addiktiot – Sari Kuoppala

Kolme vuotta myöhemmin

Hieman yli kolme vuotta on kulunut vatsalaukun ohitusleikkauksesta, jossa mahalaukusta jäi käyttöön 20-50 millilitran pussi, johon ohutsuoli yhdistettiin. Leikkaus siis ohitti mahalaukun ja pohjukaissuolen sekä noin 150 cm ohutsuolta. Leikkauksen jälkeen nälkä- ja janotuntemukset saattavat jäädä tilapäisesti pois. Tämän vuoksi on oltava säännölliset ruoka-ajat, ja nesteitä on pitänyt opetella juomaan säännöllisesti pitkin päivää. Mahalaukun ohitusleikkaus helpottaa refluksioiretta eli ruuan takaisinvirtausta ruokatorveen, joten se soveltuu hyvin myös potilaille, joilla on oireinen palleatyrä. Mahalaukun ohitusleikkaus muuttaa suolistohormonien eritystä. Tästä johtuen leikkaus hillitsee hyvin ruokahalua, mutta toisaalta voi herkästi aiheuttaa ruokailun jälkeisiä huonon olon tunteita eli niin sanottua dumpingia. Koska leikkauksessa ohitetaan osa ohutsuolesta, myös ruoan vitamiinien ja proteiinin imeytyminen vähenee.

Minulla on ilmeisesti koko prosessi sujunut hyvin, sillä vuosittaisissa kontrollilabroissa lähes kaikki arvot pysyvät viitearvojen keskellä. Leikkauksen jälkeen joutuu sitoutumaan vitamiini- ja ravinnelisiin loppuelämän ajaksi. Olen hankkinut kaikki valmisteet edullisimman hinnan mukaan Lidlistä. Kannoin purkit lääkärille, joka tarkasti pitoisuudet oikeiksi. Ainoa poikkeus on B12-vitamiini, jonka saan injektiona kolmen kuukauden välein. Sen saan apteekista reseptillä, ja pistoksen antaa terveyskeskuksessa hoitaja. Jostain syystä B12 ei imeytynyt tablettimuotoisena riittävästi. Vuosi sitten sain suosituksen aloittaa rautavalmisteen käyttö, sillä ikääntyminen heikentää raudan imeytymistä.

Fyysisesti voin siis erinomaisesti. Vaikea verenpainetauti sekä muut lihavuuteen liittyvät terveysongelmat ovat tiessään. Ainoastaan huono kolesteroli oli kohonnut lievästi, (pysyy kuitenkin viitearvojen sisällä) koska sorruin hetkeksi käyttämään maitoa, kermaa ja juustoa. Vaikutus huonoon suuntaan syntyy erittäin pienillä annoksilla, joten luovuin niistä kokonaan – jälleen kerran.

Ruoat maistuvat erilaisilta entiseen verrattuna. Herkut saattavat maistua pahalta ja entiset inhokit puolestaa hyviltä. Toisinaan on ajanjaksoja, jolloin mikään ruoka ei maistu. Kaupassa on hankala tehdä valintoja, mutta silti tämä tila tuntuu mukavalta vuosien ahmimisen jälkeen.

Psyykkinen puoli onkin sitten toinen juttu. Kuten aiemmin kirjoitin syöminen on riippuvuussairaus. Kaikki riippuvuussairaudet ovat tunne-elämän sairauksia, joiden hoitaminen on kaiken toipumisen edellytys. Minä olin hoitanut tätä puolta jo vuosia ennen leikkausta, joten lääkäri arvioi minulla olevan hyvän ennusteen lihavuuden taltuttamiseksi ja ahmimisen hillitsemiseksi. Leikkaus on vain yksi työkalu, ja jos addiktiota ei hoida lainkaan, on ennuste huono. Minäkin tiedän useita henkilöitä, jotka ovat lihoneet takaisin. Osa ymmärtää ja myöntää miksi, osa ei.

Omassa elämässä on jälleen ollut erittäin haastavia juttuja, jolloin syöminen on tullut mieleeni moneen kertaan ahdistuksen lievittämiseksi. Mielen ja tunteiden tasapainottaminen syömällä on ollut minun keinoni selviytyä ja nyt sitä ei ole. Tai on, jos annan sille mahdollisuuden. Suolen voi opettaa uudelleen vastaanottamaan suurempia annoksia ja myös hiilihydraatteja sekä rasvaa. Tämän kanssa saan olla tarkkana. Ahmimiseen kuuluu myös ruoan hotkiminen, mutta jos syön liian nopeasti, järjestelmä poistaa ylimääräisen ruoan heti. Myös vatsanväänteet ja tuskanhiki muistuttavat huonoista valinnoista. Olen hyvin kiitollinen kaikista huonoista oloistani, jotka pitävät minut raiteillani.

Seuraavaksi tie vie kohti plastiikkakirurgiaa. Rikkinäisen selkärangan vuoksi joudun suostumaan ylimääräisen vatsanahkan poistoleikkaukseen. Sillä on merkittävä vaikutus selkärangan kuormitukseen, vaikka maallikosta asia tuntuukin vähäpätöiseltä. Olen motivoitunut pitämään itseni liikunnalla, painonhallinnalla sekä muilla tarvittavilla toimenpiteillä pois ortopedien saleista niin pitkään kuin mahdollista.

Suosittelen harkitsemaan lihavuusleikkausta, jos on sairastunut lihavuussairauteen. Harkinta-aika on oltava riittävän pitkä ja siihen tulisi sisältyä riippuvuussairauden havaitseminen ja myöntäminen sekä halu sen hoitoon. Muussa tapauksessa edessä on kurjia aikoja, koska ahmimiseen ei enää ole mahdollisuuksia.

Vituttaa niin ettei veri kierrä

Jatkan synkkää pohdintaani niistä asioista, jotka tuhoavat kaikki pyrkimyksemme muuttaa tapojamme.

Tänään on vuorossa kauna, katkeruus ja kateus eli yksinkertaisemmin vitutus. Ympärillämme on maailma täynnä ihmisiä, yhteisöjä, instituutioita ja herra ties mitä, jotka aiheuttavat vitutusta joskus niin, ettei veri kierrä eikä henki kulje. Aina löytyy tekijöitä, jotka heilauttelevat tunteitamme suuntaan ja toiseen, joiden tunteiden vuoksi ajaudumme reagoimaan miten milloinkin. Toiset ihmiset osaavat käsitellä tunteitaan siten, etteivät reaktiot vie heitä vahingolliseen toimintaan, eivätkä he takerru ylenmäärin eilisen ikäviin kokemuksiin. Minä en ole sellainen henkilö. Tapani reagoida, enemmän tai vähemmän ikäviin kokemuksiin ja kohtaamisiin, on ollut vahingoittaa itseäni paitsi syömällä ja juomalla, myös kiihtymyksellä ja pään sisäisillä veivauksilla. Ikäviin olotilohin on sisältynyt tiedostettua ja tiedostamatonta vihaa, kaunaa ja katkeruutta. Kaikki se negatiivinen tunnemyrsky suunnattuna muihin ihmisiin ja instituutioihin vahingoittaa ainoastaan minua, ei ketään muuta. Karsein lausahdus meitä itseämme kohtaan on: “annan anteeksi, mutta en unohda.” Tuo ”mutta” mitätöi anteeksiannon ja siitä kärsimme ainoastaan me itse. Kohteemme viis veisaa anteeksiannoistamme, usein heillä ei ole aavistustakaan, mitä meillä on meneillään.

Tiedostettua osaa tunne-elämän ongelmista olen saanut käsitellä erilaisissa terapioissa vuosikymmenet, mutta tiedostamattoman osan käsittely on edellyttänyt riippuvuuksien koteloimista ja ylettömästä kontrolloinnista irtautumista. On täysin mahdotonta toipua ilman raittiutta addiktiosta, pää ei kertakaikkiaan ole mukana hommassa, eikä tunne-elämä saa mahdollisuutta rauhoittua ja eheytyä. Tämän vuoksi myös nämä yksittäiset kuuriluontoiset syömisen ja juomisen haltuunotot, kontrolloidut dieetit, päättyvät yleensä huonompaan kuin ne alkujaan olivat. Minä en halunnut enää kuudenkympin lähestyessä pelkkää hyvää terveyttä tai hoikempaa kroppaa, minä halusin onnellisen elämän. Onnellisen ja tasapainoisen vanhuuden, sillä suurin osa elämää on jo takana. Sillä polulla nyt tallustan päivän kerrallaan.

Jos luit edellisen blogini ja innostuit tarkastelemaan syömisiäsi ruokapäiväkirjan avulla, niin todennäköisesti olet paremmin perillä toiminnastasi. Mikäli olet saanut oikean kipinän muutokseen, niin nyt voit laatia suunnitelmaa syömisistäsi, laatia ruoka-ajat (3 ateriaa ja 2 välipalaa päivässä on suositus) vaikka viikoksi kerrallaan. On tärkeää, että noudatat suunnitelmaasi päivän kerrallaan. Tänään pidät kiinni lupauksesta itsellesi, oli eilinen ollut mitä hyvänsä. Huomista ei vielä ole, joten älä mieti sitä. Kun astuu pois tästä hetkestä, astuu ulos elämästä. Elämä on tässä ja nyt.

Jos joku on kiinnostunut alkoholin kulutuksestaan, niin netistä löytyy kohtuu- ja ongelmakäytön määrittelevät rajat alkoholiannoksina. Ne määritellään senttilitroina, mutta voin kertoa, että omalla kohdallani laskin ne pulloina. Jos pullon avasin sen myös join. Sitten saatoin avata toisen pullon jne. Minulla ei ollut ongelmia ymmärtää ja myöntää, että olen alkoholisti. Mutta….. jokaisen ihmisen on nämä asiat itse ratkaistava. Samalla tavoin voi pohtia shoppaamistaan, pelaamistaan, siivoamistaan jne. Jos asia aiheuttaa hankaluuksia elämässä, tai ihan vaan vie aikaa ja ajatuksia liikaa, voi kirjata ylös toimintaansa ja halutessaan tehdä asialle jotain laatimalla suunnitelman.

Riippuvuussairaudet ovat itsensä kieltäviä, joten usein ei lääkäreiden sanomiset mene perille. On kuin vettä kaataisi hanhen selkään. Puhuin tästä juuri pari päivää sitten endokrinologin kanssa viimeisellä kontrollikerralla leikkauksen jälkeen. Hän sanoi eron olevan kokemusasiantuntijan ja lääkärin välillä se, että minä voin täräyttää suoraan, lääkärit ja hoitajat eivät. Kun he sitten kohteliaasti yrittävät esittää vaihtoehtoja haitallisiin tapoihimme, ehkä kajoavat meidän syömisiimme ja/tai juomisiimme (tai muihin haitallisiin toimintoihimme), heistä tulee ikäviä paskiaisia tai huonoja lääkäreitä. Jotkut lääkärit sitä ovatkin, kaikissa ammattikunnissa on myös huonoja toimijoita. Esimerkiksi ortopedeissä olen törmännyt muutamaan paskiaiseen, jotka kohtelivat minua ikävästi ja epäasiallisesti. Tosin he saattoivat olla itse työssään loistavia, se jäi minulta kokematta. He olivat epäkohteliaita eivätkä osanneet käsitellä lihavuutta sairautena. Osa ei edelleenkään myönnä sitä sairaudeksi. Jonkun mielestä ei ole olemassa syömishäiriöitäkään. He ovat näitä “itsekurityyppejä”.

Saan olla kiitollinen faijalle, joka opetti miten toimia, kun on kyseessä auktoriteetti, joka toimii väärin. Lääkäreiden kohdalla olen laittanut valitukset epäasiallisuuksista ja virheistä potilasasiamiehille ja kaupungin valituselimeen. Viimeksi tein valituksen terveyskeskuslääkäristä, joka ohitti tyynesti vaivani eikä kirjoittanut tarvitsemiani lääkkeitä. Sen jälkeen vaihdoin lääkäriä, ja nyt ovat asiat erinomaisesti. Sain anteeksipyynnön kaupungin terveydenhuollon ylilääkäriltä, ja asia on loppuun käsitelty. Tein oman osani ja se riittää. Tärkeintä on, etten jää jauhamaan asiaa yhtään enempää, se ei hyödytä lainkaan – päinvastoin. Olen joutunut puuttumaan useamman kerran terveydenhuollon palveluihin valittamalla, ja aina ovat asiat parantuneet, mutta sitten on tullut kohdalle taas seuraava tolvana. Pitää jaksaa tehdä oma osuutensa uudelleen ja uudelleen.

Mikä tässä nyt sitten on ongelmana meikäläiselle? No se, että tällä sisäisellä rakenteella ei ole varaa suuttua ja kaunaantua edes oikeutetuissa tapauksista. Tarkemmin: kiukku, kauna, katkeruus ja kateus ajaa jääkaapille ja Alkoon. Niitä tunteita ei halua kohdata, niistä ei pääse eroon ja siksi ne on syytä dumpata jollain. Niitä ei voi myöskään kontrolloida mitenkään. Minä en saa tätä palloa pyörimään haluamallani tavalla väänsin asiaa mihin suuntaan tahansa. Myös soittelu kavereille ja tapauksen jauhaminen tolkuttomasti on eräänlaista riippuvuutta – riippuvuutta kiihtymykseen. Näin vitutus tulee väliin ja tuhoaa hyvät yrityksemme, vaikka olisimme tehneet minkälaisia suunnitelmia ja edistyneetkin niissä.

Tapa reagoida asioihin on usein peritty jo lapsuudessa. Toisilla se on vaikenemista ja toisilla raivoamista, ja kaikkea tältä väliltä. Minä olen harrastanut raivoamisen ja asiallisuuden lisäksi myös kostamista. Olen voinut suunnitella sellaista pitkäänkin, ja iskenyt tilaisuuden tullen. Joskus minua loukannut ei ole edes tiennyt kuka iski. Tunteisiin olen syönyt ja juonut tai toimittanut jotain asiaa kiihkeästi, työ on ollut sellaista.

Kun sitten tulin siihen ikään, että päiviä on enemmän takana kuin edessä, terveys oli mennyt, toivottomuus tullut osaksi arkea, eikä olisi halunnut enää herätä aamuisin, oli aika ryhtyä toimenpiteisiin.

Ensimmäinen edellytys mihinkään on rehellisyys. Olin mielestäni rehellinen muille ja itselleni. Aloin kuitenkin epäillä sitä, sillä kompuroin alussa pahasti toipumisen polulla. Aloitin elämäni kuntoon laittamisen vuonna 2009. Painonnousu pelotti, sillä tuttuja ihmisiä samojen ongelmien kanssa kuoli lihavuuteen. Kaksi tuntemaani henkilöä konkreettisesti tukehtumalla läskeihinsä, jotka painoivat keuhkot kasaan. Korkki oli helpompi pitää kiinni kuin hallita syömistä, mutta vaikeimpina ahdistuksen hetkinä se aukesi muutamia kertoja. Alkoholi ei enää tuonut mukanaan sitä helpotusta, mitä se oli tuonut aiemmin. Lisäksi tietoisuus toisenlaisesta elämästä vei viimeisenkin hohdon juomisesta. Aloin lähestyä sitä pistettä, jolloin tulee halu tehdä mitä tahansa onnellisen elämän ja toipumisen eteen.

Eräänä torstai-iltana syksyllä vuonna 2017, siis kahdeksan vuotta aloituksen jälkeen, istuin eräässä vertaistilaisuudessa, jonne saapui neljä tuttua ihmistä. Istuin väsyneenä ja apaattisena tuolissani katsellen kenkiäni. Kun nostin katseeni, heidän saapuessaan iloisesti tervehtien, en ollut nähnyt heitä aikoihin, iski tajuntaani syy karmeaan olooni. Minä, joka en ole kateellinen kenellekään, älysin olevani kateellisuuden lisäksi myös katkera ja kaunainen noille ihanille ihmisille, joista olin pitänyt suunnattomasti heti heihin tutustuttuani. Miksi ihmeessä? Siksipä tietysti, että he olivat toipuneita, menestyviä, hyväsydämisiä, kiitollisia ja kauniita. Heillä oli kyky pysyä tässä hetkessä, toi elämä eteen millaisia vastoinkäymisiä hyvänsä. Tajusin syynkin siihen mikä minut erotti heistä. He olivat tehneet niitä toimenpiteitä, joiden avulla toivutaan, mutta minä en ollut. Olin toki jotain tehnyt, mutta en kaikkia niitä toimenpiteitä, joita olisi pitänyt. Ne eivät mielestäni “sopineet” minulle. Minäminäminä luulin tietäväni paremmin – jälleen kerran. Nuo negatiiviset tunteet olivat epämääräisiä oloja, jotka sairaus taitavasti piilotti minulta. Nyt kuitenkin sain kokea sen hetken, jolloin oikeanlainen rehellisyys murtautui esiin. Se oli valtava herääminen todellisuuteen. Siitä alkoi minun kiipeämiseni pimeästä luolasta kohti valoa, terveyttä, toipumista ja onnellisuutta. Minun oli tehtävä kaikkia ehdotettuja toimenpiteitä tuntui miltä tuntui, ei ainoastaan niitä, jotka mielestäni “sopivat” minulle.

Aloitin lääkärikäynnillä. Lääkäri ei toiminut haluamallani tavalla, jolloin tuttu raivo kumpusi sisällä. Tajusin kuitenkin pian, että hän toimi minun parhaakseni, vaikka jouduin vielä hetken kärvistelemään. Ensimmäisenä kävin siis käsiksi tuohon kauna, katkeruus ja kateus juttuun. Tein moneen kertaan listoja noista asioista, mutta tällä kertaa kirjasin ylös myös oman osuuteni (lääkärin motiivin ja oman vitutukseni). Mikään ei etene jos ei ota vastuuta itsestään ja tekemisistään riippumatta siitä, mitä muut ovat tehneet. Muiden tekemiset eivät kuulu minulle, muut hoitelevat omat juttunsa minä omani. Johan alkoi tapahtua.

Vähitellen sisäiset tunnetilat hellittivät otettaan, ja niihin oli helpompi puuttua ennen kun ne ottivat vallan. Yksi toimenpide oli välimatkan ottaminen koiraharrastukseen. Se sisältää kaiken ihanan lisäksi myös runsaasti ikäviä asioita, joihin sisältyy tuo riippuvuus kiihtymykseen ja kontrollointiin. Toisista pahan puhuminen oli niin jokapäiväistä, ettei sitä enää edes huomannut. Niille ihmisille, jotka ovat edelleen ystäviä, olen suoraan sanonut, etten halua kuulla minkäänlaista pahaa enkä negatiivista kenestäkään. Muutaman ihmisen kanssa laitoin välit poikki kokonaan.

Pienin askelin pyristelin irti mielen kuohunnoista ja nyt, vuonna 2021, saan ne laantumaan jo varsin nopeasti. Jokainen päivä joudun kuitenkin tekemään sen eteen työtä. Jos herpaannun hetkeksikään olen takaisin suossa. Pysyvään muutokseen menee minulla aikaa useita vuosia, ehkä ei ole riittävästi päiviä jäljellä, mutta jo päivittäiset toimenpiteet takaavat onnellisen päivän.

Kun ruokapäiväkirjaan kirjaat syömisiäsi, voit nyt yrittää puolittaa syömiset. Jos se on liikaa, vähennä neljännes. Aterioita ei saa jättää väliin. Jos suutut johonkin ihmiseen, kirjoita kymmenen positiivista asiaa hänestä. Jos suutut johonkin muuhun, kirjoita kymmenen positiivista asiaa. Jos muuten vaan vituttaa niin ettei veri kierrä, kirjoita kymmenen asiaa, joista olet kiitollinen. Vitutus saattaa olla jäljellä, mutta veri alkaa kiertää.

Unkarin puskiin

Maanantaiaamu on minun valintani, kun lähden ajamaan kohti Keski-Eurooppaa, sillä jostain syystä silloin on menosuuntaan aina rauhallista. Näin on myös Ruotsissa jos ajaa Tukholmasta etelään päin. Vuosikymmenet näyttelymatkoja ajaneena ei 2000 kilometriä tuntunut mitenkään ihmeelliseltä. Lisäksi tuttu tie, Via Baltica, jatkui pitkälle Puolaan. Puuduttavan tasainen maisema sekä hyvässä kunnossa oleva tie tekivät ajamisesta tylsää. Baltian maat ovat tasaisia, mutta Puola se vasta tasainen onkin. Roikuin rekan perässä, joka lähti eri suuntaan Liettuan eteläosassa moikaten vilkuilla erkaantuessaan liittymässä. Rekkojen perässä roikkuminen on hyvä juttu siksikin, että vauhti pysyy rajoitusten mukaisena, ja jos edessä on hässäkkää, ne ilmoittavat asiasta vilkkujen avulla heti. Kun ajan noita pitkiä matkoja minulla on mielessä päätepiste, joten en pysähtele turhaan. Paulan selviytymispakkauksessa oli hapankorppuja, joita dippasin sulatejuustoon, jälkiruoaksi banaania sekä murukahvia. Kahvin takia matkassa on aina mukana vedenkeitin, inhoan laihaa kahvia.

Ensimmäisenä päivänä ajoin Suwalkiin Puolaan ja siellä rekkakuskien käyttämään hotelliin, joka oli kohtuuhintainen ja koiramyönteinen. Aishan huoltotoimien jälkeen kipulääke ja unten maille. Seuraavan kerran nukuinkin sängyssä perillä Lipotfassa.

Aamulla keitin vedet taas termariin, ruokin ja lenkitin Aishan ja sitten tielle rekan perään. Seuraavan yön olimme autossa, sillä hotellikylttejä ei näkynyt missään enkä malttanut etsiä googlella hotellia. Aamulla matkan jatkuessa totesin hotellin olevan parin kilometrin päässä. Kello 6.55 ylitimme Unkarin rajan ja muutaman tunnin kuluttua olimme perillä Lipotfassa.

Talo oli tuttu, mutta ympärille oli kasvanut viidakko. Siellä oli asunut lähinnä vuokraemännän parikymmentä koiraa, joten ympäristö oli saanut rehottaa. Totesin heti, että kivilattiat hohkasivat kylmää tavalla, joka muodostuisi ongelmaksi ellen ryhdy toimenpiteisiin. Hankin siis paksuja mattoja markkinoilta ja kaupoista, ne auttoivat hetkeksi.

Roolini oli enemmän vierailijan kuin vuokralaisen, ja niin jouduin heti turvautumaan ohjelman työkaluihin säilyttääkseni tyyneyden. Minulta nimittäin edellytettiin määrättyä aikataulua ja olisi edellytetty myös erinäisiä fyysisiä töitä, kuten valtavan alueen nurmikoiden ajamista. Tunne-elämän sairauteen sairastuneelle se merkitsi välittömästi omien sisäisten vaatimusten laukeamista ja kasvamista, itsesyytöksiä, huommuuden tunteita sekä kelpaamattomuuden tunnetta. Väkivaltaa kokeneena syyllistin itseni saman tien, se on tyypillinen tapa reagoida tämän kaltaisissa tilanteissa. Fyysisistä töistä osasin kieltäytyä, mutta meni useita päiviä, ennen kuin sain rohkeuden hankkia salikortin, uimahallikortin ja viimein startata aamuni omilla rutiineillani. Sain myös kommentteja turhasta valojen käytöstä, se on kuulemma meidän suomalaisten suuri synti, että valot palaa turhaan. Minä kuitenkin maksoin sähkölaskun, joten päätin sytytellä lamppuja, kun siltä tuntui. Myös kertalämmitteistä uunia lämmitin liikaa ja liian aikaisin vuodenaikaan nähden, sillä “täällä ei ole tapana”.

Omien rajojen vetäminen aiheutti ahdistavia tunteita, joita oli nyt käsiteltävä ilman addiktioita. Kun sitkeästi keskityin asiaan, rukoilin, meditoin ja olin yhteyksissä ihmisiin, joille sain asiaa purkaa, olo helpottui. Ymmärsin, että saamani vähättelevät ja ikävät kommentit aikaisesta heräämisestä jokapäiväiseen urheiluun sekä muista ikävistä tavoistani, kumpusivat toisen osapuolen haavoista. Miksi siis enempiä ahdistuisin toisen sairaan reaktioista, minun tehtäväni on huolehtia omasta osuudestani eikä keskittyä muihin. Kävin urheilemassa, luin kirjallisuutta ja katselin elokuvia ja sarjoja sekä kudoin sukkia. Kunto koheni nopeasti, ja mieli parani, kun jäimme kahden Aishan kanssa. Unkarissa aukesi hallit seitsemältä ja puitteet olivat upeat molemmissa paikoissa.

Aamupäivisin kävin kaupoissa ja kävelin kaupungilla Kaposvarissa. Vanha markkinakaupunki oli pieni, mutta viehättävä. Hintataso Unkarissa on Suomeen verrattuna alhainen, joten hyödynsin Fiatin merkkikorjaamon palveluja, ja maksoin neljäsosan ison huollon Suomen hinnasta. Palvelu kaikkialla oli erinomaista ja ihmiset ystävällisiä ja kohteliaita. Koska en osannut kieltä eikä sen oppiminen ollut, hankalan rakenteen vuoksi, helppoa, sain rauhan uutisista ja politiikasta. Olen laajasti kiinnostunut lähes kaikista asioista, joten kiihdyn herkästi erilaisista uutisista. En myöskään seurannut kotimaan uutisia. Päivä päivältä pään puhdistuessa, raittiin elämän myötä, sain nopeammin palautettua mielenrauhan, eikä tunteiden aiheuttamat reaktiot enää ottaneet valtaa.

Sitten Nina ja Timo tulivat ohikulkumatkalla käymään. He olivat olleet Romaniassa koiranäyttelyssä ja karavaanareita kun ovat, ajelleet Kroatiassa ja ties missä. Ninan kanssa ollaan oltu niin hyviä ystäviä jo vuosikymmeniä, että oli todella mukavaa saada heidät vieraiksi Unkarin puskiin.

Ongelmaksi muodostui talon kylmyyden, ja syksyn tuoman kosteuden lisäksi myös internet -yhteys, jonka saaminen ei meinannut onnistua. Viimein sain vuokraemännän ymmärtämään, etten voi jäädä maaseudulle, keskelle ei yhtään mitään, ilman yhteyksiä. Puhelinkin toimi ainoastaan ulkona. Lopulta sain yhteydet ja vuokraemäntäkin lähti koirineen Saksaan talveksi. Saisin olla puoli vuotta kahden Aishan kanssa.

Aishan mielestä maalla oleminen ei ollut kovin mukavaa, sillä se on kaupunkikoira. Se ei osannut, eikä halunnut, liikkua kauas minusta, ei edes kavereiden vielä ollessa paikalla. Kun koiralauma oli mennyt menojaan, kylän kissat saapuivat meidän tontille, ja niitä jahdatessa meni toisinaan aika paremmin. Koska itse en voinut epätasaisella alustalla juurikaan liikkua, vietimme aikaa peittojen alla alati kylmenevässä talossa, joka oli nyt myös, kosteuden lisäksi, osittain likomärkä.

Aloin jälleen epäillä ja syyttää itseäni. Ajattelin olevani kiittämätön ja kuvittelevani kylmyyden. Onneksi naapurini kävivät toteamassa, että talo oli jääkaappi ja likomärkä. Olin tutustunut myös ihmisiin toiselta kylältä, joille ilmoitin viestillä aamuisin olevani hengissä. Heistä eräs oli sanonut jo heti alussa, että viidakko on leikattava, jotta aurinko pääsee paistamaan. Harvennus oli aivan riittämätöntä, mutta minkäs teit – valitin turhaan. Sain taas ohjelman toimenpiteillä mielen rauhoittumaan, ja päätin lähteä etelämmäksi kunhan löytäisin asunnon jostain. Ajattelin Turkkia, joka ei ollut kovin kaukana. Päivä kerrallaan tiesin selviäväni ja mieli pysyi haasteista huolimatta hyvänä. Poikia oli välillä kova ikävä maantieteellisen eron vuoksi.

Tarja Espanjasta oli tarjonnut kaupunkitaloa jo aiemmin, mutta silloin oli vuokra aivan liikaa. Sitten eräänä keskiviikkona tuli Tarjalta viesti, että ovat miehensä kanssa tinkineet vuokraa alas – kiinnostiko? Vastasin heti, että jep, lähden tulemaan. Olin ehtinyt ostaa kalusteita, mattoja ja pesukoneenkin, sillä talossa ollut laite ei lopulta toiminut. Ihanat naapurini ostivat pesukoneen, ja kaiken muun lahjoitin heille ja heidän kauttaan vähäosaisille. Suuret vaatteeni ajoimme naisten turvakotiin Kaposvariin torstaina ja pikavauhtia muu omaisuus jälleen Pandaan. Perjantaiaamuna kello 6 aamusumussa hyvästelin naapurini, luin matkarukouksen ja käänsin Pandan keulan kohti Espanjaa. Andalusia, täältä tullaan.

Moi, mä olen kirurgi X ja leikkaan sut tänään, tuu perässä

Näillä sanoilla haki parikymppiseltä näyttävä kundi minut heräämöstä, jossa istuin sänkyni vieressä odottamassa. Häntä ennen kävi yhtä nuorelta näyttävä anestesialääkäri, joka vaivatta heitti neulan ilman kipua käppyräiseen suoneeni. Sen suonen kanssa yleensä ovat taistelleet siihen malliin, että sattuu ja tuloksena on valtava mustelma. Kirurgin perässä astelin kohti leikkuria ihmetellen, missä kohdassa muutos oli tapahtunut. Nimittäin muutos arroganteista jumalaa ylempänä olevista yli-ihmiskirurgeista rentoon tyyppiin, jonka arvolle sopi sängyn kuljettelu. Sain jäädä hetkeksi odottelemaan käytävälle, sillä siivous edellisen jäljiltä oli kesken. Kun sama kundi huikkasi ovelta, että nyt saa tulla, totesin koko porukan olevan nuoria ja tiimihenki jotain todella hienoa. Anestesialääkärin rauhoitellessa “kaikki vähän pelkää” en kehdannut sanoa, ettei minua pelottanut nyt lainkaan. Jos tämä bändi ei onnistu hommassaan, sitten ei onnistu kukaan.

Aamulla neljän maissa palailin todellisuuteen. Olin jo ennakkoon varoitellut, että pysyn unessa normaalia pidempään, mutta silti hoitaja oli helpottunut, kun viimein heräsin. Naapurin kanssa lähdimme kävelemään käytäviä, sillä ehdottomasti oli noustava liikkumaan. Kipulääkettä tuli lisää ja putosin takaisin uneen. Kun heräsin uudelleen piti aloittaa nesteiden juominen, sillä kotiin ei ollut pääsyä ennen kuin puolitoista litraa nesteitä oli mennyt alas. Ilmeisesti kivut heti leikkauksen jälkeen kuuluivat asiaan, koska kipulääkkeitä ja nesteitä tuli tasaisin välein pöydälle. Nauratti kun naapuri hihkaisi liemitarjottimen tullessa: “ruoka tuli”. Hän varmasti tarkoitti lihalientä ja piimää. Sellainen menu hetken aikaa. Olo oli fantastinen.

Sain nesteet nieltyä määräaikaan mennessä ja poika haki minut kotiin illansuussa. Seuraavana päivänä istutin siemeniä ja taimia pihalle istutuslaatikkoon. Vettä en saanut kantaa, joten pienissä erissä sain kastelut hoidettua. Haluan aina noudattaa annettuja ohjeita, varmistaakseni mahdollisimman hyvän ja pikaisen toipumisen, niin tein nytkin. Nopeasti olin kunnossa, vaikka itsestään sulavat tikit eivät ihan sulaneet ja loput sai sairaanhoitajaystäväni kaivaa pois. Ruokailu sujui alun keitoista kolmen viikon jälkeen normaaliin ruokaan. Kertaakaan en ajatellut mistä joutuisin luopumaan, sillä syöminen oli tullut tiensä päähän. Miksi ihmeessä kaipaisin ruokaa kun kerran olin halunnut päästä pakkomielteestä eroon. On tehtävä itselle selväksi, haluaako oikeasti syömisestä eroon vai haluaako edelleen mättää ruokaa, kunhan kilot lähtee jollain vippaskonstilla. Voin sanoa, että hetkeksi saattaa lähteä, mutta takaisin tulevat, jos ei halua raitistumiseen ole. Muutenkin varoitan kaikkia niitä ihmisiä, jotka harkitsevat lihaavuuden hoitamista leikkauksella! Jos ei sairauden syytä hoida eli syytä miksi syö, ei leikkaus auta vähääkään. On selvitettävä todellinen halu muutokseen elämäntavoissa. Jos ei halua ole, ei kannata edes ajatella leikkausta.

Kun pää puhdistui raittiuden ja kohtuuden (koskee ruokaa) myötä, oli aika ajatella elämää yleensä. Kaikki ne asiat ja tunteet, joihin olin aikaisemmin syönyt ja juonut, oli kohdattava nyt selvin päin. Totesin, että mieli ei päässyt väärältä raiteelta mukaan, vaan edelleen olin vihainen, katkera ja kerta kaikkiaan kyllästynyt itseeni ja ympäröivään arkeeni. Raivosin huonosta huoltofirmasta taukoamatta, kunnes saimme erinomaisen huoltomiehen. Hän jaksoi valituksiani kuunnella ja silloin ymmärsin tuon negatiivisuuden hirttäneen kiinni vuosien mittaan. Huonot tavat istuvat tiukassa, mutta ymmärsin muutoksen olevan mahdollinen, jos olisin valmis tekemään sen eteen töitä – minä olin. Helpotusta toi ohjelma jossain määrin, mutta silti sisäinen maailma kaipasi nyt enemmän. Mikä neuvoksi.

Olen aiemmin kokenut erilaisia irtiottoja, ja niiden vaikutus minuun oli ollut positiivinen. Kaikille irtiotot eivät sovi. Missään nimessä pakeneminen asioita, jotka pitää selvittää, ei onnistu – ongelmat kasvavat pakenemalla. Minulla ei sellaisia ollut, sillä olin jo niin kauan elänyt yksin ja todella vanhat asiat käsitellyt. Minä päätin lähteä. Espanjasta en ollut löytänyt sopivaa kotia, joten laitoin saksalaiselle ystävälleni viestin hänen Unkarissa olevasta talostaan. Hän oli joskus puhunut siitä, että voisin mennä sinne pidemmäksi aikaa. Sovimme vuokrasta sekä päivämäärästä milloin tulisin. Tapani mukaan ostin heti laivaliput ja tilasin koiralle eläinlääkärin tarvittavia rokotuksia varten. Sitten toimeen eli konmarittamaan tavaroitani. Suurimman osan ajoin kierrätyskeskukseen ja onnistuin laittamaan ne “saa ottaa” -konttiin. Halusin antaa niitä niille ihmisille, joilla ei ehkä ole rahaa maksaa edes pientä summaa. Lopulta toimijat huomauttivat, että tavara on vietävä heille ja he päättävät mikä annetaan ilmaiseksi. Joitakin astioita myin ja erityisen iloinen olen siitä, että osa mamman arabioista sai uuden elämän Hangossa vanhassa pitsihuvilassa. Niin hupeni tavara, kunnes jäljellä oli kuusi pahvilaatikkoa muistoja, ompelukone, valokuvalaatikko ja auton nastarenkaat. Muu omaisuus oli Pandassa. Tavarani sain ystävieni varastoon Mariankadulle.

Edellisenä päivänä ennen lähtöä oli vielä yksi tuottamani pentunäyttely, jolloin hyvästelin ihmisiä, jotka ovat vuosikymmenien aikana tulleet tärkeiksi. Sain Paulalta selviytymispakkauksen matkaani, ja jollain ihmeen konstilla se mahtui vielä kyytiin. Koko kesän olin tavara kerrallaan pakannut pientä Pandaani, sillä kaikki oli yksitellen laitettava paikalleen, muuten ei mahtuisi mitään. Takapenkki oli kokonaan Aishalle, joka joutuisi olemaan turvavaljaissa päivät.

Oli maanantaiaamu elokuun lopulla, kun jätin asunnon avaimet tiskipöydälle, painoin oven kiinni ja ajoin portista ulos. Ensin vielä Tervasaareen hetkeksi, että Aisha sai ulkoiltua ennen matkaa. Pohjoisrantaa ja Espaa Kaivarin kautta Länsisatamaan. Näkemiin stadi, nähdään jos Luoja suo.

Helvetissä on sumuista

Luulin olevani pohjalla, mutta en ollut. En ollut edes lähellä pohjaa. Aloitin reippaasti ohjelman antamien ohjeiden avulla tekemään toimenpiteitä elämäni suhteen. Koska olen aina hakenut olemiselleni oikeutusta palvelemalla muita ihmisiä, tavalla tai toisella, niin kävi nytkin. Omavoimaisesti ja itsekeskeisesti, melkeinpä trumppimaisen fantastisesti, aloitin etenemisen sillä kuuluisalla tahdonvoimalla. Vajaassa vuodessa ahdistuin ja hörppäsin ahdistukseeni alkoholia. Maailmahan ei millään muuttunut, vaikka kuinka yritin erilaisia olosuhteita ja ihmisiä muuttaa. Mikään ei muuttunut minussakaan, sillä yritin niillä samoilla konsteilla, jotka olivat aikaisemminkin tehneet elämästäni kurjan tekeleen. Onneksi en kärsi sen kaltaisesta häpeästä, etten voisi palata polulle ja aloittaa alusta – niin tein kunnes ymmärsin muuttaa menetelmiä.

Vielä kerran auttoi yliopisto elämän syrjässä roikkumisessa. Pääsin mukaan kirkkohistorian aineopintokokonaisuuteen, jossa paneuduttiin Skandinavian kirkkojen historiaan ja seminaariin, joka oli gradun tekijöille, minä tein jatkotutkimussuunnitelmaa. Upea porukka jälleen kasassa ja mukaansatempaavan inspiroiva professori, joka sai minut innostumaan tutkimuksesta. Istuin eduskunnan kirjastossa lukemassa autonomian ajan eduskuntalaitoksen pöytäkirjoja. Kirjaston informaatikko teki kaiken helpoksi, ja koska istuminen kävi yhä tuskallisemmaksi valokuvasin suuren osan tekstejä. Istuin tutkimassa vanhoja kirjeitä työväen arkistossa sekä Kansallisarkistossa, mutta vaikka kuinka olisin halunnut siellä istua, oli jälleen turvauduttava kameraan. Kaksi lukukautta meni kuitenkin onnellisena lempipuuhassa ihanien ihmisten seurassa.

Väsymys ja ahdistus kasvoi. Muutaman kerran yritin lääkitä oloani alkoholilla, mutta sillä ei ollut enää toivottua vaikutusta. Ruokaa meni valtavia määriä, olin lounasbuffettien vaki-asiakas Aleksanterinkadulla. Kivut olivat niin sietämättömiä, että menin pari pysäkinväliä ratikalla. Sitten sain kuningasajatuksen. Muutan Töölöön lapsuudenmaisemiin ja luovun autosta. Mehän täällä keskustassa pääsemme niin näppärästi julkisilla.

Löysin vaivattomasti Sandelsinkadulta kivan asunnon senioritalosta. Oli uima-altaat ja kuntosalit talon puolesta ja fysioterapeutti tuli kotiin tarvittaessa. Jopolla laskettelin koirineni aamulla klo 5 Rajasaareen ja sieltä rantoja pitkin ajelin muistojeni paikoissa. Töölö ei tietenkään ollut entisensä, sen toki ymmärsin jo muuttaessa, mutta sitä en arvannut, että se oli niin hiljainen kylä. Huomasin olevani Krunassa harva se päivä ja viimein tuli se päivä, jolloin päätin palata takaisin. Kahdessa viikossa oli minulla uusi ihana koti Snellmaninkadulla.

Autoton elämä julkisilla tuhosi kolmessa ja puolessa vuodessa sekä fyysisen että psyykkisen terveyteni. Pyörin koirineni täällä ytimessä julkisilla edellyttäen, että sain istumapaikan, sillä ratikoissa ja busseissa seisominen oli todella tuskallista rikkinäisellä selällä. Harrastukseni ja ystäväni olivat automatkojen päässä, joten sosiaalinen elämäni kaventui olemattomiin. Kavereilla on myös sen mallisia autoja, joiden kyydissä istuminen ei enää onnistunut. Idea oli hieno, mutta minun kohdallani se ei toiminut ollenkaan. Takaisin Krunaan ja autokauppaan. Perheeseemme tuli Fiat Panda, joka kohensi tilannetta huomattavasti. Pääsimme puistoon kavereita tapaamaan sekä minä että tytöt.

Väsymys, lihominen, kivut ja lisääntyvä ahdistus kurjistivat elämääni yhä enemmän. Jossain vaiheessa olin ystävääni Espanjassa yhteydessä ja hän houkutteli sinne. Ajatus jäi kytemään. Lopulta menin terveyskeskuslääkärille pyytämään apua. Sanoin hänelle, että en jaksaisi enää elää, mutta en voi itseäni lopettaakaan, sillä ajatuskin että jättäisin sen taakan lapsilleni oli mahdoton. Äidin itsemurha oli jättänyt elämän mittaisen varjon ja vaurioittanut sisäistä maailmaani peruuttamattomasti. Jotain oli kuitenkin tehtävä. Tuolloin elettiin syksyä 2017. Onnistuin saamaan erinomaisen lääkärin, joka aloitti tutkimusilla ja lähetteillä syömishäiriöklinikalle sekä terveyskylä.fi painonhallintataloon. Pääsin molempiin ja menin myös kaupungin tarjoamaan Terve elämä -ryhmään, joka sekin oli terveyskeskuksessa, sekä Aktiivix -liikuntaohjelmaan. Terve elämä oli erinomainen ryhmä, jota veti kaksi sairaanhoitajaa. Siellä keskusteltiin kaikenlaisista terveyshuolista. Aktiivix – ohjelmassa sain kaksi loistavaa valmentajaa ja hyvät ohjelmat rikkinäiselle keholle. Meillä helsinkiläisillä on vaikka mitä mahdollisuuksia kohentaa elämäämme – hoitovastuu on jokaisella ihan itse.

Kesällä 2018 iski kovat vatsakivut ja jouduin menemään toiselle lääkärille omani ollessa lomalla. Nuori naislääkäri laittoi lähetteen tähystykseen ja kysyi olinko ajatellut lihavuusleikkausta. Olin todella järkyttynyt, kun tähystyksen tehnyt lääkäri sanoi minulla olevan kroonisen katarrin lisäksi laajentunut rasvamaksa ja alkava maksakirroosi. Syksyllä oli oma lääkärini palannut ja siinä vaiheessa oli selvinnyt myös vaikea astma, sekin johtui ylipainosta eikä paranisi enää koskaan. Maksa ja keuhkot paskana, hienoa. Syyllisyys iski tietysti kimppuun, olinhan itse nuo aiheuttanut. Vai olinko? Lääkärini sanoi, että en.

Jossain vaiheessa kerroin hänelle koirani herättävän minua öisin ja silloin sain lähetteen uniapneatutkimuksiin, samalla lähti lähete lihaavuudenhoitoyksikköön. Selvisi, että koira herätteli minua hengittämään, sillä hengityskatkokset olivat jo niin pitkiä. Lisäksi olin vuorokaudessa enää hereillä 4-6 tuntia. Keuhkolääkäri sanoi, että olen kärsinyt uniapnean aiheuttamasta hapettomuudesta varmuudella yli kymmenen vuotta. Olin siis ajanut elämäni junan sivuraiteelle ja sieltä katselin kuinka muu maailma ajoi ohi. Uniapnea oli varastanut elämäni. Sain a-paplaitteen 20.2.2019 ja elämäni oli palannut takaisin raiteilleen 21.2.2019 ensimmäisen happirikkaan yön jälkeen.

Tämän jälkeen asiat etenivät nopeasti ja huhtikuun lopussa olin jo Laakson sisätautien poliklinikalla endokrinologin vastaanotolla. Hän tuli siihen tulokseen, että minulla oli riittävästi tietoa ravitsemuksesta, kokemusta suurista pudotuksista sekä syömishäiriöklinikalta psykiatrin puoltava lausunto, että voisin edetä prosessissa nopeasti. Lisäksi minulla olisi hyvät mahdollisuudet toipua, sillä olin ymmärtänyt syömisen addiktioksi. Haluaisinko päästä pöydälle jo ennen heinäkuuta? Halusin! Toukokuussa vielä kirurgin ja anestesialääkärin konsultaatio sekä ryhmätreenit muiden leikattavien kanssa, jolloin harjoittelimme pienen annoksen syömistä riittävän hitaasti. Lääkärin saatesanoilla “me annamme sinulle 60-vuotislahjaksi työkalun uuteen elämään”, sain ajan vatsalaukun ohitusleikkaukseen 6.6.2019.

Uudelle vuosituhannelle

Uusi vuosituhat alkoi neljäkymppisenä pienemmillä kivuilla selkä suorassa. Muutettuamme takaisin Vantaalle, elämä oli hetken suorastaan ihmeellisen ihanaa. Aloitin opinnot Helsingin yliopistossaa avoimen yliopiston kursseilla. Kävin pääsykokeissa ja totesin, etten koskaan pääsisi kokeilla sisään tiedekuntaan. Laadin suunnitelman vaadittavien opintoviikkojen suorittamiseksi, avoimen kursseillaa sekä erikseen tiedekuntaneuvostolta anottavilla maksullisilla aineopinnoilla, jotka mahdollistivat ns. väylän kautta sisäänpääsyn. Minulla oli kasassa fuksina jo suurin osa opinnoista. Aamusta iltaan luin, kirjoitin esseitä, istuin kaikilla mahdollisilla luennoilla ja osallistuin kaikkiin mahdollisiin seminaareihin. Lapsuuden unelma oli toteutunut ja se oli ihanampaa kuin ikinä olisin voinut kuvitella.

Mieheni sen sijaan ei voinut hyvin. Suomalaiselle kulttuurille ominaiseen tapaan hän ei myöskään mennyt lääkärille. Kun sitten kivut olivat sietämättömiä, hän meni työterveyslääkärille, joka lähetti hänet saman tien Peijaksen sairaalaan. Hän totesi, soittaessaan tilanteesta matkalla sairaalaan: “olenkin oikeasti vissiin sairas”. Toteamuksessa oli hämmästynyt sävy. Seuraavana aamuna hän soitti minulle, että hänellä on syöpä. Se oli 11.10.2002, sillä samaan aikaan oli räjähtänyt pommi Myyrmäen ostoskeskuksessa, ja ajoin hälytysajoneuvojen seassa Peijaksen sairaalaan. Lääkäri selitti röntgenkuvien avulla missä syöpä on, mutta ei sanonut tarkemmin mikä syöpä, sillä hän halusi varmistaa biopsialla asian. Kun sitten menin kotiin ja kaivoin netistä asiaa, minulle selvisi heti, että kyseessä oli mesoteliooma ja Harri tulisi kuolemaan hyvin pian. Mesoteliooman aiheuttaa asbesti, jolle hän oli altistunut 60-luvulta saakka. Varmuus diagnoosista saatiin vasta ruumiinavauksessa. Kuolema tuli ystävänä ja päätti hirvittävät kivut 4.1.2003. Elämä kuitenkin jatkuu, vaikka mitä tapahtuisi. Minä jatkoin yliopistolla, jossa sain tukea opiskelutovereiltani sekä koko henkilökunnalta. Suuri osa henkilökunnasta oli pappeja, joten parempaa sielunhoitoa en olisi saanut mistään.

Kun sitten istuin kolmatta kertaa kreikan kurssilla, opettajani otti puheeksi ongelman, jota en ymmärtänyt itse ongelmaksi, sillä se oli osa minua. En päässyt kreikan tenteistä läpi edes kovalla työllä. Uuden testamentin kreikka on kuollut kieli, jonka opiskelu tähtäsi ainoastaan alkutekstin ymmärtämiseen, ei kielen puhumiseen. Piti oppia ulkoa. Niin sitten sain lähetteen ylioppilaiden terveydenhuoltoon logopedille, joka selvitti laiskuuteni ja tyhmyyteni syyn. Minulla ei ole minkäänlaista lähimuistia. Olin opetellut oppimaan muilla keinoilla, sillä mikään aika ei olisi riittänyt matematiikan ja sanakokeiden läpäisemiseksi ulkoa lukemalla. Niihin pääsykokeisiinkaan ei aika riittänyt, sillä koekirjat julkaistiin helmi-maaliskuun vaihteessa ja koe oli jo touko-kesäkuussa. Sain mukautetun suorituksen klassisiin kieliin eli luvan käyttää apuvälineitä. Tähän ominaisuuteen kuuluu se, että vaikka en muista asiaa muistan mistä sen löydän. Sain myös Uuden testamentin tuntemustentin läpi viidennellä kerralla suullisesti, sillä se perustui ulkoa opittuun. Muut tentit menivät hyvin ja esseet erinomaisesti. Onneksi opinnot eivät olleet mahdollisia silloin nuorena, sillä olisin saattanut epäonnistua ilman viisasta proffaa ja nykyajan tutkimuksen suomaa tietoa ominaisuudestani. Oli helpottavaa saada tietää, miksi epäonnistuin keskikoulun pääsykokeissa, matematiikassa sekä kielten sanakokeissa.

Yliopisto-opinnot olivat elämäni parasta aikaa, mutta lopulta oli valmistuttava. Sain gradusta magna cum laude approbaturin (”suurin kiitoksin hyväksytty”) ja valmistuin teologian maisteriksi vuonna 2006. Sain työtarjouksen Kittilän seurakuntaan papiksi, mutta en voinut jättää pääkaupunkiseutua. Aloin suunnitella jatko-opintoja.

Kävin myös Suomen lähetysseuran ja Merimieskirkon koulutuksia. Kristillisellä opistolla oli kursseja, jotka liittyivät omaan erikoistumisalaani islamilaisten kulttuureiden piirissä. Olin myös kahdesti Tansaniassa, ensin lähetysseuran harjoittelijana ja toisen kerran tekemässä tutkimusta jatko-opintosuunnittelemaani. Mielenkiintoista ja antoisaa aikaa.

Harrin kuoleman jälkeen olin aloittanut jälleen syömisen vaimentaakseni hylmäämistrauman aktivoimat tunteet. Kuolema on hylkäämiskokemuksena kaikkein vahvin, riippumatta seikoista, jotka siihen johtavat. Pullon korkki pysyi kiinni, sillä tajusin sen aiheuttaman vaaran. Minulle oli jo aivan selvää, että viinan kanssa päädyn samaan kuin vanhempani. Vuonna 2005 olin lihavimmillani koskaan ja heinäkuussa päätin hakea jälleen apua Painonvartijoista. Se aukesi vasta elokuussa, mutta olin jo hieman aloitellut kaurapuurolla, sillä vatsa oli huonossa kunnossa. Kaikki sujui loistavasti ja samalla aloitin ensi kertaa elämässäni myös kuntoilun yliopiston salilla. Hurahdin siihen heti ja tutustuin kahteen nuoreen naiseen, jotka molemmat opintojen ohella ohjasivat jumppia ja aloittivat päivänsä aikaisin aamulla salilla kuten minäkin. Toinen opiskeli oikeustieteitä ja toinen samaa kuin minä eli uskontotiedettä. Oli upeaa saada kannustusta ja tulla kutsutuksi keskiviikon lankutuskisaan. Lopulta pääsin kuuteen minuttiin lankussa. Paino putosi vuodessa 52 kg ja minä juoksin puolimaratoneja kerran viikossa. Päivittäin juoksin tunnin ja salit päälle. Olin endorfiinin avulla elämäni kunnossa. En hetkeäkään ajatellut, että hajalla oleva selkä ja nivelrikko aiheuttaisivat isoja ongelmia juoksemisen vuoksi. Sitten lähdin jälleen kerran “minä kyllä ihan itse selviän” meiningillä ja jätin ohjelman kesken, kuten olin tehnyt aiemminkin. No – en sitten selvinnyt!

Jouduin hetkellisesti jälleen kerran väkivallan uhriksi ja syöminen riistäytyi käsistä. Ystäväni mahdollisti Kruununhakaan muuton ja olin onnellinen “kotiinpaluusta”. Mikään ulkoinen onnellisuus ei kuitenkaan riittänyt ja niinpä sitten syömisen lisäksi aukesi korkki vuonna 2008. Jossain vaiheessa menin terveyskeskukseen, jossa onnekseni oli vielä vanha legenda lääkärinä. Menin valittamaan kipuja ja hän hetkessä teki havainnon, että suurin ongelmani on yksinäisyys. Sain lähetteen psykiatriselle, jossa jälleen kerran sain loistavan terapeutin itselleni. Sain myös kipulääkkeitä, sillä kivut olivat sietämättömiä. Vaikka terapia auttaa osittain, se ei kuitenkaan tuo pysyvää toipumista addiktille. Vuonna 2009 etsin Helsingistä 12 askeleen ohjelman syömisongelmaani. Siitä lähti toipuminen pienin askelin päivä kerrallaan.

Kaiken keskellä sain viettää kesäisin aikaa ystävieni saaressa. Se oli sekä fyysisesti että henkisesti voimauttavaa. Kauniissa maisemissa melominen on asia, jota edelleen kaipaan kovasti. Kiireetön rauhallinen ilmapiiri oli ihanaa ja erikoisen ihanaa oli voittaa talon isäntä lankutuskisassa rantatalon terassilla. Siitä saan vieläkin voittajan fiiliksen iholle.

Vuonna 2009 täytin 50 ja menin 1.6. ensimmäisen kerran uimastadionille. Olin ostanut itselleni joululahjaksi vesijuoksuvyön, mutta koko kevät meni rohkeutta hakiessa, sillä ajatuskin riisumisesta muiden aikana oli kamala. Kun sitten menin, jouduin toteamaan, että muitakin ylipainoisia ja rikkinäisiä ihmisiä oli kuin minä. Olen tätä kirjoittaessani viihtynyt vedessä lähes joka aamu yli yhdentoista vuoden ajan. Olen saanut samalla liittyä huikeaan yhteisöön sekä saanut hyviä ystäviä. Lisäksi olen saanut vanhemmilta, kokeneilta ja viisailta naisilta tukea, neuvoja ja sellaista huolenpitoa, joka jäi puuttumaan menetettyäni äidin liian varhain. Kyllä Taivaan Isä pitää huolen ihmeellisillä tavoilla.

Olin siis uudella polulla kohti parempaa, mutta paljon oli vielä matkaa varsinaiseen toipumiseen.

Pakoon Maalle

Uuden vuosikymmenen alku on edelleen sumuinen. Vaikka muistojen pyyhkiytyminen onkin mielen suojakeino on silti raskasta menettää myös hyvät muistot.

Varmaa on, että muutin lapsineni ja koirineni Orimattilaan kasaamaan itseni. Minua auttoi silloin ystävä, jonka kanssa harrastimme koirajuttuja, ja joka on myös alan ammattilainen näihin terveyteen liittyvien ongelmien kanssa. Hän tuki minua muuttoasiassa ja muutenkin. Voin edelleen pyytää häneltä neuvoja, kun tarvitsen rehellisen mielipiteen ja apua.

Orimattilassa oli hyvät puolensa ja sitten ne ei niin hyvät puolet. Hyviin lukeutui rauhoittuminen ja uusi avioliitto, jossa puoliso sitoutui pitämään huolta perheestä ja tukemaan lapsia heidän kasvussaan. Lisäksi hän oli itse koirankasvattaja, joten kaikki sujui helposti. Hän oli pitkiä aikoja ulkomailla töissä, minä olin yksin lasten kanssa. Jonkin aikaa hyvä ystäväni asui lähellä ja hänen kanssaan olimme paljon yhdessä. Hän oli kiinteä osa perhettämme ja hyvä ystävä vaikeina aikoina.

Sain koko 90-luvun istua huikean ammattitaitoisen terapeutin tuolissa ja purkaa elämääni. Aluksi, lasten lähdettyä kouluun, lukittauduin taloon ahdistuneena ja peloissani, mutta vähitellen pelot vaimenivat. Huonoihin puoliin kuului se, että Orimattila oli muukalaisvihamielinen paikka, eikä siellä ollut helppo hengittää kenenkään muualta tulleen. Vähitellen ahdistus alkoi kasvaa. Ikäviä oloja saatoin edelleen syödä pois ja sitten myös juoda. Viiniä alkoi mennä suuria määriä.

Koiramaailmassa asiat menivät sielläkin hyvin ja huonosti. Huonosti aluksi siten, etten alistunut gurujen käskyvaltaan eräiden rotujen piirissä, joten alkoi harrastukseen kuuluva ajojahti. Viranomaisilmoituksia, pahansuopia juoruja ym. alkoi tulla systemaattisesti. Vähitellen ne laantuivat, sillä mieheni tuli Suomeen ja laittoi porukat ojennukseen. Koska olin ollut jo niin kauan harrastuksessa en osannut jäädä kantamaan kaunaa, sillä sen kaltainen toiminta on niissä ympyröissä hyvin tavallista.

Yhteistyö muiden rotujen ihmisten ja eri yhdistysten kanssa sujui erinomaisesti ja sain vapaasti toteuttaa itseäni. Näyttelyiden järjestäminen osoittautui minun hommakseni ja niitä kertyikin useita joka vuodelle. Aloin myös jossain vaiheessa aktiivisesti toimia kehäsihteerinä. Päivät täyttyivät mukavasti hoitaessa koiria, kuskatessa lapsia sekä järjestäessä tapahtumia.

Kiihtyminen kuuluu kuitenkin koiraharrastukseen, ja tuohon aikaan se lisääntyi eikä ollut ollenkaan terveellistä. Ruokaa ja juomaa kului kiihtymyksen taltuttamiseen. Vuonna 1996 menin jälleen Painonvartijoihin. Tuolloin lähti 36 kg ihanasti kuivan valkkarin avustaessa prosessia. Jälleen kerran omavoimainen minä katsoi hoitavansa ihan itse asiansa, joten tasapainoilu ja ainaisjäsenyys sai jäädä.

Muutimme taajaman ulkopuolelta keskustaan ja minä menin iltalukioon suorittamaan koulun loppuun. Se oli ihanaa aikaa. Suoritin ensin lyhyen matematiikan, sillä tiesin ettei olisi toivoa saada päästötodistusta ilman sitä. Valtavalla työmäärällä sain ensimmäisen vuoden sisällä sen suoritettua, ja sitten keskityin varsinaiseen intohimooni, historiaan.

Ilmeni ettei kurssit riitä ja oli valittava uskonnon ja kemian välillä. Kemiasta en ymmärrä mitään, joten valinta oli helppo. Ensimmäisellä tunnilla, opettajan esitellessä oppiainettaan, tiesin, että uskonto ja teologia on minun juttuni. Maantieto oli kolmas aine, johon hurahdin, ja sen avulla sainkin reaalista eximian. Ylioppilaslahjaksi sain uskonnonopettajaltani Novumin eli kreikankielisen uuden testamentin sekä siunauksen matkalle teologiaa opiskelemaan. Minua ei oltu koskaan kannustettu mihinkään sellaisella innostuksella, kuin kaikki opettajani kannustivat minua neljäkymmentävuotiaana aikuislukiossa. Kirjoitin ylioppilaaksi 1999.

Orimattilan vuosina jouduin kahteen kertaan kirurgin käsittelyyn. Selkä leikattiin lopulta kiireellisenä vuonna 1998. Lapsesta saakka kärsimäni kivut olivat hetken pois pyyhityt. Elämä oli siltä osin hyvin, mutta muita ongelmia ilmaantui ja silloin laitoin korkin kokonaan kiinni. Lopetin myös tupakoinnin, sillä keuhkot alkoivat oireilemaan ikävällä tavalla.

Ahdistuksiini aloin ottaa Jumalan hoitoa kirkonpenkissä sunnuntaiaamuisin. Se kantoi kaiken suunnattoman vaikean yli. Minulla oli myös raastava ikävä esikoistani, joka oli siirtynyt opiskelemaan Helsinkiin. Mies ajoi Espooseen töihin, joten aloimme suunnitella muuttoa takaisin Suur-Helsingin alueelle. Lähtö oli helpotus, sillä en koskaan kotiutunut Orimattilaan, se oli ikävä paikka.

Omille siiville

En palannut enää Arkadiaan 1975 syksyllä. Menin töihin ja sitten tulikin se päivä, jolloin jouduin muuttamaan pois lapsuuden kodista lisääntyneen väkivallan vuoksi. Vaikka minulla ei ole muistoja tuosta muutosta, posttrauma tuottaa hyytävän arvottomuuden ja kauhun tunteen edelleen. Koska en enää hoida tunteitani ruoalla enkä juomalla, tulee minun keskittyä hengitykseen ja rentoutumiseen, että saan lukkiutuneen kurkun auki ja sykkeen tasaantumaan. Tuntemuksiin ei kuole.

Työpaikan lääkäri laittoi lähetteen psykiatrille ja niin tehtiin ensimmäinen psykoanalyysi ja sitten sain istua psykoterapiassa pitkään.

Viihdyin töissä ja aloitin iltalukion. Vuonna 1977 menin naimisiin ja reilun vuoden kuluttua syntyi ensimmäinen elämäni kolmesta suurimmasta rakkaudesta. Esikoinen tuli maailmaan juhannusaattona 1978. En ollut enää yksin.

Syömisen seurauksena, ja tietysti myös raskauden, olin tullut ensimmäisen kerran niin ylipainoiseksi, että piti hakea apua. Sitä löytyi Painonvartijoista. Homma toimi erinomaisesti ja käsitin ohjelman, aivan oikein, elämäntapamuutokseksi. En kuitenkaan seurannut ohjelmaa loppuun saakka vaan omavoimaisena, painon pudottua, lähdin tyylillä ”kyllä minä osaan ja pärjään”.

Sitten äiti kuoli.

Lääkäreiden mukaan minulle oli muodostunut posttrauma jo varhain. Nyt se syveni dramaattisesti. Kaikki muistikuvat ovat kadonneet, mutta tapahtumat on kirjautuneet lääkäreiden, poliisin, oikeuslaitoksen ja muiden toimijoiden järjestelmiin. Posttrauma laukeaa kauhuna ja sellaisina pelkotiloina, että toisinaan lukittaudun kotiin. Edelleenkään en juuri liiku iltaisin juuri missään. Päihteiden vaikutuksenalaiset ihmiset tunnistan heti ja pakenen.

Vuosina 1980-85 kuoli tätini ja isovanhempani. Samaan aikaan sain kaksi nuorimmaistani ja koin traumaattisen avioeron. Vuonna 1985 jätin faijan taakseni, sillä olin matkalla kohti lopullista tuhoa hänen vaikutuspiirissään.

Ruoka, tuo uskollinen ystävä, ei minua hylännyt. Painoa oli kertynyt taas siihen malliin, että Painonvartijoihin. Sitä luulisi, että olisi viisastunut, mutta en ollut. Addiktiosairauteen kuuluu sen itsensäkieltävyys, joten pudotin taas painon ja lähdin omavoimaisesti ilman tasapaino-ohjelmaa ja ainausjäsenyyttä, ”tahdonvoimallani”, hallitsemaan syömistä ja samalla muutakin elämää.

Olotila heikkeni ja jossain vaiheessa hakeuduin uudelleen samalle psykiatrille. Psykoanalyysi sekä -terapia toistettiin. Kaikesta huolimatta vuosikymmenen lopussa hajosin lopullisesti. En halunnut kuitenkaan luovuttaa, sillä minulla oli lapseni, joille en halunnut jättää samaa taakkaa, jota itse saan kantaa mukanani. Kammoksuin myös uhriutumista.

Tuolta pimeältä vuosikymmeneltä on kuitenkin jäänyt matkaan rakkaita ja tärkeitä ihmisiä. Pahimpina aikoina sisareni auttoi minua jaksamaan arjen asioissa. Matkustin myös lasteni kanssa, joka todennäköisesti auttoi jaksamaan, sillä jouduin tekemään paljon töitä. Työelämässä tapasin yhden tärkeän ihmisen, joka edelleen kuuluu ystäviini. Hänellä oli suuri merkitys selviytymisessäni. Palasin aktiivisesti koiraharrastuksiin vuonna 1988. Elettiin taloudellista nousua, mutta se ei minua pelastanut.