Yleinen – Sari Kuoppala

Ennen ja nyt

Olen lukenut kolmenkymmenenyhden kuukauden aikana valtavan määrän meikäläisten, autismin kirjolla olevien, tarinoita sekä kotimaisia että ulkomaisia. Autismin kirjo on laaja sateenvarjotermi, jonka alle mahtuu yhtä monta piirrettä, kuin on meitä kirjolaisiakin. Se on vähän niin kuin sormenjälki, yhtä ainutlaatuinen. Lisäksi tulee monenlaiset liitännäiset, jotka luovat elämän varrelle erilaisia haasteita. On erilaisia kokemuksia ja piirteitä ja toisaalta häkellyttävän samanlaisia.

Koska olen jälleen työyhteisössä koulussa, tulee väkisinkin mieleeni oma kouluaikani ja luonnollisesti sitä vertaa nykyaikaan. Koulumaailmahan on aikalainen sekamelska sitä sun tätä ja haaste kaikille. Jos nyt olisin lapsi ja kävisin koulua, siitä tuskin tulisi yhtään mitään. Moni varmaan ajattelee, että mummolla aika kultaa muistot, mutta autistina voin sanoa, ettei näin ole. On pelkkiä faktoja, joihin kuuluu struktuuri, säännöt, joita noudatetaan, yksinkertaisemmat materiaalit, rutiinit ym. En muista, että koskaan olisi lukujärjestys poikennut siitä mikä oli sovittu. Jos opettaja oli pois, joku muu piti sen tunnin juuri siten kuin pitikin. Ensimmäisen luokan jälkeen (1966-67) kouluviikko muuttui viisipäiväiseksi ja lauantaina ei enää ollut koulua. Se oli minulle suunnattoman vaikeaa, edelleen tuntuu kurjalta vaikka aikaa on kulunut melkein kuusikymmentä vuotta.

Ohjaajana autismin kirjolla oleville lapsille, siis työntekijänä koulussa, joudun välillä sen tosiasian eteen, etten ymmärrä yhtään mitä kirjassa on. En siitä värien ja kummallisten kuvioiden joukosta tahdo löytää edes sivunumeroa. Se on todella ärsyttävää ja mieleeni onkin tullut, etten taida maisterin papereilla pystyä ko. hommaan lainkaan. Tunnit keskeytyvät ties minkä takia, tai joku tulee keskeyttämään, ja oppitunti on pilalla sen päivän osalta. En tiedä mihin katosi lukujärjestys, jonka puitteissa opettaja oli suunnitellut tunnilla käytävät asiat ja sitten opetti ne. Oli kirja, vihko ja kynät. Pulpetti oli siisti ja jos ei ollut tuli sanomista ja sanomisen määrästä riippuen huolellisuus ja tarkkaavaisuus arvosana oli kymppi tai laski. Säännöt ja systeemit olivat selkeät ja niistä pidettiin kiinni. Autistille, jolla on ADHD liitännäisenä, selkeät rajat antoivat mahdollisuuden oppia ja ennen kaikkea keskittyä. Kyllä silloinkin oli erilaisia haasteita oppilailla, jotka oli otettava huomioon, mutta perusasiat olivat kaikille samat joka päivä. Juuri tuo päivien samankaltaisuus pienienkin asioiden kohdalla on autistille ratkaisevan tärkeää.

Oppimateriaalia en hahmota luokassa lainkaan. Onneksi voin ja osaan pyytää apua ja netistä löysin erinomaisen opettajayhteisön, jossa on vaikka mitä minulle ja oppilaalle sopivaa materiaalia. Lisäksi luokassa on jäätävä määrä erilaisia pelejä ja muuta tavaraa, joita en hahmota sitten millään konstilla – kasoja. Autistille tämän kaltaisessa tilassa toimiminen on erittäin vaikeaa. Onneksi voin kysyä työtoverilta, mutta välillä on tunne, että häiritsen. Lisäksi nykyaikainen tapa kuljeskella pitkin luokkaa on iso ongelma. Vaikka minulla oli aikoinaan vaikeuksia pysyä aloillani asia hoitui tehtävillä. Siihen aikaan tehtiin kynällä ja paperilla. Muistan kuinka haasteellista oli piirtäminen ja kaunokirjoitus, mutta opettajan jatkuva kontrolli ja ohjaaminen sai nekin aineet sujumaan jotenkin. Toki tuli raivareita ja silloin joutui käytävälle. Minun tapauksessani toisinaan kotiin saakka, sillä melttarin lauettua sen sammuttaminen ei onnistunut millään. Muutaman kerran meni kivi koulun ikkunasta läpi.

Minulla on sen kaltainen rakenne, ettei haittaa lainkaan vaikka joku ei pitäisi minusta. Opettajat kansakoulussa nimittäin inhosivat minua kyllä varsin selvästi, silloin sain kuulla suorat kommentit, kuinka vaikea ja pahantapainen olin. Ei kiinnostanut vähääkään heidän mielipiteensä ja aina yhtä tyytyväisenä menin kouluun. Edelleenkään minua ei kiinnosta pitääkö joku minusta vai ei. Kaikilla on vapaus pitää tai olla pitämättä. Sitten minussa on delete. Se on monilla autisteilla. Jos joudun epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, tai joku tahallaan loukkaa minua, asia ei jää vuosikausiksi mieleen. Olen aina ihmetellyt niitä ihmisiä, jotka jäävät vellomaan kokemissaan vääryyksissä, katkeroituvat ja kantavat kaunaa vuosikymmeniä. Minun deletenappi pyyhkii järjestelmän puhtaaksi usein niin, etten edes muista koko asiaa. Tosin olen joutunut pakenemaan, joskus kauaskin.

Paljon tapetilla oleva matematiikka oli ja on minulle jokseenkin mahdotonta. Yksinkertaiset yhteen-, vähennys- ja jakolaskut menevät, mutta kaikki muu on mahdotonta. Jakolaskukin onnistuu ainoastaan muinaisella jakokulmalla, ei muilla. Koska minulla ei ole lähimuistia on ollut hyvä, että sekä opettajat että vanhemmat pakottivat opiskelemaan. Kotonakin aikuinen oli vieressä, sillä keskittymiskyvyn ollessa aikalailla nolla, ei hommasta olisi tullut yhtään mitään. Ja onneksi oppikirjat olivat selkeitä. Nykyiset matikan kirjat ovat aivan mahdottomia. Luulen, että niissä pyritään kehittämään määrätyn laista ajattelua, mutta en saa kiinni mitä. Onneksi myös muut aikuiset ovat toisinaan ymmällään tehtävien edessä.

Koululla oli tilaisuus, jossa autistien opettaja avasi aihetta muulle työyhteisölle. Olin ainoana aikuisena kirjolaisena paikalla. Mielelläni vastasin ihmisten kysymyksiin, sillä se merkitsee kuulluksi tulemista. Koska koko aihepiiri on Suomessa lasten kengissä oli hienoa, että opettaja teki aloitteen. Meitähän on useilla luokilla, puhuvia ja puhumattomia. Minulta kysyttiin jotain mihin vastasin, että autistien luokassa on helpointa olla, siellä olen omieni parissa. Oma oppilaani ei ole sillä luokalla, mutta myös hänen kanssaan on helppo hengittää ja kommunikoida ilman sanoja. Kun meillä on työrauha se tuo toisinaan myös flown, joka on maaginen hetki, silloin ollaan me ja meidän homma – muu katoaa.

Kerroin myös, että monikulttuurinen työyhteisö on minulle paras. Sanoin sen kahteen kertaan ja vasta muutaman päivän kuluttua tuli mieleeni pohtia kysymystä miksi näin on. Sitten tajusin sen. Olen yhtä vieras kuin ovat muualta tulleet työtoverini. Valtaväestöön verrattuna olemme yhtä lailla vieraalla maalla – he ja minä. Totuushan on, että vaikka kuulumme joukkoon emme kuitenkaan kuulu.

Lopuksi vielä kokeneen kollegan viesti, jonka sain tänä aamuna:

”Tässä on sellaista tietoa, mikä oli ihan uutta mulle, kun eka kerran luin. Esim. tämä kirjolla olevien stressiherkkyys on sellaista, mistä ei aiemmin puhuttu. Kun siskontyttöä kiusattiin koulussa, oli esim. äitini arvio silloin, ettei tyttö välttämättä edes huomaa, että häntä kiusataan.(Kyllä huomasi ja kärsi siitä, tietenkin.) Silloin ”valistunut’ käsitys oli autisteista aika erilainen kuin nyt. Tai ainakin ne lehtikirjoitukset ja joku tietokirjakin, mitä näin. Viisi-kuusi vuotta sitten vantaalaisessa päivätoimintakeskuksessa oli tarjolla vain niitä tosi vanhoja tietokirjasia, kun jotain autismista koetin kysellä. Päivätoiminnassa oli vaikeavammaisia aikuisia ja monet heistä autisteja.”

Alkumetreillä, mutta eteenpäin mennään.

Liiton etusivulla lukee näin:

”Meillä Autismiliitossa on yksinkertainen mutta kunnianhimoinen tavoite. Että jokainen autismikirjon ihminen voisi elää hyvää ja omannäköistä elämää. Päämääränämme on autismimyönteinen yhteiskunta, jossa tunnetaan ja tunnistetaan autismikirjon moninaisuus.”

https://autismiliitto.fi

Rauhoittava tyhjä tila eräänä lakkoaamuna Helsingin rautatieasemalla.

Aina ajankohtaista meille erilaisille

Elämää kiusaajien maailmassa

Vesi vanhin voitehista ja muuta hyödyllistä

Kaikki elollinen tarvitsee vettä. Ihmisen kehosta on vettä 50-70%, vastasyntyneellä 75%. Ei siis ihme, että alamme voimaan huonosti jos emme juo riittävästi. Vettä tulisi juoda pitkin päivää, sillä kerralla juotu suurempi määrä ei imeydy elimistöön. Aivojen toiminta alkaa takkuamaan, mikäli ihminen ei juo tasaisesti pitkin päivää. Opiskellessa erityisesti huomaa väsymyksen ja otteen herpaantumisen asiasta, mikäli ei ole pitänyt juomisesta huolta. Yliopistossa vanha eksegetiikan professori sanoi, että tärkein työväline on vesipullo. Hyvin usein rauhattoman oppilaan mielen saa rauhoittumaan vesilasillisella. Tällä viikolla hyvin haastava tilanne lähti laantumaan puolella litralla vettä. Keikkatyöntekijänä saan nähdä erilaisia kouluja ja luokkia. Viime vuonna työskentelin luokassa, jossa oli säännöllinen juomatauko päivittäin – yhdessä luokassa. Voimallista.

Mieleen jäivät myös kokeneen opettajan sanat: jätetään tämä muhimaan. Erilaiset aivot vaativat aikaa asioiden pohtimiseen (toki kaikenlaiset aivot). Siksi on tärkeää, että toistetaan muutamaa asiaa moneen kertaan ja sitten jätetään ne muhimaan. Aivot ovat niin ihmeellinen elin, että lähes päivittäin joutuu ihmettelemään mihin kaikkeen ne venyvät. Muutamia vuosia sitten oli vallalla vielä käsitys, ettei aivojen tuhoutuneet solut uusiudu, mutta viimeisimmän tutkimuksen mukaan näin ei ole. Itsestään ne eivät kehity, mutta sopivalla ja oikealla aivojumpalla saadaan lähes ihmeitä aikaiseksi. Maltti on valttia.

Oma kokemukseni on lukioaikainen lyhyt ranska alle kaksikymppisenä. Vaivoin sain vitosen, koska kävin silloin iltakoulua ja olin päivät töissä. Oppimista haittasi myös tuo lähimuistin puuttuminen, mutta olen siitä huolimatta aina pitänyt kielten opiskelusta. Kului sitten yli kaksikymmentä vuotta, kun yliopistossa ollessa jäi aikaa ottaa Kielikeskuksen kursseja. Otin ranskan alkeet kertauksen vuoksi sekä lisäksi seuraavan jatkokurssin. Kahden viikon jälkeen aivoissa aktivoituivat vanhat opit ja vaikka arvosana oli ollut huono, oli tallentunut valtavasti rakennetta ja kielioppia, joiden avulla aktivoituivat myös sanat. Kun sitten siitä muutamien vuosien kuluttua matkustin Ranskaan, kieli muuttui eläväksi, sillä kukaan ei puhunut muuta kuin ranskaa. Toinen kokemukseni on ruotsin kieli. Aloitin sen kansakoulun kolmannella ja lopulta kirjoitin magna cum lauden, mutta puhuminen on edelleen tuskallista. Maisterin tutkintoon oli suoritettava pakollinen kurssi, mutta puhuminen vapaasti keskustellen oli karmeaa. Kaikki luettu ja kirjalliset työt sujuivat vaivatta. Vaikeudet puhumisessa johtuvat ainoastaan muinaisesta tavasta opettaa häpeällä, jossa metodissa pidetään suu kiinni jos vaikka menee väärin. Nyt eräs työkavereistani puhuu ruotsia minulle ja huomasin eräänä päivänä puhuvani sitä ääneen ajaessani autoa. Hän tuli aktivoineeksi aivoistani sen osan, jossa ruotsin kieli on ollut säilössä. Olen todella iloinen, sillä asia on vaivannut minua – haluan osata toista kotimaista.

Aivot rakastavat liikuntaa, sillä liikunta muovaa aivoja, kun sinne syntyy uusia yhteyksiä. Aivosoluista puolet on varattu liikkumiseen ja neljännes havaintojen tekemiseen. Kävely metsässä, sienestys ja marjastus ovat esimerkkejä aivojen koordinaatioharjoituksista. Siinä samaisessa luokassa, jossa oli säännöllinen juomatauko, oli myös säännöllinen taukojumppa. Eräs työtoverini käyttää ulkoilumenetelmää menestyksellisesti oppilaan kanssa viemällä hänet ulos luontoon. Minusta on upeaa, että kukin voi hyödyntää omaa persoonaansa ja omia kiinnostuksen kohteita. Minähän en mihinkään metsiin enää mene. Enkä luontoon. Kaupungissa on minulle luontoa tarpeeksi.

Ohessa muutama linkki kiinnostuneille. Kannattaa ottaa yhteyttä neuvontanumeroihin matalalla kynnyksellä.

https://www.aivoliitto.fi/

https://autismiliitto.fi/

adhd-liitto.fi

Mitä sie teet niien kanssa?

Elämä jatkuu nyt lääkkeen kanssa. ADHD -lääkkeessä on omanlaisensa käyttötapa riippuen henkilöstä. Toiset käyttävät päivittäin ja toiset pitävät taukoja. Minä kuulun jälkimmäisiin. Valmiste toimii minulla parhaiten, kun pidän ainakin viikonloput taukoa. Sivuvaikutuksia ei ole ollut juuri lainkaan suun kuivumista lukuunottamatta.

Viikolla pysyy ADHD kurissa, mutta autismikirjon piirteet voimistuvat. Se ei toistaiseksi haittaa, sillä osaan pitää huolen siitä, etten kuormitu liikaa. Joku voisi olla eri mieltä, sillä EKKOT (erityismielenkiinnon kohteet) nousevat voimalla pintaan. Tämän hetkinen ykkösekko on tietotaitojen ja materiaalien hankkiminen autistismikirjolla olevien oppilaiden työskentelyä varten. Koska erityispiirteisiini ei kuulu “osata” asioita ilman opiskelua, olen hyödyntänyt valtavan määrän ammattilaisten sivustoja Kanadassa, Yhdysvalloissa, Australiassa ja Suomessa. Suomessa tietoa saa Aivo- Autismi- ja ADHD -liitoista sekä Käypä hoito sivuilta, jotka ovat Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin erikoislääkärijärjestöjen kanssa vuonna 1994 käynnistämä hanke. Sen tavoitteena on yhtenäistää Suomessa noudatettavia terveydenhuollon käytäntöjä sekä parantaa hoidon laatua. Duodecim julkaisee myös artikkeleita uusimmista tutkimustuloksista. Suomessa ollaan kuitenkin vielä alkutaipaleella ja osaajia on vähän. Onneksi eteenpäin mennään ja meitä kirjolaisia on ammattilaisten joukossa yhä enemmän. Kertauksen vuoksi: tämä on ominaisuus ja ainoastaan toinen samanlainen voi ymmärtää meitä. YMMÄRTÄÄ! Tietää voi asioita, mutta ymmärtäminen on eri asia. Minä en voi ymmärtää mitä homoseksuaali kokee, mutta tiedän mitä termi tarkoittaa. Itsessään kirjolla oleminen ei ole sairaus, mutta liitännäisdiagnooseja saattaa olla useita erilaisia, minulla se on ADHD ja lähimuistin puuttuminen.

Mieliala on nyt nollaviivan yläpuolella, koska on mielekästä tekemistä. Erityisen ilahtunut olin, kun meidän apteekkari kyseli tarkemmin tästä aiheesta. Jos nyt elämänsä on hukannut tähän sotkuun, on riemastuttava tunne, että voi olla hyödyksi ja avuksi toiselle ihmiselle ja vielä ammattilaiselle. Riemastuttavaa on myös se, että voin auttaa lasta ja nuorta vaikeissa tilanteissa ja erityisen riemastuttavaa on ymmärtää puhumatonta autistia. Toki työpaikalla imen kaiken mahdollisen niiltä ammattilaisilta, jotka työskentelevät päivittäin haastavissa tilanteissa. Olen valtavan kiitollinen näistä ihmisistä, sillä heidän avullaan minulla on mahdollisuus ymmärtää myös itseäni ja mennyttä elämääni. Esimies on korvaamaton henkilö jaksamisen kannalta.

Rakastan monikulttuurista työyhteisöäni aivan valtavasti. Monikulttuurisuus on toinen ekkoistani. Se alkoi jo lapsena, sillä paras ystäväni oli muslimi. Hän oli ainoa, joka sanoi ääneen pitävänsä minusta, koska olen aivan erilainen kuin muut. Vaadin äitiä ostamaan minulle Koraanin, joka siihen aikaan oli 1930-luvun käännös paperiversiona. Siitä se sitten lähti eikä loppua näy. Oppilaiden kohdalla otan aina huomioon hänen kulttuurinsa, joka voi olla hyvin erilainen kuin omani.

Nyt alan jo itsekin uskomaan, että olen hyvä jossain. Vahvistusta sain, kun erittäin kokenut työkaveri kysyi eräänä päivänä: “Mitä sie teet niien kanssa?” Hän tarkoitti vaikeita tilanteita, jotka jostain syystä ovat minulle helppoja, mutta taviksille saattavat näyttäytyä hurjinakin. Ammattilaiset eivät juuri meiltä epäpäteviltä kysele, sillä ihmisluontoon kuuluu osata ja tietää. Joo, joissain asioissa kyllä, mutta näissä eivät juurikaan osaa eivätkä tiedä. Listaan tähän lopuksi miten olen toiminut ja mikä on kaikkein pahinta mitä voi tehdä.

Jokaisena aamuna tervehdin jokaisen oppilaan, työtoverin ja taksikuskin sekä vanhemmat, jotka tuovat lapsensa kouluun. Huomaan, että jokainen on henkilökohtaisena persoonana minulle merkityksellinen, vaikka hän ei puhuisi eikä ottaisi muutakaan kontaktia. ARVOSTA IHMISTÄ OLI KUKA TAHANSA!

Minä puhun oppilaiden kanssa vaikka en saisi kontaktia tai vastausta. Keskustelen niiden oppilaiden kanssa, jotka haluavat puhua vaikka mistä asioista. Olen aina rehellinen heille enkä kohtele heitä ylhäältä alaspäin. SE ON LOUKKAAVAA!!!

Vaikeissa tilanteissa kysyn neuvoa kokeneemmalta juuri sen kyseisen oppilaan haasteissa. Toisinaan heittäydyn samaan tunnetilaan, joka saattaa tarkoittaa lattialle heittäytymistä ja vaikerointia. Joidenkin oppilaiden kohdalla saattaa olla tarpeen suklaat tai hedelmäkarkit. Keskustelen aina selkokielellä usean toiston avulla myös niiden oppilaiden kanssa, jotka eivät puhu. He kuulevat ja Aivoliiton tärkeä oppi on juuri tuo puhuminen – aivot työskentelevät kaiken aikaa. Puheen on oltava selkokielistä ja yksinkertaista, monimutkainen selittäminen vie monesti ongelmiin ja yllättävän yksinkertainenkin saattaa olla joskus monimutkaista. ÄLÄ KOSKAAN VÄHÄTTELE KENENKÄÄN ASIAA TAI TUNNETTA!!!!!

Kun järjestelmä kuormittuu liikaa ja edessä on väjäämätön meltdown eli melttari, jolloin ihminen alkaa kiljumaan, huutamaan, potkimaan ym., ei MISSÄÄN TAPAUKSESSA SAA SANOITTAA SITÄ HUONOKSI KÄYTÖKSEKSI!!! Sillä ei ole mitään tekemistä käytöksen, osaamisen, ymmärtämisen tai tietämisen kanssa. Mitä enemmän tulee kommenttia: “kyllä tuossa iässä jo täytyy, kyllä sinä jo osaat ja tiedät” tai “kyllä täytyy opetella olemaan” tai “kyllä on ikävää” – sitä vaikeammaksi tilanne menee, sillä EI TÄYDY EIKÄ OLE. Se ei ole hallittavissa päätöksellä tai opilla. Saan autettua henkilöä puuttumalla tilanteeseen heti ja viemällä huomion muuhun. Minä olen opetellut väistämään tilanteita, joissa ylikuormitun, yli 60 vuotta, enkä vieläkään ole aina riittävän nopea. Kuormittuminen voi olla niin äkillistä, ettei enää ehdi kuin huutamaan. Riippuu kuormittumisesta, mutta se saattaa laueta ja poistua vasta päivien tai viikkojen kuluttua. Lapsilla ja nuorilla, joilla on liitännäisdiagnooseja, ei ole kykyä tunnistaa väsymystä, nälkää, muutoksia tai muuta stressiä aiheuttavia asioita. Normaalin neurojärjestelmän ihmisellä toimii automaattisesti erilaisia mekanismeja, joilla voi kontrolloida itseään, tai he eivät huomaa koko asiaa. Näissä tilanteissa toisia auttaa hiljainen puhe, hiljaisuus, sively kädellä tai pensselillä ym. Toisia auttaa se, että ei sano mitään, mutta on vieressä katsomassa, ettei oppilas vahingoita itseään. Usein täytyy välttää katsekontaktia, se on meille monelle myrkkyä. Samoin halaaminen ja koskeminen voi olla liikaa. Huomion kiinnittäminen aivan muuhun on avainjuttu. Musiikki toimii, kunhan se on yksinkertaista eikä soiteta mitään biisilistaa. Pyrin aina menemään sivummalle oppilaan kanssa, sillä on alentavaa käsitellä hänen asiaansa kaikkien kuullen. Kun tilanne on rauhoittunut, minä kysyn voimmeko jatkaa hommia vai olisiko parempi lopettaa tähän ja jatkaa toisella kerralla. Kaikenlainen komentelu ja käskyttäminen on MYRKKYÄ!!!!! Toisilla oppilailla se eskaloi tilannetta vielä pahemmaksi. Aikaa on käytettävä riittävästi ja usein se onkin ongelma, jos ei henkilökuntaa ole riittävästi. Ei ole mitään järkeä patistaa asioihin ja tilanteisiin, jotka kuormittavat liikaa. Tämä on se kohta, jonka minä havaitsen jo hetkeä ennen, että nyt menee pieleen ja kohta rytisee ja tulee ääntä.

Jatkan opiskelua ja töitä voimieni mukaan – rajat ovat nyt selkeämmät.

Lopuksi vielä miniekko, minkä avulla rentoudun. Avaan aiheeseen kuuluvia sivustoja ja alan suunnittelemaan koiranäyttelymatkoja. Näyttelyitä Euroopassa, ajoreittejä, lentolippuja, majoituksia ym. Sitten jää nähtäväksi lähdenkö koskaan mihinkään.

Menetetty elämä

Lokakuussa 2022 annoin periksi julkisen terveydenhuollon kohtelulle ja tilasin Terveystalosta yksityiseltä tutkimukset ADHD diagnoosia varten sekä erikoislääkärin lain vaatimat neljä käyntikertaa. Tutkimukset tehtiin keväällä 2023 ja lääkärin vastaanotot olivat lokakuun lopussa. Kaksi ja puoli vuotta sekä noin 2500 euroa rahaa meni, mutta kaikki oli viimeistä senttiä myöten sen arvoista.

Sain tietää olevani neuroepätyypillinen silloin keväällä 2021, mutta ilman diagnoosia ei lääkitystä saa, joten lääkärini laittoi lähetteen tutkimuksiin. Lähete palautui ja nepsylle ominaiseen tyyliin tein valituksen huonosta ja laittomasta kohtelusta. Aivan turhaan, pahoitteluiden kera palautui sekin. Uusi lähete ja sama kierros, mutta nyt oli muutettu perusteluita erikoisella tavalla. Olen jäänyt työkyvyttömyyseläkkeelle 34 vuotta sitten, mutta perusteluissa kävi ilmi, että elämäni on ollut varsinainen menestystarina. Tämä on paitsi laitonta myös inhimillisesti väärin eikä siinä auta mitkään selittelyt. Minun tapauksessani elämäni tuhoutui, koska kukaan ei älynnyt mikä minulla on.

Tutkimuskäyntejä oli Terveystalossa neljä eikä yhtään hetkeä tullut olo, ettei minulla olisi oikeus olla siellä. Tämä oikeus hyvään hoitoon kuuluu kaikille. Olen saanut julkisella sektorilla erittäin hyvää hoitoa, mutta sen lisäksi myös huonoa kohtelua vuosikymmenten varrella. OmaKantaan tuli jo keväällä merkintä ADHD:sta ja lääkäri vahvisti omilla tutkimuksillaan autismikirjon aspergertyyppiset piirteet sekä ADHD:n. Asperger diagnoosia en voi saada, sillä kaikki lapsuuteni ihmiset ovat kuolleet, joten kukaan ei voi vahvistaa piirteiden olleen minulla jo silloin. Kyse ei ole siitä, ettei minua olisi uskottu, vaan se on lain määräämä kriteeri. Tuo kirjaus piirteistä, jonka psykiatrian erikoislääkäri teki nyt yksityiskohtaisesti, vastaa kuitenkin diagnoosia riittävästi, että saan tarvitsemani avun ikääntyessäni. Kirjolle syntymisessä kyse on ominaisuudesta, johon ei ole lääkettä. Tärkeintä on, että ensimmäistä kertaa elämäni aikana on kaikki tiedot kirjattu oikein. Lääkärin sana on meillä kiistämätön, joten on todella vaarallista joutua väärillä diagnooseilla mihinkään hoitoon. Minäkin olen saanut elämäni aikana vääriä diagnooseja, lääkkeitä sekä kommentteja, jotka eivät ole asiallisia lainkaan. Kaikkein karmeinta on se, kun vähätellään kipuja ja määrätään sopimattomia mielialalääkkeitä kipukynnyksen parantamiseksi. Järkyttävien sivuvaikutusten lisäksi saa kuulla olevansa hoidon vastainen tai kummallisen kipuherkkä, joita tuskin on edes olemassa. Vähättelevien lausumien kukkasia on ehdottomasti erään mieslääkärin kommentti kuinka “naisia nyt aina koskee jostain” – ihan mahtavaa. Hammaslääkärit ottivat vakavasti kipuherkkyyteni vasta YTHS:llä, kun olin jo yli neljäkymppinen. Olen siis erittäin tyytyväinen, että nyt on nimi omituisuudelleni eikä tarvitse enää pyydellä anteeksi sitä mitä on.

Tämä neuroepätyypillisyys on tuhonnut valtavan osan elämääni, joten vihlova suru on päällimmäinen tunne. Tosin suruakaan, kuten muitakaan tunteita, en pysty tuntemaan muuna kuin kipuna. Tapani olla maailmassa on tehdä asiat parhaani mukaan, mutta koska en tiennyt olevani nepsy toimin useimmiten itseäni vastaan vahingoittaen herkkää järjestelmääni entistä enemmän. Meidän kulttuurimme edellyttää reippaasti tekemään velvollisuutensa ja auta varjele, jos et kykene työn tekemiseen olet vähintäänkin surkea loinen. Jos olisin tiennyt olevani nepsy olisin toiminut toisin, mutta se ei olisi muuttanut minua kuitenkaan normaaliksi.

Tutkimuksiin tarvittavien varojen hankkimiseksi menin töihin. Muutaman tunnin työssä voin käyttää ominaisuuksiani työvälineinä. Se on erittäin antoisa hetki, kun huomaa ymmärtävänsä ongelman ja löytää siihen ratkaisun nopeasti. Työyhteisö on valtava haaste ja välillä tuntuu, että on aivan kuin kierremakaroni. Minulla asperger aiheuttaa erittäin suuria vaikeuksia liittyä ihmisiin tai olla edes läsnä ihmisjoukoissa. Pari ihmistä menee hetken, mutta enemmän on jo vaikeaa. Asennan aamuisin naamion ylleni ennen lähtöä ja sen antaman roolin ylläpito vaatii kaikki voimani. Kun tulen kotiin olen kuin rätti, joka on puristettu kuiviin tai kuiva ruttuinen rusina. Sosiaalisista tilanteista toipuminen vie pitkiä aikoja, edes kesä ei palauttanut minua toimintakykyiseksi vaan nyt menen jo vara-akuilla. Missään tapauksessa en voisi jatkaa vähäisintäkään työtä ilman muutamaa “enkeliä” työpaikalla, jotka pitävät minut kasassa.

Kuvassa on täsmälleen minun päiväni, mutta tarkennan tuota ruokailutilannetta siten, että tapaaminen on sovittava ennakkoon ei samana päivänä. Myös halailu on minulle erittäin vaikeaa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

ADHD lääkkeestä en vielä paljon uskalla sanoa, mutta sen verran kuitenkin, ettei minkäänlaisia sivuvaikutuksia ole ilmaantunut. Parin ensimmäisen päivän jälkeen tosin esimies huomasi, että minulla oli eri paria kengät jalassa – vasemmassa vihreä Asics ja oikeassa musta Nike. Se on kuulemma muotia. Lisäksi pakonomainen ahmien syöminen ja ruoan ostaminen on kadonnut. Pystyn syömään kohtuullisesti, hitaasti ja ruoka-aikoina. Kaupasta ei lähde mitään matkaan mitä en tarvitse – iso ihme. Tämä kaikki tuntuu todella hyvältä. Pahimmat paniikkikohtaukset ja ahdistus ovat pois, samoin osa kipuja on lievempiä. Unen laatu on parempi ja herääminen helppoa. Kaikki elämään liittyvät rutiinit ja toimet sujuvat rauhallisesti ja harkintakyky tekemisten suhteen on parantunut. Työpaikalla asioiden kaoottisuus ja sählääminen saavat minut tolaltani, mutta nyt pystyn sietämään tilannetta hieman paremmin. Omia töitä, joita en voi työpaikan rauhattomuuden vuoksi tehdä työpaikalla, älysin ottaa mukaan kotiin. Ahdistun valtavasti, jos en voi tehdä työtäni parhaalla mahdollisella tavalla, jonka määrittelen minä itse. Minulla aspergeriin kuuluu perusteellinen taustatutkimusten tekeminen kaikissa asioissa ja jos en niin tee, ongelmat ovat isoja.

Koska elämäni oli muuttunut vuosien varrella jo varsin kurjaksi ja kapea-alaiseksi, olin päättänyt, etten enää ottaisi koiraa, mutta toisin kävi. Nyt meillä vanhan Aishan kanssa on menoa ja meininkiä, sillä perheeseen tuli pienen pieni Amora. Se on italianvinttikoira, nyt neljä kuukautta vanha, ja suunnitelmani on harrastaa sen kanssa jälleen asioita, jotka jo jätin taakseni. Onneksi harrasteista lähtiessä sanoin: “Ainahan tänne pääsee takaisin”. Ja kaikki mun ihmiset odottaa siellä.

Pienin askelin eteenpäin, vaikka aika iso askel on jo tämä tarina. Millään en ole saanut mitään aikaiseksi, sillä sanat ovat jäätyneet sotkuksi päähän. Ehkä ne nyt sulaa.

Aivot pikakelauksella

Pitkän tauon jälkeen päätin yrittää jälleen kirjoittamista. Vaikka paljon on taas pään sisällä ei ulostulo ole ollenkaan ongelmatonta. Ärsyttävää kun ei voi itse valita – aivot elää omaa elämäänsä. Kirjoittamisen vaikeudet alkoivat silloin, kun koronan takia menivät kaikki urheilupaikat hetkeksi kiinni. Se oli huhtikuu 2021. Minulle rutiinien häiriintyminen on iso asia, ja kun muut ihmiset palasivat harrasteisiinsa iloisina liikuntahallien ja kuntosalien avattua ovensa, minä en palautunut ennalleni. Vaikka fyysisesti elämä palautui raiteilleen, ei mieli ja neurojärjestelmä tullut mukana samaa tahtia. Väsymys, uupumus ja se epämääräinen irrallisuuden ja ulkopuolisuuden tunne pysyi vaikka olosuhteet palasivat normaaleiksi. Sisäinen kutina, jota ei voi raapia, paheni.

Sitten salamana taivaalta iski tieto mahdollisesta autismikirjosta ja ADHD:stä. Alkoi taistelu terveydenhuollon kanssa tutkimuksiin pääsystä, jonka lopulta hävisin. Siihen taisteluun ei olisi kannattanut edes lähteä. Koska olin valituksissani perustellut juridisesti oikein asiani, joutui kunnallinen psykiatria perustelemaan lähetteiden hylkäämisen siten, etteivät he jää kiinni syyttämästäni ikäsyrjinnästä ja eläkeläisen “turhasta” resurssien kulutuksesta. Näppärästi he muuttivat tarinani varsinaiseksi menestystarinaksi. Ensimmäisen vastineen “potilas saattaa olla oikeassa” oli jätetty pois samoin aikalailla kaikki muukin. Sain lukea olevani menestynyt yrittäjä sekä korkeakoulututkinnon suorittanut aktiivinen toimija ja tutkimuksia tehnyt lahjakas ihminen. Mainitsematta jätettiin myös se, että tämä loistavan menestynyt tyyppi oli eläköitetty jo kolmekymppisenä ja näin ollen yli puolet elämää oli tärvääntynyt väärien diagnoosien ja lääkekokeilujen takia. Kaikkiaan koko elämä on minun kohdallani tärveltynyt hoitotahojen virheellisiin toimiin. Tästä kaikesta on valtava määrä dokumentoitua materiaalia, joka on pääosin väärin kirjattua ja/tai tulkittua tietoa. Onneksi jotain voin todistaa arkistoista löytyneillä asiakirjoilla.

Kun sitten älysin lopettaa taistelun, ja siirtyä yksityiselle, olin roikkunut jo reilusti yli vuoden löyhässä hirressä. Vaikka olin siinä vaiheessa varma kirjolla olemisesta sekä ADHD:stä en saanut rauhaa ennen ammattilaisen tekemiä tutkimuksia ja ammattilaisen lausumaa diagnoosia. En itse paikkaa hampaitani enkä leikkaa umpisuoltani, joten en myöskään tee neuropsykiatrisia diagnooseja. ADHD -lääkitystä varten tarvitsee myös erikoislääkärin lausuman diagnoosin sekä erikoislääkärikontaktin mahdollista lääkeseurantaa varten, koska tavalliset lääkärit eivät niitä valmisteita saa kirjoittaa.

Tilasin ajan näihin erikoistuneelta naislääkäriltä Terveystalosta ja sain ajan parin kuukauden kuluttua varaamisesta – jonoa yksityiselläkin. Toiveikkaana astelin lyhyen matkan Kruununhaasta Kamppiin kokeakseni jälleen varsinaista puoskarointia. Puolessa tunnissa lääkäri ilmoitti, että Valvira kieltää tutkimukset minulta osan lapsuuden dokumentteja puuttuessa ja, että julkisen vastine kertoo selvästi kuinka menestynyt olen. Tähän ikään olen oppinut, ettei kannata jäädä jankkaamaan ja kävelin samaa sanomatta ulos. Tosin kurkku meni tukkoon alkavan shutdownin vuoksi. Kun pääsin ulos katosi maailma kahdeksi tunniksi. Havahduin Rautatietorilla, kun eräs nuoripari kysyi onko minulla kaikki kunnossa. Kaksi tuntia kaikkiaan meni, että löysin kotiin eikä mitään käsitystä missä olen kulkenut. Minun järjestelmäni sulkeutuu, kun joudun kaltoin kohdelluksi. Tämä seikkailu maksoi 240 euroa. Puoskari oli copy/pastella ottanut edellisen tekstit ja lisäsi siihen “potilas on siisti eikä ole itsemurhahakuinen”. Mistähän tuonkin tiesi? No, tuolla lauseella pyyhki kätensä vastuusta, jos vaikka olisin kävellyt junan alle.

Seuraavana päivänä soitin ADHD-liittoon, josta saa aina apua ja ohjeita. Vaikka tiesinkin, ettei Valviralla ole mitään tekemistä lääkäreiden määräämien tutkimusten kanssa, oli tärkeää saada vahvistus asiaan toiseltakin taholta. Psykiatrian erikoislääkäri oli valehdellut minulle päin naamaa. Kävimme yhdessä läpi käypähoitosuosituksen, joka ohjaa lääkäreitä ja jossa selvästi sanotaan, ettei kaikilla ole kaikkia dokumentteja, ja ettei niissä välttämättä selviä mitään oleellista vaikka ne olisivatkin arkistojen uumenissa. Vanhimmat diagnosoidut ovat yli 80-vuotiaita. Liiton henkilö, oma lääkäri ja terapeutti kehoittivat minua jatkamaan kamppailua kohti tutkimuksia, joten uusi yritys.

Suositusten kautta löytyi työpari Terveystalosta, josta toinen tekee tutkimukset ja toinen on erikoislääkäri, joka lausuu, tai on lausumatta, diagnoosin. Melkein viisi kuukautta sain odottaa tutkimuksia, jotka ovat nyt loppusuoralla. Enää yksi käynti, mutta viime kerralla sain jo kuulla, että piirteet sekä autismin kirjolle että ADHD:lle ovat vahvat. Jono on kuitenkin niin pitkä yksityiselläkin, että lääkäriajat sain vasta ensi lokakuun loppuun vaikka tilasin ne viime lokakuussa. Lääkärillä käyntejä edellytetään vähintään neljä, mutta saattaa olla ettei ne vielä riitä.

Sitten hieman rahasta. Maksan kaiken itse, joten keksin lähteä hieman töihin. Olisin halunnut johonkin yksinkertaiseen hommaan vaikka kauppaan hyllyjä täyttämään, mutta en päässyt. Haastatteluihin pääsin kyllä, mutta töihin en. Otin sitten yhteyden Seureen, joka rekrytoi minut heti. Kelpasin kaikkiin mahdollisiin opettajan töihin, mutta rajasin itseni ala-asteelle sekä kouluavustajan töihin. Ajattelin pehmeää laskua kouluavustajana, mutta hurahdinkin paria poikkeusta lukuun ottamatta avustajan hommiin erityisluokille. Vaikka palkka on puolet opettajan hommista on työ kehitysvammaisten kanssa mielenkiintoista ja palkitsevaa. Tavallisesta luokasta enemmän joskus myöhemmin.

Koska olen kirjolla ei minulle riitä se, että menen “lapsenvahdiksi” kouluun, joten aloitin samalla erityispedagogiikan opinnot. Ensimmäinen kurssi on suoritettuna ja toinen alkamassa. Ei mene perusopintoihin edelleenkään kovin kauan. Tosin teologina tuntuu tämän alan teksti kevyeltä ja helpolta. Lakikirjaosuus oli mieluisin – pilkunviilaaja mikä pilkunviilaaja. Nähtäväksi jää saanko tehtyä mitään valmiiksi. Moni voi ajatella, että mitä väliä ja on ihan oikeassa. Minun kohdallani ei enää ole merkitystä suorituksilla yhteiskunnalliselta kannalta hyödyn näkökulmasta, mutta oman itseni kannalta sillä on. Nyt rentoudun mieluisan osuuden eli tieteenfilosofian, teorioiden, metodologian ja tieteellisen kirjoittamisen kursseilla. Aivot rauhoittuu hetkittäin ja on helppo hengittää.

Sitten muutama sana median kirjoittelusta koskien ADHD:tä. Lyhyesti: kauheeta paskaa! Avaan hieman. ADHD on neurologinen aivotoimintojen erilaisuus, jonka kanssa synnytään. Sitä on ihmisissä ollut aina ja aivotutkijat ovat päätelleet sen olleen yksi osatekijä ihmisen evolutiivisessa kehityksessä, joka johti maapallon asuttamiseen osan porukkaa lähtiessä kulkemaan. Impulsiivisia rohkeita ihmisiä jatkoi matkaa, ja tavallisella neurojärjestelmällä varustetut ihmiset jäivät viljelemään maata. ADHD sekä muu neuroepätyypillisyys (nepsy) ovat voimakkaasti perinnöllisiä. Mediassa on sammakoita päästelleet, viimeksi tamperelainen asiaan erikoistunut psykiatri, kaikenlaiset toimijat, ja ainoa asia mikä on selvää on se, että ihminen jolla ei ominaisuutta ole ei oikein osaa sitä kuvata. Tästä on kyllä poikkeuksia, mutta heidän sanomisensa on ilmeisesti liian laajaa ja moninaista, joten huonosti myy mediassa. Median kuvaama keskittymiskyvyn puute ja unohtelu sellaisenaan koskee vain pientä prosenttia meikäläisistä. Koska koko ongelmakenttä alkoi valjeta vasta vuonna 2017 on selvää, että tuhoutuneita elämiä on mennyt hautaan valtavasti, ja täällä yrittää selviytyä suuri joukko ihmisiä, jotka tarvitsevat diagnoosin. Meillä lainsäädäntö edellyttää sitä, että ihminen pääsee minkäänlaisien tukitoimien piiriin oppilaitoksissa ja muissa kuntoutusjärjestelmissä. Porukkaa on valtavasti työkyvyttömänä ilman diagnoosia. Arviolta 10 000 tehdään vuosittain vaikka tarve on 100 000 – 150 000. Lapsuudenystäväni arvelee syyn ADHD:hen olevan siinä, että “ihmisen aivot eivät vaan ole kerinneet sopeutua tihentyneeseen aikaamme”. Näin varmasti onkin yleisissä keskittymisongelmissa, mutta ADHD on täysin eri asia. Minä voin kuvata ainoastaan itseäni, ja oman pään sisäisen kaaokseni saan rauhoittumaan ruuhka-aikana keskustassa. Jos menen rauhalliseen paikkaan vaikka Keskuspuistoon tai meditoin rauhallisen musiikin soidessa taustalla on varmaa, että hetkessä olen niin kierroksilla, ettei henki kulje. Luonto on ihana valokuvissa, mutta puu, jota jaksan katsella pisimpään on joulukuusi. Aivoni toimivat jatkuvalla pikakelauksella – ovat toimineet näin sieltä vuodesta 1959. Näistä enemmän toisella kerralla.

Lopuksi haluan vielä sanoa, että ihmettelen suuresti ajatusta diagnoosi-hakuisuudesta turhaan. Tutkimukset ovat pitkät ja raskaat sekä yksityisellä kalliit. Kunnallisella Helsingissä jono on vähintään kaksi vuotta ja päteville yksityiselläkin tuo vuosi. Jos ei läpäise huumeseulaa ja on epäily alkoholin suurkulutuksesta tutkimukset loppuu siihen. Lääkkeet vaikuttaa päinvastoin ADHD -aivoissa eli seurannassa jää kiinni mikäli on ajatellut saada huumevaikutuksen – helpompaa on hankkia ainetta laittomasti. Suomen aivoliiton mielestä huolellisesti tehty diagnosointi on kuitenkin kaikkien etu.

Kolme vuotta myöhemmin

Hieman yli kolme vuotta on kulunut vatsalaukun ohitusleikkauksesta, jossa mahalaukusta jäi käyttöön 20-50 millilitran pussi, johon ohutsuoli yhdistettiin. Leikkaus siis ohitti mahalaukun ja pohjukaissuolen sekä noin 150 cm ohutsuolta. Leikkauksen jälkeen nälkä- ja janotuntemukset saattavat jäädä tilapäisesti pois. Tämän vuoksi on oltava säännölliset ruoka-ajat, ja nesteitä on pitänyt opetella juomaan säännöllisesti pitkin päivää. Mahalaukun ohitusleikkaus helpottaa refluksioiretta eli ruuan takaisinvirtausta ruokatorveen, joten se soveltuu hyvin myös potilaille, joilla on oireinen palleatyrä. Mahalaukun ohitusleikkaus muuttaa suolistohormonien eritystä. Tästä johtuen leikkaus hillitsee hyvin ruokahalua, mutta toisaalta voi herkästi aiheuttaa ruokailun jälkeisiä huonon olon tunteita eli niin sanottua dumpingia. Koska leikkauksessa ohitetaan osa ohutsuolesta, myös ruoan vitamiinien ja proteiinin imeytyminen vähenee.

Minulla on ilmeisesti koko prosessi sujunut hyvin, sillä vuosittaisissa kontrollilabroissa lähes kaikki arvot pysyvät viitearvojen keskellä. Leikkauksen jälkeen joutuu sitoutumaan vitamiini- ja ravinnelisiin loppuelämän ajaksi. Olen hankkinut kaikki valmisteet edullisimman hinnan mukaan Lidlistä. Kannoin purkit lääkärille, joka tarkasti pitoisuudet oikeiksi. Ainoa poikkeus on B12-vitamiini, jonka saan injektiona kolmen kuukauden välein. Sen saan apteekista reseptillä, ja pistoksen antaa terveyskeskuksessa hoitaja. Jostain syystä B12 ei imeytynyt tablettimuotoisena riittävästi. Vuosi sitten sain suosituksen aloittaa rautavalmisteen käyttö, sillä ikääntyminen heikentää raudan imeytymistä.

Fyysisesti voin siis erinomaisesti. Vaikea verenpainetauti sekä muut lihavuuteen liittyvät terveysongelmat ovat tiessään. Ainoastaan huono kolesteroli oli kohonnut lievästi, (pysyy kuitenkin viitearvojen sisällä) koska sorruin hetkeksi käyttämään maitoa, kermaa ja juustoa. Vaikutus huonoon suuntaan syntyy erittäin pienillä annoksilla, joten luovuin niistä kokonaan – jälleen kerran.

Ruoat maistuvat erilaisilta entiseen verrattuna. Herkut saattavat maistua pahalta ja entiset inhokit puolestaa hyviltä. Toisinaan on ajanjaksoja, jolloin mikään ruoka ei maistu. Kaupassa on hankala tehdä valintoja, mutta silti tämä tila tuntuu mukavalta vuosien ahmimisen jälkeen.

Psyykkinen puoli onkin sitten toinen juttu. Kuten aiemmin kirjoitin syöminen on riippuvuussairaus. Kaikki riippuvuussairaudet ovat tunne-elämän sairauksia, joiden hoitaminen on kaiken toipumisen edellytys. Minä olin hoitanut tätä puolta jo vuosia ennen leikkausta, joten lääkäri arvioi minulla olevan hyvän ennusteen lihavuuden taltuttamiseksi ja ahmimisen hillitsemiseksi. Leikkaus on vain yksi työkalu, ja jos addiktiota ei hoida lainkaan, on ennuste huono. Minäkin tiedän useita henkilöitä, jotka ovat lihoneet takaisin. Osa ymmärtää ja myöntää miksi, osa ei.

Omassa elämässä on jälleen ollut erittäin haastavia juttuja, jolloin syöminen on tullut mieleeni moneen kertaan ahdistuksen lievittämiseksi. Mielen ja tunteiden tasapainottaminen syömällä on ollut minun keinoni selviytyä ja nyt sitä ei ole. Tai on, jos annan sille mahdollisuuden. Suolen voi opettaa uudelleen vastaanottamaan suurempia annoksia ja myös hiilihydraatteja sekä rasvaa. Tämän kanssa saan olla tarkkana. Ahmimiseen kuuluu myös ruoan hotkiminen, mutta jos syön liian nopeasti, järjestelmä poistaa ylimääräisen ruoan heti. Myös vatsanväänteet ja tuskanhiki muistuttavat huonoista valinnoista. Olen hyvin kiitollinen kaikista huonoista oloistani, jotka pitävät minut raiteillani.

Seuraavaksi tie vie kohti plastiikkakirurgiaa. Rikkinäisen selkärangan vuoksi joudun suostumaan ylimääräisen vatsanahkan poistoleikkaukseen. Sillä on merkittävä vaikutus selkärangan kuormitukseen, vaikka maallikosta asia tuntuukin vähäpätöiseltä. Olen motivoitunut pitämään itseni liikunnalla, painonhallinnalla sekä muilla tarvittavilla toimenpiteillä pois ortopedien saleista niin pitkään kuin mahdollista.

Suosittelen harkitsemaan lihavuusleikkausta, jos on sairastunut lihavuussairauteen. Harkinta-aika on oltava riittävän pitkä ja siihen tulisi sisältyä riippuvuussairauden havaitseminen ja myöntäminen sekä halu sen hoitoon. Muussa tapauksessa edessä on kurjia aikoja, koska ahmimiseen ei enää ole mahdollisuuksia.

Vuohi – kortteli 44 – Kansallisarkisto

Valtionarkisto valmistui vuonna 1890, mutta sen tarina alkoi jo 1809, jolloin Suomi liitettiin Venäjään. Haminan rauhansopimuksen mukaan Suomea koskevat asiakirjat oli siirrettävä Ruotsista Suomeen. Kun ne oli saatu Turkuun, edessä oli heti muutto uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin.

“Suomen yleinen arkisto” pakattiin rekiin, jotka matkasivat kasakoiden saattamina Helsinkiin maaliskuussa 1819. Matka kesti neljä päivää. Melkein kaiken aikaa oli suojasää, ja kuljetuslaatikot kostuivat. Arkisto saatiin kuitenkin turvaan raatimies C. G. Etholénin kivitaloon Helsingin keskustaan.

Kolme vuotta myöhemmin arkisto siirrettiin uuteen senaatin taloon. Ruotsin vallan aikaiset asiakirjat vietiin vintille, ja siellä ne lojuivat parikymmentä vuotta, kunnes Helsingin yliopiston kirjaston amanuenssi Edvard Grönblad alkoi 1840-luvulla tarkemmin tutkia vanhoja voudin tilejä. Niihin oli vuodesta 1537 lähtien tarkasti merkitty manttaalit ja kymmenykset, joiden mukaan voudit keräsivät veroja kuningas Kustaa Vaasalle. Grönblad huomasi, että ennen vuotta 1634 laadittujen voudin kirjojen kannet olivat pergamenttilehtiä katolisen jumalanpalveluksen käsikirjoista. Ne oli pantu uusiokäyttöön, kun Ruotsi oli kääntynyt luterilaisuuteen. Grönblad kertoi löydöstään esimiehelleen yliopiston kirjastonhoitajalle Fredrik Wilhelm Pippingille, joka vei asian senaattiin. Se päätti, että pergamenttikannet oli varovasti irrotettava asiakirjoista ja luovutettava säilytettäviksi yliopiston kirjastoon.

Valtionarkistonhoitajaksi nimitettiin 12.5.1883 Reinhold Hausen, joka saman vuoden lokakuussa hän lähetti senaatille pitkän ja yksityiskohtaisesti perustellun esityksen, jossa vaadittiin että valtion arkistolle on rakennettava oma talo. Perusteena olivat tilan ahtaus, tulipalovaara, työhuoneiden pimeys sekä puutteellisesta lämmityksestä johtuva kylmyys ja kosteus, jotka koettelivat niin asiakirjakokoelmia kuin tutkijoitakin. Hausen sai vapaasti valita käyttämänsä arkkitehdin tehtävään, josta ei ollut aiempia kokemuksia. Hän kääntyi nuoren Gustaf Nyströmin puoleen, josta tuli myöhemmin polyteknisen opiston arkkitehtuurin pääopettaja.

Valtionarkistonhoitaja Reinhold Hausen. Kuva: Atelier Nyblin 1900-1929, museovirasto.

Keisari myönsi senaatin esityksestä kustannusarvion vaatimat 800000 mk heinäkuussa vuonna 1886 ja rakennuksen perustustyöt aloitettiin saman vuoden syksynä. Valtionarkisto pääsi muuttamaan komeaan palatsiinsa Valtioneuvoston linnan tiloista vuonna 1890. Valtionarkistoa pidetään Carl Gustaf Nyströmin edustavimpana työnä. Hän pyrki tyyliltään yhteensopivaan rakennukseen Engelin klassismin kanssa, joka aiheutti taidekriitikkojen kritiikkiä jäljittelyn vuoksi.

Kaupungin raja kulki 1700-luvulla Vuohen korttelin kallioilla. Sen korkeimmalla kohdalla sijaitsi yksinkertainen vallilinnoitus. Kun valtionarkisto rakennettiin, Hausen kunnostutti linnoituksen jäännöksistä istutetun puutarhan, jota ruvettiin kutsumaan Hausenin kukkulaksi. Osa siitä on vieläkin nähtävissä arkiston kahvion ulkoterassilla. Valtionarkiston laajennuksen yhteydessä rakennettua portaikkoa kutsutaan puolestaan pennikujaksi, sillä työ sattui samaan aikaan kun pennin raha otettiin uudelleen käyttöön vuonna 1963.

Valtionarkiston tehtävänä oli säilyttää ja järjestää historiallisia, valtiollisia, oikeudellisia sekä hallinnollisia asiakirjoja.

Helmikuussa 1944, pahimpana pommitusyönä arkiston ympärille putosi kymmenkunta pommia, missä rytäkässä arkiston katolla seisova Carl Eneas Sjöstrandin veistämä historian runotar Kleio menetti päänsä. Tapauksesta liikkuu useitakin tarinoita. Yksi kertoo miehestä, joka luuli runottaren päätä pommiksi ja vavisten odotti sen räjähtämistä. Se ei räjähtänyt, vaan päinvastoin oli säilyny putouksesta täysin ehjänä.

Asiakirjoja pakataan laatikoihin sodan johdosta.

Valtionarkiston laajennuksen Snellmaninkadun puolelle on piirtänyt S. M. Schjerfbeck, ja se valmistui vuonna 1928. Tontin keskiosiin tehtiin Olof Hanssinin suunnittelema laajennus, joka valmistui vuonna 1972.

Valtionarkistosta tuli Kansallisarkisto vuonna 1994 ja sinne on keskitetysti siirretty muita pienempiä arkistoja. Kansallisarkiston tehtävänä on varmistaa kansalliseen kulttuuriperintöön kuuluvien viranomaisten asiakirjojen säilyminen ja toimia arkistotoimen asiantuntijaviranomaisena sekä edistää kansalliseen kulttuuriperintöön kuuluvien yksityisten asiakirjojen säilymistä ja hankkia niitä kokoelmiinsa. Tämän lisäksi arkisto huolehtii säilyttämänsä asiakirjallisen kulttuuriperinnön tarjoamisesta tutkijoiden käyttöön. Se osallistuu myös alansa tutkimus- ja kehittämistoimintaan.

Arkiston vanhin asiakirja on pergamentille kirjoitettu kuningas Erikin suojeluskirje Karjalan naisille vuodelta 1316. Kaiken kaikkiaan arkistossa on yli 80 kilometriä asiakirjoja keskiajalta nykypäivään. Kansallisarkistoon voi mennä tutkimaan asiakirjoja jokainen kiinnostunut, ohjeet löytyy nettisivuilta: https://arkisto.fi/

Lähteet:

Järvenpää Eeva – Räihä Sirpa, 2007, HS, Vanhinta Helsinkiä kertomuksia Kluuvin ja Kruununhaan kortteleista.

Lukkarinen Ville, 1990, Valtion painatuskeskus, Valtionarkiston satavuotias rakennus.

Ollila Kaija, Toppari Kirsti, 1975, Sanoma osakeyhtiö, Puhvelista Punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita.

https://finna.fi/

Homo egoistic – itsekäs ihminen

Kuluneen vuoden, siis kokonaisen vuoden viime maaliskuusta alkaen, hankalin viikko oli viime viikko. Siis minulle. Miksikö? Siksi, ettei asiat menneet lainkaan haluamallani tavalla. Tyyneys katosi ja palautui vasta pääministerin todettua, että mikäli paikat on auki, ihmiset niihin menevät. Oli aika jälleen katsoa peiliin avoimin mielin.

Ahdistus alkoi kuntosaleille tulleiden rajoitusten vuoksi. Viis veisasin hallituksen ja muiden suosituksista pysyä pois saleilta siitäkin huolimatta, että sinne kymmenen saa mennä. MINÄ tarvitsen salitreenin MINUN selkärankavaurioni vuoksi, covidista viis! Missään vaiheessa en ole kyennyt liittymään tähän #seonvaanihantavallineninfluenssa höpinään. Siihen saattaa vaikuttaa lukuisa joukko terveydenhuollossa työskenteleviä kavereita sekä ymmärrys siitä, ettei missään sairaalatilat riitä hoitamaan kaikkia tarvitsijoita, mikäli tilanne pahenee. Nyt jo muut potilaat saavat odotella hamaan tulevaisuuteen pääsyä hoitoon – minäkin olen jonossa. Lisäksi ymmärrän, että maantieteelliset rajat ovat tautien suhteen rajoja ainoastaan, jos ne ovat kiinni siten, ettei pöpöjä tuo eikä vie kukaan. Näinhän meillä ei tule koskaan olemaan, ellei perustuslakia muuteta. Jotain on tehtävä eli paikkoja kiinni mahdollisimman paljon ja tarpeeksi pitkään.

Salille tuli sellainen systeemi, että appia käyttäen voi varata 55 minuutin vuoron kerrallaan. Minä haluan mennä sinne klo 6 aamulla, joten viime tiistaina jouduin ikäväkseni toteamaan, etten saanut paikkaa, enkä lopulta saanut sitä koko viikolle. Vitutti niin, ettei veri kiertänyt – taaskaan. Sain kuitenkin kasattua itseni ja sormi näppäimellä klo 7 joka aamu, onnistuin varaamaan tälle viikolle ma, ti, ke ja to. Auta varjele, pe ei enää onnistunut! Eikun meiliä vastaanottoon. Systeemiin oli tehty muutos, ettei saa olla kuin 3 varausta per asiakas.

Palautin pääministerin sanat moneen kertaan mieleeni rauhoittuakseni, ne olivat ikään kuin synninpäästö itsekkäälle minulle. Ryhdyin pesemään ikkunoita. Lopulta siivosin perusteellisemmin muutenkin, vaihdoin kukille mullat, hain pelargoniat kylmäkellarista ja istutin siemeniä purkkeihin. Pelkällä vitutuksella saa asioita aikaan.

Viime viikolla siis ajattelin ja ajattelen edelleen, että kertakaikkinen sulku sopii minulle parhaiten. Kun joku sanoo, että nyt tehdään näin, minun on helppo totella mukisematta. Itsekkäänä ihmisenä minulla ei ole varaa taivastella Lappiin menijöitä tai ravintolassa viihtyviä ihmisiä lainkaan. Jos haluasin niihin mennä menisin varmasti. Tällä hetkellä kulkemiskiintiö on täynnä, joten kiukuttelen kuntosalin rajoituksista.

Sitten itsekkään Sarin rokotusjuttuihin. Meinasin vilpillä luikahtaa ykkösryhmään. Kahden kroonisen keuhkotaudin kanssa olen päättänyt ottaa rokotuksen. En ole koskaan ollut rokotevastainen. Olen kaksi ihmistä tuntenutkin, jotka sairastettuaan, toinen polion ja toinen sikotaudin, vaurioituivat lopuksi elämäänsä. Flunssarokotteita en ole ottanut, mutta nyt ei ole kyseessä flunssa vaan jotain aivan muuta. Itsekkäänä ihmisenä haluan maailman takaisin raiteilleen ja, hitto soikoon, UIMASTADIKAN auki kesäksi. Salit ja stadikka – muusta tai muista viis. Kuulin valehtelevani sujuvasti virkailijalle, että otan astmalääkkeen pillerinä vaikka otan sen suihkeena. Astmani ei siis ole riittävän vakava kuuluakseni ryhmään 1. Onneksi siitä ei lopulta tullut mitään, sillä epärehellisyys vaarantaa toipumiseni addiktioiden osalta pahasti. Olen tyytyväinen, että sain itseni heti kiinni vilpistä ja vaikka sain rokotusajankin, se ei lopulta toteutunut. Ryhmä 2 starttaa aivan kohta, joten malttia. Lisäksi voin todeta, että Helsingissä on huippupalvelu ja rokotusjärjestelyt. Tämän vahvisti minulle tamperelainen ystäväni, joka on myös itse terveydenhoitoalan ammattilainen. Hyvä stadi!

Peilistä minua katsoi suoraan silmiin homo egoistic eli itsekäs ihminen. Kuulun siis ehdottomaan enemmistöön ihmiskunnasta, joka ajattelee ja toimii ensisijaisesti omaan napaansa tuijottaen. Minä tarvitsen hallituksen päätöksen pysyäkseni ruodussa. Ei ole suinkaan sattumaa, että viisauskirjallisuus, myös Raamattu, sisältää jo aikojen alusta rajoja ihmisyhteisöjen selviytymiseksi. Myös varhakantaisissa yhteisöissä oli omat lakinsa, riittinsä ja rituaalinsa, jotka varmistivat yhteisön hyvinvointia. Itsekkyys pidettiin kurissa kuolemantuomiolla, jos muu ei auttanut. Kymmenen käskyä ja roomalainen oikeus ovat meidänkin yhteiskuntamme perustalla. Nyt asioita hoitaa hallitus, presidentti ja eduskunta, sillä ilman niitä minun kaltaiseni ihmiset polkisivat muut littanoiksi itsekkyydessään.

Sulku alkaa ja minäkin joudun nyt keittämään kahvini itse – hyvä niin. Rukoilen, että Jumala ottaisi pois ainakin osan itsekkyydestäni.

Voimia ihmiset ja Taivaan Isän varjelusta meille kaikille.

Lopuksi virsi:

https://www.youtube.com/watch?v=N8cebHWF6BI

Vuohi – kortteli 44, osa 2

Yrjö Koskisen kadun eteläisellä reunalla on kaksi uudempaa rakennusta. Unioninkatu 35 on Valtiotieteellisen tiedekunnan tiloja, ja sen on piirtänyt Einari Teräsvirta. Rakennus valmistui vuonna 1962. Ensimmäisenä siellä toimi Helsingin yliopiston biokemian ja radiokemian laitos. Uusin rakennus, jossa toimii Helsingin yliopiston Svenska social- och kommunalhögskola, valmistui 2010-luvulla.

Etualalla Svenska social- och kommunalhögskola.

Sitten vanhempaan rakennuskantaan ja samalla hieman yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan historiaa.

Lokakuun lopussa vuonna 1848 oli päästy niin pitkälle, että Helsingin kirkoissa julki luettiin, myös virallisessa Finlands allmänna Tidning lehdessä painettu, kuulutus Uuden klinikan avaamisesta. Julistuksessa mainittiin, että uusi Kliininen instituutti tulee korkean esivallan määräyksestä avattavaksi yleisölle tulevan marraskuun 1. päivänä vuonna 1848. Niinpä valtion yliopistomme yhtämittaisesti toiminnassa ollut vanhin oma opetussairaala aloitti toimintansa. Sillä oli kaksi edeltäjää, joista toinen jo Turussa ja toinen Helsingissä. Rakennustoimikunnan muodostivat Uudenmaan läänin kuvernööri, yliopiston rehtori ja yleisten rakennusten intendentti konttorinjohtaja, arkkitehti Ernst Bernhard Lohrmann, jonka viimeksi mainitun maaliskuussa vuonna 1842 piirustusten mukaisesti rakennustyö oli suoritettava. Näissä piirustuksissa oli ohjeiden mukaisesti uuden sairaalan sisällytettävä 30 sairasvuodetta, ja talo oli rakennettava aikaisemman sairaalarakennuksen niin sanotun Vanhan klinikan läheisyyteen julkisivu Unioninkadulle. Potilashuoneista sisätautiosastolle kuuluvia oli 15 ja kirurgiselle osastolle samoin 15. Potilaita koskeva pykälä osoittaa sangen laajasydämistä vapaamielisyyttä, sillä sen mukaan sairaalaan oli otettava vastaan molempia sukupuolia olevia potilaita heidän säätynsä, taloudelliseen asemaansa, kansalaisuuteensa, uskontoonsa ja ikäänsä katsomatta, ei kuitenkaan imeväisikäisiä lapsia. Tämän lisäksi oli laitoksen yhteydessä, sen johtajan toimesta, päivittäin järjestettävä myös polikliininen vastaanotto sellaisillekin potilaille, jotka etsivät apua haluamatta sairaalahoitoon.

Lääkärien ja lääketieteen opiskelijoiden lisäksi Kliinisen instituutin henkilökuntaan kuului vielä taloudenhoitajaa vastaava komissaari, erityinen “kosthollin” pitäjä vastaamassa ruokataloudesta, vaatteiden pesusta yms. käytännöllisistä asioista, neljä hoitajatarta, “kuppaajatar”, ovivahti ja kaksi renkiä. Ajankuvana mainittakoon sairaanhoitajattarien pätevyysvaatimukset: heidän oli oltava keski-ikäisiä, terveitä, kestäviä, hiljaisia, kunnollisia ja siivoja naishenkilöitä, siinä kaikki. Kuppaajattaren tehtäviin kuului suorittaa potilaiden kuppauslaseilla käsittely, iilimatojen huolto ja niiden asettaminen potilaisiin, dekoktien valmistus, kääreiden asettelu ja kylvettäminen.

Laitoksen akateeminen luonne ilmenee vielä mm. siitä, että kun amanuensseilla ja eräillä muillakin henkilökuntaan kuuluvilla oli sairastuessaan oikeus ilmaiseen hoitoon ja lääkkeisiin sairaalassa, samat etuisuudet luvattiin myös varattomille ylioppilaille. Kun sitten Uusi klinikka aloitti toimintansa, sillä oli käytettävänään ajan oloihin nähden sangen tilava ja muhkea sairaalarakennus ja samoin myös sangen lukuisa ja monipuolinen henkilökunta. Amanuenssit mukaan lukien henkilökuntaa oli kaikkiaan 20 henkeä.

Vuonna 1877 uuden klinikan johtajaksi tuli kansallisrunoilijamme Johan Wilhelm Runebergin poika joka oli isänsä kaima (1843- 1918). Hän oli eräs maamme lääketieteen suurimpia merkkimiehiä. Hänen opetuksensa tapahtui miltei aina sairasvuoteiden ääressä, potilas tarkastettiin yksityiskohtaisesti ja opettaja keräsi mestarillisesti yhteen kaikki yksittäiset havainnot, tähdensi erikoisesti taudinkuvan olennaisimpia puolia ja pyrki kehittämään oppilaidensa arvostelukykyä kyseli heitä kuhunkin tapaukseen liittyviä seikkoja. Runebergin mielestä uhkasi jo 1800-luvun lopulla lääketieteen liiallinen erikoistuminen viedä siihen, että lääkärit unohtaisivat käsittelynsä kohteena olevan ei ainoastaan tiettyjen sairaiden eläinten tai elimistöjen, vaan koko sairaan ihmisen kaikkine ruumiillisine ja sielullisine osatekijöineen. Mainittakoon Runebergistä vielä, että hän oli moninkertainen valtiopäivämies ja valtioneuvos, joka osallistui säätyvaltiopäiville pappissäädyn jäsenenä ja edusti RKP:n jäsenenä ensimmäisessä eduskunnassa.

Syksyllä vuonna 1939 ennen varsinaisten sotatoimien alkamista uusi klinikka tässä viimeksi mainitussa merkityksessä siirrettiin Poriin, josta se keväällä 1940 palasi vakinaiseen kotiinsa. Uuden sodan puhjettua kesällä 1941 klinikka evakuoitiin Jyväskylään aloittaakseen taas vähän ennen saman vuoden joulua toimintansa Helsingissä, tosin siviilipotilaiden kohdalta varsin suppein paikkamahdollisuuksin. Yläkertaan sijoitettiin samoihin aikoihin erään pääkaupungissa sijainneen sotasairaalan sisätautipotilaita, joista klinikkatalo vapautui vasta keväällä 1943. Vielä yhden evakuointimatkan klinikka sai kokea, kun se helmikuussa 1944 Helsinkiin kohdistettujen suurten pommitusten johdosta siirrettiin tuolloin aluksi Hämeenlinnaan ja sitten maaliskuussa 1944 sieltä edelleen Vilppulaan, josta lopullinen kotiutuminen tapahtui syksyllä 1944.

Nykyisin rakennuksessa toimii Helsingin yliopiston Aleksanterin instituutti, joka on Humanistisen tiedekunnan alainen laitos, jonka tehtävänä on koordinoida Venäjän ja itäisen Euroopan tutkimusta ja opetusta valtakunnallisella tasolla, erityisesti yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden alalla. Instituutti perustettiin vuonna 1996 ja on alallaan suurimpia tutkimusyksiköitä Euroopassa. Se myös koordinoi ja edistää yhteistyötä ja vuoropuhelua akateemisen maailman, hallinnon, päättäjien, elinkeinoelämän ja kansalaisyhteiskunnan välillä sekä Suomessa että kansainvälisesti.

Vuohen korttelin eteläiset Asukkaat ovat Kansallisarkisto (entinen Valtionarkisto) ja Suomen Pankki, jonka setelipainorakennus valmistui Rauhankadun varteen 1954. Rakennuksen on piirtänyt arkkitehti Harry W. Schreck. Sen edustalla on Wäinö Aaltosen veistos Sarastus.

Rauhankadulla Suomen Pankille kuuluva rakennus, jossa toimii mm. pankin kirjasto.

Snellmaninkatu 10-12 on Helsingin yliopiston entinen oikeuslääketieteen laitos, joka rakennettiin vuonna 1946 uudelleen vanhan 1919 valmistuneen ja sodassa tuhoutuneen kaksikerroksisen laitosrakennuksen kivijalalle. Sen on suunnitellut arkkitehti Pekka Salomaa. Pihalla on alkujaan Yliopiston anatomis-patologinen laitos, joka toimi myös kemian laitoksena. Rakennuksen on piirtänyt arkkitehti J. C. Söderlund ja se valmistui vuonna 1878. Molemmat rakennukset ovat edelleen yliopiston toimitiloja.

Snellmaninkatu 10-12 takapiha Unioninkadulta katsottuna. Suuret remontit meneillään.

Vuohen korttelin kolmannessa osassa tarkastellaan Valtionarkiston (nykyisen Kansallisarkiston) historiaa ja toimintaa.

Lähteet:

Ollila Kaija, 1975, Puhvelista Punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita.

Soininen Gunnar, 1948, Helsingin ns. Uusi klinikka 100-vuotias.

wikipedia.fi