Jatkan synkkää pohdintaani niistä asioista, jotka tuhoavat kaikki pyrkimyksemme muuttaa tapojamme.
Tänään on vuorossa kauna, katkeruus ja kateus eli yksinkertaisemmin vitutus. Ympärillämme on maailma täynnä ihmisiä, yhteisöjä, instituutioita ja herra ties mitä, jotka aiheuttavat vitutusta joskus niin, ettei veri kierrä eikä henki kulje. Aina löytyy tekijöitä, jotka heilauttelevat tunteitamme suuntaan ja toiseen, joiden tunteiden vuoksi ajaudumme reagoimaan miten milloinkin. Toiset ihmiset osaavat käsitellä tunteitaan siten, etteivät reaktiot vie heitä vahingolliseen toimintaan, eivätkä he takerru ylenmäärin eilisen ikäviin kokemuksiin. Minä en ole sellainen henkilö. Tapani reagoida, enemmän tai vähemmän ikäviin kokemuksiin ja kohtaamisiin, on ollut vahingoittaa itseäni paitsi syömällä ja juomalla, myös kiihtymyksellä ja pään sisäisillä veivauksilla. Ikäviin olotilohin on sisältynyt tiedostettua ja tiedostamatonta vihaa, kaunaa ja katkeruutta. Kaikki se negatiivinen tunnemyrsky suunnattuna muihin ihmisiin ja instituutioihin vahingoittaa ainoastaan minua, ei ketään muuta. Karsein lausahdus meitä itseämme kohtaan on: “annan anteeksi, mutta en unohda.” Tuo ”mutta” mitätöi anteeksiannon ja siitä kärsimme ainoastaan me itse. Kohteemme viis veisaa anteeksiannoistamme, usein heillä ei ole aavistustakaan, mitä meillä on meneillään.
Tiedostettua osaa tunne-elämän ongelmista olen saanut käsitellä erilaisissa terapioissa vuosikymmenet, mutta tiedostamattoman osan käsittely on edellyttänyt riippuvuuksien koteloimista ja ylettömästä kontrolloinnista irtautumista. On täysin mahdotonta toipua ilman raittiutta addiktiosta, pää ei kertakaikkiaan ole mukana hommassa, eikä tunne-elämä saa mahdollisuutta rauhoittua ja eheytyä. Tämän vuoksi myös nämä yksittäiset kuuriluontoiset syömisen ja juomisen haltuunotot, kontrolloidut dieetit, päättyvät yleensä huonompaan kuin ne alkujaan olivat. Minä en halunnut enää kuudenkympin lähestyessä pelkkää hyvää terveyttä tai hoikempaa kroppaa, minä halusin onnellisen elämän. Onnellisen ja tasapainoisen vanhuuden, sillä suurin osa elämää on jo takana. Sillä polulla nyt tallustan päivän kerrallaan.
Jos luit edellisen blogini ja innostuit tarkastelemaan syömisiäsi ruokapäiväkirjan avulla, niin todennäköisesti olet paremmin perillä toiminnastasi. Mikäli olet saanut oikean kipinän muutokseen, niin nyt voit laatia suunnitelmaa syömisistäsi, laatia ruoka-ajat (3 ateriaa ja 2 välipalaa päivässä on suositus) vaikka viikoksi kerrallaan. On tärkeää, että noudatat suunnitelmaasi päivän kerrallaan. Tänään pidät kiinni lupauksesta itsellesi, oli eilinen ollut mitä hyvänsä. Huomista ei vielä ole, joten älä mieti sitä. Kun astuu pois tästä hetkestä, astuu ulos elämästä. Elämä on tässä ja nyt.
Jos joku on kiinnostunut alkoholin kulutuksestaan, niin netistä löytyy kohtuu- ja ongelmakäytön määrittelevät rajat alkoholiannoksina. Ne määritellään senttilitroina, mutta voin kertoa, että omalla kohdallani laskin ne pulloina. Jos pullon avasin sen myös join. Sitten saatoin avata toisen pullon jne. Minulla ei ollut ongelmia ymmärtää ja myöntää, että olen alkoholisti. Mutta….. jokaisen ihmisen on nämä asiat itse ratkaistava. Samalla tavoin voi pohtia shoppaamistaan, pelaamistaan, siivoamistaan jne. Jos asia aiheuttaa hankaluuksia elämässä, tai ihan vaan vie aikaa ja ajatuksia liikaa, voi kirjata ylös toimintaansa ja halutessaan tehdä asialle jotain laatimalla suunnitelman.
Riippuvuussairaudet ovat itsensä kieltäviä, joten usein ei lääkäreiden sanomiset mene perille. On kuin vettä kaataisi hanhen selkään. Puhuin tästä juuri pari päivää sitten endokrinologin kanssa viimeisellä kontrollikerralla leikkauksen jälkeen. Hän sanoi eron olevan kokemusasiantuntijan ja lääkärin välillä se, että minä voin täräyttää suoraan, lääkärit ja hoitajat eivät. Kun he sitten kohteliaasti yrittävät esittää vaihtoehtoja haitallisiin tapoihimme, ehkä kajoavat meidän syömisiimme ja/tai juomisiimme (tai muihin haitallisiin toimintoihimme), heistä tulee ikäviä paskiaisia tai huonoja lääkäreitä. Jotkut lääkärit sitä ovatkin, kaikissa ammattikunnissa on myös huonoja toimijoita. Esimerkiksi ortopedeissä olen törmännyt muutamaan paskiaiseen, jotka kohtelivat minua ikävästi ja epäasiallisesti. Tosin he saattoivat olla itse työssään loistavia, se jäi minulta kokematta. He olivat epäkohteliaita eivätkä osanneet käsitellä lihavuutta sairautena. Osa ei edelleenkään myönnä sitä sairaudeksi. Jonkun mielestä ei ole olemassa syömishäiriöitäkään. He ovat näitä “itsekurityyppejä”.
Saan olla kiitollinen faijalle, joka opetti miten toimia, kun on kyseessä auktoriteetti, joka toimii väärin. Lääkäreiden kohdalla olen laittanut valitukset epäasiallisuuksista ja virheistä potilasasiamiehille ja kaupungin valituselimeen. Viimeksi tein valituksen terveyskeskuslääkäristä, joka ohitti tyynesti vaivani eikä kirjoittanut tarvitsemiani lääkkeitä. Sen jälkeen vaihdoin lääkäriä, ja nyt ovat asiat erinomaisesti. Sain anteeksipyynnön kaupungin terveydenhuollon ylilääkäriltä, ja asia on loppuun käsitelty. Tein oman osani ja se riittää. Tärkeintä on, etten jää jauhamaan asiaa yhtään enempää, se ei hyödytä lainkaan – päinvastoin. Olen joutunut puuttumaan useamman kerran terveydenhuollon palveluihin valittamalla, ja aina ovat asiat parantuneet, mutta sitten on tullut kohdalle taas seuraava tolvana. Pitää jaksaa tehdä oma osuutensa uudelleen ja uudelleen.
Mikä tässä nyt sitten on ongelmana meikäläiselle? No se, että tällä sisäisellä rakenteella ei ole varaa suuttua ja kaunaantua edes oikeutetuissa tapauksista. Tarkemmin: kiukku, kauna, katkeruus ja kateus ajaa jääkaapille ja Alkoon. Niitä tunteita ei halua kohdata, niistä ei pääse eroon ja siksi ne on syytä dumpata jollain. Niitä ei voi myöskään kontrolloida mitenkään. Minä en saa tätä palloa pyörimään haluamallani tavalla väänsin asiaa mihin suuntaan tahansa. Myös soittelu kavereille ja tapauksen jauhaminen tolkuttomasti on eräänlaista riippuvuutta – riippuvuutta kiihtymykseen. Näin vitutus tulee väliin ja tuhoaa hyvät yrityksemme, vaikka olisimme tehneet minkälaisia suunnitelmia ja edistyneetkin niissä.
Tapa reagoida asioihin on usein peritty jo lapsuudessa. Toisilla se on vaikenemista ja toisilla raivoamista, ja kaikkea tältä väliltä. Minä olen harrastanut raivoamisen ja asiallisuuden lisäksi myös kostamista. Olen voinut suunnitella sellaista pitkäänkin, ja iskenyt tilaisuuden tullen. Joskus minua loukannut ei ole edes tiennyt kuka iski. Tunteisiin olen syönyt ja juonut tai toimittanut jotain asiaa kiihkeästi, työ on ollut sellaista.
Kun sitten tulin siihen ikään, että päiviä on enemmän takana kuin edessä, terveys oli mennyt, toivottomuus tullut osaksi arkea, eikä olisi halunnut enää herätä aamuisin, oli aika ryhtyä toimenpiteisiin.
Ensimmäinen edellytys mihinkään on rehellisyys. Olin mielestäni rehellinen muille ja itselleni. Aloin kuitenkin epäillä sitä, sillä kompuroin alussa pahasti toipumisen polulla. Aloitin elämäni kuntoon laittamisen vuonna 2009. Painonnousu pelotti, sillä tuttuja ihmisiä samojen ongelmien kanssa kuoli lihavuuteen. Kaksi tuntemaani henkilöä konkreettisesti tukehtumalla läskeihinsä, jotka painoivat keuhkot kasaan. Korkki oli helpompi pitää kiinni kuin hallita syömistä, mutta vaikeimpina ahdistuksen hetkinä se aukesi muutamia kertoja. Alkoholi ei enää tuonut mukanaan sitä helpotusta, mitä se oli tuonut aiemmin. Lisäksi tietoisuus toisenlaisesta elämästä vei viimeisenkin hohdon juomisesta. Aloin lähestyä sitä pistettä, jolloin tulee halu tehdä mitä tahansa onnellisen elämän ja toipumisen eteen.
Eräänä torstai-iltana syksyllä vuonna 2017, siis kahdeksan vuotta aloituksen jälkeen, istuin eräässä vertaistilaisuudessa, jonne saapui neljä tuttua ihmistä. Istuin väsyneenä ja apaattisena tuolissani katsellen kenkiäni. Kun nostin katseeni, heidän saapuessaan iloisesti tervehtien, en ollut nähnyt heitä aikoihin, iski tajuntaani syy karmeaan olooni. Minä, joka en ole kateellinen kenellekään, älysin olevani kateellisuuden lisäksi myös katkera ja kaunainen noille ihanille ihmisille, joista olin pitänyt suunnattomasti heti heihin tutustuttuani. Miksi ihmeessä? Siksipä tietysti, että he olivat toipuneita, menestyviä, hyväsydämisiä, kiitollisia ja kauniita. Heillä oli kyky pysyä tässä hetkessä, toi elämä eteen millaisia vastoinkäymisiä hyvänsä. Tajusin syynkin siihen mikä minut erotti heistä. He olivat tehneet niitä toimenpiteitä, joiden avulla toivutaan, mutta minä en ollut. Olin toki jotain tehnyt, mutta en kaikkia niitä toimenpiteitä, joita olisi pitänyt. Ne eivät mielestäni “sopineet” minulle. Minäminäminä luulin tietäväni paremmin – jälleen kerran. Nuo negatiiviset tunteet olivat epämääräisiä oloja, jotka sairaus taitavasti piilotti minulta. Nyt kuitenkin sain kokea sen hetken, jolloin oikeanlainen rehellisyys murtautui esiin. Se oli valtava herääminen todellisuuteen. Siitä alkoi minun kiipeämiseni pimeästä luolasta kohti valoa, terveyttä, toipumista ja onnellisuutta. Minun oli tehtävä kaikkia ehdotettuja toimenpiteitä tuntui miltä tuntui, ei ainoastaan niitä, jotka mielestäni “sopivat” minulle.
Aloitin lääkärikäynnillä. Lääkäri ei toiminut haluamallani tavalla, jolloin tuttu raivo kumpusi sisällä. Tajusin kuitenkin pian, että hän toimi minun parhaakseni, vaikka jouduin vielä hetken kärvistelemään. Ensimmäisenä kävin siis käsiksi tuohon kauna, katkeruus ja kateus juttuun. Tein moneen kertaan listoja noista asioista, mutta tällä kertaa kirjasin ylös myös oman osuuteni (lääkärin motiivin ja oman vitutukseni). Mikään ei etene jos ei ota vastuuta itsestään ja tekemisistään riippumatta siitä, mitä muut ovat tehneet. Muiden tekemiset eivät kuulu minulle, muut hoitelevat omat juttunsa minä omani. Johan alkoi tapahtua.
Vähitellen sisäiset tunnetilat hellittivät otettaan, ja niihin oli helpompi puuttua ennen kun ne ottivat vallan. Yksi toimenpide oli välimatkan ottaminen koiraharrastukseen. Se sisältää kaiken ihanan lisäksi myös runsaasti ikäviä asioita, joihin sisältyy tuo riippuvuus kiihtymykseen ja kontrollointiin. Toisista pahan puhuminen oli niin jokapäiväistä, ettei sitä enää edes huomannut. Niille ihmisille, jotka ovat edelleen ystäviä, olen suoraan sanonut, etten halua kuulla minkäänlaista pahaa enkä negatiivista kenestäkään. Muutaman ihmisen kanssa laitoin välit poikki kokonaan.
Pienin askelin pyristelin irti mielen kuohunnoista ja nyt, vuonna 2021, saan ne laantumaan jo varsin nopeasti. Jokainen päivä joudun kuitenkin tekemään sen eteen työtä. Jos herpaannun hetkeksikään olen takaisin suossa. Pysyvään muutokseen menee minulla aikaa useita vuosia, ehkä ei ole riittävästi päiviä jäljellä, mutta jo päivittäiset toimenpiteet takaavat onnellisen päivän.
Kun ruokapäiväkirjaan kirjaat syömisiäsi, voit nyt yrittää puolittaa syömiset. Jos se on liikaa, vähennä neljännes. Aterioita ei saa jättää väliin. Jos suutut johonkin ihmiseen, kirjoita kymmenen positiivista asiaa hänestä. Jos suutut johonkin muuhun, kirjoita kymmenen positiivista asiaa. Jos muuten vaan vituttaa niin ettei veri kierrä, kirjoita kymmenen asiaa, joista olet kiitollinen. Vitutus saattaa olla jäljellä, mutta veri alkaa kiertää.
Sari Kuoppala 