Korttelihistoria – Sari Kuoppala

Suomen Pankki – kortteli 43 – osa 1

Hallituskadun ja Rauhankadun väliin jää kukkula, jota kutsuttiin aikoinaan Tallimäeksi. Se oli kadunlouhijoille todellinen koetinkivi, sillä maaston tasoitus olisi tullut kalliiksi. Tallimäelle oli 1800-luvun puolella ehtinyt syntyä tiheää, joskin järjestäytymätöntä asutusta. Carl Ludvig Engeliä eivät moiset pikkuseikat kuitenkaan häirinneet hänen suunnitellessaan paikalle monumentaalirakennuksiaan, Yliopiston kirjastoa, Tuomiokirkkoa sekä pientä kreikkalaiskatolista temppeliä. Myöhemmin Tallimäelle syntyi vielä yksi julkinen rakennus lisää – Suomen Pankki.

Suomen Pankin nimellä nykyisin tunnettu kortteli oli alkuperäiseltä nimeltään Oranki eli Orangutangi. Nimi ei kuitenkaan kauan säilynyt käytössä, vaan pian aluetta ryhdyttiin kutsumaan Kreekalaisten kirkon tai Vanhan venäläisen kirkon kortteliksi ja lopulta Suomen Pankin kortteliksi.

Kenraalikuvernööri päätti vuonna 1825, että ortodoksiselle seurakunnalle rakennettaisiin väliaikainen kirkko varsinaista katedraalia odotellessa. Hän käski hävittämään Tallimäeltä “nuo vanhat kurjat talot”, jotka olivat kaiken lisäksi alttiita tulelle.

Muurarin leski Salin, kauppias Weurlander, kirvesmies Lindgren, sotilaanvaimo Mexberg, vahtisotilas Sandberg ja neiti Helena Grönqvist monien muiden ohella joutuivat luovuttamaan tonttinsa pois 1166 ruplan 75 1/2 kopeekan hinnasta. Oli ehkä luterilaiselle suurkirkolle onneksi, että se sai naapuriksi vaatimattoman temppelin ja että ortodoksinen katedraali rakennettiin myöhemmin Katajanokan kallioille. Pyhän Kolminaisuuden kirkko valmistui Tallimäelle vuonna 1827.

Suomen Pankin paikalla pitivät Suomeen muuttaneet venäläiset ja juutalaiset myyntikojujaan eli narinkkaansa. Kerrotaan nuoren Johan Ludvig Runeberginkin ostaneen täältä huonekaluja läheiseen kotiinsa. Aikalaisten suussa Narinkkaa nimitettiin kuitenkin vähemmän imartelevasti täimarkkinoiden nimellä. Sen osto- ja myyntikojuissa myytiin ruokatavaran, vaatteiden ym. lisäksi myös miestä väkevämpää. Torilla elettiin värikkäästi; tapeltiin ja metelöitiin usein sekä harjoitettiin myös rakkauden vähittäiskauppaa.

Venäläinen asutus oli keskittynyt Narinkkatorin ympärille. Etupäässä Pietarista tänne siirtyneet kauppiaat sulautuivat hitaasti kantaväestöön eriuskoisuutensa ja puutteellisen ruotsinkielen taitonsa takia. He erottuivat ympäristöstään oudon vaatetuksensa ja miehet lisäksi partansa vuoksi. Parta ei tuon ajan helsinkiläisherroilla ollut lainkaan muotia. Toinen laaja venäläisasutus oli Töölössä.

Narinkkatori oli edullisen sijaintinsa vuoksi kysytty. Jo Ehrenström oli ehdottanut normaalikoulun paikaksi Tallinmäkeä, Senaatti tekikin asiasta päätöksen vuonna 1866, mutta Pietarissa asia raukesi.

Narinkan päivät olivat kuitenkin luetut, kun oma toimitalo suurimmalle rahalaitokselle tuli ajankohtaiseksi. Se sai väistyä kaupungin kaukaisempiin osiin eli nykyisen Kampin alueelle.

Suomen Pankin historia alkoi vuodesta 1811, jolloin keisari Aleksanteri I oli määrännyt perustettavaksi Waihetus-, Laina- ja Depositioni-Contorin. Suomen oman keskuspankin tehtävänä oli järjestää Venäjään liitetyn maan raha-asiat.

Kun pankki aloitti toimintansa 1. huhtikuuta 1812, maailmassa oli vain kolme muuta keskuspankkia (Venäjän oma keskuspankki perustettiin vasta 49 vuotta myöhemmin). Suomen Pankilla ei kuitenkaan ollut vähäisimpiäkään käyttövaroja. Sen kassa oli niin tyhjä, että johtokunnan täytyi ensimmäisessä kokouksessaan pyytää senaatilta rahaa kirjoitustarvikkeiden ostoon. Kesti vuosia, ennen kuin pankki sai valtiolta perustamisasiakirjassa säädetyn pääoman, miljoona hopearuplaa.

Kun keskuspankki muutti 1819 senaatin muiden keskusvirastojen kanssa Helsinkiin, sillä oli käteisvaroja 873048,94 ruplaa. Ne tuotiin valtion rahakirstussa uuteen pääkaupunkiin. Kirstu ja tärkeimmät asiakirjat kuljetettiin maitse kärryillä, muiden tavaroiden kuljetukseen vuokrattiin laiva. Muutto kesti kuukauden päivät. Pankki toimi aluksi kauppaneuvos Sederholmin talossa, ja sieltä se muutti vuonna 1822 valmistuneeseen Senaatintaloon.

Suomen Pankista kehittyi vähitellen mahtava rahalaitos, kun puutavaran vienti kasvatti sen tuloja. Tilat Senaatintalossa kävivät ahtaiksi, ja pankki alkoi tuolloin etsiä omaa tonttia. Rahaolot olivat hyvin sekavat aina vuoteen 1840, jolloin tehtiin suuri raharealisaatio, jonka yhteydessä Helsingissä toimiva Vekseli- laina- ja talletuskonttori sai Suomen Pankin nimen.

Toimitaloa varten julistettiin maan ensimmäinen kansainvälinen arkkitehtikilpailu, jonka voitti saksalainen arkkitehti Ludwig Bohnstedt, joka toimi Pietarin taideakatemian professorina. Tulosta pidettiin erittäin onnistuneena, sanottiinpa taloa parhaaksi Engelin jälkeisistä monumentaalirakennuksista.

Kustannusarvio sai valtiopäivien päätöksen mukaan nousta korkeintaan 500 000 markkaan, mistä syystä esimerkiksi katto- ja seinäkoristeissa on käytetty vain osittain kipsiä pääosan ollessa prässättyä peltiä. Tosiasiassa talon hinta nousi yli kaksinkertaiseksi, osaksi tosin siitä syystä, että suunnitelmaa laajennettiin tuntuvasti.

Komea renessanssitalo valmistui Nikolainkadun varteen vuonna 1883. Eteishalli tuli keskelle rakennusta, ja siitä nousi upea portaikko yläkertaan. Keskihallin molemmilla puolilla oli avoin valopiha. Yläkerrassa oli korkea, avoin ja hyvin valaistu pankkisali. Siellä oli myös pankin johdon kokoushuone ja muita työtiloja.

Atelier Apollo Wasastjerna Nils, valokuvaaja, 1910

Maan alle peruskallioon oli louhittu jykevät kassaholvit, toinen valuutan ja toinen talletusten säilyttämistä varten. 1930-luvun lopulla tarvittiin uusi holvi kultaa varten, ja se rakennettiin vanhan kassaholvin alle. Kultaholvissa on teräksiset ovet, joista toinen painaa 8500 kiloa ja pienempikin 2500 kiloa. Molemmat ovat englantilaisen Chubb-tehtaan valmistamat. Ne kestävät kaikki räjäyttämisyritykset ja sulkeutuvat automaattisesti entistä tiukemmin mikäli niitä yritetään räjäyttää. Ne kestävät myös kuumuuden.

Kolikoita punnitaan. Kuvaaja Pietinen 2.10.1931.

Suomen Pankin laajennusosa valmistui 1960-luvun vaihteessa ja sen on suunnitellut Harry W. Schreck. Samalla tehtiin päärakennuksen peruskorjaus. Sisätiloihin tehtiin suuria muutoksia, mutta rakennuksen historiallinen luonne säilytettiin. Pohjakerroksen keskushalli restauroitiin, ja varsinainen pankkisali säilyi osin alkuperäisenä. Suuri peruskorjaus tehtiin vuonna 2006, jolloin sisätilat väritettiin renessanssin henkeen. Suunnittelijana toimi arkkitehtitoimisto Nurmela-Raimoranta-Tasa.

Suomen Pankin talossa on merkittävien suomalaisten taiteilijoiden töitä: Juho Rissasen kolmiosainen lasimaalaus, Lennart Segerstråle Finlandia-freskot, Akseli Gallen-Kallelan Aino-taulu, Dora Jungin kuvakudokset Kuparikanta ja Kultakanta sekä Eeva Anttilan kuvakudos Työ ja elämä.

19661010 . Suomen pankki, Snellmaninaukio. Pankin pääportaikon lasimaalaustriptyykki Elonkorjuu, Tukinuitto, Silakkamarkkinat (Juho Rissanen, 1933). Kummallakin sivuseinällä näkyy osin Lennart Segerstrålen Finlandia-freskot, Suomi herää ja Suomi rakentaa vuodelta 1943.

Pankin edustan aukiota hallitsee J. V. Snellmanin patsas, josta järjestettiin kilpailu 1913. Sen voitti Emil Wikströmin ja Eliel Saarisen ehdotus. Wikström veisti patsaan, Saarinen suunnitteli sen jalustan sekä portaat ja terassin päärakennuksen eteen. Patsas pystytettiin vuonna 1923. J. V. Snellman oli valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä vuosina 1863- 1868, jolloin saatettiin loppuun rahauudistus, jossa Suomi sai oman markan.

Eila Hiltunen on suunnitellut Suomen Pankin suihkukaivon, joka on kuparilevyistä hitsattu abstrakti veistos ja yksi hänen varhaisimmista hitsaustekniikalla valmistetuista teoksistaan. Hitsattu suihkulähde Rauhankadun puolella on kansan suussa saanut nimen Variksenpesä sillä pankin pääjohtajana oli patsashankkeen aikaan Klaus Waris. Veistoksen paljastustilaisuus oli 16.8.1961.

Lähteet:

Klinge Matti, 2012, Pääkaupunki Helsinki ja Suomen valtio 1808-1863.

Ollila Kaija, Toppari Kirsti, 1975, Puhvelista Punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita.

Järvenpää Eeva – Räihä Sirpa, 2007, Vanhinta Helsinkiä kertomuksia Kluuvin ja Kruununhaan kortteleista.

Kuusterä Antti & Tarkka Juha, 2011, Suomen Pankki 200 vuotta keisarin kassasta keskuspankiksi I.

Vuohi – kortteli 44 – Kansallisarkisto

Valtionarkisto valmistui vuonna 1890, mutta sen tarina alkoi jo 1809, jolloin Suomi liitettiin Venäjään. Haminan rauhansopimuksen mukaan Suomea koskevat asiakirjat oli siirrettävä Ruotsista Suomeen. Kun ne oli saatu Turkuun, edessä oli heti muutto uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin.

“Suomen yleinen arkisto” pakattiin rekiin, jotka matkasivat kasakoiden saattamina Helsinkiin maaliskuussa 1819. Matka kesti neljä päivää. Melkein kaiken aikaa oli suojasää, ja kuljetuslaatikot kostuivat. Arkisto saatiin kuitenkin turvaan raatimies C. G. Etholénin kivitaloon Helsingin keskustaan.

Kolme vuotta myöhemmin arkisto siirrettiin uuteen senaatin taloon. Ruotsin vallan aikaiset asiakirjat vietiin vintille, ja siellä ne lojuivat parikymmentä vuotta, kunnes Helsingin yliopiston kirjaston amanuenssi Edvard Grönblad alkoi 1840-luvulla tarkemmin tutkia vanhoja voudin tilejä. Niihin oli vuodesta 1537 lähtien tarkasti merkitty manttaalit ja kymmenykset, joiden mukaan voudit keräsivät veroja kuningas Kustaa Vaasalle. Grönblad huomasi, että ennen vuotta 1634 laadittujen voudin kirjojen kannet olivat pergamenttilehtiä katolisen jumalanpalveluksen käsikirjoista. Ne oli pantu uusiokäyttöön, kun Ruotsi oli kääntynyt luterilaisuuteen. Grönblad kertoi löydöstään esimiehelleen yliopiston kirjastonhoitajalle Fredrik Wilhelm Pippingille, joka vei asian senaattiin. Se päätti, että pergamenttikannet oli varovasti irrotettava asiakirjoista ja luovutettava säilytettäviksi yliopiston kirjastoon.

Valtionarkistonhoitajaksi nimitettiin 12.5.1883 Reinhold Hausen, joka saman vuoden lokakuussa hän lähetti senaatille pitkän ja yksityiskohtaisesti perustellun esityksen, jossa vaadittiin että valtion arkistolle on rakennettava oma talo. Perusteena olivat tilan ahtaus, tulipalovaara, työhuoneiden pimeys sekä puutteellisesta lämmityksestä johtuva kylmyys ja kosteus, jotka koettelivat niin asiakirjakokoelmia kuin tutkijoitakin. Hausen sai vapaasti valita käyttämänsä arkkitehdin tehtävään, josta ei ollut aiempia kokemuksia. Hän kääntyi nuoren Gustaf Nyströmin puoleen, josta tuli myöhemmin polyteknisen opiston arkkitehtuurin pääopettaja.

Valtionarkistonhoitaja Reinhold Hausen. Kuva: Atelier Nyblin 1900-1929, museovirasto.

Keisari myönsi senaatin esityksestä kustannusarvion vaatimat 800000 mk heinäkuussa vuonna 1886 ja rakennuksen perustustyöt aloitettiin saman vuoden syksynä. Valtionarkisto pääsi muuttamaan komeaan palatsiinsa Valtioneuvoston linnan tiloista vuonna 1890. Valtionarkistoa pidetään Carl Gustaf Nyströmin edustavimpana työnä. Hän pyrki tyyliltään yhteensopivaan rakennukseen Engelin klassismin kanssa, joka aiheutti taidekriitikkojen kritiikkiä jäljittelyn vuoksi.

Kaupungin raja kulki 1700-luvulla Vuohen korttelin kallioilla. Sen korkeimmalla kohdalla sijaitsi yksinkertainen vallilinnoitus. Kun valtionarkisto rakennettiin, Hausen kunnostutti linnoituksen jäännöksistä istutetun puutarhan, jota ruvettiin kutsumaan Hausenin kukkulaksi. Osa siitä on vieläkin nähtävissä arkiston kahvion ulkoterassilla. Valtionarkiston laajennuksen yhteydessä rakennettua portaikkoa kutsutaan puolestaan pennikujaksi, sillä työ sattui samaan aikaan kun pennin raha otettiin uudelleen käyttöön vuonna 1963.

Valtionarkiston tehtävänä oli säilyttää ja järjestää historiallisia, valtiollisia, oikeudellisia sekä hallinnollisia asiakirjoja.

Helmikuussa 1944, pahimpana pommitusyönä arkiston ympärille putosi kymmenkunta pommia, missä rytäkässä arkiston katolla seisova Carl Eneas Sjöstrandin veistämä historian runotar Kleio menetti päänsä. Tapauksesta liikkuu useitakin tarinoita. Yksi kertoo miehestä, joka luuli runottaren päätä pommiksi ja vavisten odotti sen räjähtämistä. Se ei räjähtänyt, vaan päinvastoin oli säilyny putouksesta täysin ehjänä.

Asiakirjoja pakataan laatikoihin sodan johdosta.

Valtionarkiston laajennuksen Snellmaninkadun puolelle on piirtänyt S. M. Schjerfbeck, ja se valmistui vuonna 1928. Tontin keskiosiin tehtiin Olof Hanssinin suunnittelema laajennus, joka valmistui vuonna 1972.

Valtionarkistosta tuli Kansallisarkisto vuonna 1994 ja sinne on keskitetysti siirretty muita pienempiä arkistoja. Kansallisarkiston tehtävänä on varmistaa kansalliseen kulttuuriperintöön kuuluvien viranomaisten asiakirjojen säilyminen ja toimia arkistotoimen asiantuntijaviranomaisena sekä edistää kansalliseen kulttuuriperintöön kuuluvien yksityisten asiakirjojen säilymistä ja hankkia niitä kokoelmiinsa. Tämän lisäksi arkisto huolehtii säilyttämänsä asiakirjallisen kulttuuriperinnön tarjoamisesta tutkijoiden käyttöön. Se osallistuu myös alansa tutkimus- ja kehittämistoimintaan.

Arkiston vanhin asiakirja on pergamentille kirjoitettu kuningas Erikin suojeluskirje Karjalan naisille vuodelta 1316. Kaiken kaikkiaan arkistossa on yli 80 kilometriä asiakirjoja keskiajalta nykypäivään. Kansallisarkistoon voi mennä tutkimaan asiakirjoja jokainen kiinnostunut, ohjeet löytyy nettisivuilta: https://arkisto.fi/

Lähteet:

Järvenpää Eeva – Räihä Sirpa, 2007, HS, Vanhinta Helsinkiä kertomuksia Kluuvin ja Kruununhaan kortteleista.

Lukkarinen Ville, 1990, Valtion painatuskeskus, Valtionarkiston satavuotias rakennus.

Ollila Kaija, Toppari Kirsti, 1975, Sanoma osakeyhtiö, Puhvelista Punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita.

https://finna.fi/

Vuohi – kortteli 44, osa 2

Yrjö Koskisen kadun eteläisellä reunalla on kaksi uudempaa rakennusta. Unioninkatu 35 on Valtiotieteellisen tiedekunnan tiloja, ja sen on piirtänyt Einari Teräsvirta. Rakennus valmistui vuonna 1962. Ensimmäisenä siellä toimi Helsingin yliopiston biokemian ja radiokemian laitos. Uusin rakennus, jossa toimii Helsingin yliopiston Svenska social- och kommunalhögskola, valmistui 2010-luvulla.

Etualalla Svenska social- och kommunalhögskola.

Sitten vanhempaan rakennuskantaan ja samalla hieman yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan historiaa.

Lokakuun lopussa vuonna 1848 oli päästy niin pitkälle, että Helsingin kirkoissa julki luettiin, myös virallisessa Finlands allmänna Tidning lehdessä painettu, kuulutus Uuden klinikan avaamisesta. Julistuksessa mainittiin, että uusi Kliininen instituutti tulee korkean esivallan määräyksestä avattavaksi yleisölle tulevan marraskuun 1. päivänä vuonna 1848. Niinpä valtion yliopistomme yhtämittaisesti toiminnassa ollut vanhin oma opetussairaala aloitti toimintansa. Sillä oli kaksi edeltäjää, joista toinen jo Turussa ja toinen Helsingissä. Rakennustoimikunnan muodostivat Uudenmaan läänin kuvernööri, yliopiston rehtori ja yleisten rakennusten intendentti konttorinjohtaja, arkkitehti Ernst Bernhard Lohrmann, jonka viimeksi mainitun maaliskuussa vuonna 1842 piirustusten mukaisesti rakennustyö oli suoritettava. Näissä piirustuksissa oli ohjeiden mukaisesti uuden sairaalan sisällytettävä 30 sairasvuodetta, ja talo oli rakennettava aikaisemman sairaalarakennuksen niin sanotun Vanhan klinikan läheisyyteen julkisivu Unioninkadulle. Potilashuoneista sisätautiosastolle kuuluvia oli 15 ja kirurgiselle osastolle samoin 15. Potilaita koskeva pykälä osoittaa sangen laajasydämistä vapaamielisyyttä, sillä sen mukaan sairaalaan oli otettava vastaan molempia sukupuolia olevia potilaita heidän säätynsä, taloudelliseen asemaansa, kansalaisuuteensa, uskontoonsa ja ikäänsä katsomatta, ei kuitenkaan imeväisikäisiä lapsia. Tämän lisäksi oli laitoksen yhteydessä, sen johtajan toimesta, päivittäin järjestettävä myös polikliininen vastaanotto sellaisillekin potilaille, jotka etsivät apua haluamatta sairaalahoitoon.

Lääkärien ja lääketieteen opiskelijoiden lisäksi Kliinisen instituutin henkilökuntaan kuului vielä taloudenhoitajaa vastaava komissaari, erityinen “kosthollin” pitäjä vastaamassa ruokataloudesta, vaatteiden pesusta yms. käytännöllisistä asioista, neljä hoitajatarta, “kuppaajatar”, ovivahti ja kaksi renkiä. Ajankuvana mainittakoon sairaanhoitajattarien pätevyysvaatimukset: heidän oli oltava keski-ikäisiä, terveitä, kestäviä, hiljaisia, kunnollisia ja siivoja naishenkilöitä, siinä kaikki. Kuppaajattaren tehtäviin kuului suorittaa potilaiden kuppauslaseilla käsittely, iilimatojen huolto ja niiden asettaminen potilaisiin, dekoktien valmistus, kääreiden asettelu ja kylvettäminen.

Laitoksen akateeminen luonne ilmenee vielä mm. siitä, että kun amanuensseilla ja eräillä muillakin henkilökuntaan kuuluvilla oli sairastuessaan oikeus ilmaiseen hoitoon ja lääkkeisiin sairaalassa, samat etuisuudet luvattiin myös varattomille ylioppilaille. Kun sitten Uusi klinikka aloitti toimintansa, sillä oli käytettävänään ajan oloihin nähden sangen tilava ja muhkea sairaalarakennus ja samoin myös sangen lukuisa ja monipuolinen henkilökunta. Amanuenssit mukaan lukien henkilökuntaa oli kaikkiaan 20 henkeä.

Vuonna 1877 uuden klinikan johtajaksi tuli kansallisrunoilijamme Johan Wilhelm Runebergin poika joka oli isänsä kaima (1843- 1918). Hän oli eräs maamme lääketieteen suurimpia merkkimiehiä. Hänen opetuksensa tapahtui miltei aina sairasvuoteiden ääressä, potilas tarkastettiin yksityiskohtaisesti ja opettaja keräsi mestarillisesti yhteen kaikki yksittäiset havainnot, tähdensi erikoisesti taudinkuvan olennaisimpia puolia ja pyrki kehittämään oppilaidensa arvostelukykyä kyseli heitä kuhunkin tapaukseen liittyviä seikkoja. Runebergin mielestä uhkasi jo 1800-luvun lopulla lääketieteen liiallinen erikoistuminen viedä siihen, että lääkärit unohtaisivat käsittelynsä kohteena olevan ei ainoastaan tiettyjen sairaiden eläinten tai elimistöjen, vaan koko sairaan ihmisen kaikkine ruumiillisine ja sielullisine osatekijöineen. Mainittakoon Runebergistä vielä, että hän oli moninkertainen valtiopäivämies ja valtioneuvos, joka osallistui säätyvaltiopäiville pappissäädyn jäsenenä ja edusti RKP:n jäsenenä ensimmäisessä eduskunnassa.

Syksyllä vuonna 1939 ennen varsinaisten sotatoimien alkamista uusi klinikka tässä viimeksi mainitussa merkityksessä siirrettiin Poriin, josta se keväällä 1940 palasi vakinaiseen kotiinsa. Uuden sodan puhjettua kesällä 1941 klinikka evakuoitiin Jyväskylään aloittaakseen taas vähän ennen saman vuoden joulua toimintansa Helsingissä, tosin siviilipotilaiden kohdalta varsin suppein paikkamahdollisuuksin. Yläkertaan sijoitettiin samoihin aikoihin erään pääkaupungissa sijainneen sotasairaalan sisätautipotilaita, joista klinikkatalo vapautui vasta keväällä 1943. Vielä yhden evakuointimatkan klinikka sai kokea, kun se helmikuussa 1944 Helsinkiin kohdistettujen suurten pommitusten johdosta siirrettiin tuolloin aluksi Hämeenlinnaan ja sitten maaliskuussa 1944 sieltä edelleen Vilppulaan, josta lopullinen kotiutuminen tapahtui syksyllä 1944.

Nykyisin rakennuksessa toimii Helsingin yliopiston Aleksanterin instituutti, joka on Humanistisen tiedekunnan alainen laitos, jonka tehtävänä on koordinoida Venäjän ja itäisen Euroopan tutkimusta ja opetusta valtakunnallisella tasolla, erityisesti yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden alalla. Instituutti perustettiin vuonna 1996 ja on alallaan suurimpia tutkimusyksiköitä Euroopassa. Se myös koordinoi ja edistää yhteistyötä ja vuoropuhelua akateemisen maailman, hallinnon, päättäjien, elinkeinoelämän ja kansalaisyhteiskunnan välillä sekä Suomessa että kansainvälisesti.

Vuohen korttelin eteläiset Asukkaat ovat Kansallisarkisto (entinen Valtionarkisto) ja Suomen Pankki, jonka setelipainorakennus valmistui Rauhankadun varteen 1954. Rakennuksen on piirtänyt arkkitehti Harry W. Schreck. Sen edustalla on Wäinö Aaltosen veistos Sarastus.

Rauhankadulla Suomen Pankille kuuluva rakennus, jossa toimii mm. pankin kirjasto.

Snellmaninkatu 10-12 on Helsingin yliopiston entinen oikeuslääketieteen laitos, joka rakennettiin vuonna 1946 uudelleen vanhan 1919 valmistuneen ja sodassa tuhoutuneen kaksikerroksisen laitosrakennuksen kivijalalle. Sen on suunnitellut arkkitehti Pekka Salomaa. Pihalla on alkujaan Yliopiston anatomis-patologinen laitos, joka toimi myös kemian laitoksena. Rakennuksen on piirtänyt arkkitehti J. C. Söderlund ja se valmistui vuonna 1878. Molemmat rakennukset ovat edelleen yliopiston toimitiloja.

Snellmaninkatu 10-12 takapiha Unioninkadulta katsottuna. Suuret remontit meneillään.

Vuohen korttelin kolmannessa osassa tarkastellaan Valtionarkiston (nykyisen Kansallisarkiston) historiaa ja toimintaa.

Lähteet:

Ollila Kaija, 1975, Puhvelista Punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita.

Soininen Gunnar, 1948, Helsingin ns. Uusi klinikka 100-vuotias.

wikipedia.fi

Vanha kirkkopuisto ja kauppaneuvos Johan Sederholm

Vanha kirkkopuisto on keskustan suosituimpia oleskelupuistoja. Se on pinta-alaltaan 3,5 ha ja sen suunnittelijoita ovat 1820-luvulla Anders Kocke ja C. L. Engel, 1870-luvulla Mårten Stenius, vuonna 1936 luultavasti kaupunginpuutarhuri Svante Olsson ja peruskorjauksen suunnitteli 1998 Terttu Nukari.

Puisto on entinen hautausmaa, jonka mullassa maatuvat suurmiehet ja sodissa kuolleet vainajat. Lempinimensä Ruttopuisto se sai 1960-luvun nuorisolta, tuo nimi on käytössä vieläkin. Nykyisin nuoriso hengailee tuttavallisesti Ruttiksessa. Puistossa sijaitseva vanha kirkko on Helsingin toiseksi vanhin kirkko. Sipoon alueliitoksesta 2009 lähtien Östersundomin kirkko on ollut Helsingin vanhin.

Ulrika Eleonoran kirkko oli päätetty purkaa Senaatintorin tieltä. Uuden Nikolainkirkon (nykyinen Tuomiokirkko) valmistuminen kesti kaksikymmentä vuotta, joten oli tarve väliaikaiselle kirkolle. Tämä väliaikaiseksi tarkoitettu puinen, 1200-paikkainen Vanha kirkko rakennettiin Kampin hautausmaalle arkkitehti Engelin piirustusten mukaan vuonna 1826. Nimi Vanha kirkko juontuu siitä, että Tuomiokirkko oli uusikirkko.

Vanha kirkko nähtynä Bulevardilta. Etualalla katua, jolla jalankulkijoita. Taka-alalla kirkkorakennus puistomaisen hautausmaan ympäröimänä. Kirkkopuistoa rajaa aita. Vasemmassa reunassa Yrjönkadun kulmaus.

Klikkaa vasemmanpuoleista kuvaa, että saat piirroksen näkyviin.

Puretusta Ulrika Eleonoran kirkosta saatiin Vanhaan kirkkoon irtaimistoa, josta on vielä jäljellä kirkon saarnastuoli. Engel antoi myös ohjeet istuttaa vaahteroita, lehmuksia, jalavia ja saarnia kirkon ympäristöä kaunistamaan. Puut istutettiin keväällä vuonna 1828. Samaan aikaan rakennettiin uusi aita. Engelin ehdotukssta Bulevardin varteen rakennettiin myös hänen suunnittelemansa uusi portti 1828. Engel suunnitteli myös puiston kulmaan kauppaneuvos Sederholmin hautakappelin.

Ränsistynyt puisto nousi viime vuosisadan lopulla tapahtuneen peruskorjauksen jälkeen uuteen kukoistukseen. Valo puistossa lisääntyi vanhojen ja jo vaarallisten puiden kaadon myötä. Kuluneet nurmikot perustettiin uudelleen, ja ne ovat nyt vehreitä istuskelupaikkoja kesäisinä päivinä.

Vaikka vanhan kirkon ympäristö on muodostunut puistoksi, ei se kuitenkaan ole kokonaan kadottanut entistä luonnettaan. Vanhoja puujättiläisiä on edelleen pystyssä. Kaikkein vanhimmat hautamuistomerkit ovat puiston kaakkoisosassa, Yrjönkadun ja Bulevardin kulmauksessa.

Kampin alueen hautausmaiden vaiheita 1695-1829

Hautapaadet muistuttavat meitä alueen hautausmaahistoriasta, joka ei rajoitu ainoastaan Vanhan kirkkopuiston tontille. Hautausmaita Kampin alueella oli ollut neljä ennen nykyisen puiston vuonna 1790 perustettua hautausmaata. Talojen putkiremonttien yhteydessä onkin maan alta tullut esiin luisia yllätyksiä hautausmaiden jäljiltä. Arvellaan, että Kampin hautausmaalle on haudattu 130 vuoden aikana yli 10 000 vainajaa. Katovuodet koettelivat Helsinkiä vuosina 1695, 1696 ja 1697. Nälkävuosien tuntemattomien vainajien hautauspaikka on nykyään Fredrikinkadun ja Bulevardin varrella. Vuoden 1710 elokuun alusta joulukuuhun asti Helsingissä raivosi rutto, joka tappoi 1185 ihmistä. Kuolleista noin puolet oli kaupungin vakituisia asukkaita ja toinen puoli eri suunnilta tulleita pakolaisia ja sotilaita. Vakituisia asukkaita Helsingissä oli tuolloin alle kolme tuhatta.

Ruttoon kuolleita kaupunkilaisia haudattiin aluksi Pyhän Hengen kirkon kirkkomaalle (nykyinen Senaatintori). Lokakuun huippuvaiheessa kaikki ruttoon kuolleet haudattiin Kamppiin 1690 luvulla kuolleiden hautausalueen viereen, nykyisen Annankadun vaiheille.

Ruotsalaisen tykistön hautausmaa, Artillerikyrkogården, oli 1740-luvulta asti nälkään ja ruttoon kuolleitten hautausmaiden vierellä.

Venäläiset ratsastivat Helsinkiin 2. maaliskuuta 1808 ja asettuivat talvileiriin Ruotsin armeijan jättämiin tiloihin. Venäläisen sotaväen kalmistona käytettiin vuodesta 1809 lähtien Kampissa nykyisen Bulevardin korttelin 71 kohdalla sijainnutta avointa aluetta. Hautaukset kiellettiin, kun esikaupungin kaavoitusjärjestelyt edellyttivät alueen ottamista muuhun käyttöön. Keisari oli antanut suostumuksensa vanhan hautapaikan poistamiseen ja vainajien siirtämiseen Ruoholahden rantaan, josta uudelleenrakentamiskomitea oli edellisenä vuonna osoittanut kreikkalaiskatolisille hautapaikan. Tämä Lapinniemellä sijaitseva vanha hautausmaa on nykyisin Helsingin ortodoksisen seurakunnan hallinnassa.

Kampin vanhimmat neljä hautausmaata saivat siis aikanaan väistyä kasvavan kaupungin tieltä, ja viimeinenkin hautausmaa on supistunut Vanhaksi kirkkopuistoksi. Fredrikinkatu, Annankatu, Yrjönkatu, Lönnrotinkatu ja Bulevardi ovat osittain entisten hautausmaitten päällä.

Seurakunnan hautausmaana

Vuoden 1786 kirkolliskokouksessa Helsingin seurakunnalle päätettiin perustaa hautausmaa rakennetun kaupungin ulkopuolelle Kamppiin tykistön hautausmaan ja nälkään ja ruttoon kuolleitten hautausmaiden viereen. Tämä 1790 perustettu Kampin siviilihautausmaa on nykyinen Vanha kirkkopuisto.

Seurakunnan hallussa hautausmaasta tuli seurakunnan hoitama puisto. Anders Kocke laati vuonna 1816 hautausmaalle kaavan, jonka mukaan käytävien varsille istutettiin uusia puita. Vuonna 1829, kun Hietaniemen hautausmaa avattiin, kirkkoneuvosto teki päätöksen, että vanhaan hautausmaahan ei saanut enää haudata. Puiston 48 muinaista hautamuistomerkkiä ovat siis vuosilta 1790-1829.

Puisto rapistui hautaamisen lopettamisen jälkeen. Istutukset villiintyivät ja käytävät kasvoivat umpeen. Vain portilta kirkkoon johtavaa käytävää pidettiin kunnossa. Kun kaupunki kasvoi Kamppiin ja Hietalahteen päin, havaittiin entisen hautausmaan olevan valmis vehreä puisto. 1850-luvulla aktiiviset asukkaat, valtioneuvos Ernst Hjelt ja ylilääkäri F. E. Sandmark panivat alulle kirkkopuiston hoitamisen puistona. Puita istutettiin, ruoho leikattiin ja ulkomailta tilattiin koristekasveja kuten siperianhernepensaita, joita istutettiin puiston aidan viereen. Ensimmäisen varsinaisen puistosuunnitelman laati puutarhuri Mårten Stenius 1870-luvulla.

Kaupunginpuistoksi

Kaupungin hoitoon puisto siirtyi vuonna 1900. Käytävät saivat silloin nykyiset linjauksensa ja pääkäytävät reunustettiin nupukivikouruin. Yksinkertainen puuaita purettiin ja puisto valaistiin. Ensimmäinen kaupungin laatima puistosuunnitelma on vuodelta 1936.

Melkein yhdeksänkymmentä vuotta viimeisen hautauksen jälkeen Kirkkopuistoon avattiin kaksi hautaa. Toiseen hautaan haudattiin 54 Helsingin valtauksessa kaatunutta saksalaista sotilasta ja toiseen Helsingin valtauksen yhteydessä kaatuneita Valkokaartin ja Suojeluskunnan jäseniä.

Vanhan kirkkopuiston kolmas hautamuistomerkki on pystytetty vuonna 1919 Viron vapaussodassa kaatuneiden suomalaisten vapaaehtoisten yhteishaudalle. Jäänmurtaja Wäinämöinen toi 25 Virossa kaatunutta helsinkiläistä Tallinnasta. Siunaustilaisuus pidettiin 16. helmikuuta 1919.

Kirkkopuiston uusille haudoille järjestettiin hautamonumenttien paljastamisjuhlallisuudet 31. lokakuuta 1920. Kaupunginvaltuusto oli asettanut keväällä 1918 toimikunnan valmistelemaan muistomerkkihanketta. Suunnittelukilpailun kaatuneiden suomalaisten muistomerkistä voittivat kuvanveistäjä Elias Ilkka (1889-1968) ja arkkitehti Erik Bryggman (1891-1955).

Saksalaisten muistomerkin suunnittelijoiksi valittiin kuvanveistäjä Gunnar Finne (1886-1952) ja arkkitehti professori Johan Sirén (1889-1961). Virossa Kaatuneiden hautamuistomerkin suunnitteli Johan Sirén sekä kuvanveistäjä Into Saxelin (1883-1927). Monumenttien yhteyteen rakennettiin pienet aukiot, ja niiden ympäristöt koristeltiin muotonurmikoin ja kukkaistutuksin.

Peruskorjauksen jälkeen uusi kukoistus

Vanha kirkkopuisto pääsi vuosien saatossa rapistumaan pahoin. Tiheäksi kasvanut puusto teki puistosta pimeän ja valon puute lähes hävitti lehtipensaat puistosta. Puiston käytävät olivat keväisin ja syksyisin kuravelliä. Puisto oli kalmahenkinen läpikulkupaikka, joka ei houkutellut viihtymään eikä oleilemaan.

Puiston peruskorjaus suunniteltiin ja toteutettiin korkeatasoisesti, historiaa kunnioittaen. Hautakivet puhdistettiin, valurautaiset valaisimet entisöitiin ja niiden kaapelointi uusittiin. Myönnytys nykyajan tarpeille on puistoon jo 1980-luvulla tullut lasten leikkipaikka, joka sijaitsee kirkon kupeessa. Käytäväverkosto kuivatettiin, käytävien reunoille lisättiin nupukivikouruja ja pinnat saivat uuden kivituhkan. Tyyliin sopimaton asfaltti muutettiin nupukivipinnaksi kirkon pääsisäänkäynnin edessä.

Lahoja puita kaadettiin, mutta puuvanhuksia myös säästettiin, sikäli kuin niiden kunto salli. Puut ovat vaahteroita, lehmuksia, jalavia ja tammia. Erikoisuuksina puistossa kasvaa myös riippamuotoisia saarnia ja koristeomenapuita sekä kokeiluluontoisesti magnolioita, veripyökkejä ja päärynäpuita. Valon lisäämiseksi kaikkien kaadettujen puiden tilalle ei istutettu uusia puita. Pensaiksi istutettiin syreenejä, rusokuusamia, ruusupensaita, onnenpensaita havupensaita sekä alppiruusuja. Ne saivat alleen maanpeiteperennoja. Vihreä ja hyvin voimakas nurmikko saatiin aikaiseksi uusitun kasvualustan ja siirtonurmen avulla. Nurmen alla on automaattinen sadetuslaitteisto. Komeat kausikasviryhmät koristavat hautamuistomerkkien ympäristöjä.

Liekö johtunut uutispulasta, kun heinäkuussa 1997 peruskorjauksen yhteydessä eräs toimittaja äkkäsi, että rutto saattaisi levitä Helsinkiin, kun puistoa myllätään. Peruskorjauksesta vastaavaa projektipäällikköä haastateltiin jopa televisiouutisissa tästä kauhuskenaariosta.

Puiston portti entisöintiin muutama vuosi puiston peruskorjauksen jälkeen, ja nyt puisto on yhtä suosittu kuin keskustan muutkin puistot. Kirkkopuistossa järjestetään myös pienimuotoisia tapahtumia, erityisesti Taiteiden yönä.

Kauppaneuvos Johan Sederholm

Kuvissa C. L. Engelin suunnittelema hautakappeli Yrjönkadun ja Lönnrotinkadun kulmassa sekä Sederholmin talo Senaatintorin laidalla.

Thelning, Emanuel, alkuperäisen kuvan tekijä 1804.

Kauppaneuvos Johan Sederholm oli kotoisin vaatimattomista oloista, mutta kohosi ahkeralla työllä Helsingin rikkaimmaksi mieheksi. Hänen vauraudestaan on säilynyt todisteena Sederholmin talo, Helsingin vanhin kivitalo. Talo täytti 250 vuotta vuonna 2007 ja jatkaa elämäänsä Kaupunginmuseon vaihtuvien näyttelyiden tilana.

Toinen muistuma on Sederholmin mausoleumi vanhassa Kirkkopuistossa. Sederholm oli haudattu sukunsa hautaholviin Ulrika Eleonoran kirkon kirkkomaalle, nykyiselle Senaatintorille. Kun kirkko ja hautausmaa hävitettiin, siirrettiin mahtimiehen jäännökset Kampin siviilihautausmaalle C. L. Engelin suunnittelemaan hautakappeliin.

Sederholm aloitti kauppiaan opissa ja perusti jo nuorella iällä kahden kumppaninsa kanssa kauppayhtiön. He ostivat tavaroita ensin luotolla ja myivät niitä Helsingissä. Pian he jo varustivat laivoja – tavaroita Helsinkiin ja puutavaraa paluukyydillä aina Englantiin asti. Sederholm osti ensin osuuksia useista laivoista ja perusti muiden kauppiaiden kanssa Ullanlinnan tienoille laivatelakan, jonka hän sittemmin omisti yksin. Saadakseen riittävästi lautoja, Helsingin tärkeintä vientitavaraa, Sederholm hankki 1760-luvulla osuuksia kolmesta kauppasahasta.

Sederholm perusti Espoon tullin ulkopuolelle 1774 tehtaan, joka tuotti karkeaa kangasta, buldaania, laivojen purjeiksi ja armeijan telttoihin. Hänellä oli myös kaakelitehdas ja hienoista tuotteistaan tunnettu Mariedalin lasiruukki Sipoossa. Herttoniemen fajanssitehdas valmisti ruskeaa posliinia eli kaakeleita. Vanhan kaupungin tuulimyllystä hän omisti puolet. Sederholm harjoitti myös tuottoisaa viinanpolttoa, kun se oli sallittua. Hän oli pääosakkaana Helsingin oluenpanoyhtiössä.

Tärkeä vaurauden lähde olivat kiinteistökaupat. Lukuisat talonpojat ja muut asiakkaat Hämettä myöten menettivät velkojen takia maatilansa Sederholmille, joka pani ne kuntoon ja myi edelleen tai lahjoitti lapsilleen. Hän omisti kokonaisia myöhempiä kaupunginosia ja kaupunkeja: Pukinmäki, Hakunila, Herttoniemi, Kumpula, Käpylä, Kivikko, Tallbacka, Kellokoski ja Kerava. Hän antoi luottoa myös toisille porvareille ja sai siten haltuunsa myös lukuisia kaupunkitaloja.

Sederholm oli kuninkaallisen perheen suosiossa ja sai sitä kautta suuria etuisuuksia, kuten Kustaa III:lta erivapauden omistaa perinnöllisinä Kumpulan ja Herttoniemen verovapaat kartanot. Hän oli myös yksi kuningas Kustaa IV:n Adolfin kummeista. Sederholmilla itsellään oli kaksi vaimoa ja yhteensä 12 lasta, joista osa menehtyi jo lapsena.

Sederholm oli suuri taloudellinen vaikuttaja ja toimi myös kaupungin valtuuttamana valtiomiehenä 1769, 1778 ja 1789. Johan Sederholmin liiketoimilla oli suuri merkitys Helsingin kasvulle. Hänen saavutuksensa osoittivat että Helsingin oli mahdollista kehittyä menestyväksi kauppakaupungiksi.

Lähteet:

finna.fi

Nummi Elina, 2010, Vihreät sylit. Kävelyretkiä Helsingin puistoihin.

Vuohi – kortteli 44

Piirros Jarna Jäntti.

Osa 1

Vuohen kortteli sijoittuu Liisankatu-Snellmaninkatu-Rauhankatu-Unioninkatu -alueelle ja sen ja sen jakaa kahtia Yrjö Koskisen katu (ent. Puutarhakatu). Koko korttelin omistaa Suomen valtio. Koska Vuohessa on useita historiallisia rakennuksia jaan tarinan useampaan osaan.

Unioninkatu 37 – Liisankatu 20 on C. L. Engelin piirtämä Vanha klinikka.

Entinen Puistokatu nykyinen Yrjö Koskisen katu jakaa Vuohen korttelin kahtia.

Engelin suunnitelmat Helsingin opetussairaalasta valmistuivat tammikuussa 1829, mutta keisari Nikolai I ei hyväksynyt niitä. Siten suunnittelijaksi määräytyi venäläinen sairaaloihin erikoistunut Alexandr Staubert, ja rakennustyöt aloitettiin vuonna 1830. Rakennukset sijoitettiin Engelin suunnitelmien mukaisesti, ja ne valmistuivat osissa vuoden 1833 aikana. Sairaalasta tuli Helsingin yliopiston ensimmäinen opetussairaala, Kliininen instituutti.

Vuohen kortteli sijaitsi merkittävällä paikalla lähellä hallintokeskusta kaupungin pääkadun, Unioninkadun varrella. Tätä katua pitkin saavuttiin Helsinkiin Pietarista, ja lisäksi tämä katu toimi eräänlaisena kaupungin seremoniakatuna. Niinpä sekä Vanhan että Uuden klinikan julkisivut rakennettiin Unioninkadun suuntaisiksi.

Innokas Helsinki-kuvaaja Z. Topelius kertoo käynnistään Vanhalla klinikalla artikkelissa, jonka hän kirjoitti kevään inspiroimana vuonna 1846. Kuvaus ei ole kovinkaan lohdullinen.

“Täällä tingittiin elämän ja kuoleman kanssa, väljiin virkapukuihin puetut sairaat makasivat kärsivällisinä vihreissä sängyissä, heidän tautinsa oli kirjoitettu mustille tauluille päänalusen yläpuolelle, he nielivät pillereitä ja joivat rohtoja, hoitajattaret kantoivat heille kaurakeittoa kiiltävissä tinakupeissa, tohtorit näyttivät salaperäisiltä, kauimpana suuressa huoneessa oli sänky, jonka edessä oli verho; siinä makasi juuri kuollut yhdeksäntoistavuotias tyttö. Mutta etelään olevalla pihalla istui penkeillä laihoja ja kalpeita olentoja pitkissä sarkatakeissa valkeat yömyssyt päässä, he lämmittelivät vaieten päivänpaisteessa”

Klinikan ulkoisissa puitteissa oli toivomisen varaa, mm. Eteläsiiven kellarikerroksessa oli navettoja ja talleja, vaikka samassa rakennuksessa oli potilashuoneita. Lääkärit seurasivat kuitenkin tarkoin lääketieteen kehitystä. Täällä otettiin käyttöön yleisnarkoosi jo vuonna 1847 eli vuotta myöhemmin kuin menetelmä oli esitetty Amerikassa. Samalla jäi pois käytäntö sitoa potilas kiinni leikkauspöydän päissä oleviin pylväisiin, jotta tämä ei olisi päässyt riuhtomaan liikaa leikkauksen aikana. Renkailla varustetut pylväät ovat yhä nähtävissä käytävällä silloisen ylilääkärin huoneen molemmin puolin.

Liisankatu 20 -Snellmaninkatu 14 sijaitsee Vanhan klinikan talousrakennukset. Korkeampi osa valmistui päärakennuksen synnytyslaitokseksi 1830-luvun alussa. Sen on piirtänyt C. L. Engel. Matalampi osa valmistui 1840-luvun lopulla sairaalan ensimmäiseksi pesutuvaksi. Punatiilinen sairaalan uudempi pesutupa valmistui 1870-luvun lopulla ja sen on piirtänyt Georg Wilenius.

Klinikka tunnettiin sen alkuaikoina kaupunkilaisten keskuudessa erityisesti sen iho- ja sukupuolitautien klinikasta, jossa esimerkiksi 1840-luvulla hoidettiin enemmän potilaita kuin kaikilla muilla osastoilla yhteensä. Suurin osa sairaalan osastoista muutti korttelista pikku hiljaa omien rakennustensa valmistuttua muualle kaupunkiin, kuten synnytysosasto Kätilöopistoon Tehtaankadulle vuonna 1878 ja kirurginen osasto Kirurgiseen sairaalaan vuonna 1888. Viimeiset sairaalaan liittyneet rakennukset kortteliin rakennettiin 1890-luvulla.1920-luvulla korttelissa toimi enää ainoastaan iho- ja sukupuolitautien klinikka. 1990-luvulla yliopiston lääketieteellinen toiminta keskitettiin Meilahteen, minne myös iho- ja sukupuolitautien klinikka muutti vuonna 1992. Korjaustöiden jälkeen kortteliin muutti valtiotieteellinen tiedekunta vuonna 1994. Vanhan klinikan päärakennus ja synnytyssairaala-pesularakennus on suojeltu lailla sekä sisäpiha asemakaavalla.

Lähteet:

Ollila Kaija, Puhvelista punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita.

Jäntti Jarna, Helsingin korttelieläimet – Kantakaupungin kuvitettua historiaa.

Kristiinan KORRES – Lasipalatsin kauneuskeidas

Kauppiaat, ammatinharjoittajat ja muut yrittäjät ovat niitä toimijoita, joiden ansiosta kaupungit syntyvät. Heidän mukanaan Helsinkikin alkoi kehittyä suurkaupungiksi. Ensin kaupattiin tuotteita toreilla, ja talojen rakentamisen myötä syntyi vähitellen liiketiloja, joissa kaupattiin monenlaista tuontitavaraa ja kotimaista tuotetta. Kaupat ovat olennainen osa stadin keskustaa. Tänään meiltä löytyy myös kaikkea sitä, mitä ennen lähdettiin ostamaan ulkomaille. Kaupungistamme on kehittynyt moderni, kaunis ja monipuolinen ostoskeidas.

En varsinaisesti ole mikään shoppailija, nyt vielä vähemmän kuin ennen, sillä päätin pyrkiä minimalismiin ja ekologisuuteen. Koska kuitenkin haluan huolehtia hyvinvoinnistani kokonaisvaltaisesti olen huomannut, että erilaiset kauneuteen liittyvät asiat ovat myös tärkeitä. Siksi päätin esitellä aivan ensimmäisenä ystäväni Kristiina Raunetsalon ja hänen yrityksensä KORREKSEN. Tai siis, hän tuo maahan KORREKSEN kosmetiikkaa.

Kristiina on ollut yrittäjä teinistä saakka. Aluksi hän piti muun muassa lippakioskia Töölössä Linnankoskenkadulla ja Havis Amandan vieressä Espalla, sitten hän toi maahan muotia ja viimein kosmetiikkaa Kreikasta. Kristiinan ystävä löysi KORREKSEN Espanjasta ja oli yrittänyt luoda yhteyksiä Kreikkaan tuloksetta. Yhdessä ystävykset onnistuivat lopulta saamaan sopimuksen maahantuonnista. Parin vuoden jälkeen yritys siirtyi kokonaan Kristiinalle.

Kun yrittäjä uskoo tuotteisiinsa, tekee kovasti töitä ja omaa riittävän määrän nöyryyttä ja rehellisyyttä, työ kantaa hedelmää. Kristiinakin sai sopimukset Stockmannin, Sokoksen sekä Citymarkettien kanssa eli näistä löytyy KORRESTA myös muualla Suomessa. Aluksi Kristiinan oma KORRES-kauppa toimi ainoastaan netissä, mutta kaksi vuotta sitten aukesi viimein myymälä historiallisessa Lasipalatsissa (1936) Mannerheimintiellä.

Meillä taviksilla on vain harmaa aavistus siitä, kuinka haasteellista on perustaa yritys ja pyörittää sitä alati muuttuvassa maailmassa, jossa asiat saattavat mennä hetkessä ylösalaisin. Peräänantamattomuudella Kristiina on onnistunut tuomaan meille stadilaisille KORREKSEN, joka löytyy useista metropoleista ympäri maailmaa.

Giorgos Korres perusti yrityksensä, joka perustuu luonnonmukaisuuteen, kasveihin ja ekologisuuteen, 1990-luvulla. Nykyään tuotemerkillä on tarjolla runsaasti täysin vegaaneja tuotteita, sillä modernilla ihmisellä on monia syitä vegaaniin elämäntapaan. Näihin kuuluu muun muassa eläinten hyvinvointi, terveys ja ympäristö. Verkkokaupasta löytyy lista vegaaneista ja ei-vegaaneista tuotteista. Lisäksi jokaisen tuotteen kohdalla on merkki tästä. Kaikki KORRES-tuotteet ja niissä käytetyt raaka-aineet ovat eläinkokeettomia. Yritys noudattaa Euroopan unionin tiukkaa lainsäädäntöä, joka kieltää valmiiden tuotteiden ja niiden raaka-aineiden testaamisen eläimillä. Tuotteet testataan moderneilla laboratoriomenetelmillä in vitro (synteettisillä ihosoluilla) tai vapaaehtoisilla testaajilla erikoislääkärin valvonnassa. KORRES-tuotteita ei myöskään myydä maissa, joissa eläinkokeet vaaditaan. Nämä asiat ovat minulle iän karttuessa yhä tärkeämpiä.

korres.fi

Minä ihastuin aluksi KORRESIN tuoksuihin. En edelleenkään osaa meikata, mutta harjoittelen – sitäkin. Näin korona-aikana olen aloittanut huulipunan käytön, sillä se estää suupieliin koskemisen, joka tapa minulla on, eikä se nyt ole ollenkaan terveellistä. Ehdoton ykkönen on KORRESIN mattahuulipuna.

Hiuksia olen sävyttänyt vuosikausia, se on oikeastaan ainoa kosmetiikkatuote, jota olen käyttänyt säännöllisesti. Jossain vaiheessa halusin jo kampaajan laittavan värin, mutta kaularangan rappeuma ei enää anna myöten taivuttaa päätä pesupenkissä, joten väri on laitettava kotona. Reilu viikko sitten tuli Suomen KORRESIIN hiusvärit, ja minä kipitin heti hakemaan kokeeksi paketin. Olen vuosikaudet käyttänyt samaa merkkiä ja sävyä ja aina nämä kokeiluyritykset ovat johtaneet pettymykseen. Usein se on epämiellyttävä haju tai kuivaksi ja kiillottomaksi muuttuneet hiukset sekä ruma sävy. Koska hiukset ovat ainoa asia, joihin olen ollut itsessäni tyytyväinen, niitä on paljon ja ne kiiltävät, olen hyvin tarkka mitä niihin laitan. Tässä minun kokemukseni viikko sitten laittamastani sävystä jokapäiväisen pesun jälkeen.

Ensinnäkin kiinnitin huomioni kauniiseen pakkaukseen. Huomaan, että mokomasta asiasta on tullut minulle merkityksellinen – pakettihan menee roskiin. Seuraavaksi kiinnitin huomioni hanskoihin, jotka ovat riittävän isot. Tämä on ensimmäinen valmiste, jonka hanskat mahtuvat vaivatta suuriin käsiini. Hanskat olivat myös miellyttävän ohuet, tuntuma levittäessäni oli lähes “hanskaton”. Kiinnitin huomioni pullon pieneen suuaukkoon, joka hieman hidasti levitysvauhtia, mutta osoittautui hyödylliseksi, sillä työ tuli tehtyä huolellisemmin.

Puolessa välissä vaikutusaikaa havaitsin, että päänahkassa ei tunnu pienintäkään kihinää eikä muuta tuntemusta, se on ollut viime vuosien ongelma. Kun olin huuhtonut värin pois ja laittanut hoitoaineen luulin hetken, ettei se ole riittävän hoitavaa. Luulen sen johtuneen siitä, ettei tuote sisällä silikonia. Tulos oli kuitenkin erinomainen ja ylimääräisenä plussana tuli se, että väri lähti ihosta heti eikä muutaman pesukerran jälkeen. Väri on luonnollinen, lämmin ja erittäin lähellä omaa väriäni.

Olen viikon ajan pessyt hiuksiani vegaanilla shampoolla, joka on tarkoitettu värjätyille hiuksille, ja edelleen hiukseni kiiltävät ja tuntuvat silkkisiltä. Suihkugeelien, huulipunien, tuoksujen ja voiteiden lisäksi tämä tuote jäi käyttöön. Paras hiusväri sitten Hennan, jota nuorena käytettiin.

Minulle KORRES-tuotteet sopivat erinomaisesti, joten lämmin suositus. Jos liikut ytimessä kannattaa käydä Lasipalatsin kauniissa liikkeessä, josta saa asiantuntevaa ja ystävällistä palvelua.

Kiitos Kristiina ja muu tiimi.

Esplanadin puisto – ”Promenadilla ydinkeskustan vihersuonessa”

Näin Runebergin päivänä 5.2.2021 voitte vain mielessänne kuvitella kesän vihreyden ja kukkaloiston. Stadiin on saatu vanhan ajan helmikuu eli runsaasti lunta ja mittarikin näyttää tänään -15 astetta. Aurinko kuitenkin paistaa ja taivas on sininen. Kansallisrunoilijamme syntymäpäivästä tuli perin suomalaisesti sinivalkoinen.

Mutta nyt Espalle.

Rakastettu Esplanadin puisto, Espa, on suomen tunnetuin puisto ja Helsingin sydän, varsinainen cityelämän catwalk, jonne tullaan näyttäytymään, katselemaan ja oleilemaan. Puisto on erittäin suosittu ja hyvin hoidettu kaupungin vihreä keskusakseli. Espalla myös tapahtuu. Vappuna lakitetaan Manta, juhannuksena puistoon pystytetään juhannussalko.

Pitkin kesää Espan lavalla soi monenlainen musiikki. EMyös katusoittajat ja muut esiintyjät viihdyttävät puistossa kulkijoita. Joulukuussa osa puiston puista koristellaan tähtimäisin lampuin. Nyt koronavuoden 2020-21 talvinen valaistus oli ennennäkemättömän upea – kaupunki teki hienon työn. Espan esitykset huipentuvat elokuiseen Taiteiden yöhön.

Historiaa

Ennen kuin Espasta tuli puisto, se oli nykyiselle Pohjoisesplanadille ulottuneen, soistuvan ja haisevan Kluuvinlahden rantaa, kosteaa vesijättömaata. Aluetta kutsuttiin Pieneksi ja Suureksi vasikkahaaksi. Helsingin jälleenrakennuskomitean puheenjohtajan Johan Albrecht Ehrenströmin (1762- 1847) ja arkkitehti Carl Ludvig Engelin (1778- 1840) kaavassa vuodelta 1816 oli jo suunnitelma istutuksin koristetusta puistoakselista. Esplanadin puisto toi Helsinkiin mannermaista ilmettä ja lisäsi myös uuden ja komean keskustan paloturvallisuutta. Kaupunki oli puutalovaltainen, joskin kivitaloja rakennettiin Esplanadien varrelle kiihtyvään tahtiin.

1840-luvulla ryhdyttiin Kluuvinlahtea täyttämään uuden keskustan rakentamisen myötä. Nykyiseltä Senaatintorilta purettiin Ulrika Eleonoran kirkko ja kirkon ympäristössä ollut sora käytettiin puiston täyttämiseen. Suuri Vasikkahaka eli nykyiset Runebergin esplanadi ja Teatteriesplanadi valmistuivat Kappeliesplanadin jälkeen, ja puistoa jatkettiin 1840-luvulla aina Heikinkatuun (nykyinen Mannerheimintie) asti.

1800-luvun lopulla vetistä ja huonosti kasvavaa puistoa korotettiin vielä lisää, pohjaveden ulottumattomiin, koska kansallisrunoilija Runebergin patsas oli päätetty pystyttää juuri Espalle. Ajan tyylin mukaisesti puisto oli aidattu ja se suljettiin yöksi. Päivisin parempi väki piti puistoa näyttäytymispaikkanaan.

Helsingin ensimmäinen kaupunginpuutarhuri, ruotsalaissyntyinen Svante Olsson (1856 -1941) toimi kaupungin puutarhurina 1889- 1924. hän uusi puiston istutuksia tuoden sinne eksoottista väriä. Nurmelle istutettiin kesäksi palmuja ja Runebergin patsaan ympäristöä koristivat kaktuksista ja mehikasveista sommitellut niin sanotut tapettiryhmät.

Puisto on muotokieleltään arkkitehtonista tyyliä puukujanteineen ja istutuksineen. Puistoa molemmin puolin reunustavat lehmusrivistöt muodostavat salimaisen tilan. Vanhimmat lehmukset tilattiin 1844 Saksasta. Osa niistä alkaa jo olla tiensä päässä. 1860-70-luvuilla istutettiin Teatteri- ja Kappeliesplanadin puut. Runebergin esplanadi sai lehmusrivistönsä 1882.

Puita on uusittu tarpeen mukaan koko puiston olemassaolon ajan. Uusiminen on aiheuttanut usein vilkasta julkista debattia. Puiden uusiminen on jälleen ajankohtaista, ja se aiheuttaa suurta päänvaivaa rakennusviraston asiantuntijoille: uudistaako kaikki kerralla vai riveittäin tai ryhmittäin ja pitäisikö jättää puuvanhuksia uusien taimien lomaan muistoksi puiston yli 200-vuotisesta historiasta.

Kasvillisuus ja hoidon haasteet

Puiston suuren peruskorjauksen yhteydessä vuonna 1998 uusittiin osa lehmusrivistöstä ja vanhentuneet rusovaahteraryhmät. Remontin jälkeen puistoon tuli lisää valoa ja sen käyttö lisääntyi. Nykyisin sinne tullaan lounaspiknikille tai viettämään iltaa töiden tai koulun jälkeen. Puisto on suosittu tapahtumien pitopaikka aina polttaritempauksista musiikkiesityksiin.

Suuren kävijämäärän vuoksi puistoa joudutaan siivoamaan myös viikonloppuisin ja puhtaanapito on puiston keskeisin hoitotoimi. Suotavaa olisi, että rakastetun puiston käyttäjät osoittaisivat rakkautensa viemällä roskat roskiin. Tähän on kehotettu useana vuonna rakennusviraston kampanjakylttien avulla. Jopa puhuvia on kokeiltu, ne ovat huudelleet kiitoksia roskia saadessaan.

Jalojen lehtipuiden lisäksi Espalla on paljon kukkivia puita ja pensaita. Kesäkuun alussa kukkiva, korkea ja komea punakukkainen koristeomenapuu on vanhaa “Malus nipising”- lajiketta. Myös syreenit, kultasateet, orapihlajat ja hevoskastanjat ilahduttavat kukin Nollaan alkukesällä.

Kukkaistutukset Runebergin Esplanadin ruusuja lukuun ottamatta ovat pääsääntöisesti yksivuotisia kausikukkia. Kevät alkaa vapun jälkeen, kun kaupungin puutarhalla hyödetyt sipulikukat istutetaan puistoon. Ennen juhannusta tulevat värikkäät kesäkukat, ja syksyllä kesän väriloisto vaihtuu hillittyihin havu- ja kanervapainotuotteisiin talvi-istutuksiin. Ruusut kukkivat juhannukselta aina marraskuulle asti. Suuret puut alkavat joulun lähestyessä kimmeltää, kun kaupunki koristelee ne pienin lampuin pimeää aikaa piristämään.

Kalusteet

Esplanadi sai uudet penkit peruskorjauksen yhteydessä. Nykyiset penkit ovat varta vasten suunniteltu Espalle ja ne valmistetaan kaupungin konepajalla. Sama malli hieman eri värityksellä on käytössä myös Vanhassa kirkkopuistossa, Ritaripuistossa, Sinebrychoffin puistossa, Johanneksen kirkon puistossa ja Koulupuistossa.

Espan puiston valaisimet jäljittelevät historiallisia kaasulyhtyjä. Puiston valo saattaa vaikuttaa liian valkoiselta verrattuna entisajan kaasulyhtyihin. Nykyvalaisimiin verrattuna Espan valaisimet ovat matalampia ja lampputyypiltään vähiten häikäisyä aiheuttavia elohopeavalaisimia. Elohopeavalaisimet vaihdetaan kuitenkin EU:n edellyttämiin vähemmän energiaa kuluttaviin valaisimiin. Vaihdon yhteydessä Espan valaisimet saavat lämpimämmän värin.

Kappeliesplanadi

Tarinan mukaan Pienessä Vasikkahaassa paimenpoika, latinaksi pasta, möi maitoa vaatimattomasta kojusta. Kojua alettiin leikkisästi kutsua kappeliksi. Seuraava “kappeli” sijaitsi sekin vaatimattomalla “Vasikkahaka-Espalla”: sokerileipuri Jerngreen rakensi vuonna 1840 kävelijöiden tarpeita varten puistoon temppelinmuotoisen myyntikojun, josta sai ostaa virvokkeita.

Vuonna 1867 kaupunki rakennutti puistoon arkkitehti Hampus Dahlströmin (1829-1882) suunnitteleman kauniin kesäravintolan, jolle oli luontevaa antaa nimeksi Kappeli. Ensimmäinen soittolava rakennettiin Kappelin viereen samoihin aikoihin ja siellä esiintyi usein sotilassoittokunta. Nykyisin Kappeli on ympärivuotinen kahvila, baari ja ravintola. Se on edelleen suosittu kohtaamisia tapaamispaikka.

Nykyinen Espan lava Kappelin edustalla on 1930-luvulla rakennettu lasiseinäinen kesäestradi, jonka runsaasta ohjelmatarjonnasta voi nauttia vapusta elokuun loppuun. Lavalla esiintyy kesäisin noin 200 esiintyjäryhmää Suomesta ja eri puolilta maailmaa. Suomen pisimmäksi jazzfestivaaliksi kutsuttu Jazz-Espa sekä uutta kansanmusiikkia esittelevä Etno-Espa ovat vakiinnuttaneet paikkansa kesän ohjelmistossa. Myös maakuntapäivien ja Helsinki-viikon esiintyjät ovat jo vuosia viihdyttäneet niin helsinkiläisiä kuin Helsingissä vierailevia matkailijoitakin. Toimintaa koordinoi Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskus.

Lavan molemmilla puolilla olevat veistokset ja vesialtaat ovat kuvanveistäjä Viktor Janssonin (1886-1958) suunnittelemia. Kappelista katsoen oikealla leikkii kaksi vedenneitoa “Aallotaria”-veistoksessa. Suuremman merenneidon mallina on ollut kuvanveistäjän tytär, muumien äiti, kirjailija Tove Jansson (1914-2001). Vesiallas veistokseen lavan toisella puolella kantaa nimeä “Hei vaan”. Siinä suloinen pieni poika ratsastaa kalan selässä.

Molemmat teokset tilattiin taiteilijalta vuonna 1942 puiston kaunistukseksi. Altaiden ympärille on istutettu monivuotisia perennoja kuten kuunliljoja ja talveksi kasvihuoneeseen vietäviä eksoottisia sinisarjoja. Suuret kesäkukka-astiat ilahduttavat musiikkia kuuntelevaa yleisöä.

Kappeliesplanadilla on myös ulkoilmakahvila ja yleinen wc ravintolan päädyssä. Kiertoajelubussien ja opastettujen kävelyjen lippuja voi ostaa kahvilarakennuksen kioskista. Bussien pysäkki on Fabianinkadulla.

Runebergin Esplanadi

Runebergin esplanadilla kukkivat ruusut leikattujen tuhkapensasaitojen suojassa. Komeat pylväshaavat korostavat hiekkaympyrää, jonka keskustassa, näyttävän kukkaryhmän ympäröimänä on kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runebergin (1804-1877) patsas. Se on Helsingin ensimmäinen julkinen muistomerkki.

Patsaan paljastustilaisuus 6.5.1885, kahdeksan vuotta ihailun runoilijan kuoleman jälkeen, oli suuri isänmaallinen kansanjuhla. Läsnä oli 20 000 henkilöä, etunenässä kaikki senaikaiset silmäätekevät sekä tietenkin patsaan puuhamiehenä toiminut kirjailija ja kulttuuripersoona Zacharias Topelius. Ihmiset olivat sytyttäneet kynttilöitä ikkunalaudoille isänmaallisessa hengessä. Sanotaan, että siitä juontaa juurensa tapa sytyttää kynttilät ikkunoille itsenäisyyspäivän iltana.

Patsas tilattiin Runebergin omalta pojalta, kuvanveistäjä Walter Runebergiltä (1838-1920). Kahdeksan metriä korkean patsaan jalustassa on karhuntaljan pukeutunut Suomi-neito. Neidon oikeassa kädessä on laakeriseppele ja jalkojen juuressa Runebergin teoksista koottu kirjapino. Neidon vasen käsivarsi nojaa tauluun, jossa on “Maamme”-laulusta, “Vårt land”, ensimmäinen ja kaksi viimeistä säettä. Ne ovat “Vänrikki Stoolin tarinoista” vuodelta 1848. Jalustan sivuilla on teksti: “Suomen kansa maamme laulajalle – af Finlands folk”.

Runebergin nimeä ei patsaassa ole, koska oli itsestäänselvyys, ketä patsas esitti. Vielä tänäänkin “Runski” on kaupunkilaisten suosima kohtaamispaikka ja turistien kuvauskohde. Lokit tähyilevät mielellään Runskin pään päältä Havis Amandaa. Helsinki-päivänä 12.6. patsaan juurella on usein Hyde Park -tyylinen vapaan sanan paikka teemalla “Puhuu kuin Ruuneperi”.

Teatteriesplanadi

Teatteriesplanadia hallitsee Ravintola Teatteri ja Svenska Teatern, Ruotsalainen teatteri, tuttavallisesti Svenskan. Helsinki sai vuonna 1827 ensimmäisen teatterirakennuksensa, jonka suunnitteli Carl Ludvig Engel. Aiemmin kiertävät seurueet olivat näytelleet tavaravarastoissa, ladoissa ja muissa väliaikaisissa tiloissa.

Engelin suunnittelema, pieni puusta rakennettu teatteri kävi pian ahtaaksi. Se purettiin ja kaupunkiin nousi uusi kivestä tehty teatteritalo paikalle, jossa nykyinen Svenskan sijaitsee. Talo vihittiin käyttöön 28. marraskuuta 1860. Piirustukset olivat ruotsalaissyntyinen arkkitehdin Georg Theodor von Chiewitzin (1815-1862) käsialaa. Vasta akennetun talon tarina jäi kuitenkin lyhyeksi. Toukokuun 8. päivän vastaisena yönä 1863 teatteri tuhoutui rajussa tulipalossa.

Rakennustyöt käynnistyivät nopeasti uudelleen. Seuraavan teatteritalon vastaava arkkitehti oli pietarilainen Nikolai Benois (1813-1898), tsaari Nikolai I:n hoviarkkitehti. Jo syksyllä 1866 teatteri seisoi valmiina samalla paikalla kuin edellinenkin. Svenska Teatern laskee perustamisvuodekseen juuri vuoden 1866. Vuosina 1935-1936 teatteritaloa modernisoitiin ja laajennettiin arkkitehtien Eero Saarisen (1910- 1961) ja Jarl Eklundin (1876- 1962) johdolla. Arkkitehdit jättivät teatterin sydämen, Nikolai Benois’n 1860-luvulla luoman kauniin punaisen ja kultaisen katsomotilan miltei koskemattomaksi.

Teatteriespanjan kohdalla puisto on varjoisampi kuin muu puisto. Siellä on miellyttävän viileää istuskella ympyrän muotoisella aukiolla. Vanha hevoskastanja ihastuttaa kukinnallaan kesäkuun alussa. Ravintolan terassin vieressä kukkivat puistoatsaleat, hortensiat ja kausikasvit.

Vanhojen puiden varjossa ovat kahden merkkimiehen muistomerkit. Ensimmäinen on Runebergin hyvän ystävän, kirjailija Zacharias Topeliuksen (1818-1898) muistomerkki. Topelius vaikutti aikanaan merkittävästi suomalaisten käsityksiin itsestään ja maastaan. Topeliuksen sadut ja kertomukset ovat edelleen ajankohtaisia. esimerkiksi “Varpunen jouluaamuna” on yksi rakastetuimpia joululaulujamme.

Kun Topeliukselle alettiin puuhata muistomerkkiä 1920-luvulla, uudet tuulet tekivät tuloaan. Haluttiin luopua näköispatsaista ja ottaa tilalle symboliikkaa. Kuvanveistäjä Gunnar Finne (1886- 1952) voitti vuonna 1928 Svenska Litteratursällskapetin järjestämän muistomerkkikilpailun. Teos “Taru ja totuus” paljastettiin 1932, kun Topeliuksen kuolemasta oli kulunut 34 vuotta.

Muistomerkissä on kaksi vertauskuvallista neitohahmoa. Taru kantaa käsissään sadun kruunupäistä lintua ja Totuuden kämmenellä on totuuden liekki. Patsaan jalustassa on Topeliuksen muotokuvamedaljonki ja nimi. Neitohahmot ovat kääntyneet vastakkaisiin suuntiin. Totuus katsoo puistoon ja Taru Pohjoisesplanadin jalkakäytävälle. mutta tilanne oli alun perin toisin. Kun sodan takia pommitusten alta pois kuljetettu veistos palautettiin paikalleen kesällä 1945, se ilmeisesti vahingossa käännettiin nykyiseen suuntaansa. Veistos on kiinnitetty tiukasti jalustaansa, joten sen palauttaminen alkuperäiseen asentoon saattaisi vaurioittaa sekä jalustaa että veistosta. Finne itse ei koskaan puuttunut teoksen kääntymiseen.

Taru ja totuus aiheutti aikoinaan kivaan patsaskiistan, joka oli luonteeltaan myös poliittinen ja kielikysymykseen liittyvä. Finnen vertauskuvallinen ehdotus oli ankara pettymys niille, jotka olivat toivoneet veistoksen olevan Topeliuksen oman ajan realistisen hengen mukainen. Kirjailija Maila Talvion (1871- 1951) myötävaikutuksella kerättiin kansalaiskeräyksellä rahat Ville Vallgrenin (1855- 1940) jo vuonna 1909 tekemän “Topelius ja lapset” -patsaan pronssiin valua varten. Vallgren oli kaavaillut sitä Topeliuksen hautamuistomerkiksi. Patsas ehdittiin paljastaa vuonna 1932 juhlallisin menoin Koulupuistikossa, Ratakadun ja Korkeavuorenkadun kulmassa, Flooran päivänä 13.5., puoli vuotta ennen “Tarua ja Totuutta”.

Viistosti Topeliuksen takana on suomalaisen lyriikan klassikon, suuren Eino Leinon (1878- 1926) patsas. Sen on suunnitellut Leinon hyvä ystävä Lauri Leppänen (1895-1977). Eino Leinon seura, Suomen Kulttuurirahasto ja Kustannusosakeyhtiö Otava järjestivät 1948 Eino Leinon muistomerkkikilpailun. Lopullinen tulos ratkesi vasta 1951 järjestetyssä kutsukilpailussa. Muistomerkki paljastettiin 1953, kun Leinon kuolemasta oli kulunut 27 vuotta.

Muotokuvataiteilijana ja sankarimuistomerkkien suunnittelijana ansioituneen Leppäsen veistos on dynaaminen, massiivinen ja hyvin ilmaisuvoimainen. Ajan hengen mukaisesti erityisesti runoilijat esitettiin haltioituneena ja innostuneina. Leinon tukka ja viitta hulmuavat ja hän näyttää komealta kuin häntä esittävistä valokuvista voisi päätellä. Pronssinen muistomerkki on jalustoineen 4,2 metriä korkea.

Kuvanveistäjän nuoret kollegat ja ateljee-avustajat tekivät Leinon patsaalle kepposen ja painoivat viiden markan kolikon runoilijan ojennettuun vasempaan kämmeneen ennen veistoksen pronssivalua. Runoilija oli heidän mielestään ehkä rahan tarpeessa. Kolikko on edelleen paikoillaan. Eino Leinon Seura kukittaa patsaan 6.7., joka on Leinon kunniaksi nimetty runon ja suven päivä.

Leinon runosta Väinämöisen laulu on veistokseen valettu siteeraus:

“Yksi on laulu ylitse muiden:

Ihmisen aatteen hengen ankara laulu”.

Lähteet:

Nummi Elina, 2010, Vihreät sylit – Kävelyretkiä Helsingin puistoihin.

Leopardi – kortteli numero 5

Kuva: Presidentinlinna, kuvaaja Aarne Pietinen, 1931, Museovirasto

Arkkitehti Pehr Granstedth suunnitteli talon vanhasta suolamakasiinista varakkaan Heidenstrauch-suvun kauppiastaloksi ja asunnoksi. Granstedt sai työnsä valmiiksi vuonna 1814. Kolmikerroksisen rakennuksen ensimmäinen kerros oli varattu kaupankäyntiä varten, toinen Heidenstrauchien omaksi asunnoksi ja kolmas kerros oli jaettu pieniksi vuokrahuoneistoiksi. Kauppaneuvos J. H. Heidenstrauch oli 1800-luvun alkupuolella Helsingin rikkain asukas.

Heidenstrauchit ehtivät asua kauppakartanossaan vain 17 vuotta, kunnes Suomen senaatti osti talon vuonna 1837 Venäjän keisareiden Suomen palatsiksi. Kauppaa edelsi vuosia kestänyt suunnitteluvaihe, jolloin palatsia oli suunniteltu sijoitettavaksi milloin minnekin päin Helsinkiä, muun muassa Tähtitornin vuorelle ja Katajanokan vuorelle. Suomeen Berliinistä tuotu Helsingin uudelleenrakennuskomitean arkkitehti Carl Ludvig Engel olisi halunnut rakennuttaa keisarille uuden palatsin joko Esplanadin puiston päähän Kauppatorin länsipuolelle taikka Katajanokalle. Kustannussyistä keisari ei kuitenkaan lämmennyt Engelin ajatuksille, vaan määräsi Heidenrauchien kauppiaskartanon ostettavaksi valtiolle.

Hieman katkerana Engel ryhtyi uudistustyöhön. Rakennusta muutettiin ja laajennettiin huomattavasti Engelin suunnitelmien mukaan vuonna 1843. Rakennusta kutsuttiin nyt virallisesti nimellä ”keisarillinen palatsi Helsingissä”. Palatsin ensimmäiseen kerrokseen sijoitettiin palatsin keittiöt sekä henkilökunnan asuintilat. Toisessa kerroksessa eli pääkerroksessa sijaitsivat keisarinnan vastaanottotilat ja osa keisarillisista makuuhuoneista sekä kolmanteen kerrokseen ulottuvat suuri ja pieni ruokasali sekä tanssisali. Palatsin kolmannen kerroksen makuu- ja työhuoneet varattiin keisarille ja tämän lähiseurueelle, ja sieltä oli myös kulku pienelle näköalatornille sekä salaiset kierreportaat keisarinnan makuuhuoneeseen.

Palatsi sai juhlavuutta matalista kylkirakennuksista, joiden väliin muodostui linnanpiha. Julkisivulle tuli pylväitä ja niiden yläpuolelle mestarin suosima päätykolmio. Lopulta selvisi, että samalla rahalla olisi saatu rakennetuksi Engelin ehdottama Katajanokan palatsi.

Ensimmäisen maailmansodan aikana palatsi toimi sotasairaalana, jonne voitiin sijoittaa 200 rintamalla haavoittunutta sotilasta. Venäjän vallankumouksen aikana se toimi venäläisen sotilas- ja työläisneuvoston päämajana. Vuoden 1918 sisällissodan aikana talossa oli saksalaisten ja myöhemmin suomalaisten esikunta. Sisällissodan jälkeen rakennusta kaavailtiin Suomen kuninkaan linnaksi, jolloin rakennuksesta alettiin puhua ”linnana”. Se ehdittiin jopa osittain sisustaa tähän tehtävään, mutta valtiomuodon vakiinnuttua tasavallaksi jo tilatut tai hankitut huonekalut joutuivat myyntiin Stockmannille. Viron vapautussodan aikana 1918–1919 pihasiivessä toimi Viron Avustamisen Päätoimikunnan kanslia.

Itsenäisyyden ajan alkuvuosina 1919–1921 talon kolmannessa kerroksessa oli Suomen ulkoasiainministeriö. Presidentinlinnaksi rakennus kunnostettiin vuonna 1921. Tällöin esimerkiksi ortodoksinen kirkkosali linnan toisesta kerroksesta purettiin ja paikalle rakennettiin kirjasto. Kirkon esineet otettiin Kansallismuseon kokoelmiin.

Presidentinlinnassa asui myös osa keisarillisen residenssin ja myöhemmin tasavallan presidentin henkilökuntaa. Nykyisin kaikki Linnan asuintilat on muutettu työtiloiksi, joissa työskentelee suurin osa tasavallan presidentin kanslian henkilökunnasta. Linnassa työskentelevään kabinettiin kuuluvat kansliapäällikkö ja presidentin lähimmät neuvonantajat ja avustajat. Lisäksi linnassa työskentelevät adjutantit, jotka vastaavat presidentin ja hänen puolisonsa ohjelman käytännön valmistelusta ja toteuttamisesta. Linnassa on myös hallintohenkilöstön työtiloja ja keittiö.

Presidentin virka-asunto sijaitsi alun perin presidentinlinnassa. Vuonna 1940 Tamminiemi lahjoitettiin presidentin virka-asunnoksi; Ryti ja C.G.E. Mannerheim asuivat siellä, kun taas Paasikivi vietti koko presidenttikautensa linnassa. Urho Kekkonen muutti presidenttikautensa alussa 1956 Tamminiemeen, jossa hän asui kuolemaansa 1986 asti ja josta tehtiin myöhemmin museo. Mauno Koivisto asui presidentinlinnassa, kunnes uusi virka-asunto Mäntyniemi valmistui 1993. Vuodesta 1993 lähtien kaikki tasavallan presidentit ovat asuneet Mäntyniemessä.

1970-luvun alussa Presidentinlinnan sisätiloista tehtiin ilmeeltään vaaleat ja pelkistetyt. Kun linnassa ei 1990-luvulta alkaen enää asuttu, linnan erilaisista tiloista tuli toistensa kaltaisia työhuoneita. Korjauksia tehtiin 2000-luvulle asti yksi kerrallaan ilman laajempaa kokonaisnäkemystä.

Presidentinlinnan kokonaisvaltaisen peruskorjauksen suunnittelu alkoi vuonna 2006. Suunnitteluun kuului muun muassa rakennushistoriallinen selvitys ja antiikkikalusteinventointi. Korjaustyöt aloitettiin vuonna 2013 ja saatiin päätökseen 2015.

Peruskorjauksen tavoitteena oli ennen kaikkea luoda toimivat tilat kaikille käyttäjille, helpottaa kulkua talossa ja etsiä talotekniikalle parhaat reitit. Kulun helpottamiseksi linnan eri osien välillä tehtiin suuria purkutöitä. Joitain ahtaita portaikkoja uusittiin tai korvattiin hisseillä. Esteettömyyttä parannettiin luiskilla ja nostimilla. Kellaritilat uusittiin perusteellisesti.

Rakennuksen perustuksen puupaaluja vahvistettiin ja täydennettiin. Ilmanvaihto ja sähköistys uudistettiin koko rakennuksessa. Valaistus uudistettiin huolellisesti, arvovalaisimia kunnostettiin ja sijoitettiin uudelleen, ja valaistusta parannettiin moderneilla valaisimilla. Myös julkisivun valaistusta parannettiin. Salien kaikuisuutta vähennettiin lisäämällä vaimennusverhouksia.

Linnan ulkonäkömuutoksiin kuului arkipäiväisten, tavanomaisten ja vanhentuneiden ratkaisujen korvaaminen edustavammilla ja alkuperäistä lähempänä olevilla ratkaisuilla. Aikaisempia värejä etsittiin seinämaalien ja tapettien alta sekä vanhoista valokuvista. Goottilaisen salin seinien värit perustettiin järjestyksessä toiseen maalausvaiheeseen. Myös ovia palautettiin vanhempaan asuun, ja alkuperäisiä kalusteita tuotiin Kansallismuseon kokoelmista Tamminiemestä. Pääsisäänkäynnin portaikkoon ja aulaan palautettiin marmorointimaalaus. Sisätilojen väritys valittiin empiresävyihin tukeutuvaksi ja kertomaan eri huoneiden arvojärjestyksestä. Tapettipintoihin tuotiin eloa ja tekstuuria mutta ei kuitenkaan kuvioita, koreutta tai kimalletta. Myös verhoja uusittiin.

Korkeinoikeus

Korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden palatsi Pohjoisesplanadi 3:ssa on peräisin 1830-luvulta. Sokerileipurimestari Forsström piti siinä vuosisadan lopulle asti suosittua kahvilaa, jossa tarjoiltiin liköörejä ja viinejä. Kesäisin niitä nautittiin ulkona aurinkokatoksen varjossa. Eversti Hugo Standertskjöld osti ja kunnosti talon, joka siirtyi valtiolle 1931.

Maan ensimmäinen yksityinen panttilainaamo avasi ovensa vuonna 1886 Leopardin korttelissa litografi Liewendahlin talossa Aleksanterinkatu 6:ssa. Avajaispäivänä jätettiin pantteja 1335 markan edestä, mm. Kuusi kyynärää kangasta, vaatekappaleita,kelloja, kulta- ja hopeatavaraa sekä yksi pankkikirja ja obligaatio. Helsingin Pantti-Osakeyhtiölle valmistui Helenankatu 3:een oma toimitalo vuonna 1895. Valtio osti talon vuonna 1978 korkeimman oikeuden tarpeisiin.

Aleksanterinkatu 10:n kohdalla sijaitsi 1800-luvun alussa leskirouva Dobbinin talo. Se on tullut surullisen kuuluisaksi sen vuoksi, että siitä alkoi vuonna 1808 tulipalo, joka tuhosi kolmasosan kaupungista. Palolla oli kauaskantoiset seuraukset. Porvoon valtiopäivillä Helsingin kaupungin edustaja, kauppias Erik Borgström, pyysi keisarilta apua kaupunkinsa jälleenrakentamiseksi ja päätti anomuksensa seuraavasti: “ Lempeä keisari suvaitkoon luoda armollisen silmäyksen Helsingin kaupunkiin, joka niin kipeästi tarvitsee huojennusta nykyisen taakkansa kantamisessa ja joka ei omin neuvoin pysty kohoamaan tuhkastaan, vaan ainoastaan Teidän Keisarillisen Maijesteettinne isällisestä lempeydestä voi odottaa tulevaisuutensa muodostuvan menestykselliseksi.” Aleksanteri I loi lempeän katseensa Helsinkiin ja kohotti sen maan pääkaupungiksi.

Uudenmaan läänin maaherran virkahuone sijaitsi Aleksanterinkatu 4:ssä lähellä paikkaa, missä maaherralla oli muinoin residenssinsä. Se ulottui Valtioneuvoston linnan paikkeilta Ritaritalon puistikkoon.

Lähteet:

https://commons.wikimedia.org/

Finna.fi

https://fi.wikipedia.org/wiki/Presidentinlinna

Jäntti, Jarna: Helsingin korttelieläimet – Kantakaupungin kuvitettua historiaa

Ollila, Kaija: Puhvelista punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita

Elefantti – kortteli 4

Kaksi nuorta kauppamiestä ostivat 1700-luvun puolivälissä tontin torin kulmasta paikasta, jonka nykyisenä osoitteena on Katariinankatu 5. Toinen heistä, Johan Sederholm, lunasti myöhemmin tontin itselleen ja rakennutti siihen talon.

Sederholmin ja Remanderin taloissa on Helsingin kaupunginmuseo

Tontin vaiheet tunnetaan 1600-luvulta alkaen. Isonvihan jälkeen oli tähän kulmaan noussut kauppias Johan Julius Sundin punainen puutalo, jonka ikkunanpielet ja -luukut olivat siniset. Katariinankadun kohdalla kulki siihen aikaan yksi kaupungin pääviemäreistä.

Kruunu olisi myöhemmin määrännyt, ettei kaupungin keskustaan saanut rakentaa muita kuin kivitaloja. Se oli luvannut avustaa niiden rakentajia, ja tällaista avustusta anoi myös Sederholm, mutta ei saanut. Niinpä hän maksoi viulut yksin. Sederholmista paisui myöhemmin aikansa mahtavin kauppias, laivanvarustaja ja valtiopäivämies.

Talon suunnittelijasta ei ole varmuutta. Yhtenä mahdollisuutena on mainittu saksalaissyntyinen Samuel Berner. Katariinankadun puolella oli Sederholmin tonttiin kuulunut myös puurakennuksia, jotka tuhoutuivat tulipalossa 1761. Niiden tilalle pystytettiin tiilirakennus, jossa oli panimo ja leivintupa, navetta ja heinälato sekä kaksi viljamakasiinia.

Toisenkin kerran koetteli tätä osaa talosta tulipalo, joka ilmeisesti oli alkanut rikkinäisestä leivinuunista. 1800-luvun alkupuolella kadunvarsi rakennettiin täysin uudestaan, osittain kolmikerroksiseksi.

Sederholmin suvulta talo on siirtynyt monelle eri omistajalle. Siinä on asunut paljon vuokralaisia ja siinä on toiminut muun muassa tupakkatehdas, tyttökoulu ja ravintola nimeltä Prins Gustaf. Aleksanterinkadun puoleiselle naapuritontille oli 1814 noussut kauppias Friedrich Remanderin talo tiilisine piharakennuksineen ja aittoineen. Vuonna 1918 osti kiinteistöyhtiö Royal sekä Sederholmin että Remanderin tontin. Tarkoituksena oli purkaa nämä molemmat vanhat talot ja pystyttää tilalle komea kuusikerroksinen ravintolakompleksi.

Remanderin talon piharakennukset ehdittiinkin jo repiä. Niiden tilalle kohosi Valkoinen sali, joka sittemmin on nähnyt monta juhlaa ja kokousta ja toiminut jopa poliisien majoitustilana. Katurakennus kunnostettiin, ja ravintolasuunnitelmia jäi siinä edustamaan englantilaiseen varhaisrokokootyyliin sisustettu ravintola Victoria.

Myös Aleksanterinkatu 14:n tontti tunnetaan jo 1600-luvulta. Talon kellari on osittain tätä vanhaa perua. Nykyisen katurakennuksen pystytti merikapteeni Kåhlman vuonna 1823. Myöhemmin talon osti taiteenharrastaja H.J. Falkman, joka perusti siihen viinatehtaan. Hänen poikansa, taidemaalari Severin Falkman, rakennutti pihan puolelle isoikkunaisen ateljeen. Tähänaikaan talon omisti H.J. Falkmanin, vävy hovineuvos Carl Brummer, ja hänen nimellään talo yhä tunnetaan.

Brummerin talossa kokoontui aikoinaan maineikas Lauantaiseurakin. Lauantaiseura oli Helsingin yliopiston opiskelijoiden ja nuorten opettajien keväällä 1830 perustama seura, joka kokoontui lauantai-iltaisin jonkun jäsenensä luo. Yhteisillä varoilla ostettiin kirjallisuutta ja innokkaat keskustelut niistä venyivät usein myöhäiseen yöhön. Aluksi keskustelut koskivat kirjallisuutta ja filosofiaa, mutta myöhemmin pyrkimykseksi tuli kansallisen Suomen luominen. Moni merkkihenkilö on asunnut tässä talossa, mm. C.G. Mannerheim valtionhoitajakautensa päätyttyä.

Kaikki nämä Helsingin kaupungin omistamat talot ovat nykyään samaa tonttia. Koko kortteli kuuluu Helsingin suojattuun keskustaan.

Aleksanterinkadun ja Helenan kadun kulmatalo on naapuriaankin vanhempi. Aleksanterinkadun puoleinen osa sai kahden kerroksessa päälle kolmannen 1931.Talon oli ostanut raittiusasiaa ajava Balder-loosi, joka rakensi siihen tunnetun kokous- ja juhlasalissa. Rakennuksessa on aikoinaan toiminut mm. Handelsgilletin ravintola.

Pohjois Esplanadin talot 5 ja 9 ovat melkein yhtä vanhat, 1800-luvun toiselta kymmeneltä ja toistensa parit. Engel oli suunnitellut niiden väliin numeroon 7 pörssitaloa, johon molemmat viereiset yhdistettäisiin. Lopulta tälle tontille nousi kuitenkin kauppaneuvos J.H. Heidenstrauchin rakennuttama pylväspalatsi. Talon julkisivua on myöhemmin muutettu pariinkin kertaan, viimeksi 1920-luvulla Ruotsin lähetystöä varten.

Ruotsin suurlähetystö Pohjoisesplanadilla

Pohjoisesplanadi 9 on jäänyt Helsingin historiaan etenkin Kleinehin hotellin talona. Sen ravintolassa oli mm. Eino Leino usein nähty vieras. Saksalaissyntyinen Louis Kleineh oli ostanut talon Suomen sodan veteraanilta, everstiluutnantti Gregori Tigerstedtiltä vuonna 1842.

Pohjoisesplanadi 5:n taas tunsivat helsinkiläiset kauan Lampan talona. Se oli melkein koko 1800-luvun raatimies Johan Lampan tai hänen leskensä Lovisa Konstantian omistuksessa. Tässä talossa alkoi nuori G.F. Stockmann hoitaa liikettä, jonka hän pian lunasti omakseen. Kauppahuoneessa myytiin mm. viini-, likööri- ja punssilaseja, maitokehloja, nuuskarasioita, kynttilänjalkoja sikarituhkakuppeja, voipyttylaseja sekä kirjanpainimia “näköalavalokuvin ja muotokuvin”. Liike toimi Lampan talossa parikymmentä vuotta.

Lähteet:

Toppari, Kirsti, Puhvelista Punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita.

Ritarihuone ja Ritaritalon puistikko

Ritarihuone – Kortteli no 193

Vuonna 1818, kun odotettiin valtiopäivien koollekutsumista seuraavana vuonna, perustettiin Suomen oma, erillinen Ritarihuone, ja maan Ruotsin aikana aateloidut ja nyt suuriruhtinaskunnan omaan, suomalaiseen aatelissäätyyn korotetut suvut numeroitiin ansienniteetin (virkaikä, virkavuosimäärä; virkaikäoikeus, virkaikäetuus) mukaan. Vaikka valtiopäiviä ei sitten kutsuttukaan koolle, jatkuva aateloiminen piti yllä aatelia valtiosäätynä, johon uudet jäsenet merkittiin ja kirjattiin, ja jolla oli erityinen, hallitsijan määräämä Ritarihuoneenjohtokunta. Ritarihuonerakennusta varten oli aikoinaan valittu tontti Aleksanterinkadun varrelta nykyisen Ritarihuoneenpuistikon eteläreunasta, ja puiston länsireunan katu oli saanut nimen Ritarihuoneenkatu (nykyisin Ritarikatu). Tänne oli Ehrenström suunnitellut valtiosäädyille yhteisen rakennuksen.

Vuonna 1847 ritaristo ja Aateli saivat oikeuden itse valita erityisen komitean ehdottamaan johtokunnan jäsenet, tarkastamaan ritarihuoneen talousasioita ja suunnittelemaan erityisen ritarihuoneen rakentamista. Pietarista tilattiin akateemikko Bosselta piirustukset, mutta ne havaittiin liian suurellisiksi. Seuraava 1855 valittu komitea päätti lunastaa Servaali-korttelista tulevaa Ritarihuonetta varten tontin, jota rajasi idässä Mariankatu lännessä Ritarihuoneenkatu ja pohjoisessa uusi katu, Hallituskadun nyt avattu itäpää. Vuonna 1857 tilattiin arkkitehti Georg Theodor Chiewitziltä piirustukset ja aloitettiin rakennustyöt, vaikka ei riittäviä varoja ollutkaan; kustannusarvio ylitettiin peräti 30000 hopearuplalla.

197505 . Ritaritalon puistikko. Keväinen Ritaritalon puistikko, taustalla Ritarihuone.

Tässä tilanteessa aateli anoi hallitsijalta apua 28000 ruplaa rakennusrahastoon ja 10 000 ruplaa sisustamiseen, sillä Aateli oli esittänyt, että muutkin säädyt saisivat kokoontua istuntoihinsa uudessa rakennuksessa ja että tulevien valtiopäivien kanslia ja säätyjen yhteiset valiokunnat toimisivat siellä. Aateli piti tätä tosin väliaikaisratkaisuna mutta perusteli anomustaan säätyjen “veljellisen” yhteistyön tarpeellisuudella rakkaan isänmaan asioiden hoidossa, varsinkin, kun pelkästään aatelin tarpeiksi nousevan Ritarihuoneen ajan mittaan täytyisi menettää painoarvoaan siinä määrin kuin aattelin käsite, erityisenä yhteiskunnan kastina, haalistuisi ja vanhentuisi kaikkea tasoittavan, edistyvän sivilisaation seurauksena. Aateli jopa esitti, että 3/4 talosta luovutettaisiin aattelittomille säädyille asianomaista taloudellista vastuuta vastaan ja että talon nimeksi tulisi Säätyjen talo. Keisari myönsikin 38000 ruplaa ilman takaisinmaksuvelvoitetta ja puuttumatta ajatukseen yhteisestä säätytalosta. Aattelittomat säädyt tulivat sitten jossakin määrin käyttämään Ritarihuonetta, kunnes niille valmistui komea uusi Säätytalo yli 30 vuotta myöhemmin. Eduskuntauudistuksen yhteydessä, kun Aateli valtakunnansäätynä lakkasi olemasta, Ritarihuone jäi Ritarihuoneenjohtokunnan haltuun, mutta vasta hyvin paljon myöhemmin se siirtyi sen yksityisoikeudellisen omistukseen – käsitteiden hämärryttyä ja säätyjen periaatteellisen olemassaolon lakattua vasta 1995.

Ritarihuone rakennettiin lähes Ehrenströmin suunnittelemalle paikalle varsin näyttäväksi. Sen fasabi koristeltiin suurella Suomen vaakunalla ja Suomen maakuntien vaakunoilla, ja sisälle sen suureen saliin tilattiin Saksasta, muiden maiden ritarihuoneiden tapaan, aatelissukujen vaakunoiden komea sarja. Ritarihuoneesta tuli siten myös Suomen vanhan historian muistopaikka.

Suomen aatelistoon kuuluvat suvut ja henkilöt on lueteltu Aateliskalenterissa, jota ylläpidetään Ritarihuoneella. Maassa on 7 kreivillistä sukua, 31 vapaaherrallista ja 119 aatelissukua. Tämän lisäksi Suomessa asuu useita eurooppalaisia aatelissukuja, joita ei ole rekisteröity täällä.

Tämän päivän Ritarihuone elää täysipainoisesti, vaikka toisella tavalla kuin ennen. Taloa vuokrataan näyttelyjä varten ja juhlasalissa järjestetään kamarikonsertteja, mutta joka kolmas vuosi Suomen aateliset pitävät talossa kokoustaan ja sen jälkeistä juhlaa. Ritarihuoneella tehdään myös sukututkimusta ja pidetään yllä sukutauluja. Kattava sukututkimuskirjasto on yleisön käytettävissä kanslian aukioloaikoina. Ritarikatu 1:ssä sijaitseva rakennus siihen liittyvine puistoineen on ritariston ja aatelin omistama.

Ritaritalon puistikko

Ritaritalon puistikon suunnitteli Svante Olsson vuonna 1889. Alussa puistikkoa kutsuttiin nimellä Ritarihuoneentarhanne. Pieni puisto oli hienostunut keidas tiiviissä Kruununhaassa.

Kaupunginpuutarhuri Olsson teki vuonna 1889 Ritaritalon puistikon hoitosopimuksen ja uudisti huonossa kunnossa olevan puiston. Muutostöillä oli suuri vaikutus istutusten ulkonäköön, ja silloinkin aivan kuin tänäkin päivänä vanhojen puiden ja pensaiden poistaminen herätti vastustusta. Ritaritalon viihtyisän pensaikon korvaaminen sileillä nurmikentillä ja kaartuvilla käytävillä sekä vierasperäisillä koristekasveilla oudoksutti asukkaita. Puiston keskuselementti on kaunis, historiallinen suihkulähde.

Puisto kunnostettiin kulttuurikaupunkivuodeksi 2000. Rakennusviraston puistosuunnittelija Mirja Ruokokoski teki suunnitelman, jossa säilytettiin puiston vanha muoto ja hahmo entisellään. Puistossa kasvaa kaksi upeaa rautatienomenapuuta, jotka ovat suurimpia lajissaan Helsingissä.

Lähteet:

finna.fi

Klinge, Matti: Pääkaupunki Helsinki ja Suomen valtio 1808-1863.

Ollila, Kaija: Puhvelista Punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita.

Nummi, Elina: Vihreät sylit, Kävelyretkiä Helsingin puistoihin.