Avainsana-arkisto: #autismikirjo#meltdown

Elämä jatkuu nyt lääkkeen kanssa. ADHD -lääkkeessä on omanlaisensa käyttötapa riippuen henkilöstä. Toiset käyttävät päivittäin ja toiset pitävät taukoja. Minä kuulun jälkimmäisiin. Valmiste toimii minulla parhaiten, kun pidän ainakin viikonloput taukoa. Sivuvaikutuksia ei ole ollut juuri lainkaan suun kuivumista lukuunottamatta. 

Viikolla pysyy ADHD kurissa, mutta autismikirjon piirteet voimistuvat. Se ei toistaiseksi haittaa, sillä osaan pitää huolen siitä, etten kuormitu liikaa. Joku voisi olla eri mieltä, sillä EKKOT (erityismielenkiinnon kohteet) nousevat voimalla pintaan. Tämän hetkinen ykkösekko on tietotaitojen ja materiaalien hankkiminen autistismikirjolla olevien oppilaiden työskentelyä varten. Koska erityispiirteisiini ei kuulu “osata” asioita ilman opiskelua, olen hyödyntänyt valtavan määrän ammattilaisten sivustoja Kanadassa, Yhdysvalloissa, Australiassa ja Suomessa. Suomessa tietoa saa Aivo- Autismi- ja ADHD -liitoista sekä Käypä hoito sivuilta, jotka ovat Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin erikoislääkärijärjestöjen kanssa vuonna 1994 käynnistämä hanke. Sen tavoitteena on yhtenäistää Suomessa noudatettavia terveydenhuollon käytäntöjä sekä parantaa hoidon laatua. Duodecim julkaisee myös artikkeleita uusimmista tutkimustuloksista. Suomessa ollaan kuitenkin vielä alkutaipaleella ja osaajia on vähän. Onneksi eteenpäin mennään ja meitä kirjolaisia on ammattilaisten joukossa yhä enemmän. Kertauksen vuoksi: tämä on ominaisuus ja ainoastaan toinen samanlainen voi ymmärtää meitä. YMMÄRTÄÄ! Tietää voi asioita, mutta ymmärtäminen on eri asia. Minä en voi ymmärtää mitä homoseksuaali kokee, mutta tiedän mitä termi tarkoittaa. Itsessään kirjolla oleminen ei ole sairaus, mutta liitännäisdiagnooseja saattaa olla useita erilaisia, minulla se on ADHD ja lähimuistin puuttuminen.

Mieliala on nyt nollaviivan yläpuolella, koska on mielekästä tekemistä. Erityisen ilahtunut olin, kun meidän apteekkari kyseli tarkemmin tästä aiheesta. Jos nyt elämänsä on hukannut tähän sotkuun, on riemastuttava tunne, että voi olla hyödyksi ja avuksi toiselle ihmiselle ja vielä ammattilaiselle. Riemastuttavaa on myös se, että voin auttaa lasta ja nuorta vaikeissa tilanteissa ja erityisen riemastuttavaa on ymmärtää puhumatonta autistia. Toki työpaikalla imen kaiken mahdollisen niiltä ammattilaisilta, jotka työskentelevät päivittäin haastavissa tilanteissa. Olen valtavan kiitollinen näistä ihmisistä, sillä heidän avullaan minulla on mahdollisuus ymmärtää myös itseäni ja mennyttä elämääni. Esimies on korvaamaton henkilö jaksamisen kannalta.

Rakastan monikulttuurista työyhteisöäni aivan valtavasti. Monikulttuurisuus on toinen ekkoistani. Se alkoi jo lapsena, sillä paras ystäväni oli muslimi. Hän oli ainoa, joka sanoi ääneen pitävänsä minusta, koska olen aivan erilainen kuin muut. Vaadin äitiä ostamaan minulle Koraanin, joka siihen aikaan oli 1930-luvun käännös paperiversiona. Siitä se sitten lähti eikä loppua näy. Oppilaiden kohdalla otan aina huomioon hänen kulttuurinsa, joka voi olla hyvin erilainen kuin omani.

Nyt alan jo itsekin uskomaan, että olen hyvä jossain. Vahvistusta sain, kun erittäin kokenut työkaveri kysyi eräänä päivänä: “Mitä sie teet niien kanssa?” Hän tarkoitti vaikeita tilanteita, jotka jostain syystä ovat minulle helppoja, mutta taviksille saattavat näyttäytyä hurjinakin. Ammattilaiset eivät juuri meiltä epäpäteviltä kysele, sillä ihmisluontoon kuuluu osata ja tietää. Joo, joissain asioissa kyllä, mutta näissä eivät juurikaan osaa eivätkä tiedä. Listaan tähän lopuksi miten olen toiminut ja mikä on kaikkein pahinta mitä voi tehdä.

Jokaisena aamuna tervehdin jokaisen oppilaan, työtoverin ja taksikuskin sekä vanhemmat, jotka tuovat lapsensa kouluun. Huomaan, että jokainen on henkilökohtaisena persoonana minulle merkityksellinen, vaikka hän ei puhuisi eikä ottaisi muutakaan kontaktia. ARVOSTA IHMISTÄ OLI KUKA TAHANSA!

Minä puhun oppilaiden kanssa vaikka en saisi kontaktia tai vastausta. Keskustelen niiden oppilaiden kanssa, jotka haluavat puhua vaikka mistä asioista. Olen aina rehellinen heille enkä kohtele heitä ylhäältä alaspäin. SE ON LOUKKAAVAA!!!

Vaikeissa tilanteissa kysyn neuvoa kokeneemmalta juuri sen kyseisen oppilaan haasteissa. Toisinaan heittäydyn samaan tunnetilaan, joka saattaa tarkoittaa lattialle heittäytymistä ja vaikerointia. Joidenkin oppilaiden kohdalla saattaa olla tarpeen suklaat tai hedelmäkarkit. Keskustelen aina selkokielellä usean toiston avulla myös niiden oppilaiden kanssa, jotka eivät puhu. He kuulevat ja Aivoliiton tärkeä oppi on juuri tuo puhuminen – aivot työskentelevät kaiken aikaa. Puheen on oltava selkokielistä ja yksinkertaista, monimutkainen selittäminen vie monesti ongelmiin ja yllättävän yksinkertainenkin saattaa olla joskus monimutkaista. ÄLÄ KOSKAAN VÄHÄTTELE KENENKÄÄN ASIAA TAI TUNNETTA!!!!!

Kun järjestelmä kuormittuu liikaa ja edessä on väjäämätön meltdown eli melttari, jolloin ihminen alkaa kiljumaan, huutamaan, potkimaan ym., ei MISSÄÄN TAPAUKSESSA SAA SANOITTAA SITÄ HUONOKSI KÄYTÖKSEKSI!!! Sillä ei ole mitään tekemistä käytöksen, osaamisen, ymmärtämisen tai tietämisen kanssa. Mitä enemmän tulee kommenttia: “kyllä tuossa iässä jo täytyy, kyllä sinä jo osaat ja tiedät” tai “kyllä täytyy opetella olemaan” tai “kyllä on ikävää” – sitä vaikeammaksi tilanne menee, sillä EI TÄYDY EIKÄ OLE. Se ei ole hallittavissa päätöksellä tai opilla. Saan autettua henkilöä puuttumalla tilanteeseen heti ja viemällä huomion muuhun. Minä olen opetellut väistämään tilanteita, joissa ylikuormitun, yli 60 vuotta, enkä vieläkään ole aina riittävän nopea. Kuormittuminen voi olla niin äkillistä, ettei enää ehdi kuin huutamaan. Riippuu kuormittumisesta, mutta se saattaa laueta ja poistua vasta päivien tai viikkojen kuluttua. Lapsilla ja nuorilla, joilla on liitännäisdiagnooseja, ei ole kykyä tunnistaa väsymystä, nälkää, muutoksia tai muuta stressiä aiheuttavia asioita. Normaalin neurojärjestelmän ihmisellä toimii automaattisesti erilaisia mekanismeja, joilla voi kontrolloida itseään, tai he eivät huomaa koko asiaa. Näissä tilanteissa toisia auttaa hiljainen puhe, hiljaisuus, sively kädellä tai pensselillä ym. Toisia auttaa se, että ei sano mitään, mutta on vieressä katsomassa, ettei oppilas vahingoita itseään. Usein täytyy välttää katsekontaktia, se on meille monelle myrkkyä. Samoin halaaminen ja koskeminen voi olla liikaa. Huomion kiinnittäminen aivan muuhun on avainjuttu. Musiikki toimii, kunhan se on yksinkertaista eikä soiteta mitään biisilistaa. Pyrin aina menemään sivummalle oppilaan kanssa, sillä on alentavaa käsitellä hänen asiaansa kaikkien kuullen. Kun tilanne on rauhoittunut, minä kysyn voimmeko jatkaa hommia vai olisiko parempi lopettaa tähän ja jatkaa toisella kerralla. Kaikenlainen komentelu ja käskyttäminen on MYRKKYÄ!!!!! Toisilla oppilailla se eskaloi tilannetta vielä pahemmaksi. Aikaa on käytettävä riittävästi ja usein se onkin ongelma, jos ei henkilökuntaa ole riittävästi. Ei ole mitään järkeä patistaa asioihin ja tilanteisiin, jotka kuormittavat liikaa. Tämä on se kohta, jonka minä havaitsen jo hetkeä ennen, että nyt menee pieleen ja kohta rytisee ja tulee ääntä. 

Jatkan opiskelua ja töitä voimieni mukaan – rajat ovat nyt selkeämmät.

Lopuksi vielä miniekko, minkä avulla rentoudun. Avaan aiheeseen kuuluvia sivustoja ja alan suunnittelemaan koiranäyttelymatkoja. Näyttelyitä Euroopassa, ajoreittejä, lentolippuja, majoituksia ym. Sitten jää nähtäväksi lähdenkö koskaan mihinkään.