Kategoria-arkisto:Yleinen

Kahvila Ekberg – leivosten lyhyt historia

Laskiaistiistain kunniaksi lähdin kahville ja laskiaispullalle Ekbergin kahvilaan Bulevardille. Muutamia vuosia sitten pääsin Helsinki-seuran järjestämään tilaisuuteen, jossa Maj-Len Ekberg luennoi leivosten historiasta. Tässä pieni katsaus kahvila- ja konditoriakulttuuriin.

  • qrf

Ensin Fredrik Ekberistä – kuinka kaikki alkoi

Helsinkiläinen leipurimestari ja kondiittori Fredrik Ekberg (1825 – 1891)

perusti pääkaupungin tunnetuimman kahvilan ja loi kansallisen leivosperinteen. Hänen vuonna 1852 perustamansa liike on toiminut nykyisessä osoitteessaan Kalkkunan korttelissa Bulevardi 9 vuodesta 1915.

Ekberg oli pankkivirkamiesperheessä kasvatettu orpopoika, joka päätti ensin opiskella kellosepäksi. Vuonna 1843 hän vaihtoi kuitenkin leipurinopintoihin ja valmistuttuaan kisälliksi 1847 toimi harjoittelijana Haminassa, Viipurissa, Pietarissa ja Riiassa. Ekberg pääsi leipurimestariksi tammikuussa 1852 ja perusti sen jälkeen ensimmäisen leipomonsa Helsingin Kruununhakaan Marian- ja Rauhankatujen kulmaan, mutta siirsi sen jo neljän vuoden kuluttua Aleksanterinkadulle Kiseleffin taloon. Vuonna 1862 leipomon kellarissa alkoi toimia hyvin suosituksi tullut kahvila ja 1863–1864 molemmat siirtyivät hänen rakennuttamaansa uuteen taloon Aleksanterinkadun toiseen päähän, numeroon 52. Lisäksi hän omisti 1869 alkaen panimon sekä vuodesta 1874 viinikaupan ja tupakkakaupan. Ekbergin yritys uudisti pääkaupungin kahvilakulttuurin ja teki kahvilassa käymisestä suosittua varsinkin ylioppilaiden keskuudessa. 

  • Signe Brander 1912 . Ekbergin konditorialiike, Aleksanterinkatu 52. Liike toimi Aleksanterinkadulla 1864-1917

Ekberg kokeili rohkeasti uusia ideoita ja markkinoi taitavasti valikoimaansa, johon ruokaleivän ohella kuului kakkuja, leivoksia, konvehteja ja jäätelöä. Joulun alla 1865 hän julkaisi Helsingfors Tidningar -lehdessä suuren ilmoituksen, josta kuvastui uudenlainen, kansallinen leivoskulttuuri. Siihen kuului kansainvälisen leivosvalikoiman, kuten Aleksanterin- ja Napoleoninleivosten lisäksi myös kotimaisia leivoksia, muun muassa Runebergin torttu. Ekberg hyödynsi näin nousevaa J. L. Runebergin kulttia. Ekberg esitteli tuotteitaan myös näyttelyissä, esimerkiksi ensimmäisessä taide- ja teollisuusnäyttelyssä 1876, jossa tarjoilijat olivat pukeutuneet kansallisiin pukuihin.

Ekberg uudisti ja monipuolisti enimmäkseen sveitsiläisten sokerileipurien hallussa olleen pienimuotoisen kahvilakulttuurin, ja hän vastasi näin ollen teollistuvan pääkaupungin julkisen huvielämän kysyntään. Kahvilakäynnistä oli tullut muotia erityisesti ylioppilaiden keskuudessa. Vasta 1891 toiminta sai seurakseen Karl Fazerin ranskalais-venäläisen konditorian Kluuvikadulla.

Ekbergin kuuluisa kahvila ja leipomo toimi Aleksanterinkadulla vuoteen 1917. Jo kaksi vuotta aiemmin oli perustettu liike myös Bulevardille, jossa perheyritys edelleen jatkaa toimintaansa viidennessä sukupolvessa.

Leivoskulttuuria Helsingissä

Harvat sokerileipurit, joita Suomessa oli 1700-luvulla, jäivät taidoissaan kauas pariisilaisista kondiittoreista. Kotona leivotut makeat leipomukset, joiden reseptit on luettavissa tuon ajan keittokirjoista, eivät olleet kakkuja ja pikkuleipiä kummempia. Tarvittiin kokonaan uuden käsityöläisryhmän maahanmuutto ja kokonaan uudenlainen liiketoiminta ennen kuin ylellisyystuotteet saivat jalansijaa maassamme. Niin kutsutut sveitsiläiskondiittorit muuttivat 1810- ja 1820-luvulla Turkuun ja Helsinkiin. Nimekkäimmät heistä olivat Christian Menn, Johan Kestli, Andreas Bonorandi, Raget Bandli ja Florio Catani. He kuuluivat retoromaanisten leipureiden ryhmään, joka 1600-luvun lopulla oli toiminut Venetsiassa ja josta heidät oli karkotettu 1764. Sittemmin he olivat jatkaneet elinkeinoaan eri puolilla Eurooppaa Saksassa, Ranskassa, Puolassa, Venäjällä, Baltiassa ja Skandinaviassa. Leipomoiden yhteyteen he olivat perustaneet tarjoilupaikkoja nk. “schweizerioita” ja konditorioita. Keskustan kahviloiden ohella tarjoilua järjestettiin kesäkahviloissa, joihin saattoi myös liittyä keilaratoja. 

Sveitsiläisleipureiden työtapoihin kuului sekä murotaikina, voitaikina että hiiva taikinan nostamiseen munanvalkuaisen asemesta. Niistä syntyi nykyinen leivos. Oikeassa leivoksessa on taikinapohja tai taikinakori, jossa on hillotäyte ja koristekuorrutus. Täyte on mieluiten näkymätön –  salaisuus, yllätys. Konditorioissa myytiin myös viiniä, punssia, likööriä, toteja, buljonkia, kahvia, teetä, kaakaota ja konvehteja. Leivosten ohella tarjolla oli myös liha-, hummeri-  ja kalapasteijoita. Sanomattakin on selvää, etteivät entisten sokerileipureiden taidot pärjänneet näillä markkinoilla.

Uudet tekniikat ja kauppaliikkeet eivät kuitenkaan riittäneet. Tarvittiin muotitietoinen yleisö. Helsingin nousu pääkaupungiksi vuonna 1812 toi mukanaan yliopiston ja uusia virastoja, laajenevan porvariston myötä asiakkaita – poliittista ja älyllistä elämää konditorioihin ja kahviloihin. Se oli aivan muuta kuin Viaporin pieni sotaväki. Vuosina 1810-1830 kaupungin väkiluku kasvoi 3500:sta 10 000:nteen. Seuraelämä juhlineen, kutsuineen, virallisine vierailuineen ja merkkipäivineen asettivat uusia vaatimuksia tarjoilulle. Venäläisen seurapiirin käynnit Helsingissä ja venäläisten kauppiaiden asettuminen kaupunkiin toivat mukanaan uutta ammattitaitoa ja uusia tavaroita. Yhteydet Pietariin, käsityöläisten vierailut itäiseen metropoliin toivat mukanaan mannermaisia vaikutteita. Kondiittoritaidot kehittyvät, mikä näkyy keittokirjoissa ja erityisesti sanomalehtien mainoksissa 1800-luvun puolenvälin jälkeisenä aikana, jolloin konditoriat alkoivat järjestää joulunäyttelyjäkin tuotteilleen.

Kun leivosten teko oli edistynyt ylellisyystuotteeksi, se ei enää soveltunut valmistettavaksi kotikeittiössä. Konditoreita pidettiin taidekäsityöläisinä erotuksena leipureista. Sveitsiläisleivokset, joissa oli eri värisiä kuorrutuksia ja marsipaanikoristeita, tarjoiltiin 1820-luvulla hienoilla illallisilla, häissä ja hautajaisissa jälkiruokana viinin kera. Leivokset olivat torttujen ja krokaanien tasoisia. Tee- ja kahvikutsuilla tyydyttiin vielä rinkeleihin ja pikkuleipiin. 1830-  ja 1840-luvulla ei enää puhuttu sveitsiläisistä leivonnaisista – leivos oli vakiinnuttanut paikkansa. Mutta vielä 1870-luvun Helsingissä konditorioita saatettiin nimittää “schweitzerioiksi”.

Sveitsiläisliikkeillä oli hallussaan vielä eräs myyntivaltti. Leivokset saivat oivallisen tavaramerkin, kun ne liitettiin historiaan tai tunnettuihin henkilöihin. Näin ilmeisesti markkinointiin Keisari Aleksanteri I:n kolmas Helsingin vierailu 1819 esittämällä hänen nimeään kantava uusi luomus. Se on Helsingin vanhin leivonnainen ja edelleen suosittu. Siitä kehittyi Euroopassa perinne. Nimikko leivoksen saivat kuuluisuudet kuten Napoleon, Mazarin, Lordi Nelson, kuningatar Victoria, keisari Wilhelm, kruununprinssi Rudolf, ruhtinas Metternich, kenttämarsalkka Radetsky, valtakunnankansleri Bismarck, valtiomies Humboldt, Kustaa II Adolf ja monet muut. Sittemmin saivat taiteet, musiikki ja pukumuoti, ja taiteilijat kuten Sarah Bernhardt antaa vetoapua leivonnaisille. Tunnetut konditoriat kuten Eduard Sacher kehittyvät nimeään kantavia tuotteita. Perinne elää yhä.

Kun Fredrik Edvard Ekberg Pietarin ja Baltian oppivuosien jälkeen mestarinkirja taskussaan avasi myymälänsä Kruununhaassa vuonna  1852, edusti hän tuolloin jo modernia, julkista urbaania kulttuuria, jolla oli tulevaisuus kasvavassa Helsingissä. Oman profiilin luominen kilpailussa muiden kanssa osoittautui varsinaiseksi taidonnäytteeksi. Ekbergin luovuus tuli esille jo ensimmäisessä suuressa mainoksessa Helsingfors Tidningar -sanomalehdessä jouluna 1865. Kuorrutuksella koristeltujen kakkujen ja runsaan torttuvalikoiman ohella Ekberg saattoi esitellä “25 hyvää, maistuvaista leivosta ja vielä tuulihattuja, teeleipiä, krokaaneja, väkijuoma-asetelmia, lumivuoria (kermaa), piirakoita, pasteijoita, konvehteja ja useita erilaisia jäätelölajeja.” Leivosten nimissä esiintyy Euroopan kartta Tirolista Hollantiin, myös historialliset henkilöt kuten Aleksanteri Mazarin ja Napoleon. Lisäksi Ekberg käynnisti myös kansallisen leivoskulttuurin lisäämällä listan loppuun Runebergin tortun. Hän oli siirtänyt liikkeensä vuonna 1864 kaupungin ydinkeskustaan uudisrakennukseen Aleksanterinkatu 52:ssa jossa hän avasi konditoria ja konvehtiliikkeen. Vuonna 1873 avattiin ovet Ravintola Café Parisienneen, jonka sisustus ja astiat oli tuotu Ranskasta. Fredrik Edward Ekbergin kuoltua 1891 jatkoi yritys hänen poikiensa johtamana Aleksanterinkadulla, kunnes siirryttiin Bulevardi 9:ään, jonne hänen poikansa Fridolf Ekberg rakennutti kauniin “pariisilaistalon”. 

Silloin elettiin vielä Venäjän vallan aikaa. Konditorian taitavat mestarit olivat pietarilaissyntyisiä, kuten myös salaiset paakelsien reseptit. Yli sata vuotta talo on selvinnyt maamme historian dramaattisista vaiheista. Vuosien varrella tunnetut poliitikot, yliopistomiehet ja antiikin asiantuntijat ovat asuneet talossa sulassa sovussa leipureiden ja kassaneitien kanssa. Höyryävät leivät valmistuvat edelleen keskellä Helsinkiä perheen viidennen sukupolven luotsatessa perinteikästä yritystä 

Laskiaispullan historia

Laskiaispulla on pulla, joka on nykyään täytetty kermavaahdolla ja joko mantelimassalla tai hillolla. Se on muunnelma saksalaisesta Heißweckesta. Alkuperäisen ruotsalaisen 1700-luvulta olevan reseptin mukaan laskiaispullassa ei ollut mitään täytettä, ja se tarjottiin lämpimässä maidossa syvällä lautasella. Näin se syötiin usein Suomessakin maaseudulla vielä 1900-luvulla.

Mantelimassaa lisättiin vasta 1800-luvun lopussa. Konditoriat lisäsivät kermavaahtoa vasta 1900-luvulla. Laskiaispullia on tarjoiltu lämpimässä maidossa jo 1700-luvulla vuoden ajasta riippumatta jälkiruokana rikkaille. Pulla leivottiin hienoista valkoisista vehnäjauhoista, joihin vain rikkailla oli varaa. Mausteina käytettiin siihen aikaan joskus vähän suolaa makean pullan vastapainoksi ja joillakin Ruotsin alueilla kanelia.

Laskiaispullat levisivät Suomeen vasta 1900-luvun alkupuoliskolla ja alun perin vain ruotsinkielisten rannikkoseuduille. Pulavuosina mantelimassa on korvattu usein hillolla mantelimassan vaikean saatavuuden ja korkean hinnan vuoksi, mutta ruotsinkielisissä suomalaisissa perheissä mantelimassa on edelleen tavallisempi. Alkuperämaassa Ruotsissa täytteenä on aina mantelimassaa, mutta hilloversioita löydetään Suomen lisäksi usein myös Norjasta ja Tanskasta.

Laskiaispulla on perinneleivos, ja sitä syödään laskiaisena, kuten myös hernekeittoa.

Lähteet:

Bulevardi 9 Bulevarden 1915-2015

Kansallisbiografia.fi

Wikipedia.fi

finna.fi

Vanha kirkkopuisto ja kauppaneuvos Johan Sederholm

Vanha kirkkopuisto on keskustan suosituimpia oleskelupuistoja. Se on pinta-alaltaan 3,5 ha ja sen suunnittelijoita ovat 1820-luvulla Anders Kocke ja C. L. Engel, 1870-luvulla Mårten Stenius, vuonna 1936 luultavasti kaupunginpuutarhuri Svante Olsson ja peruskorjauksen suunnitteli 1998 Terttu Nukari. 

Puisto on entinen hautausmaa, jonka mullassa maatuvat suurmiehet ja sodissa kuolleet vainajat. Lempinimensä Ruttopuisto se sai 1960-luvun nuorisolta, tuo nimi on käytössä vieläkin. Nykyisin nuoriso hengailee tuttavallisesti Ruttiksessa. Puistossa sijaitseva vanha kirkko on Helsingin toiseksi vanhin kirkko. Sipoon alueliitoksesta 2009 lähtien Östersundomin kirkko on ollut Helsingin vanhin. 

Ulrika Eleonoran kirkko oli päätetty purkaa Senaatintorin tieltä. Uuden Nikolainkirkon (nykyinen Tuomiokirkko) valmistuminen kesti kaksikymmentä vuotta, joten oli tarve väliaikaiselle kirkolle. Tämä väliaikaiseksi tarkoitettu puinen, 1200-paikkainen Vanha kirkko rakennettiin Kampin hautausmaalle arkkitehti Engelin piirustusten mukaan vuonna 1826. Nimi Vanha kirkko juontuu siitä, että Tuomiokirkko oli uusikirkko. 

  • Vanha kirkko nähtynä Bulevardilta. Etualalla katua, jolla jalankulkijoita. Taka-alalla kirkkorakennus puistomaisen hautausmaan ympäröimänä. Kirkkopuistoa rajaa aita. Vasemmassa reunassa Yrjönkadun kulmaus.

Klikkaa vasemmanpuoleista kuvaa, että saat piirroksen näkyviin.

Puretusta Ulrika Eleonoran kirkosta saatiin Vanhaan kirkkoon irtaimistoa, josta on vielä jäljellä kirkon saarnastuoli. Engel antoi myös ohjeet istuttaa vaahteroita, lehmuksia, jalavia ja saarnia kirkon ympäristöä kaunistamaan. Puut istutettiin keväällä vuonna 1828. Samaan aikaan rakennettiin uusi aita. Engelin ehdotukssta Bulevardin varteen rakennettiin myös hänen suunnittelemansa uusi portti 1828. Engel suunnitteli myös puiston kulmaan kauppaneuvos Sederholmin hautakappelin.

Ränsistynyt puisto nousi viime vuosisadan lopulla tapahtuneen peruskorjauksen jälkeen uuteen kukoistukseen. Valo puistossa lisääntyi vanhojen ja jo vaarallisten puiden kaadon myötä. Kuluneet nurmikot perustettiin uudelleen, ja ne ovat nyt vehreitä  istuskelupaikkoja kesäisinä päivinä.

Vaikka vanhan kirkon ympäristö on muodostunut puistoksi, ei se kuitenkaan ole kokonaan kadottanut entistä luonnettaan. Vanhoja puujättiläisiä on edelleen pystyssä. Kaikkein vanhimmat hautamuistomerkit ovat puiston kaakkoisosassa, Yrjönkadun ja Bulevardin kulmauksessa.

 Kampin alueen hautausmaiden vaiheita 1695-1829

Hautapaadet muistuttavat meitä alueen hautausmaahistoriasta, joka ei rajoitu ainoastaan Vanhan kirkkopuiston tontille. Hautausmaita Kampin alueella oli ollut neljä ennen nykyisen puiston vuonna 1790 perustettua hautausmaata. Talojen putkiremonttien yhteydessä onkin maan alta tullut esiin luisia yllätyksiä hautausmaiden jäljiltä. Arvellaan, että Kampin hautausmaalle on haudattu 130 vuoden aikana yli 10 000 vainajaa. Katovuodet koettelivat Helsinkiä vuosina 1695, 1696 ja 1697. Nälkävuosien tuntemattomien vainajien hautauspaikka on nykyään Fredrikinkadun ja Bulevardin varrella. Vuoden 1710 elokuun alusta joulukuuhun asti Helsingissä raivosi rutto, joka tappoi 1185 ihmistä. Kuolleista noin puolet oli kaupungin vakituisia asukkaita ja toinen puoli eri suunnilta tulleita pakolaisia ja sotilaita. Vakituisia asukkaita Helsingissä oli tuolloin alle kolme tuhatta. 

Ruttoon kuolleita kaupunkilaisia haudattiin aluksi Pyhän Hengen kirkon kirkkomaalle (nykyinen Senaatintori). Lokakuun huippuvaiheessa kaikki ruttoon kuolleet haudattiin Kamppiin 1690 luvulla kuolleiden hautausalueen viereen, nykyisen Annankadun vaiheille. 

Ruotsalaisen tykistön hautausmaa, Artillerikyrkogården, oli 1740-luvulta asti nälkään ja ruttoon kuolleitten hautausmaiden vierellä.

Venäläiset ratsastivat Helsinkiin 2. maaliskuuta 1808 ja asettuivat talvileiriin Ruotsin armeijan jättämiin tiloihin. Venäläisen sotaväen kalmistona käytettiin vuodesta 1809 lähtien Kampissa nykyisen Bulevardin korttelin 71 kohdalla sijainnutta avointa aluetta. Hautaukset kiellettiin, kun esikaupungin kaavoitusjärjestelyt edellyttivät alueen ottamista muuhun käyttöön. Keisari oli antanut suostumuksensa vanhan hautapaikan poistamiseen ja vainajien siirtämiseen Ruoholahden rantaan, josta uudelleenrakentamiskomitea oli edellisenä vuonna osoittanut kreikkalaiskatolisille hautapaikan. Tämä Lapinniemellä sijaitseva vanha hautausmaa on nykyisin Helsingin ortodoksisen seurakunnan hallinnassa.

Kampin vanhimmat neljä hautausmaata saivat siis aikanaan väistyä kasvavan kaupungin tieltä, ja viimeinenkin hautausmaa on supistunut Vanhaksi kirkkopuistoksi. Fredrikinkatu, Annankatu, Yrjönkatu, Lönnrotinkatu ja Bulevardi ovat osittain entisten hautausmaitten päällä.

Seurakunnan hautausmaana

Vuoden 1786 kirkolliskokouksessa Helsingin seurakunnalle päätettiin perustaa hautausmaa rakennetun kaupungin ulkopuolelle Kamppiin tykistön hautausmaan ja nälkään ja ruttoon kuolleitten hautausmaiden viereen. Tämä 1790 perustettu Kampin siviilihautausmaa on nykyinen Vanha kirkkopuisto. 

Seurakunnan hallussa hautausmaasta tuli seurakunnan hoitama puisto. Anders Kocke laati vuonna 1816 hautausmaalle kaavan, jonka mukaan käytävien varsille istutettiin uusia puita. Vuonna 1829, kun Hietaniemen hautausmaa avattiin, kirkkoneuvosto teki päätöksen, että vanhaan hautausmaahan ei saanut enää haudata. Puiston 48 muinaista hautamuistomerkkiä ovat siis vuosilta 1790-1829.

Puisto rapistui hautaamisen lopettamisen jälkeen. Istutukset villiintyivät ja käytävät kasvoivat umpeen. Vain portilta kirkkoon johtavaa käytävää pidettiin kunnossa. Kun kaupunki kasvoi Kamppiin ja Hietalahteen päin, havaittiin entisen hautausmaan olevan valmis vehreä puisto. 1850-luvulla aktiiviset asukkaat, valtioneuvos Ernst Hjelt ja ylilääkäri F. E. Sandmark panivat alulle kirkkopuiston hoitamisen puistona. Puita istutettiin, ruoho leikattiin ja ulkomailta tilattiin koristekasveja kuten siperianhernepensaita, joita istutettiin puiston aidan viereen. Ensimmäisen varsinaisen puistosuunnitelman laati puutarhuri Mårten Stenius 1870-luvulla.

Kaupunginpuistoksi

Kaupungin hoitoon puisto siirtyi vuonna 1900. Käytävät saivat silloin nykyiset linjauksensa ja pääkäytävät reunustettiin nupukivikouruin. Yksinkertainen puuaita purettiin ja puisto valaistiin. Ensimmäinen kaupungin laatima puistosuunnitelma on vuodelta 1936.

Melkein yhdeksänkymmentä vuotta viimeisen hautauksen jälkeen Kirkkopuistoon avattiin kaksi hautaa. Toiseen hautaan haudattiin 54 Helsingin valtauksessa kaatunutta saksalaista sotilasta ja toiseen Helsingin valtauksen yhteydessä kaatuneita Valkokaartin ja Suojeluskunnan jäseniä.

Vanhan kirkkopuiston kolmas hautamuistomerkki on pystytetty vuonna 1919 Viron vapaussodassa kaatuneiden suomalaisten vapaaehtoisten yhteishaudalle. Jäänmurtaja Wäinämöinen toi 25 Virossa kaatunutta helsinkiläistä Tallinnasta. Siunaustilaisuus pidettiin 16. helmikuuta 1919.

Kirkkopuiston uusille haudoille järjestettiin hautamonumenttien paljastamisjuhlallisuudet 31. lokakuuta 1920. Kaupunginvaltuusto oli asettanut keväällä 1918 toimikunnan valmistelemaan muistomerkkihanketta. Suunnittelukilpailun kaatuneiden suomalaisten muistomerkistä voittivat kuvanveistäjä Elias Ilkka (1889-1968) ja arkkitehti Erik Bryggman (1891-1955).

Saksalaisten muistomerkin suunnittelijoiksi valittiin kuvanveistäjä Gunnar Finne (1886-1952) ja arkkitehti professori Johan Sirén (1889-1961). Virossa Kaatuneiden hautamuistomerkin suunnitteli Johan Sirén sekä kuvanveistäjä Into Saxelin (1883-1927). Monumenttien yhteyteen rakennettiin pienet aukiot, ja niiden ympäristöt koristeltiin muotonurmikoin ja kukkaistutuksin.

Peruskorjauksen jälkeen uusi kukoistus

Vanha kirkkopuisto pääsi vuosien saatossa rapistumaan pahoin. Tiheäksi kasvanut puusto teki puistosta pimeän ja valon puute lähes hävitti lehtipensaat puistosta. Puiston käytävät olivat keväisin ja syksyisin kuravelliä. Puisto oli kalmahenkinen läpikulkupaikka, joka ei houkutellut viihtymään eikä oleilemaan.

Puiston peruskorjaus suunniteltiin ja toteutettiin korkeatasoisesti, historiaa kunnioittaen. Hautakivet puhdistettiin, valurautaiset valaisimet entisöitiin ja niiden kaapelointi uusittiin. Myönnytys nykyajan tarpeille on puistoon jo 1980-luvulla tullut lasten leikkipaikka, joka sijaitsee kirkon kupeessa. Käytäväverkosto kuivatettiin, käytävien reunoille lisättiin nupukivikouruja ja pinnat saivat uuden kivituhkan. Tyyliin sopimaton asfaltti muutettiin nupukivipinnaksi kirkon pääsisäänkäynnin edessä.

Lahoja puita kaadettiin, mutta puuvanhuksia myös säästettiin, sikäli kuin niiden kunto salli. Puut ovat vaahteroita, lehmuksia, jalavia ja tammia. Erikoisuuksina puistossa kasvaa myös riippamuotoisia saarnia ja koristeomenapuita sekä kokeiluluontoisesti magnolioita, veripyökkejä ja päärynäpuita. Valon lisäämiseksi kaikkien kaadettujen puiden tilalle ei istutettu uusia puita. Pensaiksi istutettiin syreenejä, rusokuusamia, ruusupensaita, onnenpensaita havupensaita sekä alppiruusuja. Ne saivat alleen maanpeiteperennoja. Vihreä ja hyvin voimakas nurmikko saatiin aikaiseksi uusitun kasvualustan ja siirtonurmen avulla. Nurmen alla on automaattinen sadetuslaitteisto. Komeat kausikasviryhmät koristavat hautamuistomerkkien ympäristöjä.

Liekö johtunut uutispulasta, kun heinäkuussa 1997 peruskorjauksen yhteydessä eräs toimittaja äkkäsi, että rutto saattaisi levitä Helsinkiin, kun puistoa myllätään. Peruskorjauksesta vastaavaa projektipäällikköä haastateltiin jopa televisiouutisissa tästä kauhuskenaariosta.

Puiston portti entisöintiin muutama vuosi puiston peruskorjauksen jälkeen, ja nyt puisto on yhtä suosittu kuin keskustan muutkin puistot. Kirkkopuistossa järjestetään myös pienimuotoisia tapahtumia, erityisesti Taiteiden yönä.

Kauppaneuvos Johan Sederholm

Kuvissa C. L. Engelin suunnittelema hautakappeli Yrjönkadun ja Lönnrotinkadun kulmassa sekä Sederholmin talo Senaatintorin laidalla.

Thelning, Emanuel, alkuperäisen kuvan tekijä 1804.

Kauppaneuvos Johan Sederholm oli kotoisin vaatimattomista oloista, mutta kohosi ahkeralla työllä Helsingin rikkaimmaksi mieheksi. Hänen vauraudestaan on säilynyt todisteena Sederholmin talo, Helsingin vanhin kivitalo. Talo täytti 250 vuotta vuonna 2007 ja jatkaa elämäänsä Kaupunginmuseon vaihtuvien näyttelyiden tilana.

Toinen muistuma on Sederholmin mausoleumi vanhassa Kirkkopuistossa. Sederholm oli haudattu sukunsa hautaholviin Ulrika Eleonoran kirkon kirkkomaalle, nykyiselle Senaatintorille. Kun kirkko ja hautausmaa hävitettiin, siirrettiin mahtimiehen jäännökset Kampin siviilihautausmaalle C. L. Engelin suunnittelemaan hautakappeliin.

Sederholm aloitti kauppiaan opissa ja perusti jo nuorella iällä kahden kumppaninsa kanssa kauppayhtiön. He ostivat tavaroita ensin luotolla ja myivät niitä Helsingissä. Pian he jo varustivat laivoja – tavaroita Helsinkiin ja puutavaraa paluukyydillä aina Englantiin asti. Sederholm osti ensin osuuksia useista laivoista ja perusti muiden kauppiaiden kanssa Ullanlinnan tienoille laivatelakan, jonka hän sittemmin omisti yksin. Saadakseen riittävästi lautoja, Helsingin tärkeintä vientitavaraa, Sederholm hankki 1760-luvulla osuuksia kolmesta kauppasahasta.

Sederholm perusti Espoon tullin ulkopuolelle 1774 tehtaan, joka tuotti karkeaa kangasta, buldaania, laivojen purjeiksi ja armeijan telttoihin. Hänellä oli myös kaakelitehdas ja hienoista tuotteistaan tunnettu Mariedalin lasiruukki Sipoossa. Herttoniemen fajanssitehdas valmisti ruskeaa posliinia eli kaakeleita. Vanhan kaupungin tuulimyllystä hän omisti puolet. Sederholm harjoitti myös tuottoisaa viinanpolttoa, kun se oli sallittua. Hän oli pääosakkaana Helsingin oluenpanoyhtiössä.

Tärkeä vaurauden lähde olivat kiinteistökaupat. Lukuisat talonpojat ja muut asiakkaat Hämettä myöten menettivät velkojen takia maatilansa Sederholmille, joka pani ne kuntoon ja myi edelleen tai lahjoitti lapsilleen. Hän omisti kokonaisia myöhempiä kaupunginosia ja kaupunkeja: Pukinmäki, Hakunila, Herttoniemi, Kumpula, Käpylä, Kivikko, Tallbacka, Kellokoski ja Kerava. Hän antoi luottoa myös toisille porvareille ja sai siten haltuunsa myös lukuisia kaupunkitaloja.

Sederholm oli kuninkaallisen perheen suosiossa ja sai sitä kautta suuria etuisuuksia, kuten Kustaa III:lta erivapauden omistaa perinnöllisinä Kumpulan ja Herttoniemen verovapaat kartanot. Hän oli myös yksi kuningas Kustaa IV:n Adolfin kummeista. Sederholmilla itsellään oli kaksi vaimoa ja yhteensä 12 lasta, joista osa menehtyi jo lapsena.

Sederholm oli suuri taloudellinen vaikuttaja ja toimi myös kaupungin valtuuttamana valtiomiehenä 1769, 1778 ja 1789. Johan Sederholmin liiketoimilla oli suuri merkitys Helsingin kasvulle. Hänen saavutuksensa osoittivat että Helsingin oli mahdollista kehittyä menestyväksi kauppakaupungiksi.

Lähteet:

finna.fi

Nummi Elina, 2010, Vihreät sylit. Kävelyretkiä Helsingin puistoihin.

Esplanadin puisto – ”Promenadilla ydinkeskustan vihersuonessa”

Näin Runebergin päivänä 5.2.2021 voitte vain mielessänne kuvitella kesän vihreyden ja kukkaloiston. Stadiin on saatu vanhan ajan helmikuu eli runsaasti lunta ja mittarikin näyttää tänään -15 astetta. Aurinko kuitenkin paistaa ja taivas on sininen. Kansallisrunoilijamme syntymäpäivästä tuli perin suomalaisesti sinivalkoinen.

Mutta nyt Espalle.

Rakastettu Esplanadin puisto,  Espa,  on suomen tunnetuin puisto ja Helsingin sydän,  varsinainen cityelämän catwalk,  jonne tullaan näyttäytymään,  katselemaan ja oleilemaan. Puisto on erittäin suosittu ja hyvin hoidettu kaupungin vihreä keskusakseli.  Espalla myös tapahtuu.  Vappuna lakitetaan Manta,  juhannuksena puistoon pystytetään juhannussalko.

 Pitkin kesää Espan lavalla soi monenlainen musiikki.  EMyös katusoittajat ja muut esiintyjät viihdyttävät puistossa kulkijoita. Joulukuussa osa puiston puista koristellaan tähtimäisin lampuin. Nyt koronavuoden 2020-21 talvinen valaistus oli ennennäkemättömän upea – kaupunki teki hienon työn. Espan esitykset huipentuvat elokuiseen Taiteiden yöhön.

Historiaa

Ennen kuin Espasta tuli puisto,  se oli nykyiselle Pohjoisesplanadille ulottuneen,  soistuvan ja haisevan Kluuvinlahden rantaa,  kosteaa vesijättömaata.  Aluetta kutsuttiin Pieneksi ja Suureksi vasikkahaaksi.  Helsingin jälleenrakennuskomitean puheenjohtajan Johan Albrecht Ehrenströmin  (1762- 1847)  ja arkkitehti Carl Ludvig Engelin  (1778- 1840)  kaavassa vuodelta 1816 oli jo suunnitelma istutuksin koristetusta puistoakselista.  Esplanadin puisto toi Helsinkiin mannermaista ilmettä ja lisäsi myös uuden ja komean keskustan paloturvallisuutta. Kaupunki oli puutalovaltainen, joskin kivitaloja rakennettiin Esplanadien varrelle kiihtyvään tahtiin.

 1840-luvulla  ryhdyttiin Kluuvinlahtea täyttämään uuden keskustan rakentamisen myötä. Nykyiseltä Senaatintorilta purettiin Ulrika Eleonoran kirkko ja kirkon ympäristössä ollut sora käytettiin puiston täyttämiseen.  Suuri Vasikkahaka eli nykyiset Runebergin esplanadi ja Teatteriesplanadi valmistuivat Kappeliesplanadin jälkeen, ja puistoa jatkettiin 1840-luvulla aina Heikinkatuun  (nykyinen Mannerheimintie) asti.

1800-luvun lopulla vetistä ja huonosti kasvavaa puistoa korotettiin vielä lisää,  pohjaveden ulottumattomiin,  koska kansallisrunoilija Runebergin patsas oli päätetty pystyttää juuri Espalle. Ajan tyylin mukaisesti puisto oli aidattu ja se suljettiin yöksi. Päivisin parempi väki piti puistoa näyttäytymispaikkanaan.

Helsingin ensimmäinen kaupunginpuutarhuri,  ruotsalaissyntyinen Svante Olsson (1856 -1941) toimi kaupungin puutarhurina 1889- 1924.  hän uusi puiston istutuksia tuoden sinne eksoottista väriä. Nurmelle istutettiin kesäksi palmuja ja Runebergin patsaan ympäristöä koristivat kaktuksista ja mehikasveista sommitellut niin sanotut tapettiryhmät.

Puisto on muotokieleltään arkkitehtonista tyyliä puukujanteineen ja istutuksineen. Puistoa molemmin puolin reunustavat lehmusrivistöt muodostavat salimaisen tilan. Vanhimmat lehmukset tilattiin 1844 Saksasta. Osa niistä alkaa jo olla tiensä päässä. 1860-70-luvuilla istutettiin Teatteri- ja Kappeliesplanadin puut. Runebergin esplanadi sai  lehmusrivistönsä 1882.

Puita on uusittu tarpeen mukaan koko puiston olemassaolon ajan. Uusiminen on aiheuttanut usein vilkasta julkista debattia. Puiden uusiminen on jälleen ajankohtaista,  ja se aiheuttaa suurta päänvaivaa rakennusviraston asiantuntijoille: uudistaako kaikki kerralla vai riveittäin tai ryhmittäin ja pitäisikö jättää puuvanhuksia uusien taimien lomaan muistoksi puiston yli 200-vuotisesta historiasta. 

Kasvillisuus ja hoidon haasteet

Puiston suuren peruskorjauksen yhteydessä vuonna 1998 uusittiin osa lehmusrivistöstä ja vanhentuneet rusovaahteraryhmät. Remontin jälkeen puistoon tuli lisää valoa ja sen käyttö lisääntyi. Nykyisin sinne tullaan lounaspiknikille tai viettämään iltaa töiden tai koulun jälkeen. Puisto on suosittu tapahtumien pitopaikka aina polttaritempauksista musiikkiesityksiin.

Suuren kävijämäärän vuoksi puistoa joudutaan siivoamaan myös viikonloppuisin ja puhtaanapito on puiston keskeisin hoitotoimi. Suotavaa olisi, että rakastetun puiston käyttäjät osoittaisivat rakkautensa viemällä roskat roskiin. Tähän on kehotettu useana vuonna rakennusviraston kampanjakylttien avulla. Jopa puhuvia on kokeiltu, ne ovat huudelleet kiitoksia roskia saadessaan.

Jalojen lehtipuiden lisäksi Espalla on paljon kukkivia puita ja pensaita. Kesäkuun alussa kukkiva, korkea ja komea punakukkainen koristeomenapuu on vanhaa “Malus nipising”- lajiketta.  Myös syreenit, kultasateet, orapihlajat ja hevoskastanjat ilahduttavat kukin Nollaan alkukesällä.

Kukkaistutukset Runebergin Esplanadin ruusuja lukuun ottamatta ovat pääsääntöisesti yksivuotisia kausikukkia. Kevät alkaa vapun jälkeen, kun kaupungin puutarhalla hyödetyt sipulikukat istutetaan puistoon. Ennen juhannusta tulevat värikkäät kesäkukat, ja syksyllä kesän väriloisto vaihtuu hillittyihin havu- ja kanervapainotuotteisiin talvi-istutuksiin. Ruusut kukkivat juhannukselta aina marraskuulle asti. Suuret puut alkavat joulun lähestyessä kimmeltää, kun kaupunki koristelee ne pienin lampuin pimeää aikaa piristämään.

Kalusteet

Esplanadi sai uudet penkit peruskorjauksen yhteydessä. Nykyiset penkit ovat varta vasten suunniteltu Espalle ja ne valmistetaan kaupungin konepajalla. Sama malli hieman eri värityksellä on käytössä myös Vanhassa kirkkopuistossa, Ritaripuistossa, Sinebrychoffin puistossa, Johanneksen kirkon puistossa ja Koulupuistossa.

Espan puiston valaisimet jäljittelevät historiallisia kaasulyhtyjä. Puiston valo saattaa vaikuttaa liian valkoiselta verrattuna entisajan kaasulyhtyihin. Nykyvalaisimiin verrattuna Espan valaisimet ovat matalampia ja lampputyypiltään vähiten häikäisyä aiheuttavia elohopeavalaisimia. Elohopeavalaisimet vaihdetaan kuitenkin EU:n edellyttämiin vähemmän energiaa kuluttaviin valaisimiin. Vaihdon yhteydessä Espan valaisimet saavat lämpimämmän värin.

Kappeliesplanadi

Tarinan mukaan Pienessä Vasikkahaassa paimenpoika, latinaksi pasta, möi maitoa vaatimattomasta kojusta. Kojua alettiin leikkisästi kutsua kappeliksi. Seuraava “kappeli” sijaitsi sekin vaatimattomalla “Vasikkahaka-Espalla”: sokerileipuri Jerngreen rakensi vuonna 1840 kävelijöiden tarpeita varten puistoon temppelinmuotoisen myyntikojun, josta sai ostaa virvokkeita.

Vuonna 1867 kaupunki rakennutti puistoon arkkitehti Hampus Dahlströmin (1829-1882) suunnitteleman kauniin kesäravintolan, jolle oli luontevaa antaa nimeksi Kappeli. Ensimmäinen soittolava rakennettiin Kappelin viereen samoihin aikoihin ja siellä esiintyi usein sotilassoittokunta. Nykyisin Kappeli on ympärivuotinen kahvila, baari ja ravintola. Se on edelleen suosittu kohtaamisia tapaamispaikka.

Nykyinen Espan lava Kappelin edustalla on 1930-luvulla rakennettu lasiseinäinen kesäestradi, jonka runsaasta ohjelmatarjonnasta voi nauttia vapusta elokuun loppuun. Lavalla esiintyy kesäisin noin 200 esiintyjäryhmää Suomesta ja eri puolilta maailmaa. Suomen pisimmäksi jazzfestivaaliksi kutsuttu Jazz-Espa sekä uutta kansanmusiikkia esittelevä Etno-Espa ovat vakiinnuttaneet paikkansa kesän ohjelmistossa. Myös maakuntapäivien ja Helsinki-viikon esiintyjät ovat jo vuosia viihdyttäneet niin helsinkiläisiä kuin Helsingissä vierailevia matkailijoitakin. Toimintaa koordinoi Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskus. 

    Lavan molemmilla puolilla olevat veistokset ja vesialtaat ovat kuvanveistäjä Viktor Janssonin (1886-1958)  suunnittelemia. Kappelista katsoen oikealla leikkii kaksi vedenneitoa “Aallotaria”-veistoksessa. Suuremman merenneidon mallina on ollut kuvanveistäjän tytär, muumien äiti, kirjailija Tove Jansson (1914-2001). Vesiallas veistokseen lavan toisella puolella kantaa nimeä “Hei vaan”. Siinä suloinen pieni poika ratsastaa kalan selässä.

    Molemmat teokset tilattiin taiteilijalta vuonna 1942 puiston kaunistukseksi. Altaiden ympärille on istutettu monivuotisia perennoja kuten kuunliljoja ja talveksi kasvihuoneeseen vietäviä eksoottisia sinisarjoja. Suuret kesäkukka-astiat ilahduttavat musiikkia kuuntelevaa  yleisöä.

    Kappeliesplanadilla on myös ulkoilmakahvila ja yleinen wc ravintolan päädyssä. Kiertoajelubussien ja opastettujen kävelyjen lippuja voi ostaa kahvilarakennuksen kioskista. Bussien pysäkki on Fabianinkadulla.

    Runebergin Esplanadi

    Runebergin esplanadilla kukkivat ruusut leikattujen tuhkapensasaitojen suojassa. Komeat pylväshaavat korostavat hiekkaympyrää, jonka keskustassa, näyttävän kukkaryhmän ympäröimänä on kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runebergin (1804-1877) patsas. Se on Helsingin ensimmäinen julkinen muistomerkki.

    Patsaan paljastustilaisuus 6.5.1885, kahdeksan vuotta ihailun runoilijan kuoleman jälkeen, oli suuri isänmaallinen kansanjuhla. Läsnä oli 20 000 henkilöä, etunenässä kaikki senaikaiset silmäätekevät sekä tietenkin patsaan puuhamiehenä toiminut kirjailija ja kulttuuripersoona Zacharias Topelius. Ihmiset olivat sytyttäneet kynttilöitä ikkunalaudoille isänmaallisessa hengessä. Sanotaan, että siitä juontaa juurensa tapa sytyttää kynttilät ikkunoille itsenäisyyspäivän iltana.

    Patsas tilattiin Runebergin omalta pojalta, kuvanveistäjä Walter Runebergiltä (1838-1920).  Kahdeksan metriä korkean patsaan jalustassa on karhuntaljan pukeutunut Suomi-neito. Neidon oikeassa kädessä on laakeriseppele ja jalkojen juuressa Runebergin teoksista koottu kirjapino. Neidon vasen käsivarsi nojaa tauluun, jossa on “Maamme”-laulusta, “Vårt land”, ensimmäinen ja kaksi viimeistä säettä. Ne ovat “Vänrikki Stoolin tarinoista” vuodelta 1848. Jalustan sivuilla on teksti:  “Suomen kansa maamme laulajalle –  af Finlands folk”.

    Runebergin nimeä ei patsaassa ole, koska oli itsestäänselvyys, ketä patsas esitti. Vielä tänäänkin “Runski” on kaupunkilaisten suosima kohtaamispaikka ja turistien kuvauskohde. Lokit tähyilevät mielellään Runskin pään päältä Havis Amandaa. Helsinki-päivänä 12.6.  patsaan juurella on usein Hyde Park -tyylinen vapaan sanan paikka teemalla “Puhuu kuin Ruuneperi”.

    Teatteriesplanadi

    • Ravintola Teatteri.
    • Z. Topelius
    • Eino Leino
    • Ruotsalainen teatteri -Svenskan.

    Teatteriesplanadia hallitsee Ravintola Teatteri ja Svenska Teatern, Ruotsalainen teatteri, tuttavallisesti Svenskan. Helsinki sai vuonna 1827 ensimmäisen teatterirakennuksensa, jonka suunnitteli Carl Ludvig Engel. Aiemmin kiertävät seurueet olivat näytelleet tavaravarastoissa, ladoissa ja muissa väliaikaisissa tiloissa.

    Engelin suunnittelema, pieni puusta rakennettu teatteri kävi pian ahtaaksi. Se purettiin ja kaupunkiin nousi uusi kivestä tehty teatteritalo paikalle, jossa nykyinen Svenskan sijaitsee. Talo vihittiin käyttöön 28. marraskuuta 1860. Piirustukset olivat ruotsalaissyntyinen arkkitehdin Georg Theodor von Chiewitzin (1815-1862) käsialaa. Vasta akennetun talon tarina jäi kuitenkin lyhyeksi. Toukokuun 8. päivän vastaisena yönä 1863 teatteri tuhoutui rajussa tulipalossa.

    Rakennustyöt käynnistyivät nopeasti uudelleen. Seuraavan teatteritalon vastaava arkkitehti oli pietarilainen Nikolai  Benois (1813-1898),  tsaari Nikolai I:n hoviarkkitehti.  Jo syksyllä 1866 teatteri seisoi valmiina samalla paikalla kuin edellinenkin. Svenska Teatern laskee perustamisvuodekseen juuri vuoden 1866. Vuosina 1935-1936 teatteritaloa modernisoitiin ja laajennettiin arkkitehtien Eero Saarisen  (1910- 1961) ja Jarl Eklundin (1876- 1962) johdolla. Arkkitehdit jättivät teatterin sydämen, Nikolai Benois’n  1860-luvulla luoman kauniin punaisen ja kultaisen katsomotilan miltei koskemattomaksi.

    Teatteriespanjan kohdalla puisto on varjoisampi kuin muu puisto. Siellä on miellyttävän viileää istuskella ympyrän muotoisella aukiolla. Vanha hevoskastanja ihastuttaa kukinnallaan kesäkuun alussa. Ravintolan terassin vieressä kukkivat puistoatsaleat, hortensiat ja kausikasvit.

    Vanhojen puiden varjossa ovat kahden merkkimiehen muistomerkit. Ensimmäinen on Runebergin hyvän ystävän, kirjailija Zacharias Topeliuksen (1818-1898) muistomerkki. Topelius vaikutti aikanaan merkittävästi suomalaisten käsityksiin itsestään ja maastaan. Topeliuksen sadut ja kertomukset ovat edelleen ajankohtaisia. esimerkiksi “Varpunen jouluaamuna” on yksi rakastetuimpia joululaulujamme.

    Kun Topeliukselle alettiin puuhata muistomerkkiä 1920-luvulla, uudet tuulet tekivät tuloaan. Haluttiin luopua näköispatsaista ja ottaa tilalle symboliikkaa. Kuvanveistäjä Gunnar Finne (1886- 1952) voitti vuonna 1928 Svenska Litteratursällskapetin järjestämän muistomerkkikilpailun. Teos “Taru ja totuus” paljastettiin 1932, kun Topeliuksen kuolemasta oli kulunut 34 vuotta.

    Muistomerkissä on kaksi vertauskuvallista neitohahmoa. Taru kantaa käsissään sadun kruunupäistä lintua ja Totuuden kämmenellä on totuuden liekki. Patsaan jalustassa  on Topeliuksen muotokuvamedaljonki ja nimi. Neitohahmot ovat kääntyneet vastakkaisiin suuntiin. Totuus katsoo puistoon ja Taru Pohjoisesplanadin jalkakäytävälle. mutta tilanne oli alun perin  toisin. Kun sodan takia pommitusten alta pois kuljetettu veistos palautettiin paikalleen kesällä 1945, se ilmeisesti vahingossa käännettiin nykyiseen suuntaansa. Veistos on kiinnitetty tiukasti jalustaansa,  joten sen palauttaminen alkuperäiseen asentoon saattaisi vaurioittaa sekä jalustaa että veistosta. Finne itse ei koskaan puuttunut teoksen kääntymiseen.

    Taru ja totuus aiheutti aikoinaan kivaan patsaskiistan, joka oli luonteeltaan myös poliittinen ja kielikysymykseen liittyvä. Finnen vertauskuvallinen ehdotus oli ankara pettymys niille, jotka olivat toivoneet veistoksen olevan Topeliuksen oman ajan realistisen hengen mukainen. Kirjailija Maila Talvion (1871- 1951) myötävaikutuksella kerättiin kansalaiskeräyksellä rahat Ville Vallgrenin (1855- 1940) jo vuonna 1909 tekemän “Topelius ja lapset” -patsaan pronssiin valua varten. Vallgren oli kaavaillut sitä Topeliuksen hautamuistomerkiksi. Patsas ehdittiin paljastaa vuonna 1932 juhlallisin menoin Koulupuistikossa, Ratakadun ja Korkeavuorenkadun kulmassa, Flooran päivänä 13.5., puoli vuotta ennen “Tarua ja Totuutta”. 

    Viistosti Topeliuksen takana on suomalaisen lyriikan klassikon, suuren Eino Leinon (1878- 1926) patsas. Sen on suunnitellut Leinon hyvä ystävä Lauri Leppänen (1895-1977). Eino Leinon seura, Suomen Kulttuurirahasto ja Kustannusosakeyhtiö Otava järjestivät 1948 Eino Leinon muistomerkkikilpailun. Lopullinen tulos ratkesi vasta 1951 järjestetyssä kutsukilpailussa. Muistomerkki paljastettiin 1953, kun Leinon kuolemasta oli kulunut 27 vuotta.

    Muotokuvataiteilijana ja sankarimuistomerkkien suunnittelijana ansioituneen Leppäsen veistos on dynaaminen, massiivinen ja hyvin ilmaisuvoimainen. Ajan hengen mukaisesti erityisesti runoilijat esitettiin haltioituneena ja innostuneina. Leinon tukka ja viitta hulmuavat ja hän näyttää komealta kuin häntä esittävistä valokuvista voisi päätellä. Pronssinen muistomerkki on jalustoineen 4,2 metriä korkea.

    Kuvanveistäjän nuoret kollegat ja ateljee-avustajat tekivät Leinon patsaalle kepposen ja painoivat viiden markan kolikon runoilijan ojennettuun vasempaan kämmeneen ennen veistoksen pronssivalua. Runoilija oli heidän mielestään ehkä rahan tarpeessa. Kolikko on edelleen paikoillaan. Eino Leinon Seura kukittaa patsaan 6.7., joka on Leinon kunniaksi nimetty runon ja suven päivä.

    Leinon runosta Väinämöisen laulu on veistokseen valettu siteeraus:

    “Yksi on laulu ylitse muiden: 

    Ihmisen aatteen hengen ankara laulu”. 

    Lähteet:

    Nummi Elina, 2010, Vihreät sylit – Kävelyretkiä Helsingin puistoihin.

    Toppahousurock

    Nyt tarkastellaan liikuntaa. Vanheneva kroppa tarvitsee liikettä, sillä liike on lääke. Erikoisesti se on lääke meille, joilla on kovia kipuja. Viimeistään tässä iässä pitäisi tehdä jotain kroppansa eteen. Kaikenlainen aerobinen liikunta, kävely, tanssi, hölkkä, pyöräily, uinti, vesijuoksu, jumppa jne. ovat hyväksi, mutta ensisijaisen tärkeää on lihaskunnon ylläpitäminen. Se on kylmä fakta halusin minä ajatella asiasta mitä hyvänsä – tai sinä. Ammattilaiset puhuvat tästäkin “kauniisti”, etteivät asiakkaat/potilaat hermostu ja kapinoi entistä enemmän asiaa vastaan. Olen kuullut lukemattomia kertoja ihmisten toteavan: “mä inhoan kuntosalia”. Useat eivät ole kuntosalilla käyneet, mutta ovat jo varmoja inhoamisestaan. Sitten on niitä, jotka ovat käyneet muutaman kerran ja päätyneet inhoamiseen. Muutama kerta ei riitä yhtään mihinkään. Kolme kuukautta säännöllistä tekemistä on minimi. Senkin tekemisen tulisi olla riittävän kuormittavaa. Minulla ei ole tuota inhoamisen ylellisyyttä, sillä valmiiksi vammautunut tukielinosastoni vaatii treenin, pidin siitä tai en. Koska en liikkunut lainkaan lapsena (minut oli ahdettu täyteen ruokaa ja herkkuja, joten en vaan jaksanut) oli aloittaminen tuskallista ja uuvuttavaa. Jos alat olla siinä tilassa, että jotain olisi tehtävä ennen lopullista tuhoa, niin tässä sinulle ajatuksiani. 

    Ensinnäkin tarvitsin aloittaessani suunnitelman. Mikäli ei tiedä sopivia liikkeitä, kannattaa hommata lähete fysioterapeutille jos on jo hajalla, ja hankkia sopivat ohjeet lihaskuntotreeniin. On myös laadukkaita yksityisiä fysioterapeutteja ja vastaavia ohjaajia, joilta saa erinomaista ohjausta ja tietoa. Netti on pullollaan videomateriaalia myös kotona tehtävistä lihaskuntoharjoitteista. Minä tarvitsen kuntosalin ja määrätyt laitteet, joissa saan tuettua selkäni ja suojeltua hajonneet polveni. Jos ei ole vielä näin rikki voi treenata videoiden avulla, ne ovat ammattilaisten tekemiä. Niissä voi käyttää kehoa vastuksena. Porrastreeni on todella erinomaista lyhyissäkin portaissa, mutta vain todella typerä käyttää minkäänlaisia portaita, jos polvet ovat jo loppu. Kiivetessä saa tuntua lihaksissa, mutta kipu nivelissä on huono juttu. Olen saanut kiitosta polviortopediltäni siitä, että käytän hissiä ja liukuportaita aina, kun se on mahdollista. Kuntoillessa en tee mitään sellaista, joka kuormittaa polviniveliäni. Näin pitkitän vielä hetken leikkaukseen menoa, joka hieman pelottaa.

    • Kerroksen väli hissillä.
    • Iloiset kasvot vastassa aina aamuisin.
    • Shoppailla voi halutessaan.

    Sopivaa lihaskuntotreeniä löytyy jalkojen lihaksille ilman, että nivelet joutuvat ahdinkoon. Kipulääkkeitä otetaan tarvittaessa ennen suoritusta, sillä ainoastaan nielty pilleri auttaa. Vain todellinen tolvana jättää kipulääkkeet ottamatta siksi, että ne ovat epäterveellisiä. Ne on määrätty syystä, ja huomattavasti epäterveellisempää on liikkumattomuus kipujen vuoksi. Kokemusta on!!

    • Hyvinvoinnin lähde.
    • Treenin jälkeen saunaan. Voiko ihanammin päivän enää alkaa?

    ET-lehden kuntoliitteessä oli erinomainen 8 viikon kävelytreeni. Tuo 8 viikkoa on aivan minimi, että keho tottuu asiaan. Näitä suunnitelmia kannattaa tehdä kaikkiin muihinkin liikuntamuotoihin, ne auttavat sitoutumisessa ja tehokkuudessa.

    Riittävän pitkä aika tuo myös onnistumisen kokemuksen, sillä kehitystä voi havaita vasta ajan kanssa. Jos jaksat pari kertaa ja luovutat, niin et voi olla asiasta vielä mitään mieltä. Minä puntaroin aikanaan haluanko olla hikinen ja väsynyt – onneksi valitsin halun olla juuri näitä. Muutaman viikon kuluttua oli hikinen ja pirteä. Tajusin, miksi pörssiyhtiöiden johtajat hölkkää aamuhämärissä pitkin katuja – he hakevat virtaa duunipäivään. Minä en voi enää juosta, mutta kyvyn kävellä sain takaisin, tosin ainoastaan tasaisella kaupungissa. Koska tänä vuonna tuli talvi ja kylmä, ostin Tokmannin alesta kolmentoista euron toppahousut ja ryhdyin Hansuksi – en poistu kämpästä ilman toppahousuja. Toppahousut aamulla jalkaan, kuulokkeet korville ja menoksi. Ulkoillessa on oltava lämmin ja hyvä olo. Myös koiralla – Aisha lenkkeilee keväämmällä.

    Toppahaalarit haaveissa, eikä tuulitakkikaan huono ole.

    Sain aikanaan kaverilta joululahjaksi ”Joka naisen juoksukirjan”, ja sen avulla opettelin treeniohjelmien tekemisen. Jo suunnittelu virkistää mieltä. Niistä voi halutessaan tehdä omanlaisiaan, sillä sellaisia ihmisiä ei kannata matkia orjallisesti, jotka ovat harrastaneet liikuntaa jo pitkään. Hiljaa hyvä tulee, ja suunnitelmista huolimatta tässäkin on tärkeää pysyä päivä kerrallaan meiningissä. 

    Kotiin voi hommata liikuntavälineitä halutessaan. Pienet painot ja kuminauha ovat erinomaiset alkuun. Minun on myönnettävä, että kotitreeni sujuu huonosti. En vaan saa aloitettua. Siksi kuntosali on ollut minun valintani, ja nyt jo tarvitsen määrätyt laitteet. Stadissa niitä riittää vähän joka kulmalle, mutta pienemmillä paikkakunnilla saattaa olla haasteellista löytää salia. Tiedän, että useissa kunnissa on tarjolla kuntosali asukkaille. Myös uimahalleja löytyy Suomesta aika mukavasti. 

    https://areena.yle.fi/1-50489724

    https://selkakanava.fi/jumppakissa

    Sitten lihavana treenaamisesta. Minä jatkoin treeniä lihomisesta huolimatta ja se ilmeisesti piti metabolisen oireyhtymän hieman lievempänä, kuin se olisi ollut ilman liikuntaa. Näin minulle on sanonut useampi lääkäri. Jos on kovin uupunut, esim. hoitamattoman uniapnean tai muun sairauden vuoksi, kannattaa aloittaa kevyesti. Vesiallas on hyvä, mutta näin korona aikana niiden ollessa kiinni, voi aloittaa vaikka tuolla kävelyllä. Valmiiksi suunniteltua 8 viikon ohjelmaa voi muuttaa sopivaksi. Minä motivoin aikanaan itseäni vammaisurheilijoiden avulla. Jos pommien pirstomat sotilaat kykenevät urheilemaan ilman jalkoja,  kovissa kivuissa ja treenaamaan itsensä hyvään fyysiseen kuntoon, pystyy siihen keski-ikäinen läski nainenkin. Tarvitsee ainoastaan sitä halukkuutta asiaan.

    Suomalaisethan tykkäävät juoksennella metsissä, ja luonnossa ylipäätään, joten ulkona tapahtuva liikunta sopii monelle. Kun olin terveyskeskuksen hyvinvointiryhmässä muutama vuosi sitten, oli siellä eräs vanha rouva, joka oli keksinyt loistavan liikuntamuodon liukkaille keleille. Hän ajoi ensin bussilla metrolle ja metrolla suuriin kauppakeskuksiin. Niissä hän lenkkeili reippaasti kerroksesta toiseen.  Ei tarvinnut liukastella. Lisäksi hän teki lihaskuntoa kohottavia liikkeitä tuolijumpalla, perunapusseilla ja juomapulloilla. Painoa oli lähtenyt vuodessa 7 kg. Hän itse kertoi siihen olevan syynä myös kauppojen hevi-osasto, joka on kaikissa kaupoissa ensimmäisenä. Hän oli tehnyt valinnan ja päätöksen keskittyä tuohon osastoon tuotteineen. Hän söi edelleen mieleisiään ruokia, myös herkkuja, mutta oli liikunnan avulla saanut tolkun määriin ja siihen kuinka usein niitä söi. Inspiroiva ihminen.

    • Maisemia lenkiltä.
    • Maisemia aamulenkiltä.
    • Maisemia…
    • Aamulla.
    • Kohti aamukahvia.

    Sitten musiikkiterapiaan, josta en tiennyt yhtään mitään ennen omaa kokemustani. Koska vaikutus on ollut suuri hyvinvointiini sekä psyykkisesti että fyysisesti koitan avata ajatuksiani saamastani hyödystä.

    Kun vuonna 2006 aloitin juoksuharrastuksen, huomasin pian, että tarvitsen jotain avuksi, sillä hölkkääminen oli tylsääkin tylsempää puuhaa. Juoksumatolla tylsää, pururadalla metsässä tylsää, maantien laidassa tylsää eli tylsää. En keksinyt muuta keinoa kun hankkia piuhat korviin ja avata radion. Tuolloin kuuntelin radio Novaa, josta usein soi Juha Tapion Kelpaat kelle vain. Se oli silloin sanoiltaan merkityksellinen ja antoi voimaa lenkillä. Nyt minun ei tarvitse enää kelvata kenellekään, sillä ymmärrän tuon toisille kelpaamisen vahingollisen viestin. Kun epätoivoisesti yritämme kelvata muille ihmisille unohdamme itsemme. Minä kelpaan itselleni ja se on ainoa kelpaaminen, jolla on mitään merkitystä. Biisistä pidän edelleen ja Juha Tapiosta muutenkin.

    Vaihdettuani jossain vaiheessa kanavaa radio Nostalgiaan palasin musiikin suhteen omaan lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Kun arki muuttui toisenlaiseksi muuttaessani Unkariin, alkoi musiikki tehdä työtään mielessäni monella tavalla. 

    Kuuntelin Nostalgiaa ainoastaan salilla urheillessani. Avasin sen kello 7 aamuisin ja suljin parin tunnin päästä kun lopetin. Nyt avaan sen kello 5.45 kun lähden salille ja suljen joskus puoli ysin maissa. Olen siis tehnyt näin noin kahdentoista kuukauden ajan kun huomioin koronan aiheuttamat salien kiinniolot. Aamuisin soi aikalailla samat biisit enkä voi valita suosikkejani enkä sitä, miten ne soivat minäkin aamuna. Yleensä ihminen haluaisi kuunnella mieleistään musiikkia, ja siihen käsittääkseni perustuvat itse valitut soittolistat. Tässä tapauksessa toinen henkilö päättää, mitä soi milloinkin, ja minä joko kuuntelen tai en. 

    Koska teen suoritettani samalla en puutu musiikkiin vaan olen keskittynyt ensisijaisesti sen antamaan rytmiin. Itä-Suomen yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan musiikki parantaa suoritusta huomattavasti. Sen voin allekirjoittaa, sillä tempo laskee välittömästi, jos jostain syystä kuulokkeet mykistyvät. Mutta olen huomannut myös muunlaista vaikutusta.

    Biisit tuovat tunteita ja joitain muistojakin mieleen. Ne ovat mukavia, onnellisia, mutta ne ovat olleet myös ahdistavia, surullisia ja tuskallisia. Huomasin jossain vaiheessa, että niiden toistuessa aloin saamaan joitain muistoja takaisin. Traumatisoitunut mieli palautti onnen hetkiä kaukaa menneisyydestä, mutta mieli myös esti palauttamasta tuskallisia muistoja lieventäen kuitenkin ahdistusta niiden osalta. Ilmeisesti traumaattisiin tapahtumiin liittyi myös musiikki, sillä nyt määrättyjen biisien soidessa niiden laukaisema ahdistus alkoi helpottaa, samoin suru. Suruun taitaa sisältyä monet menetykset, jotka niiden traumaattisuuden vuoksi mieli on pyyhkinyt pois. Ei nähtävästi tarvitse palauttaakaan noita muistoja vapautuakseen tuskasta, pelosta ja hylätyksi tulemisen kokemuksesta – musiikki korjaa mielen ja sielun.

    “Musiikki terapeuttisena välineenä aktivoi alitajuista, tiedostamatonta mielenmaisemaa. Sen keinoin voidaan sekä paljastaa että parantaa. Musiikin avulla voi käsitellä vaikeitakin asioita turvallisesti, symbolisen etäisyyden päässä. Musiikki saa aikaan vuorovaikutusta, se antaa esteettisiä kokemuksia ja tuottaa mielihyvää. Musiikilla on myös fysiologisia vaikutuksia. Sen avulla voidaan stimuloida tai rauhoittaa. Musiikkia käytetään hyväksi myös kivunhoidossa.” Näin kuvaillaan musiikkiterapiaa sen yhdistyksen sivuilla.

    Olen siis saanut ihan vahingossa musiikkiterapiaa kuntoillessani. Omalla kohdallani on ollut merkityksellistä musiikin sijoittuminen pääasiassa 60- 80-luvuille traumojen syntyhetkiin, samojen biisien toistuvuus ja se, etten itse ole puuttunut valintaan – siis suostuminen. Pitkäkestoisuus on myös avaintekijä, sillä olen huomannut vaikutuksen vasta viime aikoina. 

    Halusin avata asiaa sen vuoksi, että usein huonokuntoisuuteen, liikkumattomuuteen, surkeisiin elämäntapoihin, ärtyneisyyteen ja tyytymättömyyteen, liittyy sellaisia vanhoja elämään liittyviä asioita, joita me emme enää tule edes ajatelleeksi, mutta jotka vaikuttavat silti halusimme tai emme. Onnentunne on lisääntynyt ja katkeruus hellittänyt. Toppahousurockin parantava vaikutus on tullut todeksi.

    Kannattaa kokeilla – on ilmaista. Tai no, toppikset maksaa jotain ja kuulokkeet jotain, mutta investointi tuo runsaasti voittoja.

    Vituttaa niin ettei veri kierrä

    Jatkan synkkää pohdintaani niistä asioista, jotka tuhoavat kaikki pyrkimyksemme muuttaa tapojamme.

    Tänään on vuorossa kauna, katkeruus ja kateus eli yksinkertaisemmin vitutus. Ympärillämme on maailma täynnä ihmisiä, yhteisöjä, instituutioita ja herra ties mitä, jotka aiheuttavat vitutusta joskus niin, ettei veri kierrä eikä henki kulje. Aina löytyy tekijöitä, jotka heilauttelevat tunteitamme suuntaan ja toiseen, joiden tunteiden vuoksi ajaudumme reagoimaan miten milloinkin. Toiset ihmiset osaavat käsitellä tunteitaan siten, etteivät reaktiot vie heitä vahingolliseen toimintaan, eivätkä he takerru ylenmäärin eilisen ikäviin kokemuksiin. Minä en ole sellainen henkilö. Tapani reagoida, enemmän tai vähemmän ikäviin kokemuksiin ja kohtaamisiin, on ollut vahingoittaa itseäni paitsi syömällä ja juomalla, myös kiihtymyksellä ja pään sisäisillä veivauksilla. Ikäviin olotilohin on  sisältynyt tiedostettua ja tiedostamatonta vihaa, kaunaa ja katkeruutta. Kaikki se negatiivinen tunnemyrsky suunnattuna muihin ihmisiin ja instituutioihin vahingoittaa ainoastaan minua, ei ketään muuta. Karsein lausahdus meitä itseämme kohtaan on: “annan anteeksi, mutta en unohda.” Tuo ”mutta” mitätöi anteeksiannon ja siitä kärsimme ainoastaan me itse. Kohteemme viis veisaa anteeksiannoistamme, usein heillä ei ole aavistustakaan, mitä meillä on meneillään. 

    Tiedostettua osaa tunne-elämän ongelmista olen saanut käsitellä erilaisissa terapioissa vuosikymmenet, mutta tiedostamattoman osan käsittely on edellyttänyt riippuvuuksien koteloimista ja ylettömästä kontrolloinnista irtautumista. On täysin mahdotonta toipua ilman raittiutta addiktiosta, pää ei kertakaikkiaan ole mukana hommassa, eikä tunne-elämä saa mahdollisuutta rauhoittua ja eheytyä. Tämän vuoksi myös nämä yksittäiset kuuriluontoiset syömisen ja juomisen haltuunotot, kontrolloidut dieetit, päättyvät yleensä huonompaan kuin ne alkujaan olivat. Minä en halunnut enää kuudenkympin lähestyessä pelkkää hyvää terveyttä tai hoikempaa kroppaa, minä halusin onnellisen elämän. Onnellisen ja tasapainoisen vanhuuden, sillä suurin osa elämää on jo takana. Sillä polulla nyt tallustan päivän kerrallaan.

    Jos luit edellisen blogini ja innostuit tarkastelemaan syömisiäsi ruokapäiväkirjan avulla, niin todennäköisesti olet paremmin perillä toiminnastasi. Mikäli olet saanut oikean kipinän muutokseen, niin nyt voit laatia suunnitelmaa syömisistäsi, laatia ruoka-ajat (3 ateriaa ja 2 välipalaa päivässä on suositus) vaikka viikoksi kerrallaan. On tärkeää, että noudatat suunnitelmaasi päivän kerrallaan. Tänään pidät kiinni lupauksesta itsellesi, oli eilinen ollut mitä hyvänsä. Huomista ei vielä ole, joten älä mieti sitä. Kun astuu pois tästä hetkestä, astuu ulos elämästä. Elämä on tässä ja nyt. 

    Jos joku on kiinnostunut alkoholin kulutuksestaan, niin netistä löytyy kohtuu- ja ongelmakäytön määrittelevät rajat alkoholiannoksina. Ne määritellään senttilitroina, mutta voin kertoa, että omalla kohdallani laskin ne pulloina. Jos pullon avasin sen myös join. Sitten saatoin avata toisen pullon jne. Minulla ei ollut ongelmia ymmärtää ja myöntää, että olen alkoholisti. Mutta….. jokaisen ihmisen on nämä asiat itse ratkaistava. Samalla tavoin voi pohtia shoppaamistaan, pelaamistaan, siivoamistaan jne. Jos asia aiheuttaa hankaluuksia elämässä, tai ihan vaan vie aikaa ja ajatuksia liikaa, voi kirjata ylös toimintaansa ja halutessaan tehdä asialle jotain laatimalla suunnitelman.

    Riippuvuussairaudet ovat itsensä kieltäviä, joten usein ei lääkäreiden sanomiset mene perille. On kuin vettä kaataisi hanhen selkään. Puhuin tästä juuri pari päivää sitten endokrinologin kanssa viimeisellä kontrollikerralla leikkauksen jälkeen. Hän sanoi eron olevan kokemusasiantuntijan ja lääkärin välillä se, että minä voin täräyttää suoraan, lääkärit ja hoitajat eivät. Kun he sitten kohteliaasti yrittävät esittää vaihtoehtoja haitallisiin tapoihimme, ehkä kajoavat meidän syömisiimme ja/tai juomisiimme (tai muihin haitallisiin toimintoihimme), heistä tulee ikäviä paskiaisia tai huonoja lääkäreitä. Jotkut lääkärit sitä ovatkin, kaikissa ammattikunnissa on myös huonoja toimijoita. Esimerkiksi ortopedeissä olen törmännyt muutamaan paskiaiseen, jotka kohtelivat minua ikävästi ja epäasiallisesti. Tosin he saattoivat olla itse työssään loistavia, se jäi minulta kokematta. He olivat epäkohteliaita eivätkä osanneet käsitellä lihavuutta sairautena. Osa ei edelleenkään myönnä sitä sairaudeksi. Jonkun mielestä ei ole olemassa syömishäiriöitäkään. He ovat näitä “itsekurityyppejä”. 

    Saan olla kiitollinen faijalle, joka opetti miten toimia, kun on kyseessä auktoriteetti, joka toimii väärin. Lääkäreiden kohdalla olen laittanut valitukset epäasiallisuuksista ja virheistä potilasasiamiehille ja kaupungin valituselimeen. Viimeksi tein valituksen terveyskeskuslääkäristä, joka ohitti tyynesti vaivani eikä kirjoittanut tarvitsemiani lääkkeitä. Sen jälkeen vaihdoin lääkäriä, ja nyt ovat asiat erinomaisesti. Sain anteeksipyynnön kaupungin terveydenhuollon ylilääkäriltä, ja asia on loppuun käsitelty. Tein oman osani ja se riittää. Tärkeintä on, etten jää jauhamaan asiaa yhtään enempää, se ei hyödytä lainkaan – päinvastoin. Olen joutunut puuttumaan useamman kerran terveydenhuollon palveluihin valittamalla, ja aina ovat asiat parantuneet, mutta sitten on tullut kohdalle taas seuraava tolvana. Pitää jaksaa tehdä oma osuutensa uudelleen ja uudelleen.

    Mikä tässä nyt sitten on ongelmana meikäläiselle? No se, että tällä sisäisellä rakenteella ei ole varaa suuttua ja kaunaantua edes oikeutetuissa tapauksista. Tarkemmin: kiukku, kauna, katkeruus ja kateus ajaa jääkaapille ja Alkoon. Niitä tunteita ei halua kohdata, niistä ei pääse eroon ja siksi ne on syytä dumpata jollain. Niitä ei voi myöskään kontrolloida mitenkään. Minä en saa tätä palloa pyörimään haluamallani tavalla väänsin asiaa mihin suuntaan tahansa. Myös soittelu kavereille ja tapauksen jauhaminen tolkuttomasti on eräänlaista riippuvuutta – riippuvuutta kiihtymykseen. Näin vitutus tulee väliin ja tuhoaa hyvät yrityksemme, vaikka olisimme tehneet minkälaisia suunnitelmia ja edistyneetkin niissä. 

    Tapa reagoida asioihin on usein peritty jo lapsuudessa. Toisilla se on vaikenemista ja toisilla raivoamista, ja kaikkea tältä väliltä. Minä olen harrastanut raivoamisen ja asiallisuuden lisäksi myös kostamista. Olen voinut suunnitella sellaista pitkäänkin, ja iskenyt tilaisuuden tullen. Joskus minua loukannut ei ole edes tiennyt kuka iski. Tunteisiin olen syönyt ja juonut tai toimittanut jotain asiaa kiihkeästi, työ on ollut sellaista.

    Kun sitten tulin siihen ikään, että päiviä on enemmän takana kuin edessä, terveys oli mennyt, toivottomuus tullut osaksi arkea, eikä olisi halunnut enää herätä aamuisin, oli aika ryhtyä toimenpiteisiin.

    Ensimmäinen edellytys mihinkään on rehellisyys. Olin mielestäni rehellinen muille ja itselleni. Aloin kuitenkin epäillä sitä, sillä kompuroin alussa pahasti toipumisen polulla. Aloitin elämäni kuntoon laittamisen vuonna 2009. Painonnousu pelotti, sillä tuttuja ihmisiä samojen ongelmien kanssa kuoli lihavuuteen. Kaksi tuntemaani henkilöä konkreettisesti tukehtumalla läskeihinsä, jotka painoivat keuhkot kasaan. Korkki oli helpompi pitää kiinni kuin hallita syömistä, mutta vaikeimpina ahdistuksen hetkinä se aukesi muutamia kertoja. Alkoholi ei enää tuonut mukanaan sitä helpotusta, mitä se oli tuonut aiemmin. Lisäksi tietoisuus toisenlaisesta elämästä vei viimeisenkin hohdon juomisesta. Aloin lähestyä sitä pistettä, jolloin tulee halu tehdä mitä tahansa onnellisen elämän ja toipumisen eteen. 

    Eräänä torstai-iltana syksyllä vuonna 2017, siis kahdeksan vuotta aloituksen jälkeen, istuin eräässä vertaistilaisuudessa, jonne saapui neljä tuttua ihmistä. Istuin väsyneenä ja apaattisena tuolissani katsellen kenkiäni. Kun nostin katseeni, heidän saapuessaan iloisesti tervehtien, en ollut nähnyt heitä aikoihin, iski tajuntaani syy karmeaan olooni. Minä, joka en ole kateellinen kenellekään, älysin olevani kateellisuuden lisäksi myös katkera ja kaunainen noille ihanille ihmisille, joista olin pitänyt suunnattomasti heti heihin tutustuttuani. Miksi ihmeessä? Siksipä tietysti, että he olivat toipuneita, menestyviä, hyväsydämisiä, kiitollisia ja kauniita. Heillä oli kyky pysyä tässä hetkessä, toi elämä eteen millaisia vastoinkäymisiä hyvänsä. Tajusin syynkin siihen mikä minut erotti heistä. He olivat tehneet niitä toimenpiteitä, joiden avulla toivutaan, mutta minä en ollut. Olin toki jotain tehnyt, mutta en kaikkia niitä toimenpiteitä, joita olisi pitänyt. Ne eivät mielestäni “sopineet” minulle. Minäminäminä luulin tietäväni paremmin – jälleen kerran. Nuo negatiiviset tunteet olivat epämääräisiä oloja, jotka sairaus taitavasti piilotti minulta. Nyt kuitenkin sain kokea sen hetken, jolloin oikeanlainen rehellisyys murtautui esiin. Se oli valtava herääminen todellisuuteen. Siitä alkoi minun kiipeämiseni pimeästä luolasta kohti valoa, terveyttä, toipumista ja onnellisuutta. Minun oli tehtävä kaikkia ehdotettuja toimenpiteitä tuntui miltä tuntui, ei ainoastaan niitä, jotka mielestäni “sopivat” minulle.

    Aloitin lääkärikäynnillä. Lääkäri ei toiminut haluamallani tavalla, jolloin tuttu raivo kumpusi sisällä. Tajusin kuitenkin pian, että hän toimi minun parhaakseni, vaikka jouduin vielä hetken kärvistelemään. Ensimmäisenä kävin siis käsiksi tuohon kauna, katkeruus ja kateus juttuun. Tein moneen kertaan listoja noista asioista, mutta tällä kertaa kirjasin ylös myös oman osuuteni (lääkärin motiivin ja oman vitutukseni). Mikään ei etene jos ei ota vastuuta itsestään ja tekemisistään riippumatta siitä, mitä muut ovat tehneet. Muiden tekemiset eivät kuulu minulle, muut hoitelevat omat juttunsa minä omani. Johan alkoi tapahtua. 

    Vähitellen sisäiset tunnetilat hellittivät otettaan, ja niihin oli helpompi puuttua ennen kun ne ottivat vallan. Yksi toimenpide oli välimatkan ottaminen koiraharrastukseen. Se sisältää kaiken ihanan lisäksi myös runsaasti ikäviä asioita, joihin sisältyy tuo riippuvuus kiihtymykseen ja kontrollointiin. Toisista pahan puhuminen oli niin jokapäiväistä, ettei sitä enää edes huomannut. Niille ihmisille, jotka ovat edelleen ystäviä, olen suoraan sanonut, etten halua kuulla minkäänlaista pahaa enkä negatiivista kenestäkään. Muutaman ihmisen kanssa laitoin välit poikki kokonaan.

    Pienin askelin pyristelin irti mielen kuohunnoista ja nyt, vuonna 2021, saan ne laantumaan jo varsin nopeasti. Jokainen päivä joudun kuitenkin tekemään sen eteen työtä. Jos herpaannun hetkeksikään olen takaisin suossa. Pysyvään muutokseen menee minulla aikaa useita vuosia, ehkä ei ole riittävästi päiviä jäljellä, mutta jo päivittäiset toimenpiteet takaavat onnellisen päivän.

    Kun ruokapäiväkirjaan kirjaat syömisiäsi, voit nyt yrittää puolittaa syömiset. Jos se on liikaa, vähennä neljännes. Aterioita ei saa jättää väliin. Jos suutut johonkin ihmiseen, kirjoita kymmenen positiivista asiaa hänestä. Jos suutut johonkin muuhun, kirjoita kymmenen positiivista asiaa. Jos muuten vaan vituttaa niin ettei veri kierrä, kirjoita kymmenen asiaa, joista olet kiitollinen. Vitutus saattaa olla jäljellä, mutta veri alkaa kiertää.

    Elämän nälkä

    Tää niitä aamuja on kun en tiedä

    Kannattaako nousta vai jäädä

    Vetää peitto yli pään

    Ja hautautua alle kivisen kuoren

    Aamuyössä sydän yksin lyö

    Eikä pääse läpi surujen vuoren

    Pelko pimeyttä pitkin liikkuu

    Tuntuu niinkuin päivää ei tulisikaan

    Ja silloin kun henkäys aamutuulen

    Jokin täyttää tämän pienen huoneen

    Se mut viimeinkin herättää

    Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä ei voimiaan säästä

    Minut pystyyn kiskaisee

    Elämän nälkä istuu olkapäällä käskee lähde jo täältä

    Mua eteenpäin rohkaisee

    Elämän nälkä

    Eteenpäin rohkaisee

    Verhot sivuun liukuu ja katson

    Kuinka valo pois työntää varjon

    Joka sieluni yöhön kietoi

    Vaikka irti siitä päästä tahdoin

    Kun olin maahan lyöty eikä kukaan

    Voinut yli syvän virran mua kantaa

    Elämä välissä taivaan ja maan

    Elämä syksyyni valonsa tuo

    Ja silloin kun henkäys aamutuulen

    Se täyttää tämän pienen huoneen

    Se mut viimeinkin herättää

    Elämän nälkä …

    Olin jo luovuttaa koko bloggauksen turhana, mutta sitten kuoli Pave Maijanen. Viikonloppuna menehtynyt muusikko, joka on vaikuttanut minun nuoruudestani lähtien, sai lähteä inhottavan sairauden, ALSin, tappamana. Siitä ei parannuta vaikka tekisi mitä. Minä olen saanut valita sairauden ja toipumisen välillä, se on valtavan suuri lahja. Kun tänä aamuna varhain poljin jälleen salilla kuntopyörää, tuli Radio Nostalgialta tämä Maijasen biisi, ja se antoi uutta voimaa ja inspiraatiota tähän minun kirjoitteluuni. Juuri tuo elämän nälkä nyki minut kuoleman porteilta takaisin elämään. Se sama nälkä kiskoo myös aamuisin ylös salille.

    https://www.youtube.com/watch?v=uttYnh8hBQk

    Vuoden vaihtuessa on taas lehdet täynnä erilaisia laihdutus-, kuntoilu- ja muita elämäntapamuutoskuureja. Olen niitä itsekin vuosikymmenien aikana lueskellut, mutta koskaan en ole vaivautunut niitä koittamaan. Menin aina Painonvartijoihin ja onnistuin hetkellisesti erittäin hyvin. Tiedän tarkkaan virheeni ja kuurien mahdottomuuden. Siitä kerron nyt aivan ensimmäiseksi.

    Miksi kuurit epäonnistuvat ja vievät vielä suurempaan ahdinkoon?

    Lyhyt vastaus on se, että ne ovat kuureja, jotka loppuvat. Mikäli haluaa muutosta on tehtävä pysyviä muutoksia. Kuurin loputtua asiat palaavat ennalleen, painon kohdalla pudotetut kilot tulevat takaisin ja kuurien seurauksena tulee muutama kilo vielä plussaa. Tipattoman tammikuun jälkeen toisilla riistäytyy juominen lapasesta. Tämä on kylmä totuus, jonka voitte tarkistaa keneltä tahansa lääkäriltä, ravitsemusterapeutilta, päihdealan- tai muulta ammattilaiselta. Sellainen henkilö, jolla on muutama kilo ylimääräistä joulun tai kesän jäljiltä, mutta on muuten lähellä normaalipainoa, ja omaa normaalin suhteen ruokaan, ei ole mitään ongelmia. Hän voi pitää kuurin, mutta todennäköisesti kilot karisisivat joka tapauksessa, kun normaali arki alkaa taas rullata. Mutta kaikki ne, joilla on vähänkin ongelmia ovat varmasti huomanneet, että vuosien mittaan ongelma etenee ja kasvaa. Mikä sitten neuvoksi? Kuinka voi itseään auttaa?

    Ensin on oltava halu muutokseen. Todellinen halu! Se, että haluaa painon putoavan, mutta syömisen jatkuvan ennallaan, ei ole oikeanlaista halua. Monet alkoholistit haluavat päästä alkoholin aiheuttamista terveys- ja muista ongelmista lasi kädessä. Tai ihan vaan ottaa joskus vähän, yhden lasillisen. Alkoholin kohdalla yksikään ryyppy ei ole mahdollista ongelmajuojalle, mutta ruoan kohdalla voi herkkujakin syödä, kunhan on ensin puuttunut oikealla tavalla ongelmaan. Mikä on oikea tapa?

    Rehellisyys on ehdoton edellytys yhtään mihinkään toipumiseen yhtään minkään asian kohdalla. Rehellisyyden löytymiseenkin tarvitaan halua ja toisinaan työtäkin. Moni meistä pakoilee asioita erilaisten vedätysten takana. Juoppo ilmoittaa olevansa juoppo ja saa näin oikeutuksen jatkaa juomistaan. Joku ilmoittaa olevansa laiska ja saa näin oikeutuksen jäädä sohvan pohjalle. Joku selittää viimeiseen hengenvetoon, että vika on geeneissä, ei voi tehdä mitään. Sitten on valtava joukko ihmisiä, jotka syyttävät kaikesta mahdollisesta kohtaloaan, perhettään, kipujaan, ystäviä tai niiden puuttumista, köyhyyttään tai yhteiskuntaa kokonaisuudessaan. Tahdonvoiman puuttumista siunailee lähes kaikki, mutta sillä ei tee lopulta tee yhtään mitään, päinvastoin se saattaa aiheuttaa suunnatonta vahinkoa ja laukaista pahojakin syömishäiriöitä. Sitten ovat nämä klassikot: #josolisniintainäinniinsitten tai #mutkusitätaitätä tai #sitkuasiatonniintainäin”. Siinä ne vuodet sitten kuluvat kenellä mitenkin, mutta kilojen lisääntyessä.

      Lehdet myyvät hyvin, mutta apua saa todella harva. Tuon uusimman ET-lehden mukana tuli 60+ kuntoon erikoisnumero, joka ei ole ollenkaan huonoimmasta päästä. Siellä hieman avataan myös tätä onnistumisen ongelmallisuutta, mutta koska näihin ongelmiin kuuluu niiden itsensä kieltäminen, moni ohittaa iloisesti kylmät tosiasiat. Mikäli saat käsiisi vuoden ensimmäisen ET:n ja tämän erikoisnumeron, niin suosittelen lukemaan ensimmäisenä sivulta 32 alkavan Pian tarinan. Kuusikymppinen Pia on tehnyt loistavaa työtä kokonaisvaltaisesti muuttaen elämäntapojaan syömisen ja liikunnan suhteen. Vuoden aikana hän on pudottanut 5 kg painoaan. Kuinka moni tyytyy tähän? Villi veikkaus, että haluat lukea niitä juttuja, joissa 5 kg lähtee viikossa. Juuri sen vuoksi tulet epäonnistumaan yhä uudestaan ja uudestaan.

      Minä suosittelen kaikille ensin lääkärissä käyntiä. On hyvä tietää onko korkea verensokeri, alkava tai jo oleva diabetes tai metabolinen oireyhtymä kaikessa kukoistuksessaan.

      https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00045

      Lääkäriä ennen kannattaa pitää ruokapäiväkirjaa. Tämä on ikävä toimenpide, sillä se pakottaa rehellisyyteen. Itse tappelin vastaan, ja tappelen toisinaan vieläkin, kaikin mahdollisin tekosyin. Kun käsien hermovauriot estivät kirjoittamisen, ravitsemusterapeutti pilasi koko jutun vaatimalla valokuvat syömisistäni. Syömishäiriöklinikalla edellytettiin sitoutuminen toimenpiteisiin varsin suorasukaisesti sanomalla, että tuolla on ovi jos ei halua tehdä kuten ohjeet edellyttävät. Jonot ovat pitkät ja tulijoita on, on siis väärin kiukutella hoito-ohjeita vastaan. Eräällä henkilöllä oli ongelmia lounaan syömisen kanssa työpaikallaan. Oli sitä sun tätä syytä ja häiriötä muiden ihmisten toimesta, mikä esti lounaan syömisen. Viimein psykiatrian erikoislääkäri sanoi: “Otat evääsi ja menet WC-pöntölle istumaan ja syömään. Ovi lukkoon. Ei taatusti tule keskeytyksiä.” Viikon kuluttua henkilö kertoi tehneensä näin, ja siitä pitäen hänkin sai lounaan syötyä.

      • Tämä on yksi tärkeimmistä toimenpiteistä

      Minä kirjoittelen nyt pienissä osissa tätä juttuani muutoksesta, sillä fakta on myös, ettei ihminen jaksa keskittyä liian pitkiin kirjoituksiin. Päätän tämän ensimmäisen osan tähän ja ne, jotka haluavat jotain tehdä itsensä hyväksi saavat pari kotitehtävää:

      1. Pidä ruokapäiväkirjaa joko vihkoon tai kuvaa syömisesi.
      2. Mieti mitä haluat muuttaa ja kirjoita se ylös.
      3. Mikäli voit käyttää kynää hanki vihko ja/tai kalenteri.

      Voimia!

      Kultaisia teitä kotiin

      Päätin Malagan kohdalla jatkaa rantatietä kohti pohjoista. Vaikka oli aamuruuhkan aika oli sunnuntailiikenne. Jonkin aikaa ajettuani olin tiellä yksin, pari autoa tuli vastaan. Alkoi nousuosuus ja kauhukseni näin edessä kuorma-auton, jonka puisten laitojen rakosista yrittivät siat työntyä läpi. Rukoilin, että Pandassa riittää voimaa ohittaa tuo kuljetus nousussa. Hetken olin rinnalla ja kuulin eläinten kirkumisen ja näin niiden katseet. Loppuelämän muisto, jota en olisi halunnut. Päätökseni olla syömättä eläimiä sai vahvistusta ja toivoin, että en enää näkisi matkallani noita kuljetuksia. Turha toive, Euroopan tyhjillä teillä niitä riitti neljäntuhannen viidensadan kilometrin matkalle useita – myös koiria. Unkarilaiset eläinsuojeluystäväni käräyttivät kuvaamani kuljetuksen viranomaisille. Se oli täysin laiton kuljetus matkalla Espanjasta johonkin. Minä kuvasin sitä aamulla varhain salaa autosta, kun heräsin koirien meteliin. Näitä ”resque” -koiria varastetaan ja tuotetaan kenneleissä ”pelastettaviksi”. Kaikilla on ”tarina”, joka vetoaa ottajiinsa. Mitä enemmän niitä otetaan, sitä enemmän näitä autoja ajaa täysillä lasteilla ympäri maailman teitä. Osa tätä loistavaa markkinoiden maailmaa.

      • Rantatiellä
      • Välimeri
      • Eivät päässeet ulos eivätkä saaneet vettä
      • Koiria auto täynnä jossain Saksassa

      Olin varautunut ajamaan Helsinkiin Haaparannan kautta, sillä tietoa sallitaanko ylitykset ei vielä lähtiessä ollut. Olin hankkinut Pandaan uudet kitkarenkaat, koska kelit pohjoisessa olivat edelleen talviset. Olin tehnyt Coinissa vuokrasopimuksen asunnosta sähköisesti. Kuin ihmeen kaupalla sain kodin samasta rapusta mistä lähdinkin, asunto A2 vaihtui A4:ään. Olin ottanut yhteyttä myös Suomen lähetystöihin Madridissa, Pariisissa, Berliinissä, Kööpenhaminassa ja Tukholmassa. Minulla oli koko matkan ajan ajantasainen tieto tilanteesta rajoilla ja maiden sisällä. Erikoisen hyvää huolenpitoa sain Berliinistä, josta minuun oltiin yhteydessä puhelimitse. Koko kevään ajan Suomen ulkoministeriön toimipisteet pitivät huolta meistä, jotka olimme tehneet pyydetyn matkustusilmoituksen viimeistään pandemian alettua. Tiedän ulkoministeri Haaviston antaneen ohjeet jokaisen ulkomailla olevan suomalaisen huolenpidosta, jonka virkailijat hoitivat erinomaisesti. Kiitos Pekka Haavisto!!

      Espanja on suuri maa ja ensimmäisenä päivänä pääsin melkein Barcelonaan. Minusta kauneinta Espanjaa oli karu Murcian alue. Siitä tuli mieleeni Pohjois-Afrikan hiekka- ja vuoristoaavikot, joista pidän todella paljon. Ei juuri vihreää näy, mutta eri sävyistä ruskeaa kyllä.

      Ranska oli yhtä tyhjä kuin Espanja. Tajusin, että sain kokea jotain todella ainutlaatuista, tyhjät moottoritiet läpi Euroopan. Tyhjä Saksa tuntui todella oudolta, sillä se ei normaalisti ole koskaan ollut tyhjä mihinkään aikaan vuodesta, viikosta tai vuorokaudesta. Jossain vaiheessa tuli tieto, että matkustajia otetaan jälleen 14.5. lautoille. Soitin Finnlinesille kysyäkseni paikkaa Travemundesta Helsinkiin, mutta tonnin halusivat rahaa, joten päätin ajaa Tukholmaan. Sieltä pääsisimme Turkuun ensimmäisellä mahdollisella Viking linen laivalla hintaan 99 euroa. 

      Matka sujui erinomaisesti Pandassa nukkuen. Vuosien kokemuksella olin varustautunut puristussukilla ja Tarjalta saamani kipulääkkeet auttoivat öiden yli. Rekkoja oli Saksasta eteenpäin normaalisti. Kauppa käy pandemiasta huolimatta, ja tavaran on liikuttava. Nuo autot ajavat ruokaa pöytiin sekä tarpeellista ja tarpeetonta tavaraa muihin tarpeisiimme. Mieleen tuli jälleen kerran, kuinka kovaa duunia tuo rekkakuskien homma onkaan. Pitkiä matkoja kaukana kotoa ja huonolla palkalla. Käsittääkseni tuo ala on yksi niistä “riistoaloista”, joissa käytetään hyväksi köyhiä ihmisiä maista, joissa minkäänlainen lainsäädäntö ei turvaa heidän, eikä muidenkaan ihmisten minimipalkkoja. Markkinatalous takaa eläinten, mutta myös ihmisten huono-osaisuutta. Ja kyllä, meillä Suomessa on samaa hyväksikäyttöä. Minä en kuulu niihin autoilijoihin, jotka kiroilevat venäläisiä, puolalaisia, romanialaisia tai minkään maalaisia rekkakuskeja tai rekkoja. 

      Espanjassa, Ranskassa ja Saksassa kaikki käyttivät mukisematta maskeja. Arvostin kovasti sitä, että kaikki kokivat yhteiseksi vakavan asian ja toimivat sen mukaisesti. Oli maskeista sitten hyötyä tai ei, niin varmaa on, ettei niistä haittaakaan ole. Kun lähtömaassa oli varsin vakava tilanne, ja kuolinkellot soivat jatkuvasti, en ymmärtänyt “oikeuksien” ja “vapauksien” puolustajia lainkaan niiltä osin, jotka koskivat maskisuosituksia tai -pakkoa. Mitähän ne ihmiset tekisivät sodan puhjetessa? Huutaisivat oikeuksiaan ja vapauksiaan rajoitusten suhteen. Mutta, ihminen on mikä on, ja suurin osa nykyporukkaa ei ole sotaa kokenut, joten on varaa olla hyvinkin itsekäs kun ei muusta tiedä. 

      • Yksinkertaiset ohjeet, jotka kaikki ymmärsivät

      Tanskaan ajaessani alkoi olla jo enemmän liikennettä. Rajatarkastus oli tarkempi kuin oli ollut muilla rajoilla. Passista syötettiin tiedot koneelle ja hiukan kesti, että sain luvan jatkaa matkaa. Ajoin lähimpään Lidliin ostamaan ruokaa, mutta siellä oli niin paljon ihmisiä, että jatkoin matkaa. Pysähdyin eräälle isommalle levähdyspaikalle, josta sain syötävää ja päätin jäädä sinne myös yöksi. Kävelimme Aishan kanssa kunnollisen lenkin, mutta sään muuttuessa kylmäksi ja sateiseksi varsin nopeasti, kaivauduimme peittojen alle pienessä Pandassa. Välillä heräsin kylmyyteen ja käynnistin auton, mutta hyvin meni yö kelin surkeudesta huolimatta.

      • Ihana Tanska
      • Pohjolan kevät
      • Ihmisiä oli viettämässä vapaa-aikaa

      Ylittäessäni juuri Ruotsin rajaa sillalla, sain viestin lapsuudenystävältä, joka asuu Tanskassa matkan varrella. Kahvihetki siirtyi tulevaisuuteen, toivottavasti se vielä joskus toteutuu. Ranskassakin jouduin ohittamaan ystäväni muutaman kymmenen kilometrin päästä, sillä päätieltä ei ollut lupa poiketa mihinkään. Onneksi some mahdollistaa yhteydet vaivattomasti.

      Ruotsiin ajaessani oli rajalla myös kunnollinen tarkastus. Näin niitä rosvoja saadaan kiinni, kun viranomaiset tekevät työnsä ja ovat tarkkoja. Arvostan suuresti. Sitten halki Ruotsin tiellä, joka on tylsimpiä koko Euroopassa. Tyhjää oli jälleen, mutta siellä ei koskaan minun ajaessani ole milloinkaan ollut ruuhkaista. Tukholmaan tullessa ajoin tunneleissa harhaan hetkeksi. Googlen täti ei saanut ohjattua, sillä yhteys katosi pitkissä tunneleissa. Löysin lopulta ulos, ja satama löytyi tunneleista huolimatta omalla suuntavaistolla. 

      • Järvien kohdalla on kauniit maisemat
      • Täällä yövyimme
      • Vänern

      Jouduin odottelemaan satamassa vuorokauden verran, sillä hidastelusta huolimatta olin ajoissa. Katselin vierestä ohi ajavia busseja, jotka iltapäiväruuhkassa olivat aivan täyteen ahdettuja. Maskeja ei näkynyt kenelläkään Tukholmassa, mutta matkalla bensiksillä käydessä niitä ihmisillä kyllä oli. Aamupäivällä kävin kaupassa, ja siellä oli lähes kaikilla, olivat suurin osa ikäihmisiä.

      • Tukholman satamassa
      • Tukholma

        Suomalaisia matkailuautoja tuli viimein satamaan myös. Olivat tulossa Espanjasta ja poikenneet Upsalassa eläinlääkärillä hakemassa matokuurit ja leimat koirien passeihin. Kun asetuimme jonoon, sain kunnian ajaa ensimmäiseksi. Autokuntien miehet olivat selkeästi ihmeissään, että olinko todella ajanut Pandalla neljätuhatta viisisataa kilometriä. Olinhan minä, ihan paras auto meidän tarpeisiin. Jos voittaisin lotossa ostaisin nelivetoisen Pandan, ihania. 

        • Ekana jonossa
        • Sieltä se saapuu – meidän laiva
        • Aina on tilaa Pandalle

        Laivaan ajaessa jouduin toteamaan, että se oli aivan täpötäynnä. Hytit oli siivouksen jäljiltä sinetöity. Ainoa asia mikä oli huonosti hoidettu oli ruokailu. Kunnollista ruokaa ei ollut saatavilla lainkaan. Järsin siis näkkileipää ja söin banaaneja edelleen. Suihku ja sänky olivat kyllä luksusta reilun viikon autossa olon jälkeen. Uni ei tullut silmään, ehkä jännitys vei veronsa. Ihminen on toisinaan stressaantunut, vaikka ei siltä tuntuisikaan, ja minä olin taatusti ollut stressaantunut koko matkan ja olisin sitä perille saakka. Stressi on stressi, vaikka se olisi seurausta hyvistä asioista.

        • Luonto-ohjelmia katsellessa
        • mainostauko
        • ja ohjelma jatkuu
        • Maarianhaminassa

        Kun sitten ajoin lautalta ulos Turun satamassa, tuli itku pelkästä ilosta ja jännityksen laukeamisesta. Myös Aisha oli riemuissaan. Uskon, että se reagoi omaan mielentilaani, mutta myös tuttuihin hajuihin. Jokaisessa maassa on oma bakteerikantansa ja eläimelle tutut ominaishajut, näin minulle kertoi aikanaan meidän eläinlääkäri Chris. Nyt saatoin sen havaita omin silmin.

        Satamassa oli vastassa rajavartiolaitos, joka oli katsovinaan passiani. Siis ei kunnolla edes avannut sitä. Tulli ei ollut paikalla lainkaan, joten Aishan passia ei kukaan halunnut tarkastaa. Se siitä “nyt on tarkat seurannat rajoilla” uutisesta. 

        Sataakahtakymppiä ajoin tyhjällä moottoritiellä kohti stadia. Ensimmäiseksi oli ilo ajaa viemään tuliaiset Eiraan Kristiinalle ja Jukalle. Vieläkin tulee kyyneleet silmiin, kun muistelee sitä onnen tunnetta tärkeiden ihmisten tapaamisesta pitkän matkan jälkeen. Ystäväni oli rukoillut minulle ennen Coinista lähtöä “kultaisia teitä” kotiin ajaessa, ja ne olin saanut. Yhdeksän kuukauden, yhteensä kymmenen tuhannen kilometrin, jälkeen olimme jälleen kotona ja kurvatessani illan hämärissä tuuliseen Tervasaareen, ei koirankaan riemulla ollut rajoja. Se juoksi hulluna yksinään ympäri pimeää puistoa. Olimme jälleen kotona.

        • Tervasaaressa
        • Kotikatu
        • Kotitalo
        • Iso kirkko

        Olen tyytyväinen, että lähdin matkaan. Mikään ei opeta ihmistä yhtä tehokkaasti, kun luopuminen tavarasta ja lähteminen muille maille. Turha tyytymättömyys, kaikkinainen valittaminen ja olosuhteiden syyttely katoaa kummasti. Lisäksi oppii itsestään uusia asioita. Mikä todella on arvokasta, mistä pitää, ja minkä suhteen on syytä muuttaa suuntaa. Voi huomata, että on ollut vääriä luuloja itsestä ja muista. Kiitollisuus omastaan kasvaa, kun käy katsomassa arkea muissa maissa ja yhteisöissä.

        Tätä kirjoittaessani eletään tammikuun seitsemättä ja joudun toteamaan, että pidän talvesta. Luulin, etten pidä. En edelleenkään halua pohjoiseen, mutta kylmä ilma, lumi, jäätävä tuuli ja hämäryys ovat aika ihania. Päivien pidentyminen alkaa kohta edetä vauhdilla ja tuota pikaa on jälleen kesä. Kaupunki rakennuksineen, katuineen ja ihmisineen on minun paikkani, se paikka missä olen onnellinen. Luksusta on kokea välillä muuta ja palata jälleen sydämen paikkaan. Olen etuoikeutettu.

        KIITOS!

        Onnellinen mä!

        Eilen ilmestyi uusi ET, jossa on juttu minusta. Tänä aamuna päätin lähteä vuoden viimeisen päivän kunniaksi kirjoittamaan blogia trendikkäästi keskustan kahvilaan. Paikaksi valikoitui kantapaikka Robert’s Coffee Stockan alakerrassa. Aloitan kuitenkin tämän päiväisen tarinani aivan alusta.

        Aamulla normaaliin tapaan Aleksanterinkadun Elixiaan kello 6, jossa poljin kuntopyörällä ensin tunnin kovilla vastuksilla ja siihen päälle reisilihastreenit. Sitten kotiin Liisankadun K-kaupan kautta, jossa tapasin molemmat läheisiksi tulleet kaupantädit Katrin ja Metten. Kotiin puurolle ja kahville ja sitten stadille takaisin. Pihalla tapasin naapurini Petterin, jolta sain lahjaksi lausuttuna runon. Upea! Kiitos!

        • Kunnon treenistä tulee hiki
        • Alexium
        • Matkalla stadille

        Herkun portailla tapasin uimakaverini Marjan. Upea juttu, sillä emme ole aikoihin tavanneet sattuneista syistä. Sitten hain lehden Akateemisesta, kuppilaan, kone auki ja lukemaan juttua. Pääsin melkein loppuun, kun kohotin katseeni ja kukapas se siinä. Toimittaja Ulla Janhonen, joka on jutun minusta tehnyt, seisoi edessäni hymyilevänä. Taas paransimme maailmaa hetken. Hän teki perusteellista työtä tarinani kanssa, yksi tapaaminen ei riittänyt. Olen kiitollinen siitä, että tulin kuulluksi haluamallani tavalla. Aluksi minulta pyydettiin juttua lihavuusleikkauksesta, mutta en halunnut siihen ryhtyä, sillä leikkaus on pienen pieni osa toipumista. Siitä ei ole mitään apua, jos en käsittele syitä, jotka pakonomaiseen syömiseen ja lihavuuteen ovat johtaneet. Ulla teki hyvää työtä ja Päivi Ristell otti hienot kuvat. 

        • Ulla Janhonen, joka teki upean jutun
        • Mun maisema ❤
        • Tervetuloa, jos olet lähettyvillä, huippu sali

        Omat motiivini tässä liittyvät vielä kärsivien auttamiseen. Jos yksikin saa avun minun tarinastani olen onnellinen. Minuun saa olla yhteydessä, jos haluaa pohtia omaa tilannettaan jonkun kanssa – täällä olen!

        Tämä vuosi 2020 on ollut yksi elämäni parhaista. Olen kiitollinen kaikista ihmisistä, jotka ovat minua tukeneet tavalla tai toisella. Olen kiitollinen terveydenhuollolle, joka on antanut minulle vielä yhden elämän. Minut pelastanut lääkäri näyttää olevan nykyään Mehiläisessä, annan yksityisviestillä nimen. Hän ei antanut mahdollisuutta helppoon ratkaisuun pilleripurkin avulla, vaan laittoi minut kantamaan vastuun terveydestäni. Olen ikuisesti kiitollinen siitä! Olen syvästi kiitollinen koiralleni Aishalle, joka jakaa arjen kanssani. Yksinäisinä epätoivon ja masennusten hetkinä, se on vierellä lohduttamassa. Olen myös syvästi kiitollinen sinusta, joka luet tätä. En olisi koskaan uskonut, kuinka suuri voima on somella ja muilla modernin maailman kanavilla tässä ajassa.

        Tarinani alkaa 1950-luvulta blogilla nimeltä “Olipa kerran mä”. Sieltä löytyy maaperä, jossa sairastuin, mutta myös niitä voimavaroja, jotka ovat auttaneet toipumisesta. Toivottavasti tästä kaikesta on sinulle iloa ja hyötyä.

        Hyvää ja siunattua Uutta Vuotta 2021!

        • Mä

        Joulujuttuja

        On jouluaaton aatto. Kaikista omavoimaisista ponnisteluista huolimatta apeus ja yksinäisyys valtaa jälleen mielen. Tämä on minun joulumieleni, jota en millään tunnu saavan muutettua muuksi. Nyt sen aion hyväksyä, ja antaa tunteiden tulla. En kuuntele minkäänlaista mediaa, josta tuutin täydeltä korostetaan joulun ajan yksinäisyyttä. Yksinäiset sitä ja yksinäiset tätä. Mitä jos kerrankin oltaisiin jankuttamatta asiaa ja keskityttäisiin Joulun varsinaiseen asiaan. Ja en tarkoita nyt ruokaa, juomaa, tavaroita, valoja enkä kimallusta vaan sitä todellista lahjaa, joka vie yksinäisyyden mennessään.

        Jouluna juhlitaan kristillisen perinteen mukaisesti Jumalan syntymistä ihmiseksi. Luukkaan evankeliumin toisessa luvussa kerrotaan, kuinka Jeesus syntyi talliin eläinten ympäröimänä. Jumala syntyi ihmiseksi, ettei meistä yksikään joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän. Jeesus syntyi meitä ihmisiä varten, jos sitä haluaisimme, sillä me tarvitsemme häntä. Uskomme ja yhteytemme tähän mysteeriin on lahja, jokaisella omanlaisensa ja henkilökohtainen. Jouluna syystä tai toisesta mieli herkistyy myös monella, joka ei koe kristillistä sanomaa omakseen, mutta jotain suurempaa kuitenkin. Joulun lahja on meillä jokaisena elämämme päivänä, mutta kuinka ihmeessä se ilmenee arjessamme? Hyvinä aikoina on helppo kiittää Jumalaa tai elämää, mutta masennuksen, surun ja ahdingon keskellä ei tahdo nähdä eikä kuulla Jumalaa eikä mitään muutakaan – ihmisen mieli kääntyy sisälle omaan itseensä.

        Mietin tätä erityislaatuisen vuoden 2020 joulua kuntosalilla pyörää polkiessani, samalla kuunnellen radio Nostalgiaa. Melkein jokaisena aamuna tulee joku Simon & Garfunkelin kappale, useimmiten Mrs. Robinson tai Bridge Over Troubled Water. Kaverit ovat tehneet mielestäni eräitä hienoimpia hengellisiä biisejä kautta aikojen. Mrs. Robinsonille kerrotaan, että Jeesus rakastaa häntä enemmän kuin hän koskaan tulee tietämään, ja että taivaassa pidetään paikkaa niille, jotka rukoilevat. Silta yli synkän virran on Jumalan puhetta ihmiselle ahdingossa, yksinäisyydessä, vaikeina aikoina. Hän lupaa kuivata kyyneleet ja on siltana yli sen synkän virran, varjellen ja lohduttaen jokaisella hetkellä. Jumala myös lupaa parempia aikoja, että unelmat vielä toteutuvat. Yksinäisyydessä ilman ystävää hän on aivan takanasi, tai rinnallasi, kulkien kanssasi. Sitä varten Jeesus syntyi – meitä jokaista varten, jokaiseen hetkeen elämässämme.

        Evankeliumitekstejä on luettu ja tulkittu jokaisena jouluna pari tuhatta vuotta, mutta usein ilman konkreettista esimerkkiä elävästä elämästä. Tarinat vaikuttavat pelkältä sanahelinältä, joiden vuorosanat osataan ulkoa. Tähti tuikkii taivaalla, ohjaten lahjoja tuovat tietäjät paikalle, ja enkelit laulavat ylistyslauluja. Seimessä makaa vastasyntynyt Jeesus. Tekstit virittävät meidät joulun tunnelmaan, mutta mikä on se todellinen lahja? Kuinka saan sen lahjan vastaanottaa jokaisena elämäni päivänä?

        Kevyt tömähdys kuului katolta ja Aisha nosti päätään kuullostellen mitä tapahtuu. Olimme tulleet Coiniin edellisenä päivänä ja olimme vielä matkasta uupuneita. Löhöilimme takkahuoneen sohvalla, jossa oli lasiovet patiolle. Hetken kuluttua kaunis valkoinen kissa tuli oville. Se istui katsomaan sisälle, sillä lasi heijasti siten, ettei se nähnyt meitä. Vasta Aishan hypättyä oville, se väistyi kauemmas ja hetken mietittyään jatkoi matkaansa. Meillä oli kissoja, paremmin ei voisi asiat olla.

        Niitä liikkui ympäristössä useampia ja selkeästi asukkaat ruokkivat niitä. Ne olivat myös hyötyeläimiä, jotka pitivät pikkueläimien populaatiot kurissa. Rinteellä muutaman kymmenen metrin päässä oli eläinsuoja, jossa varmasti riitti syötävää niille. Meidän vuokraisännät olivat kirjoittaneet ohjeita, joissa varoitettiin pitämästä yläkerran ikkunoita auki, etteivät kissat tule sisälle, ja ettei niitä saa ruokkia, koska niissä on kirppuja ja muita loisia, jotka tarttuvat ihmisiin. Tyydyimme aluksi ainoastaan ihailemaan niitä.

        Vähitellen aloin ymmärtää, että niillä oli tarkat reviirirajat. Urokset liikkuivat laajalla alueella, mutta naaraat pysyttelivät samassa paikassa. Meidän talon “omisti” valkoinen uros, jonka nimeksi tuli Tyyppi. Kun se liikkui katolla ja patiolla, muut kissat väistivät. Muita olivat, ilmeisesti sen jälkeläinen, Ollitaalasmaa, suuri uros Mutanttininja sekä naapurin pikimusta keltasilmäinen nuori naaras Berlin, joka oli kotikissa. Kadulla asui naapurin isännän ruokkima valkoinen naaras  Sinisilmä, pensaissa valkoinen naaras Arkajalka, rauniotalossa, numerossa 29 nuori valkoinen Anni sekä numerossa 27 harmaaraidallinen kotikissa, joka vartioi omalta pihaltaan katua liikkuen harvoin meidän tontille. Muutaman viikon Sinisilmän kanssa liikkui alle vuoden ikäinen mustavalkoinen poikanen, mutta eräänä päivänä se oli kadonnut eikä sitä näkynyt enää koskaan.

        • Anni
        • Anni
        • Ollitaalasmaa
        • Mutanttininja
        • Ollitaalasmaa ja poikanen
        • Mutanttininja
        • Näistä olisi tullut kavereita
        • Sinisilmä ja poikanen

        Kissoilla vaikutti olevan oma aikataulunsa. Sinisilmä oli aamulla paikalla kellon tarkasti, sillä naapuri heitteli sille aamiaispöydästä syötävää. Aishan kanssa lenkille lähtiessäni laitoin sille kadulle jotain koiran evästä, mutta koskaan se ei syönyt mitään laittamaani. Vettä laitoin patiolle astioihin, että saavat juoda. En nähnyt naaraita meidän katolla sen enempää kuin patiollakaan. 

        • Sinisilmä
        • Naapurin kotikissa

        Joskus tammikuussa alkoi koti-ikävä vaivaamaan aika ajoin. Lähinnä tuhansien kilometrien välimatka poikiini alkoi tuntua raskaalta, mutta kissojen läsnäolo lievitti ikävää. Ne tuntuivat hyväksyneen meidät taloonsa ja kävivät päivisinkin pitämässä seuraa meille.

        Kevään edetessä alkoi kissojen kiimat ja Tyyppi joutui moniin tappeluihin Lopulta se sai iskun korvaansa siten, että se halkesi lähes kahtia. Korvassa oli jonkin aikaa paksu rupi, mutta se parani yllättävän hyvin. Korva jäi kuitenkin roikkumaan hieman alemmaksi kuin sen toinen korva. Sillä oli myös ongelmia silmien kanssa, ja se oli selkeästi täynnä sisäloisia laihtuen vähitellen kurjan näköiseksi. Se vaikutti vakavalta, ja joskus ajattelin sen kantavan suurta huolten taakkaa ruumiin kipujen lisäksi. Villin eläimen elämä on raskasta työtä.

        • Vihollinen
        • Arkajalka
        • Sinisilmän vakiopaikka
        • Arkajalka
        • Vierailija joen varrelta

        Ollitaalasmaa eli vielä huoletonta ja iloista elämää. Tuntui, että sen ainoa huoli oli, ettei jää kiinni patiolla hengailuista. Se lähti salamana kun kuuli Tyypin loikkaavan katolle. Se oli myös todella utelias ja kurkisteli usein katolta, mitä me puuhailimme. Aisha olisi halunnut leikkiä sen kanssa, ja katti juoksuttikin sitä juoksemalla räystäällä edestakaisin. Molemmilla näytti olevan hauskaa, ja Aisha yritti monesti elehtiä leikkiin kutsulla, mutta kissa ei ottanut riskiä. Leikki kuitenkin loppui heti, jos se huomasi minun tarkkailevan. Pysyin siis sisällä, kun juoksuleikki alkoi. Aishan yksinäisyys puristi rintaani enemmän kuin omani, sillä koira ei voinut tavata kavereitaan somessa eikä soitella puhelimella. 

        • Ollitaalasmaa

        Mutanttininja oli kolme kertaa suurempi kuin muut urokset. Se oli luonteeltaan hyväntahtoinen ja lempeä, mutta epäluuloinen meitä mamuja kohtaan. Se oli paikalla myös harvemmin. Olimme kerran illansuussa Aishan kanssa joen toisella puolella koulun parkkipaikalla, josta näki Julio Romero de Torresin, sen talot ja takana olevan vuorenrinteen. Mutanttininja juoksi rinnettä alas, hyppäsi meidän katolle ja sieltä suoraan naapurin isännän syliin. Nämä puolivillit kissat tuntuivat rakastavan tuota miestä. Kun hän kulki koiransa kanssa pitkin katua, kissat kulkivat mukana. Mutanttininja ja Sinisilmä heittäytyivät usein selälleen niin, että mies sai rapsuttaa niiden vatsaa. 

        • Mutanttininja

        Alussa pieni mustavalkoinen hyppäsi puuhun, kun me ohitimme sen, mutta Sinisilmä ei väistänyt paikaltaan. Ilmeisesti se totesi heti alussa, ettei meistä ole haittaa, sillä minä en koskaan ole tuntenut tarvetta tyrkyttää itseäni eläimille, ja pidin myös huolen siitä, ettei Aisha päässyt liian lähelle. Vähitellen pikkuinen tuli tervehtimään Aishaa. Voi miten koira olisi halunnut leikkiä sen kanssa. Tuolla hetkellä ymmärsin syvästi, miten yksinäiseksi Aishan elämä oli muuttunut. 

        Nuori Anni ja Ollitaalasmaa leikkivät usein rinteellä keittiön ikkunan takana. Niillä oli aikuisen kissan elämä vasta alkamassa, leikki kuuluu eläimilläkin nuoruuteen. Turkit olivat kirkkaan valkoiset ja puhtaat. Myöhemmin nekin saisivat kokea elämän mukanaan tuomat vaikeudet.

        • Anni ja Ollitaalasmaa

          Kerran Tyyppi joutui katolla tappeluun vieraan tunkeilijan kanssa, ja se putosi rotkoon. Kuin ihmeen kaupalla kissa selvisi pudotuksesta kivikkoon. Päivisin se kuitenkin näytti toipuvan katolla loikoillen ja lopulta Aishan pehmeällä pedillä nukkuen. 

        • Tyyppi
        • Tyyppi
        • Tyyppi
        • Tyyppi
        • Tyyppi
        • Tyyppi

        Valkoisista Sinisilmällä oli selkeästi heikentynyt kuulo. Jos tulimme sen selän takaa, se säpsähti meitä yllättyen, kun olimme päässeet liian lähelle. Siksi se varmasti oleskeli aina aidan vieressä siten, että näki kaikkiin suuntiin, eikä selän takaa tullut kukaan. Kuulo-ongelmat liittyvät geeniin, joka liittyy valkoiseen väriin ja sinisilmäisyyteen. Luulen, ettei täysin kuuro yksilö voi selviytyä niissä oloissa, ellei se ole jonkun lemmikki. 

        • Sinisilmä
        • Sinisilmä
        • Sinisilmä

        Niin kului päivät ja viikot. Kävelimme ahkerasti Aishan kanssa ja tutuiksi tulivat myös muut alueen kissat. Niillä oli jokaisella omat alueensa. Koulun takana olevilla roskalaatikoilla asuvat kissat vaihtuivat, sillä usein ne kuolivat, ilmeisesti olivat syöneet myrkkyyn kuolleen rotan. Riipaisevaa oli nähdä kadun laidassa kuolleita kissoja, enkä muuta voinut kun rukoilla niiden puolesta, että saivat lähteä ilman kärsimystä.

         Sitten iski Korona. Perjantaina 13.3. iltapäivällä tuli pääministerin ilmoitus maan sulkeutumisesta. Voimaan astuu ulkonaliikkumiskielto, joka tarkoitti juuri sitä. Ulkona sai liikkua ainoastaan kauppaan, apteekkiin ja bensa-asemalle. Muuhun liikkumiseen oli oltava kirjallinen lupa. Koiran kanssa sai Coinissa liikkua 100 metriä ovelta. Kun menin lauantaina aamulla kaupan jonoon jo ennen aukeamista, ihmiset olivat valmiina kasvot suojattuna, minullakin oli putkipipo. Varsinainen ulkonaliikkumiskielto tuli voimaan vasta maanantaiaamuna, sillä Espanjassakin oli saatava parlamentin hyväksyntä sulkutoimille, ja parlamentti saatiin koolle vasta sunnuntai-illaksi päättämään asiasta. Jonossa seistessäni mietin mitähän tästä kaikesta lopulta seuraa. 

        Kaupassa, lastatessani vesikanistereita kärryyn, katseeni osui kissan ruokiin. Silloin päätin, että nyt alkaa kissojen ruokkiminen ja varsinkin niiden madottaminen. Latasin kärryn täyteen märkäruokaa, kuivaruokaa ja herkkutikkuja. Matolääkettä minulla oli Aishalle purutabletteina, ja järkeilin, että ne varmasti maistuvat kissallekin. Eihän se elukka erota onko lihan makuinen pilleri tarkoitettu kissalle vai koiralle. No, siitä en tiedä mitä ne loppujen lopuksi tajuavat, mutta madotus ei sujunut ollenkaan suunnitelmieni mukaisesti.

        Minulla ei ollut aavistustakaan paljonko yksi kissa syö, joten laitoin lautasen täyteen reunoja myöten. Ensimmäisinä iltoina en vielä laittanut matolääkettä. Sijoitin lautasen siten, että voimme Aishan kanssa seurata niitä makuuhuoneen sängyllä loikoillen. Lasiovien läpi saatoin kuvata ilman, että ne huomaavat mitään. Tyyppi oli ensimmäisenä paikalla ja kiersi epäilevästi lautasen. Haisteli kaula pitkänä ja meni menojaan. Muita ei näkynyt, mutta aamulla lautanen oli tyhjä. Vähitellen ne alkoivat syömään heti tultuaan. Kello kuusi vakiintui niiden saapumisajaksi, ja mikäli Tyyppi ei ollut ensimmäisenä, tuli Ollitaalasmaa ja kolmantena järjestyksessä oli Mutanttininja. Ne tiesivät kuka oli tulossa, sillä Tyypin saapuessa Ollitaalasmaa luikki matkoihinsa, mutta Mutanttininja jäi katolle odottelemaan vuoroaan, Ollitaalasmaan syödessä rauhassa loppuun.

        • Tyyppi
        • Ollitaalasmaa

        Sitten alkoi madotus. Syvää halveksuntaa osoittaen Tyyppi haistoi lautasta, käveli jäykin jaloin pation toiseen päähän laittamaan merkkinsä jukkapalmun juurelle ja jatkoi matkaansa. Ollitaalasmaa toimi samoin. Ainoastaan Mutanttininja nuolaisi pari kertaa ruokaa, mutta häipyi sitten sekin.

        Seuraavana päivänä ajoin katsomaan olisiko eläinlääkäri auki ja olihan se. Ostin kissan matolääkkeitä ja englantilainen nainen, eläinsuojeluaktiiveja, sanoi niiden syövän sen kyllä, jos piilotan sen ruokaan. Eivät syöneet. Tyyppi alkoi olla jo todella laiha ja turkki näytti pahalta. Saattoi sillä olla toki muutakin vaivaa, mutta loisia joka tapauksessa. En voinut asialle mitään. Se eläisi sen ajan, joka oli sille tarkoitettu ja minun osani oli rukoilla armeliasta loppua. 

        Ilokseni huomasin, että Tyyppi alkoi nukkumaan Aishan pehmeällä pedillä. Hieman luxusta sen runnellulle ruumiille. Aamuisin, herätessäni aikaisin, huomasin sen nukkuvan lasiovien vieressä syvässä unessa, se ei herännyt valoihin. Yritin hiippailla mahdollisimman hiljaa, ettei se häiriintyisi. Oli kylmää ja sateista, joten katoksen alla oleva paksu peti varmasti myös lämmitti. Ajan kuluessa se tuli toisinaan iltapäivisinkin hetkeksi nukkumaan ja silloin me pysyimme sisällä.

        Sinisilmä oli kantava, sen olivat astuneet ainakin Tyyppi ja Mutanttininja, mutta todennäköisesti myös muut. En halunnut nähdä sen pentuja enkä niiden kohtaloa. 

        Niin kuluivat viikot. Päivisin seisoin patiolla tuolin päällä ihaillen kissoja katolla tai rinteellä sekä kadulla, ja iltaisin sängyllä lämpimien peittojen alla. Koulun vieressä olevalta kentältä katsottuna, ne olivat kuin pieniä valkoisia helmiä kulkiessaan vuoren rinteellä. Välimatka poikiin ja vallitseva tilanne aiheuttivat ikävää oloa. En pelännyt sairastumista, vaan enemmänkin kyseessä oli eksistentiaalinen tuhoutumisen pelko. Pelko siitä, etten pääse kotimaan multiin – Hietsuun – jos minun aikani koittaa. Päätös kotiinlähdöstä syntyi lopulta nopeasti. 

        • Tyyppi
        • Tyyppi

        Ajaessani Julio Romero de Torresilta tielle kohti Malagaa, sydän oli raskas, sillä kissat jäivät sinne. Jälleen kerran joudun luopumaan jostain rakkaasta, josta en olisi millään halunnut luopua. Elämä menee näin, ja siihen on tyytyminen. Kyyneleet valuivat pitkään, ja vasta Aishan tökättyä kuonollaan poskeeni, sain mieleni rauhoittumaan. 

        Kun nyt niitä muistelen, ymmärrän, että juuri ne olivat Jumalan silta yli koronakevään synkän virran kaukana kotoa. Ne olivat kuuden kuukauden ajan juuri sitä rakkautta, mistä evankeliumien tekstit kertovat – Jumalan rakkautta ihmistä kohtaan. Ne olivat pitäneet seuraa yksinäisinä hetkinä ja lohduttaneet mielen mustuessa. Ne tulivat paikalle juuri oikeilla hetkillä, viipyivät seuranani niin kauan kuin oli tarpeen, tuoden lohtua surulliseen mieleen ja ikävään. Uskon, että kerran saan vielä nuo kissani kohdata viimeisen sillan ylitettyäni. Siitä Joulun lapsi pitää huolen – sen Hän on luvannut. Siihen saakka ne ovat kiitoslistallani ja rukouksissani. Taivaassa pidetään paikkaa niille, jotka rukoilevat.

        Tämä on minun joulujuttuni ja -lahjani, joka on matkassani jokaisena päivänä jokaisella hetkellä.

        Siunattua Joulua sinulle.

          Taidetörppö Ateneumissa

          Museokortti on ihana keksintö. Se mahdollistaa alempien tuloluokkienkin taidemuseokäynnit. Se mahdollistaa myös Taidetörpön seikkailut korkeamman kulttuurin parissa siten, että voin oikeasti keskittyä näkemääni ja kokemaani.

          Ristin itseni kaikella rakkaudella Taidetörpöksi, sillä mitään en tiedä mistään, mikä koskee taidetta ja sen tekemistä. Olen kuluttaja, joka muodostaa mielipiteen jostain syystä tai ilman syytä. Luulen, että syyt ovat niin syvällä minussa, etten saa niitä sanoiksi, joten olkoon. Kaikkea maailmassa ei tarvitse selittää. 

          Tässä jaksossa vierailen Ateneumissa Enckellin näyttelyä ihmettelemässä. Sen verran olin ihmeissäni, että oli käytävä neljä kertaa ennen raporttia. Kolme käyntikerroista oli omia ja yksi kirjoituskurssin kanssa käyty. Jokaisella kerralla näin jotain uutta ja samalla jo näkemäni ja havaitsemani sai syvyyttä. 

            Ensimmäisen kerran saldo oli se, että toiset teokset ovat rumia, toiset eivät ole rumia ja sitten löytyi muutama todella kaunis. Alastomat kalvakat nuoret miehet, joita riitti useiden taulujen verran, olivat rumia. Mietin miksi, ja tulin siihen tulokseen, että teokset olivat niin värittömiä ja kalvakoita. Mieleeni tuli kuolema – elävät kuolleet. Jostain syystä en kuvannut näitä ollenkaan. Sen sijaan Kuoleman vaellus on hieno.

            • Kuoleman vaellus, 1896, vesiväri ja lyijykynä

            Asetelmat olivat mieleeni, samoin muotokuvat. Jokaisella kerralla pysähdyin kirkkotaiteen edessä ja aluksi osa oli mielestäni rumia. Sellainen oli Karkotus paratiisista, joka kuitenkin kolmannella käyntikerralla valikoitui kirjoitustehtävän teokseksi. Teologina sain siitä vaivatta saarnan aikaiseksi, ja varsinainen rumuus häipyi taustalle. Aatamin ja Eevan tunnetilat välittyvät teoksesta upeasti. Hylkäsin kuitenkin tekstini juuri sen saarnaluonteen takia. Ei avaudu itsellenikään mitä ajattelin näin tehdessäni. 

            • Kukkia, 1912-1913
            • Taiteilijan äiti, 1904
            • Albert Edelfelt, 1909
            • Kaloja, 1909
            • Siilakoita, 1904
            • Karkotus paratiisista, 1908

            Valitsin sen sijaan Kaisaniemi -teoksen. Lopulta minulla ei ollut mitään sanottavaa siitä, vaikka kuljen puistossa useita kertoja viikossa. Puistoteokset olivat kuitenkin mieleisiä. Kaikkein mieleenpainuvin teos oli kuitenkin Joulukuusi Kilossa. En ymmärrä miksi en yhdelläkään käyntikerralla ottanut siitä kuvaa. Kunhan ovet jälleen aukeavat museoihin, minä menen kuvaamaan Joulukuusen itselleni iloksi. Jos tuuri käy, siitä saattaa olla juliste museokaupassa.

            • Ylösnoussut Kristus kohtaa naiset erämaassa, 1901
            • Kansakoulu 1899
            • Getsemane, 1902
            • Narkissos, 1915
            • Sisäkuva suomalaisesta oopperasta, 1919
            • Puistokuva Kaisaniemestä, 1915

            Ateneumissa on niin paljon taidetta tarjolla, että vierailuni siellä jatkuvat.