika pienet, sillä mitä nyt kuusikymppinen enää tarvitsee. Kun Espanjasta ei heti löytynyt sopivaa asuntoa, niin kysyin kaveriltani taloa Unkarista. Tai kysyin, mitä hän haluaa vuokraa yhdestä taloistaan, jota oli tarjonnut jo aiemmin minulle. Vuokra oli niin älyttömän vähän, että päätin lähteä.

Unkari ei kuulu euroon, ja aikalailla heti älysin sen olevan halpatyövoimamaa, missä ihmisten palkat ovat todella surkeat. Lisäksi työn ja tavaroiden arvonlisävero on korkea. Minä siis käytin hyväkseni halpatyövoimamaata, kuten vauraimmat EU-maat tekevät. Hieman kaihersi sisältä. Veroalesta en pääse nauttimaan, sillä verot maksan Suomeen ja vaikka maksaisin ne Unkariin tai Espanjaan, on Suomen valtio tehnyt ko. maiden kanssa sopimukset siten, ettei mihinkään alennuksiin ole mahdollisuutta. Mielelläni maksan veroni Suomeen ja pysyn kansalaisena, sillä mistä sitä tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Asuminen on kuitenkin halpaa samoin bensa ja harrastukset. Lääkärit ja hammaslääkärit olivat myös edullisia. Unkarissa en havainnut räikeästi näkyvää harmaata taloutta, kaikesta sai kuitin ja kaikki hoidettiin säntillisesti ja virallisesti. Varmasti sitä sielläkin on, mutta se ei näy arjessa kovin räikeästi.

Ajattelin säästää muutaman euron tilille, mutta takaisku talon suhteen söi ylimääräistä rahaa, joten en juurikaan hyötynyt kolmen kuukauden aikana muusta kuin, että Pandan suuri huolto oli hieman yli parisataa euroa, kun se koti-Suomessa on yli tonnin.

Olen ylittänyt Ranskan rajan ja sade hellittää hetkeksi. Ilta on hämärtynyt, joten on löydettävä yösija. Ajan hotellin pihaan ja menen kysymään saako koiran kanssa huoneen. Saa, mutta molemmista menee sama hinta, viiskymppiä per nenä. No en kyllä maksa. Ajan oven eteen parkkipaikalle yöksi. Satasen säästö! Bon nuit!

Aamu saapuu ja matka jatkuu pimeässä kohti Barcelonaa. Espanjan rajalla sade loppuu. Pysähdyn huoltoasemalle ostamaan kahvin ja laitan Aishalle myrkkypannan punkkien ja hietasääskien varalta. Tuntuu ikävältä, mutta noiden hyönteisten levittämät sairaudet ovat vielä pelottavampia.

Tie on hieno, mutta ensimmäistä kertaa matkan aikana tietullin maksulaite ei huoli Visa electronia ja minulla ei ole nyt sitä luottokorttia. Ei auta, menen rakennukseen huhuilemaan virkailijaa paikalle, sillä minulla ei ole myöskään käteistä riittävästi. Asia järjestyy pankin maksutositteella, jonka voin maksaa perille päästyäni. Voin pyytää seuraavilta pisteiltä samanlaisen tositteen. Vaivatonta.

Barcelonan kohdalla on jo ilta pimentynyt ja jäämme kiltisti Pandaan nukkumaan hotellin eteen parkkikselle. Maksullisten teiden etu on se, että taukopaikat bensiksineen ja hotelleineen ovat upeat. Siksi en säästä tietulleissa.

Ihana aamu, pimeässä näkyi tähtitaivasta ja bensiksen kahvi on vahvaa ja hyvää. Kävelen Aishan kanssa vähän pidemmän lenkin, kun siihen tällä pisteellä on mahdollisuus. Sitten saan idean säästämisestä ja valitsen rantatien, jolla ei ole tietulleja. Aluksi menee oikein kivasti, mutta vähitellen huomaan, että bensikset on jossain ja koiran ulkoiluttaminen on hankalaa. En halua lähteä etsimään sopivia paikkoja ties mistä, sillä minulla on kiire perille. Lisäksi on sunnuntai ja jos se on kuten Unkarissa, niin täällä on paikat kiinni ja vietetään pyhäpäivää. Siispä uusi suunta google mapsiin ja paluu maksulliselle tielle kohti Granadaa.

Ilta hämärtyy ja lopulta pimenee. Autoja ei juuri näy. Huomaan olevani yksin uudenkarhealla tiellä ympärilläni täydellinen pimeys. Alkaa sataa ja sitten alkaa nousu. Pandan ressukka taistelee kakkosella eteenpäin. Taidan joutua ajamaan koko yön, sillä missään ei näy valon pilkahdustakaan. Vesisade yltyy ja äkkiä edessäni on kaunein valomainos ikinä – Shell. Pihalla oli aaltopellistä kyhätty katos, jonka alle jäämme yöksi. Autosta noustessa jäätävä sade hakkaa kasvoihin vaakatasossa. Pian sade on muuttunut jäämyrskyksi. Aisha jaloittelee vaikean näköisenä, tekee tarpeensa ja haluaa autoon. Huoltoasema on läpi yön auki ja ystävällinen tyttö lupaa päästää minut sisälle jos on tarve, täällä ovet menee lukkoon, ja bensa myydään yöluukulta turvallisuussyistä. Raskaan päivän jälkeen olen unessa kun pää osuu tyynyyn.

Herään maanantaiaamuun todetakseni, että vuorilla on hyytävän kylmä. Taivas on pilvessä ja jatkaessani matkaa pimeys ympäröi meidät jälleen. Yhtäkkiä pilvet ovat tiessään ja joka puolella tähtitaivas valaisee ympäröivän maailman. Autoja ei juuri näy missään kuuden aikaan aamulla. Tähdet ovat suurempia näillä leveysasteille kun koti-Suomessa. Ei tosin Afrikan tähtitaivaan veroisia, mutta upeita silti. Ihailen niiden tuiketta kunnes aurinko tekee niistä taas näkymättömiä.

Tie jatkuu hienona, täällä on EU:n tie-eurot laitettu todellakin teihin. Nyt tajuan, etten pimeydessä nähnyt upeita vuoristomaisemia, mutta ehtiihän sitä kun nyt ollaan täällä asti. Hetken aikaa vielä ajamista kohti Coinia. Pysähdyn vielä tankkaamaan ja jaloittelemaan Aishan kanssa. Paikallinen koira ja kissa tulevat tervehtimään.

Coiniin on useampia sisääntuloja ja onnistun valitsemaan sen, joka vie suoraan Lidlin parkkikselle. Coin on pikkuinen kaupunki vuorilla, joten kaikki asiat ovat lähellä toisiaan. Nousen autosta ja sieltä tulevat Veli ja Tarja. Me olemme Aishan kanssa tulleet uuteen kotiin. Kello on hieman yli yksitoista maanantaiaamuna – takana 3028 km. Siistiä!

Myrskyä päin

Olen seurannut syksyn säitä Euroopassa ja tiedän, että ainakin Italiassa on kovia sateita. Juuri tänään Sloveniassa alkoi talvirengaspakko. Riskillä ajan nyt kesärenkailla. Näitä mietin ajaessani Unkarista kohti Andaluciaa.

Kroatia! Olen saapunut sumuiseen maahan, jossa näkyvyys on nyt huono. Panda joutuu jyrkkien mäkien vuoksi koville. Onneksi ei sada. Saavun Rijekaan, ja sumun paikoin väistyessä, saan ihailla uskomattoman kauniita maisemia. Taivas on sininen, ja edessäni tyrskyää huikean kaunis tummansininen meri vaahtopäineen. Upea paikka.

Sloveniaa on nelisenkymmentä kilometriä ja sade alkaa yltyä. Onneksi on vielä lämpöasteita, ettei jää pääse yllättämään. Kun ylitän Italian rajan, vettä tulee jo kaatamalla. Liikennettä on vähän.

Autolla ajaessa nautin hiljaisuudesta ja omista ajatuksistani. Voisin nimetä ajattelun yhdeksi harrastuksistani. Rankkasateessa ajaessani tulee mieleeni agressiivisuus ja väkivalta, liekö aggressiivinen keli siihen syynä. Minun elämääni ne ovat kuuluneet aina. Aggressiivisuuteni ja väkivaltaisuuteni ovat muodostuneet persoonallisuudesta, perintötekijöistä, ympäristötekijöistä ja kulttuurista, jossa olen elänyt. Jotkin mielenterveyden häiriöt sekä erityisesti samanaikainen alkoholiriippuvuus lisäävät väkivaltaisuutta, näin varmasti on ollut minullakin. Monella väkivaltaisesti käyttäytyvällä on myös jokin persoonallisuushäiriö. Kaikenlainen stressi voi altistaa myös väkivaltaiselle käytökselle. Väkivalta on tällöin opittu toimintamalli stressitilanteessa, josta on vaikea päästä pois. Nämä kaikki koskevat minua tavalla tai toisella.

Aggressiivisuus on myös positiivinen voimavara, joka antaa pystyvyyden, voiman ja rohkeuden tunteen sekä auttaa puolustautumaan koettua vääryyttä vastaan. Sen voi kanavoida harrastuksiin, työelämässä eteenpäin pyrkimiseen sekä itsestä huolehtimiseen. Ongelmaksi aggressio muodostuu, jos tunteet purkautuvat hallitsemattomasti väkivaltana. Aggressio voi myös kanavoitua itsetuhoisuutena ja johtaa itsemurhaan.

Aggression perustunteita ovat esimerkiksi suuttumus, viha, kauhu, kateus, raivo ja mustasukkaisuus. Aggressio voidaan jaotella kolmeen pääluokkaan: passiivis-aggressiivisuus, tuhoava aggressiivisuus (esim. toistuvat raivokohtaukset) ja rakentava aggressiivisuus.

Passiivis-aggressiivisesti käyttäytyvä henkilö ei osaa tai halua ilmaista tunteitaan suoraan. Hän mököttää, pitää mykkäkoulua, piikittelee verbaalisesti tai syyllistää muita omasta kurjuudestaan. Hän saattaa myös manipuloida lempeästi ja hyvää tarkoittaen läheisiään tai muita ihmisiä esim. työyhteisössä tai harrastuksissa. Tällainen henkilö aiheuttaa pahaa oloa ja huokuu negatiivista energiaa ympäristöönsä, minkä ympärillä olevat ihmiset aistivat, ja joihin se vaikuttaa eri tavoin. Passiivis-aggressiivinen käytös voi olla tehokas vallankäytön väline ihmissuhteissa.

Tuhoisa aggressio liitetään väkivallan eri muotoihin, joista yleisimpiä ovat fyysinen, henkinen, verbaalinen, seksuaalinen ja materiaalinen väkivalta. Jos tuhoava aggressio kohdistuu voimakkaasti läheisiin, puhutaan lähisuhde- ja perheväkivallasta. Sitä on esimerkiksi nykyiseen tai entiseen lähipiiriin kohdistuva hallitsematon raivostuminen, fyysinen satuttaminen, jatkuva kontrollointi, suutuspäissään esineiden rikkominen, uhkailu jne.

Väkivaltaisuuden yleisyydestä on vaikea saada tarkkaa tietoa, mutta tutkimusten mukaan joka viides parisuhteessa oleva suomalaisnainen on jossakin vaiheessa elämäänsä kokenut perheväkivaltaa, ja henkirikoksia Suomessa tehdään noin kaksinkertainen määrä EU-maiden keskiarvoon verrattuna. Ei sovi unohtaa, että myös miehet joutuvat parisuhteissa erimuotoisen väkivallan uhreiksi.

Väkivalta yleensä lisääntyy tai muuttuu raaemmaksi ajan kuluessa, jollei henkilö hanki itselleen apua. Muutoksen täytyy kuitenkin lähteä henkilöstä itsestään, väkivallan tekijän tulee itse haluta muutosta ja hakea apua.

Lapsuudessani oli monenlaista henkistä väkivaltaa hiljaisuuden, syyllistämisen ja mitätöimisen muodossa. Minun olisi kuulunut esikoisena olla poika, joten tätä virhettä pyrittiin korjaamaan ohjauksella miesten maailmaan. Tehdään siitä mies kaikesta huolimatta. Tulevaisuuttani suunniteltiin kysymättä minulta mitään, ja kaikki omat toiveeni tai mielipiteeni sivuutettiin armotta. Pettymykset, joita tuotin, ilmaistiin selkeästi joko jäätävällä hiljaisuudella tai sanallisella tuomitsemisella.

Fyysinen väkivalta alkoi pakkosyöttämisellä jo vauvana. Murrosiässä alkoi lyöminen ja potkiminen, jolloin jouduin pakenemaan joskus yöksi Hietsuun. Minusta tuli jo varhain taitava lukemaan ihmisiä, että osasin varautua tulevaan tilanteeseen, ja ennätin karkuun. Tämä on hyvin yleistä päihdekotien ja muiden epävakaiden kotien lapsilla.

Myöhemmin olen kiinnittynyt herkästi ihmisiin, joilla oli taipumus erilaiseen väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Se on ollut samanlaisuuden tunnistamista. Olen kokenut taloudellista väkivaltaa, seksuaalista väkivaltaa, verbaalista väkivaltaa ja sitten olen joutunut ihan rikoksen uhriksi ryöstöjen takia, uhkailua, kiristystä, pettämistä, haukkumista, syyllistämistä jne. Kaikkea en silloin edes ymmärtänyt väkivallaksi, koska se oli arkipäivää.

Kaikki tuo teki myös minusta väkivaltaisen. Käytän verbaalista väkivaltaa varsin herkästi. Siihen liittyy myös äänen korottaminen ja aggressiivinen ruumiinkieli. Saan ihmiset pelkäämään itseäni varsin helposti. Henkistä väkivaltaa käytän jäädyttämällä ilmapiirin todella hyytäväksi. Joskus voin myös ihmisjoukossa tehdä ihmisestä täydellisen nollan kohtelemalla häntä kuin ilmaa. Eri tavoin ilmenevä manipulointi on myös tyypillistä minulle. Sanan säilä on ollut kuitenkin kaikkein pahin väkivallan muoto, jota olen käyttänyt, mutta olen myös paiskonut tavaroita ja käyttänyt fyysistä väkivaltaa ainakin lapsiini, luunappeja ja tukkapöllyjä tuli jos katsoin sen tarpeelliseksi. Yksikin kerta on liikaa ja ehdottomasti väärin.

Toisaalta olen kanavoinut aggressiivisuuden myös selviytymiseen ja monissa asioissa onnistumiseen. Olen suojellut sen avulla itseäni, lapsiani ja koiriani. Perimässä saamani “aggressiivisuusgeeni” on tehnyt minusta rohkean, en koe juurikaan pelkoa ryhtyessäni erilaisiin asioihin. Olen sen avulla saanut myös kokea suuria onnistumisia ja se on nyt voimavarana tässä toipumisessa. Elämän pelkääminen onkin sitten toinen juttu, jota olen kokenut, ja josta kirjoittelen myöhemmin enemmän.

Oman aggressiivisuuden kanssa olen opetellut elämään ja hakemaan siihen apua, sillä pahiten se vaurioittaa minua itseäni. En anna raivon tai vihan aktivoitua, sillä silloin on peli yleensä menetetty. En myöskään jää kaunan tunteisiin suunnittelemaan kostoiskuja. Hoidan ainoastaan oman osani tässä elämässä, ja pysyn mahdollisuuksien mukaan erossa kaikista tilanteista ja ihmisistä, jotka vievät joko hapen kokonaan ilmatilasta tai heikentävät sen laatua. Kukaan muu kuin minä ei voi huolehtia minusta ja rajoistani. Olen varsin tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen ja siihen, että osaan rajata itseäni suhteessa muihin ihmisiin ja instituutioihin. Elämä on varsin mukavaa, kun on antanut muille ja itselleen anteeksi ja ottaa vastuun omista tekemisistään – ei muiden. Täydelliseksi ei koskaan tule ja huonoja päiviä tulee taatusti, mutta määrätyn tasapainon olen nyt saavuttanut. Päivä kerrallaan oikeilla toimenpiteillä hyvä tulee.

Puristan rattia Venetsian kohdalla, vettä tulee kuin aisaa. Juuri nyt on näillä seuduilla pahimmat tulvat 150 vuoteen. Kun viimeksi ajoin tällä tiellä, suunnilleen samassa kohdassa, Jerryn ja koirien kanssa matkalla Milanosta Sloveniaan, oli silloinkin voimakas ukonilma, ja vettä tuli kaatamalla. Pysyttelen siis keskikaistalla, vaikka ajonopeus edellyttäisi oikeaa laitaa. Sinne en mene, sillä näkyvyys on nolla. Yksi rekka räpsyttelee valojaan, mutta pääsee lopulta ohi, vaikka en väistä. Pääsen Garda-järven paikkeille ja ajan auton bensiksen oven viereen, hoidan Aishan ja olen unessa kun pää osuu tyynyyn, jonka asettelin ikkunaa vasten. Oli ollut hieno päivä kelistä huolimatta.

Kiinnostuneille linkkejä, joiden takaa löytyy vaikka mitä.

https://fi.wikipedia.org/wiki/V%C3%A4kivalta

Etusivu

https://www.miessakit.fi/toimintamuodot/lyomaton-linja/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Aggressio

Unkarin puskiin

Maanantaiaamu on minun valintani, kun lähden ajamaan kohti Keski-Eurooppaa, sillä jostain syystä silloin on menosuuntaan aina rauhallista. Näin on myös Ruotsissa jos ajaa Tukholmasta etelään päin. Vuosikymmenet näyttelymatkoja ajaneena ei 2000 kilometriä tuntunut mitenkään ihmeelliseltä. Lisäksi tuttu tie, Via Baltica, jatkui pitkälle Puolaan. Puuduttavan tasainen maisema sekä hyvässä kunnossa oleva tie tekivät ajamisesta tylsää. Baltian maat ovat tasaisia, mutta Puola se vasta tasainen onkin. Roikuin rekan perässä, joka lähti eri suuntaan Liettuan eteläosassa moikaten vilkuilla erkaantuessaan liittymässä. Rekkojen perässä roikkuminen on hyvä juttu siksikin, että vauhti pysyy rajoitusten mukaisena, ja jos edessä on hässäkkää, ne ilmoittavat asiasta vilkkujen avulla heti. Kun ajan noita pitkiä matkoja minulla on mielessä päätepiste, joten en pysähtele turhaan. Paulan selviytymispakkauksessa oli hapankorppuja, joita dippasin sulatejuustoon, jälkiruoaksi banaania sekä murukahvia. Kahvin takia matkassa on aina mukana vedenkeitin, inhoan laihaa kahvia.

Ensimmäisenä päivänä ajoin Suwalkiin Puolaan ja siellä rekkakuskien käyttämään hotelliin, joka oli kohtuuhintainen ja koiramyönteinen. Aishan huoltotoimien jälkeen kipulääke ja unten maille. Seuraavan kerran nukuinkin sängyssä perillä Lipotfassa.

Aamulla keitin vedet taas termariin, ruokin ja lenkitin Aishan ja sitten tielle rekan perään. Seuraavan yön olimme autossa, sillä hotellikylttejä ei näkynyt missään enkä malttanut etsiä googlella hotellia. Aamulla matkan jatkuessa totesin hotellin olevan parin kilometrin päässä. Kello 6.55 ylitimme Unkarin rajan ja muutaman tunnin kuluttua olimme perillä Lipotfassa.

Talo oli tuttu, mutta ympärille oli kasvanut viidakko. Siellä oli asunut lähinnä vuokraemännän parikymmentä koiraa, joten ympäristö oli saanut rehottaa. Totesin heti, että kivilattiat hohkasivat kylmää tavalla, joka muodostuisi ongelmaksi ellen ryhdy toimenpiteisiin. Hankin siis paksuja mattoja markkinoilta ja kaupoista, ne auttoivat hetkeksi.

Roolini oli enemmän vierailijan kuin vuokralaisen, ja niin jouduin heti turvautumaan ohjelman työkaluihin säilyttääkseni tyyneyden. Minulta nimittäin edellytettiin määrättyä aikataulua ja olisi edellytetty myös erinäisiä fyysisiä töitä, kuten valtavan alueen nurmikoiden ajamista. Tunne-elämän sairauteen sairastuneelle se merkitsi välittömästi omien sisäisten vaatimusten laukeamista ja kasvamista, itsesyytöksiä, huommuuden tunteita sekä kelpaamattomuuden tunnetta. Väkivaltaa kokeneena syyllistin itseni saman tien, se on tyypillinen tapa reagoida tämän kaltaisissa tilanteissa. Fyysisistä töistä osasin kieltäytyä, mutta meni useita päiviä, ennen kuin sain rohkeuden hankkia salikortin, uimahallikortin ja viimein startata aamuni omilla rutiineillani. Sain myös kommentteja turhasta valojen käytöstä, se on kuulemma meidän suomalaisten suuri synti, että valot palaa turhaan. Minä kuitenkin maksoin sähkölaskun, joten päätin sytytellä lamppuja, kun siltä tuntui. Myös kertalämmitteistä uunia lämmitin liikaa ja liian aikaisin vuodenaikaan nähden, sillä “täällä ei ole tapana”.

Omien rajojen vetäminen aiheutti ahdistavia tunteita, joita oli nyt käsiteltävä ilman addiktioita. Kun sitkeästi keskityin asiaan, rukoilin, meditoin ja olin yhteyksissä ihmisiin, joille sain asiaa purkaa, olo helpottui. Ymmärsin, että saamani vähättelevät ja ikävät kommentit aikaisesta heräämisestä jokapäiväiseen urheiluun sekä muista ikävistä tavoistani, kumpusivat toisen osapuolen haavoista. Miksi siis enempiä ahdistuisin toisen sairaan reaktioista, minun tehtäväni on huolehtia omasta osuudestani eikä keskittyä muihin. Kävin urheilemassa, luin kirjallisuutta ja katselin elokuvia ja sarjoja sekä kudoin sukkia. Kunto koheni nopeasti, ja mieli parani, kun jäimme kahden Aishan kanssa. Unkarissa aukesi hallit seitsemältä ja puitteet olivat upeat molemmissa paikoissa.

Aamupäivisin kävin kaupoissa ja kävelin kaupungilla Kaposvarissa. Vanha markkinakaupunki oli pieni, mutta viehättävä. Hintataso Unkarissa on Suomeen verrattuna alhainen, joten hyödynsin Fiatin merkkikorjaamon palveluja, ja maksoin neljäsosan ison huollon Suomen hinnasta. Palvelu kaikkialla oli erinomaista ja ihmiset ystävällisiä ja kohteliaita. Koska en osannut kieltä eikä sen oppiminen ollut, hankalan rakenteen vuoksi, helppoa, sain rauhan uutisista ja politiikasta. Olen laajasti kiinnostunut lähes kaikista asioista, joten kiihdyn herkästi erilaisista uutisista. En myöskään seurannut kotimaan uutisia. Päivä päivältä pään puhdistuessa, raittiin elämän myötä, sain nopeammin palautettua mielenrauhan, eikä tunteiden aiheuttamat reaktiot enää ottaneet valtaa.

Sitten Nina ja Timo tulivat ohikulkumatkalla käymään. He olivat olleet Romaniassa koiranäyttelyssä ja karavaanareita kun ovat, ajelleet Kroatiassa ja ties missä. Ninan kanssa ollaan oltu niin hyviä ystäviä jo vuosikymmeniä, että oli todella mukavaa saada heidät vieraiksi Unkarin puskiin.

Ongelmaksi muodostui talon kylmyyden, ja syksyn tuoman kosteuden lisäksi myös internet -yhteys, jonka saaminen ei meinannut onnistua. Viimein sain vuokraemännän ymmärtämään, etten voi jäädä maaseudulle, keskelle ei yhtään mitään, ilman yhteyksiä. Puhelinkin toimi ainoastaan ulkona. Lopulta sain yhteydet ja vuokraemäntäkin lähti koirineen Saksaan talveksi. Saisin olla puoli vuotta kahden Aishan kanssa.

Aishan mielestä maalla oleminen ei ollut kovin mukavaa, sillä se on kaupunkikoira. Se ei osannut, eikä halunnut, liikkua kauas minusta, ei edes kavereiden vielä ollessa paikalla. Kun koiralauma oli mennyt menojaan, kylän kissat saapuivat meidän tontille, ja niitä jahdatessa meni toisinaan aika paremmin. Koska itse en voinut epätasaisella alustalla juurikaan liikkua, vietimme aikaa peittojen alla alati kylmenevässä talossa, joka oli nyt myös, kosteuden lisäksi, osittain likomärkä.

Aloin jälleen epäillä ja syyttää itseäni. Ajattelin olevani kiittämätön ja kuvittelevani kylmyyden. Onneksi naapurini kävivät toteamassa, että talo oli jääkaappi ja likomärkä. Olin tutustunut myös ihmisiin toiselta kylältä, joille ilmoitin viestillä aamuisin olevani hengissä. Heistä eräs oli sanonut jo heti alussa, että viidakko on leikattava, jotta aurinko pääsee paistamaan. Harvennus oli aivan riittämätöntä, mutta minkäs teit – valitin turhaan. Sain taas ohjelman toimenpiteillä mielen rauhoittumaan, ja päätin lähteä etelämmäksi kunhan löytäisin asunnon jostain. Ajattelin Turkkia, joka ei ollut kovin kaukana. Päivä kerrallaan tiesin selviäväni ja mieli pysyi haasteista huolimatta hyvänä. Poikia oli välillä kova ikävä maantieteellisen eron vuoksi.

Tarja Espanjasta oli tarjonnut kaupunkitaloa jo aiemmin, mutta silloin oli vuokra aivan liikaa. Sitten eräänä keskiviikkona tuli Tarjalta viesti, että ovat miehensä kanssa tinkineet vuokraa alas – kiinnostiko? Vastasin heti, että jep, lähden tulemaan. Olin ehtinyt ostaa kalusteita, mattoja ja pesukoneenkin, sillä talossa ollut laite ei lopulta toiminut. Ihanat naapurini ostivat pesukoneen, ja kaiken muun lahjoitin heille ja heidän kauttaan vähäosaisille. Suuret vaatteeni ajoimme naisten turvakotiin Kaposvariin torstaina ja pikavauhtia muu omaisuus jälleen Pandaan. Perjantaiaamuna kello 6 aamusumussa hyvästelin naapurini, luin matkarukouksen ja käänsin Pandan keulan kohti Espanjaa. Andalusia, täältä tullaan.

Moi, mä olen kirurgi X ja leikkaan sut tänään, tuu perässä

Näillä sanoilla haki parikymppiseltä näyttävä kundi minut heräämöstä, jossa istuin sänkyni vieressä odottamassa. Häntä ennen kävi yhtä nuorelta näyttävä anestesialääkäri, joka vaivatta heitti neulan ilman kipua käppyräiseen suoneeni. Sen suonen kanssa yleensä ovat taistelleet siihen malliin, että sattuu ja tuloksena on valtava mustelma. Kirurgin perässä astelin kohti leikkuria ihmetellen, missä kohdassa muutos oli tapahtunut. Nimittäin muutos arroganteista jumalaa ylempänä olevista yli-ihmiskirurgeista rentoon tyyppiin, jonka arvolle sopi sängyn kuljettelu. Sain jäädä hetkeksi odottelemaan käytävälle, sillä siivous edellisen jäljiltä oli kesken. Kun sama kundi huikkasi ovelta, että nyt saa tulla, totesin koko porukan olevan nuoria ja tiimihenki jotain todella hienoa. Anestesialääkärin rauhoitellessa “kaikki vähän pelkää” en kehdannut sanoa, ettei minua pelottanut nyt lainkaan. Jos tämä bändi ei onnistu hommassaan, sitten ei onnistu kukaan.

Aamulla neljän maissa palailin todellisuuteen. Olin jo ennakkoon varoitellut, että pysyn unessa normaalia pidempään, mutta silti hoitaja oli helpottunut, kun viimein heräsin. Naapurin kanssa lähdimme kävelemään käytäviä, sillä ehdottomasti oli noustava liikkumaan. Kipulääkettä tuli lisää ja putosin takaisin uneen. Kun heräsin uudelleen piti aloittaa nesteiden juominen, sillä kotiin ei ollut pääsyä ennen kuin puolitoista litraa nesteitä oli mennyt alas. Ilmeisesti kivut heti leikkauksen jälkeen kuuluivat asiaan, koska kipulääkkeitä ja nesteitä tuli tasaisin välein pöydälle. Nauratti kun naapuri hihkaisi liemitarjottimen tullessa: “ruoka tuli”. Hän varmasti tarkoitti lihalientä ja piimää. Sellainen menu hetken aikaa. Olo oli fantastinen.

Sain nesteet nieltyä määräaikaan mennessä ja poika haki minut kotiin illansuussa. Seuraavana päivänä istutin siemeniä ja taimia pihalle istutuslaatikkoon. Vettä en saanut kantaa, joten pienissä erissä sain kastelut hoidettua. Haluan aina noudattaa annettuja ohjeita, varmistaakseni mahdollisimman hyvän ja pikaisen toipumisen, niin tein nytkin. Nopeasti olin kunnossa, vaikka itsestään sulavat tikit eivät ihan sulaneet ja loput sai sairaanhoitajaystäväni kaivaa pois. Ruokailu sujui alun keitoista kolmen viikon jälkeen normaaliin ruokaan. Kertaakaan en ajatellut mistä joutuisin luopumaan, sillä syöminen oli tullut tiensä päähän. Miksi ihmeessä kaipaisin ruokaa kun kerran olin halunnut päästä pakkomielteestä eroon. On tehtävä itselle selväksi, haluaako oikeasti syömisestä eroon vai haluaako edelleen mättää ruokaa, kunhan kilot lähtee jollain vippaskonstilla. Voin sanoa, että hetkeksi saattaa lähteä, mutta takaisin tulevat, jos ei halua raitistumiseen ole. Muutenkin varoitan kaikkia niitä ihmisiä, jotka harkitsevat lihaavuuden hoitamista leikkauksella! Jos ei sairauden syytä hoida eli syytä miksi syö, ei leikkaus auta vähääkään. On selvitettävä todellinen halu muutokseen elämäntavoissa. Jos ei halua ole, ei kannata edes ajatella leikkausta.

Kun pää puhdistui raittiuden ja kohtuuden (koskee ruokaa) myötä, oli aika ajatella elämää yleensä. Kaikki ne asiat ja tunteet, joihin olin aikaisemmin syönyt ja juonut, oli kohdattava nyt selvin päin. Totesin, että mieli ei päässyt väärältä raiteelta mukaan, vaan edelleen olin vihainen, katkera ja kerta kaikkiaan kyllästynyt itseeni ja ympäröivään arkeeni. Raivosin huonosta huoltofirmasta taukoamatta, kunnes saimme erinomaisen huoltomiehen. Hän jaksoi valituksiani kuunnella ja silloin ymmärsin tuon negatiivisuuden hirttäneen kiinni vuosien mittaan. Huonot tavat istuvat tiukassa, mutta ymmärsin muutoksen olevan mahdollinen, jos olisin valmis tekemään sen eteen töitä – minä olin. Helpotusta toi ohjelma jossain määrin, mutta silti sisäinen maailma kaipasi nyt enemmän. Mikä neuvoksi.

Olen aiemmin kokenut erilaisia irtiottoja, ja niiden vaikutus minuun oli ollut positiivinen. Kaikille irtiotot eivät sovi. Missään nimessä pakeneminen asioita, jotka pitää selvittää, ei onnistu – ongelmat kasvavat pakenemalla. Minulla ei sellaisia ollut, sillä olin jo niin kauan elänyt yksin ja todella vanhat asiat käsitellyt. Minä päätin lähteä. Espanjasta en ollut löytänyt sopivaa kotia, joten laitoin saksalaiselle ystävälleni viestin hänen Unkarissa olevasta talostaan. Hän oli joskus puhunut siitä, että voisin mennä sinne pidemmäksi aikaa. Sovimme vuokrasta sekä päivämäärästä milloin tulisin. Tapani mukaan ostin heti laivaliput ja tilasin koiralle eläinlääkärin tarvittavia rokotuksia varten. Sitten toimeen eli konmarittamaan tavaroitani. Suurimman osan ajoin kierrätyskeskukseen ja onnistuin laittamaan ne “saa ottaa” -konttiin. Halusin antaa niitä niille ihmisille, joilla ei ehkä ole rahaa maksaa edes pientä summaa. Lopulta toimijat huomauttivat, että tavara on vietävä heille ja he päättävät mikä annetaan ilmaiseksi. Joitakin astioita myin ja erityisen iloinen olen siitä, että osa mamman arabioista sai uuden elämän Hangossa vanhassa pitsihuvilassa. Niin hupeni tavara, kunnes jäljellä oli kuusi pahvilaatikkoa muistoja, ompelukone, valokuvalaatikko ja auton nastarenkaat. Muu omaisuus oli Pandassa. Tavarani sain ystävieni varastoon Mariankadulle.

Edellisenä päivänä ennen lähtöä oli vielä yksi tuottamani pentunäyttely, jolloin hyvästelin ihmisiä, jotka ovat vuosikymmenien aikana tulleet tärkeiksi. Sain Paulalta selviytymispakkauksen matkaani, ja jollain ihmeen konstilla se mahtui vielä kyytiin. Koko kesän olin tavara kerrallaan pakannut pientä Pandaani, sillä kaikki oli yksitellen laitettava paikalleen, muuten ei mahtuisi mitään. Takapenkki oli kokonaan Aishalle, joka joutuisi olemaan turvavaljaissa päivät.

Oli maanantaiaamu elokuun lopulla, kun jätin asunnon avaimet tiskipöydälle, painoin oven kiinni ja ajoin portista ulos. Ensin vielä Tervasaareen hetkeksi, että Aisha sai ulkoiltua ennen matkaa. Pohjoisrantaa ja Espaa Kaivarin kautta Länsisatamaan. Näkemiin stadi, nähdään jos Luoja suo.

Helvetissä on sumuista

Luulin olevani pohjalla, mutta en ollut. En ollut edes lähellä pohjaa. Aloitin reippaasti ohjelman antamien ohjeiden avulla tekemään toimenpiteitä elämäni suhteen. Koska olen aina hakenut olemiselleni oikeutusta palvelemalla muita ihmisiä, tavalla tai toisella, niin kävi nytkin. Omavoimaisesti ja itsekeskeisesti, melkeinpä trumppimaisen fantastisesti, aloitin etenemisen sillä kuuluisalla tahdonvoimalla. Vajaassa vuodessa ahdistuin ja hörppäsin ahdistukseeni alkoholia. Maailmahan ei millään muuttunut, vaikka kuinka yritin erilaisia olosuhteita ja ihmisiä muuttaa. Mikään ei muuttunut minussakaan, sillä yritin niillä samoilla konsteilla, jotka olivat aikaisemminkin tehneet elämästäni kurjan tekeleen. Onneksi en kärsi sen kaltaisesta häpeästä, etten voisi palata polulle ja aloittaa alusta – niin tein kunnes ymmärsin muuttaa menetelmiä.

Vielä kerran auttoi yliopisto elämän syrjässä roikkumisessa. Pääsin mukaan kirkkohistorian aineopintokokonaisuuteen, jossa paneuduttiin Skandinavian kirkkojen historiaan ja seminaariin, joka oli gradun tekijöille, minä tein jatkotutkimussuunnitelmaa. Upea porukka jälleen kasassa ja mukaansatempaavan inspiroiva professori, joka sai minut innostumaan tutkimuksesta. Istuin eduskunnan kirjastossa lukemassa autonomian ajan eduskuntalaitoksen pöytäkirjoja. Kirjaston informaatikko teki kaiken helpoksi, ja koska istuminen kävi yhä tuskallisemmaksi valokuvasin suuren osan tekstejä. Istuin tutkimassa vanhoja kirjeitä työväen arkistossa sekä Kansallisarkistossa, mutta vaikka kuinka olisin halunnut siellä istua, oli jälleen turvauduttava kameraan. Kaksi lukukautta meni kuitenkin onnellisena lempipuuhassa ihanien ihmisten seurassa.

Väsymys ja ahdistus kasvoi. Muutaman kerran yritin lääkitä oloani alkoholilla, mutta sillä ei ollut enää toivottua vaikutusta. Ruokaa meni valtavia määriä, olin lounasbuffettien vaki-asiakas Aleksanterinkadulla. Kivut olivat niin sietämättömiä, että menin pari pysäkinväliä ratikalla. Sitten sain kuningasajatuksen. Muutan Töölöön lapsuudenmaisemiin ja luovun autosta. Mehän täällä keskustassa pääsemme niin näppärästi julkisilla.

Löysin vaivattomasti Sandelsinkadulta kivan asunnon senioritalosta. Oli uima-altaat ja kuntosalit talon puolesta ja fysioterapeutti tuli kotiin tarvittaessa. Jopolla laskettelin koirineni aamulla klo 5 Rajasaareen ja sieltä rantoja pitkin ajelin muistojeni paikoissa. Töölö ei tietenkään ollut entisensä, sen toki ymmärsin jo muuttaessa, mutta sitä en arvannut, että se oli niin hiljainen kylä. Huomasin olevani Krunassa harva se päivä ja viimein tuli se päivä, jolloin päätin palata takaisin. Kahdessa viikossa oli minulla uusi ihana koti Snellmaninkadulla.

Autoton elämä julkisilla tuhosi kolmessa ja puolessa vuodessa sekä fyysisen että psyykkisen terveyteni. Pyörin koirineni täällä ytimessä julkisilla edellyttäen, että sain istumapaikan, sillä ratikoissa ja busseissa seisominen oli todella tuskallista rikkinäisellä selällä. Harrastukseni ja ystäväni olivat automatkojen päässä, joten sosiaalinen elämäni kaventui olemattomiin. Kavereilla on myös sen mallisia autoja, joiden kyydissä istuminen ei enää onnistunut. Idea oli hieno, mutta minun kohdallani se ei toiminut ollenkaan. Takaisin Krunaan ja autokauppaan. Perheeseemme tuli Fiat Panda, joka kohensi tilannetta huomattavasti. Pääsimme puistoon kavereita tapaamaan sekä minä että tytöt.

Väsymys, lihominen, kivut ja lisääntyvä ahdistus kurjistivat elämääni yhä enemmän. Jossain vaiheessa olin ystävääni Espanjassa yhteydessä ja hän houkutteli sinne. Ajatus jäi kytemään. Lopulta menin terveyskeskuslääkärille pyytämään apua. Sanoin hänelle, että en jaksaisi enää elää, mutta en voi itseäni lopettaakaan, sillä ajatuskin että jättäisin sen taakan lapsilleni oli mahdoton. Äidin itsemurha oli jättänyt elämän mittaisen varjon ja vaurioittanut sisäistä maailmaani peruuttamattomasti. Jotain oli kuitenkin tehtävä. Tuolloin elettiin syksyä 2017. Onnistuin saamaan erinomaisen lääkärin, joka aloitti tutkimusilla ja lähetteillä syömishäiriöklinikalle sekä terveyskylä.fi painonhallintataloon. Pääsin molempiin ja menin myös kaupungin tarjoamaan Terve elämä -ryhmään, joka sekin oli terveyskeskuksessa, sekä Aktiivix -liikuntaohjelmaan. Terve elämä oli erinomainen ryhmä, jota veti kaksi sairaanhoitajaa. Siellä keskusteltiin kaikenlaisista terveyshuolista. Aktiivix – ohjelmassa sain kaksi loistavaa valmentajaa ja hyvät ohjelmat rikkinäiselle keholle. Meillä helsinkiläisillä on vaikka mitä mahdollisuuksia kohentaa elämäämme – hoitovastuu on jokaisella ihan itse.

Kesällä 2018 iski kovat vatsakivut ja jouduin menemään toiselle lääkärille omani ollessa lomalla. Nuori naislääkäri laittoi lähetteen tähystykseen ja kysyi olinko ajatellut lihavuusleikkausta. Olin todella järkyttynyt, kun tähystyksen tehnyt lääkäri sanoi minulla olevan kroonisen katarrin lisäksi laajentunut rasvamaksa ja alkava maksakirroosi. Syksyllä oli oma lääkärini palannut ja siinä vaiheessa oli selvinnyt myös vaikea astma, sekin johtui ylipainosta eikä paranisi enää koskaan. Maksa ja keuhkot paskana, hienoa. Syyllisyys iski tietysti kimppuun, olinhan itse nuo aiheuttanut. Vai olinko? Lääkärini sanoi, että en.

Jossain vaiheessa kerroin hänelle koirani herättävän minua öisin ja silloin sain lähetteen uniapneatutkimuksiin, samalla lähti lähete lihaavuudenhoitoyksikköön. Selvisi, että koira herätteli minua hengittämään, sillä hengityskatkokset olivat jo niin pitkiä. Lisäksi olin vuorokaudessa enää hereillä 4-6 tuntia. Keuhkolääkäri sanoi, että olen kärsinyt uniapnean aiheuttamasta hapettomuudesta varmuudella yli kymmenen vuotta. Olin siis ajanut elämäni junan sivuraiteelle ja sieltä katselin kuinka muu maailma ajoi ohi. Uniapnea oli varastanut elämäni. Sain a-paplaitteen 20.2.2019 ja elämäni oli palannut takaisin raiteilleen 21.2.2019 ensimmäisen happirikkaan yön jälkeen.

Tämän jälkeen asiat etenivät nopeasti ja huhtikuun lopussa olin jo Laakson sisätautien poliklinikalla endokrinologin vastaanotolla. Hän tuli siihen tulokseen, että minulla oli riittävästi tietoa ravitsemuksesta, kokemusta suurista pudotuksista sekä syömishäiriöklinikalta psykiatrin puoltava lausunto, että voisin edetä prosessissa nopeasti. Lisäksi minulla olisi hyvät mahdollisuudet toipua, sillä olin ymmärtänyt syömisen addiktioksi. Haluaisinko päästä pöydälle jo ennen heinäkuuta? Halusin! Toukokuussa vielä kirurgin ja anestesialääkärin konsultaatio sekä ryhmätreenit muiden leikattavien kanssa, jolloin harjoittelimme pienen annoksen syömistä riittävän hitaasti. Lääkärin saatesanoilla “me annamme sinulle 60-vuotislahjaksi työkalun uuteen elämään”, sain ajan vatsalaukun ohitusleikkaukseen 6.6.2019.

Syöksykierre helvettiin

Olin siis löytänyt ohjelman, jonka avulla saatoin toipua. Varsin nopeasti olin aktiivitoimijana kansainvälisessä yhteisössä. Sain ohjausta kokeneelta San Diegolaiselta naiselta, jolle soitin puoli vuotta joka päivä määrättyyn kellonaikaan. Tein online-yhteisössä palvelutehtäviä ja olin onnellinen etten ollut yksin. Minulla oli mahdollisuus toipua vakavasta tunne-elämän sairaudesta, pakonomaisesta ylensyönnistä.

Elämää alkoi hankaloittaa enenevässä määrin terveyshuolet. Viidenkympin jälkeen vaihdevuodet aikaansaivat uudenlaisia masennusoireita, jotka hoidin liikunnalla ja erityisesti vesiliikunnalla. Sekä lääkkeistä parhaimmalla – saunalla. Heräsin usein aamuisin itkuun ja kauhun tunteisiin ilman minkäänlaista syytä. Toki olin saattanut nähdä painajaisia, joita en muistanut. Monesti vielä altaassa itkin pitkään ennen mielen tasaantumista.

Sitten pahenivat syömisestä johtuvat ongelmat, sillä korkki oli myös auennut jo 2008. Syöminen ja juominen ajoivat minut lääkäriin ja pääsin ensimmäisen kerran syömishäiriöklinikalle potilaaksi. Jälleen erinomainen ryhmäterapia ja aivan upeaa ravitsemusterapiaa. Tuolloin aloin myös itse opiskella ravitsemukseen liittyviä asioita. Minä kun en näihin guruihin usko siinäkään asiassa, joten oli hetkeksi uppouduttava tieteellisen tutkimuksen läpikäymiseen. Toki tietoa oli kertynyt neljällä Painonvartijat-pudotuksella. Tässä vaiheessa jätin kertomatta juomisen todellisen laidan.

Kivut lisääntyivät ja pahoinpideltyäni jo ennestään nivelrikkoisen luustoni juoksemalla, jouduin taas turvautumaan lääkärin apuun. Sain lähetteen fysiatrian poliklinikalle, joka selvitti vuonna 2014 kokonaisvaltaisen tilanteeni. Minulla on laajoja hermojuurikipuja kaularangasta alaspäin. Selkärangassa pari nikamaa ovat lähteneet omille teilleen ja lannerangassa on ikävä ahtauma, joka aiheuttaa kovaa kipua alaraajoihin sekä ne aiemmasta leikkauksesta jääneet hermojuurikivut. Polvet olivat romuna, samoin sääriluu ja reisiluu. Käsissä on rannekanavan ahtaumat, hermovauriot ja koko kropassa etenee nivelrikko. Lähetteet käden hermoja korjaavaan leikkaukseen ja toimintaterapeutille, joka teki käsiini lastat ja tilasi ensimmäiset painesormikkaat, että pystyn käyttämään käsiäni. Lisäksi sain apuvälineitä heikkenevään liikkumiseeni. Kipulääkitys laajennettiin vahvempiin, joita en vielä halunnut käyttää, sillä niillä on ikäviä sivuvaikutuksia. Tilani siis heikkeni syömisen kiihtyessä ja sitä surkeutta sitten turrutin viinillä. Viinin juominen on muutenkin niin hienoa ja sivistynyttä. Paitsi, että minä join tajun kankaalle useita kertoja viikossa. Todennäköisesti lievitin myös kipujani alkoholilla sekä pohjatonta yksinäisyyden tunnetta.

Olin tuolloin vielä mukana koiranäyttelyissä kehäsihteerinä, mutta se alkoi käydä jo tukalaksi, sillä päivät olivat raskaita ja seisominen tuskallista. Kotiin oli ajettava lujaa, että ehti lauantaina Alkoon tai edes Alepaan. Onneksi juomaa sai matkalla myös bensiksiltä.

Alkuvuodesta 2012 menetin äkillisesti toisen salukeistani. Silloin aktivoitui lapsuuteni traumaattinen kokemus ensimmäisen koirani menetyksestä. Halusin samanlaisen, kuin silloin menettämäni pentu oli. Koska kyseessä on harvinaisempi rotu, sloughi, oli minun aloitettava etsintä pyytämällä apua eurooppalaisilta koiraihmisiltä. Olen aina ollut hyvä verkostoitumaan ja nyt niistä vuosikymmenien aikana syntyneistä suhteista oli hyötyä. Perjantaina laitoin verkot veteen ja sunnuntaina olin löytänyt Aishan. Toukokuun alussa lensin hakemaan sitä Ranskasta. Lensin Lyoniin, jossa perheen isäntä oli minua vastassa. Maaseudulla olin nähtävyys, jota isännät tulivat ihmettelemään oikein porukalla. Heidän piti nähdä nainen, joka tuli Suomesta asti hakemaan koiraa. Todennäköisesti kanan tai kukon hakeminen olisi ollut luonnollista, mutta koira, eikö sellaista nyt lähempää saanut. Elämä oli hetken hyvin aktiivista, sillä uuden pennun kanssa oli tehtävä paljon asioita. Minulla oli ja on edelleen ystävä, joka on tietämättään kannatellut minua niin mustien vesien yli, että olisin niihin saattanut hukkua ilman häntä. Kuva on meidän retkiltämme.

Näyttelymatkailu oli parasta. Pari pitkää matkaa, ensin Geneveen ja sitten Milanoon, olivat virkistäviä. Pienempiä matkoja Baltian alueelle tuli myös tehtyä muutama. Kotimaassa en enää syttynyt lajille. Kävimme ainoastaan välttämättömät näyttelyt, sillä olin luvannut kasvattajalle hankkia valionarvot, mikäli koira olisi riittävän hyvä rotumääritelmän edustaja.

Jatkoin myös yliopistokursseja. Olin jo aikaisemmin suorittanut sosiaalipsykologiaa ja luontevasti jatkoinkin niitä opintoja. Koska olen isäni tytär, tunsin vetoa oikeustieteisiin. Kurssitarjontaa oli paljon, joten aloitin nekin opinnot. Silloin oli vielä luentoja, opintopiirejä ja seminaareja, jotka hetkeksi toivat selkeyttä ja helpotusta arkeen. Yliopisto tarjosi mielen tarvitsemaa liikuntaa. Kaiken aikaa kuitenkin tajusin, että olin rajussa alamäessä kohti hautaa. Vanhempieni kohtalo olisi myös minulla edessä.

Sumuisuus lisääntyi mielessä samoin syöminen. Alkoholia meni päivittäin, sammutin sillä raskaan mielen, tunteet ja tajunnan. En juuri juonut kodin ulkopuolella ja hoitelin päivittäiset rutiinit kellon tarkasti. Heinäkuussa eräänä keskiviikkona vuonna 2015 päätin, että nyt meni korkki kiinni, olinhan sen aikaisemminkin sulkenut. Kello 15.45 huomasin käveleväni kohti Alkoa. Jalkani veivät vaikka pää sanoi ei. Hain annokseni ja join ne. Seuraavana päivänä pyysin apua. Oli valtava helpotus todeta, että olen alkoholisti ja olen ollut sitä kaiken elämääni ensimmäisestä huikasta lähtien. Kun olin tuon ensimmäisen askeleen ottanut oli minullakin mahdollisuus toipumiseen, tosin hyvin pienin askelin ja paljon oli vielä tuskaa edessä.

Uudelle vuosituhannelle

Uusi vuosituhat alkoi neljäkymppisenä pienemmillä kivuilla selkä suorassa. Muutettuamme takaisin Vantaalle, elämä oli hetken suorastaan ihmeellisen ihanaa. Aloitin opinnot Helsingin yliopistossaa avoimen yliopiston kursseilla. Kävin pääsykokeissa ja totesin, etten koskaan pääsisi kokeilla sisään tiedekuntaan. Laadin suunnitelman vaadittavien opintoviikkojen suorittamiseksi, avoimen kursseillaa sekä erikseen tiedekuntaneuvostolta anottavilla maksullisilla aineopinnoilla, jotka mahdollistivat ns. väylän kautta sisäänpääsyn. Minulla oli kasassa fuksina jo suurin osa opinnoista. Aamusta iltaan luin, kirjoitin esseitä, istuin kaikilla mahdollisilla luennoilla ja osallistuin kaikkiin mahdollisiin seminaareihin. Lapsuuden unelma oli toteutunut ja se oli ihanampaa kuin ikinä olisin voinut kuvitella.

Mieheni sen sijaan ei voinut hyvin. Suomalaiselle kulttuurille ominaiseen tapaan hän ei myöskään mennyt lääkärille. Kun sitten kivut olivat sietämättömiä, hän meni työterveyslääkärille, joka lähetti hänet saman tien Peijaksen sairaalaan. Hän totesi, soittaessaan tilanteesta matkalla sairaalaan: “olenkin oikeasti vissiin sairas”. Toteamuksessa oli hämmästynyt sävy. Seuraavana aamuna hän soitti minulle, että hänellä on syöpä. Se oli 11.10.2002, sillä samaan aikaan oli räjähtänyt pommi Myyrmäen ostoskeskuksessa, ja ajoin hälytysajoneuvojen seassa Peijaksen sairaalaan. Lääkäri selitti röntgenkuvien avulla missä syöpä on, mutta ei sanonut tarkemmin mikä syöpä, sillä hän halusi varmistaa biopsialla asian. Kun sitten menin kotiin ja kaivoin netistä asiaa, minulle selvisi heti, että kyseessä oli mesoteliooma ja Harri tulisi kuolemaan hyvin pian. Mesoteliooman aiheuttaa asbesti, jolle hän oli altistunut 60-luvulta saakka. Varmuus diagnoosista saatiin vasta ruumiinavauksessa. Kuolema tuli ystävänä ja päätti hirvittävät kivut 4.1.2003. Elämä kuitenkin jatkuu, vaikka mitä tapahtuisi. Minä jatkoin yliopistolla, jossa sain tukea opiskelutovereiltani sekä koko henkilökunnalta. Suuri osa henkilökunnasta oli pappeja, joten parempaa sielunhoitoa en olisi saanut mistään.

Kun sitten istuin kolmatta kertaa kreikan kurssilla, opettajani otti puheeksi ongelman, jota en ymmärtänyt itse ongelmaksi, sillä se oli osa minua. En päässyt kreikan tenteistä läpi edes kovalla työllä. Uuden testamentin kreikka on kuollut kieli, jonka opiskelu tähtäsi ainoastaan alkutekstin ymmärtämiseen, ei kielen puhumiseen. Piti oppia ulkoa. Niin sitten sain lähetteen ylioppilaiden terveydenhuoltoon logopedille, joka selvitti laiskuuteni ja tyhmyyteni syyn. Minulla ei ole minkäänlaista lähimuistia. Olin opetellut oppimaan muilla keinoilla, sillä mikään aika ei olisi riittänyt matematiikan ja sanakokeiden läpäisemiseksi ulkoa lukemalla. Niihin pääsykokeisiinkaan ei aika riittänyt, sillä koekirjat julkaistiin helmi-maaliskuun vaihteessa ja koe oli jo touko-kesäkuussa. Sain mukautetun suorituksen klassisiin kieliin eli luvan käyttää apuvälineitä. Tähän ominaisuuteen kuuluu se, että vaikka en muista asiaa muistan mistä sen löydän. Sain myös Uuden testamentin tuntemustentin läpi viidennellä kerralla suullisesti, sillä se perustui ulkoa opittuun. Muut tentit menivät hyvin ja esseet erinomaisesti. Onneksi opinnot eivät olleet mahdollisia silloin nuorena, sillä olisin saattanut epäonnistua ilman viisasta proffaa ja nykyajan tutkimuksen suomaa tietoa ominaisuudestani. Oli helpottavaa saada tietää, miksi epäonnistuin keskikoulun pääsykokeissa, matematiikassa sekä kielten sanakokeissa.

Yliopisto-opinnot olivat elämäni parasta aikaa, mutta lopulta oli valmistuttava. Sain gradusta magna cum laude approbaturin (”suurin kiitoksin hyväksytty”) ja valmistuin teologian maisteriksi vuonna 2006. Sain työtarjouksen Kittilän seurakuntaan papiksi, mutta en voinut jättää pääkaupunkiseutua. Aloin suunnitella jatko-opintoja.

Kävin myös Suomen lähetysseuran ja Merimieskirkon koulutuksia. Kristillisellä opistolla oli kursseja, jotka liittyivät omaan erikoistumisalaani islamilaisten kulttuureiden piirissä. Olin myös kahdesti Tansaniassa, ensin lähetysseuran harjoittelijana ja toisen kerran tekemässä tutkimusta jatko-opintosuunnittelemaani. Mielenkiintoista ja antoisaa aikaa.

Harrin kuoleman jälkeen olin aloittanut jälleen syömisen vaimentaakseni hylmäämistrauman aktivoimat tunteet. Kuolema on hylkäämiskokemuksena kaikkein vahvin, riippumatta seikoista, jotka siihen johtavat. Pullon korkki pysyi kiinni, sillä tajusin sen aiheuttaman vaaran. Minulle oli jo aivan selvää, että viinan kanssa päädyn samaan kuin vanhempani. Vuonna 2005 olin lihavimmillani koskaan ja heinäkuussa päätin hakea jälleen apua Painonvartijoista. Se aukesi vasta elokuussa, mutta olin jo hieman aloitellut kaurapuurolla, sillä vatsa oli huonossa kunnossa. Kaikki sujui loistavasti ja samalla aloitin ensi kertaa elämässäni myös kuntoilun yliopiston salilla. Hurahdin siihen heti ja tutustuin kahteen nuoreen naiseen, jotka molemmat opintojen ohella ohjasivat jumppia ja aloittivat päivänsä aikaisin aamulla salilla kuten minäkin. Toinen opiskeli oikeustieteitä ja toinen samaa kuin minä eli uskontotiedettä. Oli upeaa saada kannustusta ja tulla kutsutuksi keskiviikon lankutuskisaan. Lopulta pääsin kuuteen minuttiin lankussa. Paino putosi vuodessa 52 kg ja minä juoksin puolimaratoneja kerran viikossa. Päivittäin juoksin tunnin ja salit päälle. Olin endorfiinin avulla elämäni kunnossa. En hetkeäkään ajatellut, että hajalla oleva selkä ja nivelrikko aiheuttaisivat isoja ongelmia juoksemisen vuoksi. Sitten lähdin jälleen kerran “minä kyllä ihan itse selviän” meiningillä ja jätin ohjelman kesken, kuten olin tehnyt aiemminkin. No – en sitten selvinnyt!

Jouduin hetkellisesti jälleen kerran väkivallan uhriksi ja syöminen riistäytyi käsistä. Ystäväni mahdollisti Kruununhakaan muuton ja olin onnellinen “kotiinpaluusta”. Mikään ulkoinen onnellisuus ei kuitenkaan riittänyt ja niinpä sitten syömisen lisäksi aukesi korkki vuonna 2008. Jossain vaiheessa menin terveyskeskukseen, jossa onnekseni oli vielä vanha legenda lääkärinä. Menin valittamaan kipuja ja hän hetkessä teki havainnon, että suurin ongelmani on yksinäisyys. Sain lähetteen psykiatriselle, jossa jälleen kerran sain loistavan terapeutin itselleni. Sain myös kipulääkkeitä, sillä kivut olivat sietämättömiä. Vaikka terapia auttaa osittain, se ei kuitenkaan tuo pysyvää toipumista addiktille. Vuonna 2009 etsin Helsingistä 12 askeleen ohjelman syömisongelmaani. Siitä lähti toipuminen pienin askelin päivä kerrallaan.

Kaiken keskellä sain viettää kesäisin aikaa ystävieni saaressa. Se oli sekä fyysisesti että henkisesti voimauttavaa. Kauniissa maisemissa melominen on asia, jota edelleen kaipaan kovasti. Kiireetön rauhallinen ilmapiiri oli ihanaa ja erikoisen ihanaa oli voittaa talon isäntä lankutuskisassa rantatalon terassilla. Siitä saan vieläkin voittajan fiiliksen iholle.

Vuonna 2009 täytin 50 ja menin 1.6. ensimmäisen kerran uimastadionille. Olin ostanut itselleni joululahjaksi vesijuoksuvyön, mutta koko kevät meni rohkeutta hakiessa, sillä ajatuskin riisumisesta muiden aikana oli kamala. Kun sitten menin, jouduin toteamaan, että muitakin ylipainoisia ja rikkinäisiä ihmisiä oli kuin minä. Olen tätä kirjoittaessani viihtynyt vedessä lähes joka aamu yli yhdentoista vuoden ajan. Olen saanut samalla liittyä huikeaan yhteisöön sekä saanut hyviä ystäviä. Lisäksi olen saanut vanhemmilta, kokeneilta ja viisailta naisilta tukea, neuvoja ja sellaista huolenpitoa, joka jäi puuttumaan menetettyäni äidin liian varhain. Kyllä Taivaan Isä pitää huolen ihmeellisillä tavoilla.

Olin siis uudella polulla kohti parempaa, mutta paljon oli vielä matkaa varsinaiseen toipumiseen.

Pakoon Maalle

Uuden vuosikymmenen alku on edelleen sumuinen. Vaikka muistojen pyyhkiytyminen onkin mielen suojakeino on silti raskasta menettää myös hyvät muistot.

Varmaa on, että muutin lapsineni ja koirineni Orimattilaan kasaamaan itseni. Minua auttoi silloin ystävä, jonka kanssa harrastimme koirajuttuja, ja joka on myös alan ammattilainen näihin terveyteen liittyvien ongelmien kanssa. Hän tuki minua muuttoasiassa ja muutenkin. Voin edelleen pyytää häneltä neuvoja, kun tarvitsen rehellisen mielipiteen ja apua.

Orimattilassa oli hyvät puolensa ja sitten ne ei niin hyvät puolet. Hyviin lukeutui rauhoittuminen ja uusi avioliitto, jossa puoliso sitoutui pitämään huolta perheestä ja tukemaan lapsia heidän kasvussaan. Lisäksi hän oli itse koirankasvattaja, joten kaikki sujui helposti. Hän oli pitkiä aikoja ulkomailla töissä, minä olin yksin lasten kanssa. Jonkin aikaa hyvä ystäväni asui lähellä ja hänen kanssaan olimme paljon yhdessä. Hän oli kiinteä osa perhettämme ja hyvä ystävä vaikeina aikoina.

Sain koko 90-luvun istua huikean ammattitaitoisen terapeutin tuolissa ja purkaa elämääni. Aluksi, lasten lähdettyä kouluun, lukittauduin taloon ahdistuneena ja peloissani, mutta vähitellen pelot vaimenivat. Huonoihin puoliin kuului se, että Orimattila oli muukalaisvihamielinen paikka, eikä siellä ollut helppo hengittää kenenkään muualta tulleen. Vähitellen ahdistus alkoi kasvaa. Ikäviä oloja saatoin edelleen syödä pois ja sitten myös juoda. Viiniä alkoi mennä suuria määriä.

Koiramaailmassa asiat menivät sielläkin hyvin ja huonosti. Huonosti aluksi siten, etten alistunut gurujen käskyvaltaan eräiden rotujen piirissä, joten alkoi harrastukseen kuuluva ajojahti. Viranomaisilmoituksia, pahansuopia juoruja ym. alkoi tulla systemaattisesti. Vähitellen ne laantuivat, sillä mieheni tuli Suomeen ja laittoi porukat ojennukseen. Koska olin ollut jo niin kauan harrastuksessa en osannut jäädä kantamaan kaunaa, sillä sen kaltainen toiminta on niissä ympyröissä hyvin tavallista.

Yhteistyö muiden rotujen ihmisten ja eri yhdistysten kanssa sujui erinomaisesti ja sain vapaasti toteuttaa itseäni. Näyttelyiden järjestäminen osoittautui minun hommakseni ja niitä kertyikin useita joka vuodelle. Aloin myös jossain vaiheessa aktiivisesti toimia kehäsihteerinä. Päivät täyttyivät mukavasti hoitaessa koiria, kuskatessa lapsia sekä järjestäessä tapahtumia.

Kiihtyminen kuuluu kuitenkin koiraharrastukseen, ja tuohon aikaan se lisääntyi eikä ollut ollenkaan terveellistä. Ruokaa ja juomaa kului kiihtymyksen taltuttamiseen. Vuonna 1996 menin jälleen Painonvartijoihin. Tuolloin lähti 36 kg ihanasti kuivan valkkarin avustaessa prosessia. Jälleen kerran omavoimainen minä katsoi hoitavansa ihan itse asiansa, joten tasapainoilu ja ainaisjäsenyys sai jäädä.

Muutimme taajaman ulkopuolelta keskustaan ja minä menin iltalukioon suorittamaan koulun loppuun. Se oli ihanaa aikaa. Suoritin ensin lyhyen matematiikan, sillä tiesin ettei olisi toivoa saada päästötodistusta ilman sitä. Valtavalla työmäärällä sain ensimmäisen vuoden sisällä sen suoritettua, ja sitten keskityin varsinaiseen intohimooni, historiaan.

Ilmeni ettei kurssit riitä ja oli valittava uskonnon ja kemian välillä. Kemiasta en ymmärrä mitään, joten valinta oli helppo. Ensimmäisellä tunnilla, opettajan esitellessä oppiainettaan, tiesin, että uskonto ja teologia on minun juttuni. Maantieto oli kolmas aine, johon hurahdin, ja sen avulla sainkin reaalista eximian. Ylioppilaslahjaksi sain uskonnonopettajaltani Novumin eli kreikankielisen uuden testamentin sekä siunauksen matkalle teologiaa opiskelemaan. Minua ei oltu koskaan kannustettu mihinkään sellaisella innostuksella, kuin kaikki opettajani kannustivat minua neljäkymmentävuotiaana aikuislukiossa. Kirjoitin ylioppilaaksi 1999.

Orimattilan vuosina jouduin kahteen kertaan kirurgin käsittelyyn. Selkä leikattiin lopulta kiireellisenä vuonna 1998. Lapsesta saakka kärsimäni kivut olivat hetken pois pyyhityt. Elämä oli siltä osin hyvin, mutta muita ongelmia ilmaantui ja silloin laitoin korkin kokonaan kiinni. Lopetin myös tupakoinnin, sillä keuhkot alkoivat oireilemaan ikävällä tavalla.

Ahdistuksiini aloin ottaa Jumalan hoitoa kirkonpenkissä sunnuntaiaamuisin. Se kantoi kaiken suunnattoman vaikean yli. Minulla oli myös raastava ikävä esikoistani, joka oli siirtynyt opiskelemaan Helsinkiin. Mies ajoi Espooseen töihin, joten aloimme suunnitella muuttoa takaisin Suur-Helsingin alueelle. Lähtö oli helpotus, sillä en koskaan kotiutunut Orimattilaan, se oli ikävä paikka.

Lumipyörteitä Runskilla

elokuuta 29, 2020

Tämä on minun toipumistarinani ja kokemukseni – ei kenenkään muun. En kirjoita elämäkertaa, mutta koska kyseessä on kokonaisvaltainen toipuminen on oleellista, että taustoitan tarinani mahdollisimman alusta ennen kun hyppään ruoka- ja jumppaohjeisiin. En missään tapauksessa halua, että kenellekkään syntyy mielikuvaa kaunaisesta, katkerasta tilittäjästä. Kirjoitan muisteluitani oikein onnellisena ihmisenä.

Ensimmäisessä jaksossa esittelin elämäni lähtökohtia ja tässä toisessa osassa haen muistojen häivähdyksiä lapsuudesta 1960-luvulla. Minulle on käynyt niin, että psyyke on suojellut traumaattisilta kokemuksilta kumittamalla muistojani aikalailla – hyviä ja huonoja. Lapsuudesta ei ole juuri mitään tallella, mutta jotain kuitenkin. Muistojen häivähdykset näyttäytyvät usein fyysisinä tuntemuksina sekä tunteina.

Kun olen surullinen menen omaan onnen maisemaani. Uskon, että jokaisella ihmisellä on ainakin yksi maisema mielessä, joka tuo rauhaa ja onnea. Minulla se on talvinen tyhjä sunnuntai-aamu Runeberinkadulla. Kävelen mäkeä ylös kohti Kauppakorkeakoulua ja Runskin kenttää, jossa ennen oli luistinrata. Lumi pöllyää tuulessa samoin kuin villin lännen leffoissa ne pyörivät pensaat. Olen yksin. Jo äitini kohdussa minuun muodostui yksinäisyyden ydin, mutta kesti lähes kuusikymmentä vuotta ymmärtää sen olemus. Tuo luminen maisema on tuonut aina onnen tunteen.

Olin kahden tai kolmen vanha, kun faija auskultoi varatuomariksi Lapissa. Asuimme vuoden Sallassa tai Kemijärvellä, en muista kummassa. Sieltä on muistoja muutama. Ensimmäisessä olen faijan selässä, kun hän kiipesi Pyhätunturille. Toisessa hän on ärtynyt, koska joutui ajamaan pitkän matkan minua lääkäriin. Tungin nenääni jonkin kasvin osan. Se oli sellainen keltainen, pyöreä ja kova kukinto. Kolmannessakin muistikuvassa minua viedään lääkäriin, koska kiellosta huolimatta kiipesin kerrossängyn yläpetiin ja putosin sieltä rikkoen lapaluuni. Muistan myös, kielloista huolimatta, tunkeneeni käteni mankelin väliin. Se tapahtui myöhemmin Runskilla isovanhempieni kodinhoitohuoneessa. Kaksi sormea muistuttavat edelleen tapahtumasta, sillä kynnet eivät kasvaneet enää samanlaisiksi. Samaan aikaan oli vasen käteni kipsissä, sillä minulla oli tapana murtaa se heti kun luistelukausi alkoi. Olimme siis Auroran sairaalassa vakioasiakkaita – minä ja äiti. Lopulta sain vapautuksen luistelusta kokonaan. Muisto on myös kahdesta Espanjan matkastani siitä ensimmäisestä, jolloin matkasin isovanhempieni kanssa Teneriffalle vuonna 1968. Muistan mustan hiekan sekä liput hai- ja virtausvaaroista. Niitä en uhmannut.

Vanhempani Pekka ja Marja

Teneriffalla 1968

En muista juuri mitään lastentarha-ajoilta, vaikka tiedän menneeni sinne mielelläni. Vaihdoin tarhaa usein, sillä olin hankala lapsi. Tämä johtui siitä, että kaikki vanhempieni kasvatusyritykset, jotka koskivat minun haluamisiani, ja joita haluamisia yritettiin rajoittaa, mamma vesitti saman tien. Olin tottunut saamaan tahtoni läpi ja usein vielä rahaa, ruokaa ja herkkuja palkaksi hyvästä toiminnasta. Ilmeisesti tänä päivänä vertautuisin hyvin rajattomiin vapaan kasvatuksen saaneisiin koiriin. Olin siis lähellä holtitonta amstaffimixiä. Yhtä vaarallista kuin vapaa kasvatus on koiralle, se on myös pienelle lapselle. Kärsijänä on aina koira ja lapsi. Voimani tunnossa saatoin tarhan tädit ahdinkoon.

Minä ja Maikki Leppäsun lastentarhassa

Sitten alkoi koulu, jota rakastin valtavasti. Taivallahden kansakoulu! Toki jouduin sielläkin hemmoteltuna pikkuvanhana tyyppinä heti rettelöihin opettajien kanssa. Epäkohdista riitti reklamoitavaa ja auta valjele jos opettajat, tai muutkaan, kiusasivat tai muuten epäoikeudenmukaisesti kohtelivat ketään – silloin iskin. Muistan faijan vierailleen usein ratkomassa tyttärensä juttuja. Ei menneet hänellä juristin opinnot hukkaan, sillä sama meno jatkui koko kouluajan aina avioeroihin saakka. Faija tuntui tekevän tuota työtä mielellään, mutta se edellytti että olen rehellinen. Hän opetti asian niin selkeästi, että vieläkin kuulen hänen äänensä sanomassa: ”Muista aina, ettei ihminen voi tehdä mitään niin väärin ja pahaa, etteikö hän voi sitä rehellisesti myöntää. Jos jäät valheesta kiinni olet omillasi, minulle ei kannata soittaa. Jokaisen on kannettava vastuunsa tekemisistään” Tuosta rehellisyyteen opettamisesta olen syvästi kiitollinen edelleen ja sitä olen myös yrittänyt siirtää omille lapsilleni.

Taiviksen ekoilta luokilta ylätalosta muistan adventtijuhlan, jossa me lauloimme Hoosiannaa portaikossa toisessa kerroksessa. Muistan miten onnellinen olin kun äiti oli alhaalla katsomassa tilaisuutta. Se on harvoja muistoja äidistäni.

Äiti

Toinen muisto ensimmäiseltä luokalta on saamani rakkauskirje. Vieläkin harmittaa, että se katosi jonnekin vanhempieni muutossa. Se kirje on edelleen yksi tärkeimpiä ja merkityksellisimpiä asioita elämässäni, samoin sen lähettäjä.

Kotini oli demarikoti ja vaari sekä faija osuuskauppaliikkeen johtajistoa, meillä oli kotona erilaisia tilaisuuksia, esim. äiti piti naisten opintopiirejä. En tiedä mitä siellä opittiin. Mamma piti ompeluseuroja ja siellä ompelivat ainoastaan johtoportaan rouvasväki. Aikuiset olivat tehneet periaatepäätöksen, ettei lapsille tarjoiltu mitään poliittista tai uskonnollista agendaa. Se oli hyvä päätös. Mamman sisko sai rauhassa olla Jehovan todistaja ja kaikki muutkin ihmiset maailmassa ihan sitä mitä halusivat. Ainoa asia mikä oli kiveen hakattu ja selkäytimeen, ja mikä on siellä yhä edelleen, on se, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia riippumatta uskonnosta, poliittisesta mielipiteestä, sukupuolisuuntautumisesta tai yhtään mistään muustakaan asiasta. Lakeja ja järjestyssääntöjä pitää noudattaa ja heikompia puolustaa.

Mielenkiintoinen sisäinen kahtiajakautuminen on kuitenkin sisälläni. Työväkeen identifioitunut perheyhteisö käytti ainoastaan Aleksin Elantoa. Olin jo lähes teini-ikäinen ennen kuin sain tietää Hakaniemen Elannon olemassaolosta. Tätini käytti sitä ja mainitsikin sen, mutta en tiennyt sen olevan tavaratalo. Pitkäsilta erotti luokat syvästi. Mamma piti huolta siitä, että minäkin sain kuulla, kuinka työläisten kakaroiden kanssa ei sopinut sosieteerata. Luentoja pidettiin äidilleni, joka oli kyseisestä luokasta lähtöisin (niin oli mammakin) ja antoi tyttärensä valtoimenaan juoksennella pitkin pihoja ties kenen kanssa. Mammalla oli se ongelmana, että jos hän minulle esitti tuota, sai hän sellaisen metakan vastaansa, ettei kannattanut edes aloittaa. Olin hänen oma luomuksensa ja näissä asioissa sain faijan tuekseni. Ovia paiskittiin ja huudettiin todella usein. Syvä kahtiajako on kuitenkin sisälläni edelleen – Pitkänsillan jälkeen on toinen maailma. Vasta nyt, saatuani toipumisesta kiinni, olen alkanut käymään sillan toisella puolella ilman autoa, ennen pelkäsin. Vakaumukseni olen kuitenkin sisäistänyt vanhemmiltani. Vaarin vakaumuksista ei ole aavistustakaan.

Mamman toimesta myös ensi kerran kommentoitiin ulkonäköäni. Hän oli sitä sukupolvea, jossa naisen ensimmäinen, ja paras, pyrkimys oli päästä hyviin naimisiin. Hän siis hyvää tarkoittaen totesi: ”Koska olet perinyt nuo äitisi paksut jalat et saa koskaan kunnon miestä. Käy hyvä tyttö koulusi kunnolla, että saat hyvän työn.” Mammakin oli huomannut, että naiset saattoivat opiskella ja hankkia ihan oman uran. Myöhemmin sain läheisiltäni kuulla vielä moneen kertaan rumuudestani, lihavuudestani sekä paksujen jalkojeni lisäksi myös suurista käsistäni ja kovasta äänestäni. Koskaan en muista koulukavereiltani, työkavereiltani, harrastuskavereiltani tai ystäviltäni kuulleeni ”ruumiskritiikkiä”. Kovasta äänestä kyllä. Joka tapauksessa jo varhain suurin haaveeni oli päästä Helsingin yliopistoon, tiedekunnasta ei tosin ollut hajuakaan.

Kostea juhlaelämä oli meillä normaali. Lapset osallistuivat siihen vappuna. Vappu oli ihana kun sai polvisukat jalkaan. Meillä järjestettiin aaton lastenjuhlat, jotka hoitajat valvoivat. Osallistujina aikuisjuhlijoiden lapset. Seuraavana päivänä oli aina vappulounas Fenniassa. Faija, eivätkä muutkaan, olleet selvinneet aatosta, joten meininki oli jo iltapäivällä aikalailla finaalissa. Muistan hävenneeni suunnattomasti tuota sikailua. Työväen ja ylioppilaiden juhla – juopumisen juhla. Liekö jo tuolloin syntynyt vieraantuminen kaikenlaisesta juhlimisesta. En ole koskaan päässyt missään juhlissa juhlatunnelmaan. Olin nyt toisella Espanjan matkalla kuusikymppisillä, joissa pääsin lähimmäksi ”juhlafiilistä”, vaikka se ulkopuolisuuden tunne ei mihinkään kadonnutkaan, eikä katoa. Se oli ihana kokemus. Minulta on siis jäänyt bile- ja ravintolaelämä lähes täysin kokematta. Tyydyin syömään, ja myöhemmin juomaankin, ihan yksin.

Päihdekodissa ei voinut välttyä väkivallalta. Koska faija oli paljon työmatkoilla, eikä hän juonut kotona kovin usein, tilanteet eskaloituivat kesäisin, jouluisin ja pääsiäisenä maalla. Meillä lähdettiin huvilalle Puruvedelle, heti kun koulu loppui. Se oli joka vuosi yhtä karmeaa. Silloin oli vielä kolmen kuukauden kesälomat. Elokuun viimeistä päivää odotin koko kesän syöden mamman pitopöydästä lähes taukoamatta. Jos ei jaksanut syödä sai paheksuntaa, etteikö ruoka kelpaa. Voi sitä onnea kun vihdoin heräsin Vanhan messuhallin (nyk. Kisahalli) kohdalla, kun alkoi Runskin mukulakivet täryyttää autoa – kotona. Vieläkin tulee se pelastumisen tunne rintaan kun sitä muistelen.

Eräänä pääsiäisenä mammalle ja faijalle tuli jälleen riitaa jostain. Se päättyi siihen, että faija paiskasi äitinsä pää edellä hetekan kulmaan. Mamma meni hetkeksi tajuttomaksi ja verta tuli suihkuna pitkin lattiaa. Silloin muistan ensimmäisen kerran polvistuneeni siihen verilammikkoon rukoilemaan, että Jumala pelastaisi mamman. Ja Hän pelasti. Siitä alkoi minun urani rukoilijana. Ei ollut ketään muuta, keneltä pyytää apua tukalaan tilanteeseen.

Usein sunnuntaisin laitettiin leffarahat käteen, sillä faija ei jaksanut lapsiaan kun toipui humalastaan. Tunturikadun Astra, Eteläisen Hesperiankadun Ritz ja Runskin Adlon tulivat tutuiksi. Parhaiten mieleeni ovat jääneet Tarzanit, jotka olen nähnyt kaikki moneen kertaan.

Eräpojan Jutta

Lopuksi koirista. Ihan pienenä oli Usvan Zina, karjalankarhukoira, ja sekarotuinen jälkeläisensä Jeri. Jeri puri minua pahasti, kun otin sen luun kielloista huolimatta. Taas mentiin lääkäriin ja sain faijan ratkaisukeskeisen traumaterapian heti: ”Aivan oli oma syysi, mitäs koskit koiran luuhun. Koirien annetaan olla rauhassa, ne eivät ole mitään leikkikaluja, eikä niiden luut ole meidän leluja.” Yksi elämäni parhaista terapioista!

Olipa kerran…

… minä.

Olen mukavuusalueeni ulkopuolella kirjoittaessani blogia ja erittäin ulkopuolella kirjoittaessani itsestäni. Teen tämän nyt sen vuoksi, että niin moni on minua pyytänyt kertomaan, kuinka olen muuttunut niin paljon, myös ”luonteeltani”. Muutokseen ja toipumiseen liittyy valtavasti muitakin asioita kuin ruokavalio ja liikunta, aloitan tarinani alusta. Voin kertoa ainoastaan oman tarinani ja oman kokemukseni. Koska koen saaneeni lahjaksi uuden elämän kuusikymppisenä, haluan kokemukseni jakamalla antaa lahjan eteenpäin – jos Luoja suo – jollekin toiselle ihmiselle.

Synnyin toukokuussa vuonna 1959 Tehtaankadulla vanhalla kätilöopistolla. Lapsuuden ja nuoruuden sain viettää Runeberginkatu 28 A-portaassa. Juureni ovat syvällä asfaltin alla stadin ytimessä. Rakastan kaupunkia niin paljon, ettei oikeistaan löydy sanoja sen kuvaamiseksi.

Lapsuuteni ja nuoruuteni ei ollut kovin vakaa, sillä vanhempieni elämänhallinta oli jokseenkin hukassa. Koti oli varakas, mitään ei puuttunut. Isovanhemmat asuivat samassa korttelissa, joten perheyhteisö oli tiivis. Koti oli boheemi ja vapaamielinen, jossa tuettiin vapaata ajattelua, mutta opetettiin myös muiden ihmisten kunnioittamista ja käytöstavat sekä vastuun ottaminen omista tekemisistään. Oikean ja väärän ero tehtiin selväksi ja opetettiin huolella argumentoimaan mielipiteet ja väittämät. Olen syvästi kiitollinen, että sain syntyä juuri tuohon perheeseen.

Kolikolla on kaksi puolta. Vanhempani olivat molemmat adoptoituja. He olivat ”löytäneet” toisensa jo teineinä ja suhde oli muodostunut voimakkaan läheisriippuvaiseksi. Tänään minulla on käsitys, että varhainen hylkäystrauma on taustalla tähän riippuvuuteen. He elivät pääasiassa toisilleen ja omille addiktioilleen. Vaikka lapset fyysisesti hoidettiin, emotionaalisesti vanhemmat eivät olleet läsnä jälkikasvulleen. Tässä kohdassa on syytä korostaa sitä, että tämä on minun kokemukseni, sisarillani voi olla aivan toisenlainen kokemus.

Isäni sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä sekä narsistista luonnehäiriötä (hänen kohdallaan nämä ovat oikeita diagnooseja, ei naistenlehtien keittiöpsykologiaa). Hän oli sairastunut myös työriippuvuuteen ja päihderiippuvuuksiin. Isäni ei koskaan toipunut sairauksistaan ja kuoli 1990-luvun lopulla.

Äitini eli puolisoaan varten ja hänen kauttaan. Hän jätti lukion kesken, sillä isäni tarvitsi rahaa juhlimiseen. Äidin haaveena oli kansakoulunopettajan työ, mutta se ei koskaan toteutunut. Äiti oli lapsuuteni ajan kotirouva ja myöhemmin perusti toimistoalan yrityksen, jossa teki ainoastaan aamupäivät töitä. Meillä oli niin suuri asunto, että viikkosiivouksen hoiti siivoojat. Tätini, joka oli paitsi äitini sisar myös hänen adoptioäitinsä, auttoi lapsien hoidossa ja muissakin asioissa. Äitini oli sairastunut syömiseen ja ollessani teini, hänelle kehittyi varsin nopeasti alkoholismi. Äiti ei lopulta jaksanut raskasta elämää, eikä siihen aikaan yläluokkaisena naisena osannut hakea apua mistään – häpeän vuoksi vaiettiin. Lopulta hän otti hengen itseltään vain 43-vuotiaana.

Sitten isovanhempani, lapseton pariskunta, joka oli adoptoinut isäni 1930-luvulla 3-vuotiaana. He kustansivat avokätisesti kaiken mahdollisen, mitä nyt kukin sattui haluamaan ja tarvitsemaan. Lisäksi mamma oli mielenterveydeltään epävakaa ja käytti lääkkeitä holtittomasti. He yrittivät parhaansa, joka siihen aikaan tarkoitti kaikkien mahdollisten addiktioiden ja muiden ongelmien mahdollistamista ja tukemista. Minulle kehittyi syömisen kanssa ongelma jo heti syntymäni jälkeen, nimittäin ruokaa riitti ja syödä piti kaiken aikaa. Meillä oli juhlaruoat ja buffet joka päivä aamusta iltaan.

Siinä on lähtökohdat, joista vuosikymmenien kuluessa elämässäni vastaan tulleet vastoinkäymiset ja onnen hetket, ja kaikki päivät niiden välissä, ovat muovanneet minusta sen ihmisen, joka olen tänään. Jokaisesta hetkestä ja kaikista ihmisistä olen syvästi kiitollinen – kiitollinen elämästäni.

Erilaiset riippuvuudet ovat tiukasti geeneissäni ja yhdessä erilaisten tunnetraumojen vuoksi aktivoitui syöminen, juominen, kontrollointi ja harrastukset haitallisiksi riippuvuuksiksi, jotka lopulta nakersivat myös fyysisen terveyteni. Sairastin vuosia verenpainetautia, astmaa, uniapneaa ja lopulta muodostui myös, lihavuuteen sairastumisen seurauksena, rasvamaksa, joka oli muuntumassa hyvää vauhtia kirroosiksi. Näiden lisäksi selkärankavaurio on ollut syntymälahjana, samoin perinnöllinen nivelrikko, joka on rapauttanut tässä vaiheessa kaularangan, selkärankaa, kädet ja jalat. Näiden lisäksi selkäleikkauksessa 90-luvulla vaurioitui hermotus. Kertaalleen leikattujen käsien hermot ovat myös jatkuvana ongelmana. Kivut ovat kulkeneet matkassa lähestulkoon aina.

Menneisyys kaikkineen liittyy kaikkeen, siksi ne tässä teille kerron. Ongelmista huolimatta olen selviytynyt ja saanut terveyttäni valtavan määrän takaisin. Monet ovat kommentoineen luonteeni muuttuneen. Se on ainoa asia, mikä ei ole muuttunut mihinkään. Eräs naapureista kuitenkin ymmärsi miksi luonteenikin tulkitaan muuttuneen. Tämän ensimmäisen osan päätän hänen sanoihinsa:

”Toipuminen on mahdollistanut todellisen Sarin esiin tulemisen.”