Blogi – Sari Kuoppala

Uudelle vuosituhannelle

Uusi vuosituhat alkoi neljäkymppisenä pienemmillä kivuilla selkä suorassa. Muutettuamme takaisin Vantaalle, elämä oli hetken suorastaan ihmeellisen ihanaa. Aloitin opinnot Helsingin yliopistossaa avoimen yliopiston kursseilla. Kävin pääsykokeissa ja totesin, etten koskaan pääsisi kokeilla sisään tiedekuntaan. Laadin suunnitelman vaadittavien opintoviikkojen suorittamiseksi, avoimen kursseillaa sekä erikseen tiedekuntaneuvostolta anottavilla maksullisilla aineopinnoilla, jotka mahdollistivat ns. väylän kautta sisäänpääsyn. Minulla oli kasassa fuksina jo suurin osa opinnoista. Aamusta iltaan luin, kirjoitin esseitä, istuin kaikilla mahdollisilla luennoilla ja osallistuin kaikkiin mahdollisiin seminaareihin. Lapsuuden unelma oli toteutunut ja se oli ihanampaa kuin ikinä olisin voinut kuvitella.

Mieheni sen sijaan ei voinut hyvin. Suomalaiselle kulttuurille ominaiseen tapaan hän ei myöskään mennyt lääkärille. Kun sitten kivut olivat sietämättömiä, hän meni työterveyslääkärille, joka lähetti hänet saman tien Peijaksen sairaalaan. Hän totesi, soittaessaan tilanteesta matkalla sairaalaan: “olenkin oikeasti vissiin sairas”. Toteamuksessa oli hämmästynyt sävy. Seuraavana aamuna hän soitti minulle, että hänellä on syöpä. Se oli 11.10.2002, sillä samaan aikaan oli räjähtänyt pommi Myyrmäen ostoskeskuksessa, ja ajoin hälytysajoneuvojen seassa Peijaksen sairaalaan. Lääkäri selitti röntgenkuvien avulla missä syöpä on, mutta ei sanonut tarkemmin mikä syöpä, sillä hän halusi varmistaa biopsialla asian. Kun sitten menin kotiin ja kaivoin netistä asiaa, minulle selvisi heti, että kyseessä oli mesoteliooma ja Harri tulisi kuolemaan hyvin pian. Mesoteliooman aiheuttaa asbesti, jolle hän oli altistunut 60-luvulta saakka. Varmuus diagnoosista saatiin vasta ruumiinavauksessa. Kuolema tuli ystävänä ja päätti hirvittävät kivut 4.1.2003. Elämä kuitenkin jatkuu, vaikka mitä tapahtuisi. Minä jatkoin yliopistolla, jossa sain tukea opiskelutovereiltani sekä koko henkilökunnalta. Suuri osa henkilökunnasta oli pappeja, joten parempaa sielunhoitoa en olisi saanut mistään.

Kun sitten istuin kolmatta kertaa kreikan kurssilla, opettajani otti puheeksi ongelman, jota en ymmärtänyt itse ongelmaksi, sillä se oli osa minua. En päässyt kreikan tenteistä läpi edes kovalla työllä. Uuden testamentin kreikka on kuollut kieli, jonka opiskelu tähtäsi ainoastaan alkutekstin ymmärtämiseen, ei kielen puhumiseen. Piti oppia ulkoa. Niin sitten sain lähetteen ylioppilaiden terveydenhuoltoon logopedille, joka selvitti laiskuuteni ja tyhmyyteni syyn. Minulla ei ole minkäänlaista lähimuistia. Olin opetellut oppimaan muilla keinoilla, sillä mikään aika ei olisi riittänyt matematiikan ja sanakokeiden läpäisemiseksi ulkoa lukemalla. Niihin pääsykokeisiinkaan ei aika riittänyt, sillä koekirjat julkaistiin helmi-maaliskuun vaihteessa ja koe oli jo touko-kesäkuussa. Sain mukautetun suorituksen klassisiin kieliin eli luvan käyttää apuvälineitä. Tähän ominaisuuteen kuuluu se, että vaikka en muista asiaa muistan mistä sen löydän. Sain myös Uuden testamentin tuntemustentin läpi viidennellä kerralla suullisesti, sillä se perustui ulkoa opittuun. Muut tentit menivät hyvin ja esseet erinomaisesti. Onneksi opinnot eivät olleet mahdollisia silloin nuorena, sillä olisin saattanut epäonnistua ilman viisasta proffaa ja nykyajan tutkimuksen suomaa tietoa ominaisuudestani. Oli helpottavaa saada tietää, miksi epäonnistuin keskikoulun pääsykokeissa, matematiikassa sekä kielten sanakokeissa.

Yliopisto-opinnot olivat elämäni parasta aikaa, mutta lopulta oli valmistuttava. Sain gradusta magna cum laude approbaturin (”suurin kiitoksin hyväksytty”) ja valmistuin teologian maisteriksi vuonna 2006. Sain työtarjouksen Kittilän seurakuntaan papiksi, mutta en voinut jättää pääkaupunkiseutua. Aloin suunnitella jatko-opintoja.

Kävin myös Suomen lähetysseuran ja Merimieskirkon koulutuksia. Kristillisellä opistolla oli kursseja, jotka liittyivät omaan erikoistumisalaani islamilaisten kulttuureiden piirissä. Olin myös kahdesti Tansaniassa, ensin lähetysseuran harjoittelijana ja toisen kerran tekemässä tutkimusta jatko-opintosuunnittelemaani. Mielenkiintoista ja antoisaa aikaa.

Harrin kuoleman jälkeen olin aloittanut jälleen syömisen vaimentaakseni hylmäämistrauman aktivoimat tunteet. Kuolema on hylkäämiskokemuksena kaikkein vahvin, riippumatta seikoista, jotka siihen johtavat. Pullon korkki pysyi kiinni, sillä tajusin sen aiheuttaman vaaran. Minulle oli jo aivan selvää, että viinan kanssa päädyn samaan kuin vanhempani. Vuonna 2005 olin lihavimmillani koskaan ja heinäkuussa päätin hakea jälleen apua Painonvartijoista. Se aukesi vasta elokuussa, mutta olin jo hieman aloitellut kaurapuurolla, sillä vatsa oli huonossa kunnossa. Kaikki sujui loistavasti ja samalla aloitin ensi kertaa elämässäni myös kuntoilun yliopiston salilla. Hurahdin siihen heti ja tutustuin kahteen nuoreen naiseen, jotka molemmat opintojen ohella ohjasivat jumppia ja aloittivat päivänsä aikaisin aamulla salilla kuten minäkin. Toinen opiskeli oikeustieteitä ja toinen samaa kuin minä eli uskontotiedettä. Oli upeaa saada kannustusta ja tulla kutsutuksi keskiviikon lankutuskisaan. Lopulta pääsin kuuteen minuttiin lankussa. Paino putosi vuodessa 52 kg ja minä juoksin puolimaratoneja kerran viikossa. Päivittäin juoksin tunnin ja salit päälle. Olin endorfiinin avulla elämäni kunnossa. En hetkeäkään ajatellut, että hajalla oleva selkä ja nivelrikko aiheuttaisivat isoja ongelmia juoksemisen vuoksi. Sitten lähdin jälleen kerran “minä kyllä ihan itse selviän” meiningillä ja jätin ohjelman kesken, kuten olin tehnyt aiemminkin. No – en sitten selvinnyt!

Jouduin hetkellisesti jälleen kerran väkivallan uhriksi ja syöminen riistäytyi käsistä. Ystäväni mahdollisti Kruununhakaan muuton ja olin onnellinen “kotiinpaluusta”. Mikään ulkoinen onnellisuus ei kuitenkaan riittänyt ja niinpä sitten syömisen lisäksi aukesi korkki vuonna 2008. Jossain vaiheessa menin terveyskeskukseen, jossa onnekseni oli vielä vanha legenda lääkärinä. Menin valittamaan kipuja ja hän hetkessä teki havainnon, että suurin ongelmani on yksinäisyys. Sain lähetteen psykiatriselle, jossa jälleen kerran sain loistavan terapeutin itselleni. Sain myös kipulääkkeitä, sillä kivut olivat sietämättömiä. Vaikka terapia auttaa osittain, se ei kuitenkaan tuo pysyvää toipumista addiktille. Vuonna 2009 etsin Helsingistä 12 askeleen ohjelman syömisongelmaani. Siitä lähti toipuminen pienin askelin päivä kerrallaan.

Kaiken keskellä sain viettää kesäisin aikaa ystävieni saaressa. Se oli sekä fyysisesti että henkisesti voimauttavaa. Kauniissa maisemissa melominen on asia, jota edelleen kaipaan kovasti. Kiireetön rauhallinen ilmapiiri oli ihanaa ja erikoisen ihanaa oli voittaa talon isäntä lankutuskisassa rantatalon terassilla. Siitä saan vieläkin voittajan fiiliksen iholle.

Vuonna 2009 täytin 50 ja menin 1.6. ensimmäisen kerran uimastadionille. Olin ostanut itselleni joululahjaksi vesijuoksuvyön, mutta koko kevät meni rohkeutta hakiessa, sillä ajatuskin riisumisesta muiden aikana oli kamala. Kun sitten menin, jouduin toteamaan, että muitakin ylipainoisia ja rikkinäisiä ihmisiä oli kuin minä. Olen tätä kirjoittaessani viihtynyt vedessä lähes joka aamu yli yhdentoista vuoden ajan. Olen saanut samalla liittyä huikeaan yhteisöön sekä saanut hyviä ystäviä. Lisäksi olen saanut vanhemmilta, kokeneilta ja viisailta naisilta tukea, neuvoja ja sellaista huolenpitoa, joka jäi puuttumaan menetettyäni äidin liian varhain. Kyllä Taivaan Isä pitää huolen ihmeellisillä tavoilla.

Olin siis uudella polulla kohti parempaa, mutta paljon oli vielä matkaa varsinaiseen toipumiseen.

Pakoon Maalle

Uuden vuosikymmenen alku on edelleen sumuinen. Vaikka muistojen pyyhkiytyminen onkin mielen suojakeino on silti raskasta menettää myös hyvät muistot.

Varmaa on, että muutin lapsineni ja koirineni Orimattilaan kasaamaan itseni. Minua auttoi silloin ystävä, jonka kanssa harrastimme koirajuttuja, ja joka on myös alan ammattilainen näihin terveyteen liittyvien ongelmien kanssa. Hän tuki minua muuttoasiassa ja muutenkin. Voin edelleen pyytää häneltä neuvoja, kun tarvitsen rehellisen mielipiteen ja apua.

Orimattilassa oli hyvät puolensa ja sitten ne ei niin hyvät puolet. Hyviin lukeutui rauhoittuminen ja uusi avioliitto, jossa puoliso sitoutui pitämään huolta perheestä ja tukemaan lapsia heidän kasvussaan. Lisäksi hän oli itse koirankasvattaja, joten kaikki sujui helposti. Hän oli pitkiä aikoja ulkomailla töissä, minä olin yksin lasten kanssa. Jonkin aikaa hyvä ystäväni asui lähellä ja hänen kanssaan olimme paljon yhdessä. Hän oli kiinteä osa perhettämme ja hyvä ystävä vaikeina aikoina.

Sain koko 90-luvun istua huikean ammattitaitoisen terapeutin tuolissa ja purkaa elämääni. Aluksi, lasten lähdettyä kouluun, lukittauduin taloon ahdistuneena ja peloissani, mutta vähitellen pelot vaimenivat. Huonoihin puoliin kuului se, että Orimattila oli muukalaisvihamielinen paikka, eikä siellä ollut helppo hengittää kenenkään muualta tulleen. Vähitellen ahdistus alkoi kasvaa. Ikäviä oloja saatoin edelleen syödä pois ja sitten myös juoda. Viiniä alkoi mennä suuria määriä.

Koiramaailmassa asiat menivät sielläkin hyvin ja huonosti. Huonosti aluksi siten, etten alistunut gurujen käskyvaltaan eräiden rotujen piirissä, joten alkoi harrastukseen kuuluva ajojahti. Viranomaisilmoituksia, pahansuopia juoruja ym. alkoi tulla systemaattisesti. Vähitellen ne laantuivat, sillä mieheni tuli Suomeen ja laittoi porukat ojennukseen. Koska olin ollut jo niin kauan harrastuksessa en osannut jäädä kantamaan kaunaa, sillä sen kaltainen toiminta on niissä ympyröissä hyvin tavallista.

Yhteistyö muiden rotujen ihmisten ja eri yhdistysten kanssa sujui erinomaisesti ja sain vapaasti toteuttaa itseäni. Näyttelyiden järjestäminen osoittautui minun hommakseni ja niitä kertyikin useita joka vuodelle. Aloin myös jossain vaiheessa aktiivisesti toimia kehäsihteerinä. Päivät täyttyivät mukavasti hoitaessa koiria, kuskatessa lapsia sekä järjestäessä tapahtumia.

Kiihtyminen kuuluu kuitenkin koiraharrastukseen, ja tuohon aikaan se lisääntyi eikä ollut ollenkaan terveellistä. Ruokaa ja juomaa kului kiihtymyksen taltuttamiseen. Vuonna 1996 menin jälleen Painonvartijoihin. Tuolloin lähti 36 kg ihanasti kuivan valkkarin avustaessa prosessia. Jälleen kerran omavoimainen minä katsoi hoitavansa ihan itse asiansa, joten tasapainoilu ja ainaisjäsenyys sai jäädä.

Muutimme taajaman ulkopuolelta keskustaan ja minä menin iltalukioon suorittamaan koulun loppuun. Se oli ihanaa aikaa. Suoritin ensin lyhyen matematiikan, sillä tiesin ettei olisi toivoa saada päästötodistusta ilman sitä. Valtavalla työmäärällä sain ensimmäisen vuoden sisällä sen suoritettua, ja sitten keskityin varsinaiseen intohimooni, historiaan.

Ilmeni ettei kurssit riitä ja oli valittava uskonnon ja kemian välillä. Kemiasta en ymmärrä mitään, joten valinta oli helppo. Ensimmäisellä tunnilla, opettajan esitellessä oppiainettaan, tiesin, että uskonto ja teologia on minun juttuni. Maantieto oli kolmas aine, johon hurahdin, ja sen avulla sainkin reaalista eximian. Ylioppilaslahjaksi sain uskonnonopettajaltani Novumin eli kreikankielisen uuden testamentin sekä siunauksen matkalle teologiaa opiskelemaan. Minua ei oltu koskaan kannustettu mihinkään sellaisella innostuksella, kuin kaikki opettajani kannustivat minua neljäkymmentävuotiaana aikuislukiossa. Kirjoitin ylioppilaaksi 1999.

Orimattilan vuosina jouduin kahteen kertaan kirurgin käsittelyyn. Selkä leikattiin lopulta kiireellisenä vuonna 1998. Lapsesta saakka kärsimäni kivut olivat hetken pois pyyhityt. Elämä oli siltä osin hyvin, mutta muita ongelmia ilmaantui ja silloin laitoin korkin kokonaan kiinni. Lopetin myös tupakoinnin, sillä keuhkot alkoivat oireilemaan ikävällä tavalla.

Ahdistuksiini aloin ottaa Jumalan hoitoa kirkonpenkissä sunnuntaiaamuisin. Se kantoi kaiken suunnattoman vaikean yli. Minulla oli myös raastava ikävä esikoistani, joka oli siirtynyt opiskelemaan Helsinkiin. Mies ajoi Espooseen töihin, joten aloimme suunnitella muuttoa takaisin Suur-Helsingin alueelle. Lähtö oli helpotus, sillä en koskaan kotiutunut Orimattilaan, se oli ikävä paikka.

Lumipyörteitä Runskilla

elokuuta 29, 2020

Tämä on minun toipumistarinani ja kokemukseni – ei kenenkään muun. En kirjoita elämäkertaa, mutta koska kyseessä on kokonaisvaltainen toipuminen on oleellista, että taustoitan tarinani mahdollisimman alusta ennen kun hyppään ruoka- ja jumppaohjeisiin. En missään tapauksessa halua, että kenellekkään syntyy mielikuvaa kaunaisesta, katkerasta tilittäjästä. Kirjoitan muisteluitani oikein onnellisena ihmisenä.

Ensimmäisessä jaksossa esittelin elämäni lähtökohtia ja tässä toisessa osassa haen muistojen häivähdyksiä lapsuudesta 1960-luvulla. Minulle on käynyt niin, että psyyke on suojellut traumaattisilta kokemuksilta kumittamalla muistojani aikalailla – hyviä ja huonoja. Lapsuudesta ei ole juuri mitään tallella, mutta jotain kuitenkin. Muistojen häivähdykset näyttäytyvät usein fyysisinä tuntemuksina sekä tunteina.

Kun olen surullinen menen omaan onnen maisemaani. Uskon, että jokaisella ihmisellä on ainakin yksi maisema mielessä, joka tuo rauhaa ja onnea. Minulla se on talvinen tyhjä sunnuntai-aamu Runeberinkadulla. Kävelen mäkeä ylös kohti Kauppakorkeakoulua ja Runskin kenttää, jossa ennen oli luistinrata. Lumi pöllyää tuulessa samoin kuin villin lännen leffoissa ne pyörivät pensaat. Olen yksin. Jo äitini kohdussa minuun muodostui yksinäisyyden ydin, mutta kesti lähes kuusikymmentä vuotta ymmärtää sen olemus. Tuo luminen maisema on tuonut aina onnen tunteen.

Olin kahden tai kolmen vanha, kun faija auskultoi varatuomariksi Lapissa. Asuimme vuoden Sallassa tai Kemijärvellä, en muista kummassa. Sieltä on muistoja muutama. Ensimmäisessä olen faijan selässä, kun hän kiipesi Pyhätunturille. Toisessa hän on ärtynyt, koska joutui ajamaan pitkän matkan minua lääkäriin. Tungin nenääni jonkin kasvin osan. Se oli sellainen keltainen, pyöreä ja kova kukinto. Kolmannessakin muistikuvassa minua viedään lääkäriin, koska kiellosta huolimatta kiipesin kerrossängyn yläpetiin ja putosin sieltä rikkoen lapaluuni. Muistan myös, kielloista huolimatta, tunkeneeni käteni mankelin väliin. Se tapahtui myöhemmin Runskilla isovanhempieni kodinhoitohuoneessa. Kaksi sormea muistuttavat edelleen tapahtumasta, sillä kynnet eivät kasvaneet enää samanlaisiksi. Samaan aikaan oli vasen käteni kipsissä, sillä minulla oli tapana murtaa se heti kun luistelukausi alkoi. Olimme siis Auroran sairaalassa vakioasiakkaita – minä ja äiti. Lopulta sain vapautuksen luistelusta kokonaan. Muisto on myös kahdesta Espanjan matkastani siitä ensimmäisestä, jolloin matkasin isovanhempieni kanssa Teneriffalle vuonna 1968. Muistan mustan hiekan sekä liput hai- ja virtausvaaroista. Niitä en uhmannut.

Vanhempani Pekka ja Marja

Teneriffalla 1968

En muista juuri mitään lastentarha-ajoilta, vaikka tiedän menneeni sinne mielelläni. Vaihdoin tarhaa usein, sillä olin hankala lapsi. Tämä johtui siitä, että kaikki vanhempieni kasvatusyritykset, jotka koskivat minun haluamisiani, ja joita haluamisia yritettiin rajoittaa, mamma vesitti saman tien. Olin tottunut saamaan tahtoni läpi ja usein vielä rahaa, ruokaa ja herkkuja palkaksi hyvästä toiminnasta. Ilmeisesti tänä päivänä vertautuisin hyvin rajattomiin vapaan kasvatuksen saaneisiin koiriin. Olin siis lähellä holtitonta amstaffimixiä. Yhtä vaarallista kuin vapaa kasvatus on koiralle, se on myös pienelle lapselle. Kärsijänä on aina koira ja lapsi. Voimani tunnossa saatoin tarhan tädit ahdinkoon.

Minä ja Maikki Leppäsun lastentarhassa

Sitten alkoi koulu, jota rakastin valtavasti. Taivallahden kansakoulu! Toki jouduin sielläkin hemmoteltuna pikkuvanhana tyyppinä heti rettelöihin opettajien kanssa. Epäkohdista riitti reklamoitavaa ja auta valjele jos opettajat, tai muutkaan, kiusasivat tai muuten epäoikeudenmukaisesti kohtelivat ketään – silloin iskin. Muistan faijan vierailleen usein ratkomassa tyttärensä juttuja. Ei menneet hänellä juristin opinnot hukkaan, sillä sama meno jatkui koko kouluajan aina avioeroihin saakka. Faija tuntui tekevän tuota työtä mielellään, mutta se edellytti että olen rehellinen. Hän opetti asian niin selkeästi, että vieläkin kuulen hänen äänensä sanomassa: ”Muista aina, ettei ihminen voi tehdä mitään niin väärin ja pahaa, etteikö hän voi sitä rehellisesti myöntää. Jos jäät valheesta kiinni olet omillasi, minulle ei kannata soittaa. Jokaisen on kannettava vastuunsa tekemisistään” Tuosta rehellisyyteen opettamisesta olen syvästi kiitollinen edelleen ja sitä olen myös yrittänyt siirtää omille lapsilleni.

Taiviksen ekoilta luokilta ylätalosta muistan adventtijuhlan, jossa me lauloimme Hoosiannaa portaikossa toisessa kerroksessa. Muistan miten onnellinen olin kun äiti oli alhaalla katsomassa tilaisuutta. Se on harvoja muistoja äidistäni.

Äiti

Toinen muisto ensimmäiseltä luokalta on saamani rakkauskirje. Vieläkin harmittaa, että se katosi jonnekin vanhempieni muutossa. Se kirje on edelleen yksi tärkeimpiä ja merkityksellisimpiä asioita elämässäni, samoin sen lähettäjä.

Kotini oli demarikoti ja vaari sekä faija osuuskauppaliikkeen johtajistoa, meillä oli kotona erilaisia tilaisuuksia, esim. äiti piti naisten opintopiirejä. En tiedä mitä siellä opittiin. Mamma piti ompeluseuroja ja siellä ompelivat ainoastaan johtoportaan rouvasväki. Aikuiset olivat tehneet periaatepäätöksen, ettei lapsille tarjoiltu mitään poliittista tai uskonnollista agendaa. Se oli hyvä päätös. Mamman sisko sai rauhassa olla Jehovan todistaja ja kaikki muutkin ihmiset maailmassa ihan sitä mitä halusivat. Ainoa asia mikä oli kiveen hakattu ja selkäytimeen, ja mikä on siellä yhä edelleen, on se, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia riippumatta uskonnosta, poliittisesta mielipiteestä, sukupuolisuuntautumisesta tai yhtään mistään muustakaan asiasta. Lakeja ja järjestyssääntöjä pitää noudattaa ja heikompia puolustaa.

Mielenkiintoinen sisäinen kahtiajakautuminen on kuitenkin sisälläni. Työväkeen identifioitunut perheyhteisö käytti ainoastaan Aleksin Elantoa. Olin jo lähes teini-ikäinen ennen kuin sain tietää Hakaniemen Elannon olemassaolosta. Tätini käytti sitä ja mainitsikin sen, mutta en tiennyt sen olevan tavaratalo. Pitkäsilta erotti luokat syvästi. Mamma piti huolta siitä, että minäkin sain kuulla, kuinka työläisten kakaroiden kanssa ei sopinut sosieteerata. Luentoja pidettiin äidilleni, joka oli kyseisestä luokasta lähtöisin (niin oli mammakin) ja antoi tyttärensä valtoimenaan juoksennella pitkin pihoja ties kenen kanssa. Mammalla oli se ongelmana, että jos hän minulle esitti tuota, sai hän sellaisen metakan vastaansa, ettei kannattanut edes aloittaa. Olin hänen oma luomuksensa ja näissä asioissa sain faijan tuekseni. Ovia paiskittiin ja huudettiin todella usein. Syvä kahtiajako on kuitenkin sisälläni edelleen – Pitkänsillan jälkeen on toinen maailma. Vasta nyt, saatuani toipumisesta kiinni, olen alkanut käymään sillan toisella puolella ilman autoa, ennen pelkäsin. Vakaumukseni olen kuitenkin sisäistänyt vanhemmiltani. Vaarin vakaumuksista ei ole aavistustakaan.

Mamman toimesta myös ensi kerran kommentoitiin ulkonäköäni. Hän oli sitä sukupolvea, jossa naisen ensimmäinen, ja paras, pyrkimys oli päästä hyviin naimisiin. Hän siis hyvää tarkoittaen totesi: ”Koska olet perinyt nuo äitisi paksut jalat et saa koskaan kunnon miestä. Käy hyvä tyttö koulusi kunnolla, että saat hyvän työn.” Mammakin oli huomannut, että naiset saattoivat opiskella ja hankkia ihan oman uran. Myöhemmin sain läheisiltäni kuulla vielä moneen kertaan rumuudestani, lihavuudestani sekä paksujen jalkojeni lisäksi myös suurista käsistäni ja kovasta äänestäni. Koskaan en muista koulukavereiltani, työkavereiltani, harrastuskavereiltani tai ystäviltäni kuulleeni ”ruumiskritiikkiä”. Kovasta äänestä kyllä. Joka tapauksessa jo varhain suurin haaveeni oli päästä Helsingin yliopistoon, tiedekunnasta ei tosin ollut hajuakaan.

Kostea juhlaelämä oli meillä normaali. Lapset osallistuivat siihen vappuna. Vappu oli ihana kun sai polvisukat jalkaan. Meillä järjestettiin aaton lastenjuhlat, jotka hoitajat valvoivat. Osallistujina aikuisjuhlijoiden lapset. Seuraavana päivänä oli aina vappulounas Fenniassa. Faija, eivätkä muutkaan, olleet selvinneet aatosta, joten meininki oli jo iltapäivällä aikalailla finaalissa. Muistan hävenneeni suunnattomasti tuota sikailua. Työväen ja ylioppilaiden juhla – juopumisen juhla. Liekö jo tuolloin syntynyt vieraantuminen kaikenlaisesta juhlimisesta. En ole koskaan päässyt missään juhlissa juhlatunnelmaan. Olin nyt toisella Espanjan matkalla kuusikymppisillä, joissa pääsin lähimmäksi ”juhlafiilistä”, vaikka se ulkopuolisuuden tunne ei mihinkään kadonnutkaan, eikä katoa. Se oli ihana kokemus. Minulta on siis jäänyt bile- ja ravintolaelämä lähes täysin kokematta. Tyydyin syömään, ja myöhemmin juomaankin, ihan yksin.

Päihdekodissa ei voinut välttyä väkivallalta. Koska faija oli paljon työmatkoilla, eikä hän juonut kotona kovin usein, tilanteet eskaloituivat kesäisin, jouluisin ja pääsiäisenä maalla. Meillä lähdettiin huvilalle Puruvedelle, heti kun koulu loppui. Se oli joka vuosi yhtä karmeaa. Silloin oli vielä kolmen kuukauden kesälomat. Elokuun viimeistä päivää odotin koko kesän syöden mamman pitopöydästä lähes taukoamatta. Jos ei jaksanut syödä sai paheksuntaa, etteikö ruoka kelpaa. Voi sitä onnea kun vihdoin heräsin Vanhan messuhallin (nyk. Kisahalli) kohdalla, kun alkoi Runskin mukulakivet täryyttää autoa – kotona. Vieläkin tulee se pelastumisen tunne rintaan kun sitä muistelen.

Eräänä pääsiäisenä mammalle ja faijalle tuli jälleen riitaa jostain. Se päättyi siihen, että faija paiskasi äitinsä pää edellä hetekan kulmaan. Mamma meni hetkeksi tajuttomaksi ja verta tuli suihkuna pitkin lattiaa. Silloin muistan ensimmäisen kerran polvistuneeni siihen verilammikkoon rukoilemaan, että Jumala pelastaisi mamman. Ja Hän pelasti. Siitä alkoi minun urani rukoilijana. Ei ollut ketään muuta, keneltä pyytää apua tukalaan tilanteeseen.

Usein sunnuntaisin laitettiin leffarahat käteen, sillä faija ei jaksanut lapsiaan kun toipui humalastaan. Tunturikadun Astra, Eteläisen Hesperiankadun Ritz ja Runskin Adlon tulivat tutuiksi. Parhaiten mieleeni ovat jääneet Tarzanit, jotka olen nähnyt kaikki moneen kertaan.

Eräpojan Jutta

Lopuksi koirista. Ihan pienenä oli Usvan Zina, karjalankarhukoira, ja sekarotuinen jälkeläisensä Jeri. Jeri puri minua pahasti, kun otin sen luun kielloista huolimatta. Taas mentiin lääkäriin ja sain faijan ratkaisukeskeisen traumaterapian heti: ”Aivan oli oma syysi, mitäs koskit koiran luuhun. Koirien annetaan olla rauhassa, ne eivät ole mitään leikkikaluja, eikä niiden luut ole meidän leluja.” Yksi elämäni parhaista terapioista!