Avainsana-arkisto: elämäntapamuutos

Myrskyä päin

    Olen seurannut syksyn säitä Euroopassa ja tiedän, että ainakin Italiassa on kovia sateita. Juuri tänään Sloveniassa alkoi talvirengaspakko. Riskillä ajan nyt kesärenkailla. Näitä mietin ajaessani Unkarista kohti Andaluciaa.

    Kroatia! Olen saapunut  sumuiseen maahan, jossa näkyvyys on nyt huono. Panda joutuu jyrkkien mäkien vuoksi koville. Onneksi ei sada. Saavun Rijekaan, ja sumun paikoin väistyessä, saan ihailla uskomattoman kauniita maisemia. Taivas on sininen, ja edessäni tyrskyää huikean kaunis tummansininen meri vaahtopäineen. Upea paikka.

    Sloveniaa on nelisenkymmentä kilometriä ja sade alkaa yltyä. Onneksi on vielä lämpöasteita, ettei jää pääse yllättämään. Kun ylitän Italian rajan, vettä tulee jo kaatamalla. Liikennettä on vähän.

    Autolla ajaessa nautin hiljaisuudesta ja omista ajatuksistani. Voisin nimetä ajattelun yhdeksi harrastuksistani. Rankkasateessa ajaessani tulee mieleeni agressiivisuus ja väkivalta, liekö aggressiivinen keli siihen syynä. Minun elämääni ne ovat kuuluneet aina. Aggressiivisuuteni ja väkivaltaisuuteni ovat  muodostuneet persoonallisuudesta, perintötekijöistä, ympäristötekijöistä ja kulttuurista, jossa olen elänyt. Jotkin mielenterveyden häiriöt sekä erityisesti samanaikainen alkoholiriippuvuus lisäävät väkivaltaisuutta, näin varmasti on ollut minullakin. Monella väkivaltaisesti käyttäytyvällä on myös jokin persoonallisuushäiriö. Kaikenlainen stressi voi altistaa myös väkivaltaiselle käytökselle. Väkivalta on tällöin opittu toimintamalli stressitilanteessa, josta on vaikea päästä pois. Nämä kaikki koskevat minua tavalla tai toisella.

    Aggressiivisuus on myös positiivinen voimavara, joka antaa pystyvyyden, voiman ja rohkeuden tunteen sekä auttaa puolustautumaan koettua vääryyttä vastaan. Sen voi kanavoida harrastuksiin, työelämässä eteenpäin pyrkimiseen sekä itsestä huolehtimiseen. Ongelmaksi aggressio muodostuu, jos tunteet purkautuvat hallitsemattomasti väkivaltana. Aggressio voi myös kanavoitua itsetuhoisuutena ja johtaa itsemurhaan.

    Aggression perustunteita ovat esimerkiksi suuttumus, viha, kauhu, kateus, raivo ja mustasukkaisuus. Aggressio voidaan jaotella kolmeen pääluokkaan: passiivis-aggressiivisuus, tuhoava aggressiivisuus (esim. toistuvat raivokohtaukset) ja rakentava aggressiivisuus.

    Passiivis-aggressiivisesti käyttäytyvä henkilö ei osaa tai halua ilmaista tunteitaan suoraan. Hän mököttää, pitää mykkäkoulua, piikittelee verbaalisesti tai syyllistää muita omasta kurjuudestaan. Hän saattaa myös manipuloida lempeästi ja hyvää tarkoittaen läheisiään tai muita ihmisiä esim. työyhteisössä tai harrastuksissa. Tällainen henkilö aiheuttaa pahaa oloa ja huokuu negatiivista energiaa ympäristöönsä, minkä ympärillä olevat ihmiset aistivat, ja joihin se vaikuttaa eri tavoin. Passiivis-aggressiivinen käytös voi olla tehokas vallankäytön väline ihmissuhteissa.

    Tuhoisa aggressio liitetään väkivallan eri muotoihin, joista yleisimpiä ovat fyysinen, henkinen, verbaalinen, seksuaalinen ja materiaalinen väkivalta. Jos tuhoava aggressio kohdistuu voimakkaasti läheisiin, puhutaan lähisuhde- ja perheväkivallasta. Sitä on esimerkiksi nykyiseen tai entiseen lähipiiriin kohdistuva hallitsematon raivostuminen, fyysinen satuttaminen, jatkuva kontrollointi, suutuspäissään esineiden rikkominen, uhkailu jne.

    Väkivaltaisuuden yleisyydestä on vaikea saada tarkkaa tietoa, mutta tutkimusten mukaan joka viides parisuhteessa oleva suomalaisnainen on jossakin vaiheessa elämäänsä kokenut perheväkivaltaa, ja henkirikoksia Suomessa tehdään noin kaksinkertainen määrä EU-maiden keskiarvoon verrattuna. Ei sovi unohtaa, että myös miehet joutuvat parisuhteissa erimuotoisen väkivallan uhreiksi.

    Väkivalta yleensä lisääntyy tai muuttuu raaemmaksi ajan kuluessa, jollei henkilö hanki itselleen apua. Muutoksen täytyy kuitenkin lähteä henkilöstä itsestään, väkivallan tekijän tulee itse haluta muutosta ja hakea apua. 

    Lapsuudessani oli monenlaista henkistä väkivaltaa hiljaisuuden, syyllistämisen ja mitätöimisen muodossa. Minun olisi kuulunut esikoisena olla poika, joten tätä virhettä pyrittiin korjaamaan ohjauksella miesten maailmaan. Tehdään siitä mies kaikesta huolimatta. Tulevaisuuttani suunniteltiin kysymättä minulta mitään, ja kaikki omat toiveeni tai mielipiteeni sivuutettiin armotta. Pettymykset, joita tuotin, ilmaistiin selkeästi joko jäätävällä hiljaisuudella tai sanallisella tuomitsemisella.

    Fyysinen väkivalta alkoi pakkosyöttämisellä jo vauvana. Murrosiässä alkoi lyöminen ja potkiminen, jolloin jouduin pakenemaan joskus yöksi Hietsuun. Minusta tuli jo varhain taitava lukemaan ihmisiä, että osasin varautua tulevaan tilanteeseen, ja ennätin karkuun. Tämä on hyvin yleistä päihdekotien ja muiden epävakaiden kotien lapsilla. 

    Myöhemmin olen kiinnittynyt herkästi ihmisiin, joilla oli taipumus erilaiseen väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Se on ollut samanlaisuuden tunnistamista.  Olen kokenut taloudellista väkivaltaa, seksuaalista väkivaltaa, verbaalista väkivaltaa ja sitten olen joutunut ihan rikoksen uhriksi ryöstöjen takia, uhkailua, kiristystä, pettämistä, haukkumista, syyllistämistä jne. Kaikkea en silloin edes ymmärtänyt väkivallaksi, koska se oli arkipäivää. 

    Kaikki tuo teki myös minusta väkivaltaisen. Käytän verbaalista väkivaltaa varsin herkästi. Siihen liittyy myös äänen korottaminen ja aggressiivinen ruumiinkieli. Saan ihmiset pelkäämään itseäni varsin helposti. Henkistä väkivaltaa käytän jäädyttämällä ilmapiirin todella hyytäväksi. Joskus voin myös ihmisjoukossa tehdä ihmisestä täydellisen nollan kohtelemalla häntä kuin ilmaa. Eri tavoin ilmenevä manipulointi on myös tyypillistä minulle. Sanan säilä on ollut kuitenkin kaikkein pahin väkivallan muoto, jota olen käyttänyt, mutta olen myös paiskonut tavaroita ja käyttänyt fyysistä väkivaltaa ainakin lapsiini, luunappeja ja tukkapöllyjä tuli jos katsoin sen tarpeelliseksi. Yksikin kerta on liikaa ja ehdottomasti väärin.

    Toisaalta olen kanavoinut aggressiivisuuden myös selviytymiseen ja monissa asioissa onnistumiseen. Olen suojellut sen avulla itseäni, lapsiani ja koiriani. Perimässä saamani “aggressiivisuusgeeni” on tehnyt minusta rohkean, en koe juurikaan pelkoa ryhtyessäni erilaisiin asioihin. Olen sen avulla saanut myös kokea suuria onnistumisia ja se on nyt voimavarana tässä toipumisessa. Elämän pelkääminen onkin sitten toinen juttu, jota olen kokenut, ja josta kirjoittelen myöhemmin enemmän.

    Oman aggressiivisuuden kanssa olen opetellut elämään ja hakemaan siihen apua, sillä pahiten se vaurioittaa minua itseäni. En anna raivon tai vihan aktivoitua, sillä silloin on peli yleensä menetetty. En myöskään jää kaunan tunteisiin suunnittelemaan kostoiskuja. Hoidan ainoastaan oman osani tässä elämässä, ja pysyn mahdollisuuksien mukaan erossa kaikista tilanteista ja ihmisistä, jotka vievät joko hapen kokonaan ilmatilasta tai heikentävät sen laatua. Kukaan muu kuin minä ei voi huolehtia minusta ja rajoistani. Olen varsin tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen ja siihen, että osaan rajata itseäni suhteessa muihin ihmisiin ja instituutioihin. Elämä on varsin mukavaa, kun on antanut muille ja itselleen anteeksi ja ottaa vastuun omista tekemisistään – ei muiden. Täydelliseksi ei koskaan tule ja huonoja päiviä tulee taatusti, mutta määrätyn tasapainon olen nyt saavuttanut. Päivä kerrallaan oikeilla toimenpiteillä hyvä tulee.

    Puristan rattia Venetsian kohdalla, vettä tulee kuin aisaa. Juuri nyt on näillä seuduilla pahimmat tulvat 150 vuoteen. Kun viimeksi ajoin tällä tiellä, suunnilleen samassa kohdassa, Jerryn ja koirien kanssa matkalla Milanosta Sloveniaan, oli silloinkin voimakas ukonilma, ja vettä tuli kaatamalla. Pysyttelen siis keskikaistalla, vaikka ajonopeus edellyttäisi oikeaa laitaa. Sinne en mene, sillä näkyvyys on nolla. Yksi rekka räpsyttelee valojaan, mutta pääsee lopulta ohi, vaikka en väistä. Pääsen Garda-järven paikkeille ja ajan auton bensiksen oven viereen, hoidan Aishan ja olen unessa kun pää osuu tyynyyn, jonka asettelin ikkunaa vasten. Oli ollut hieno päivä kelistä huolimatta.

    Kiinnostuneille linkkejä, joiden takaa löytyy vaikka mitä.

    https://fi.wikipedia.org/wiki/V%C3%A4kivalta

    Etusivu
    https://www.miessakit.fi/toimintamuodot/lyomaton-linja/

    https://fi.wikipedia.org/wiki/Aggressio

    Moi, mä olen kirurgi X ja leikkaan sut tänään, tuu perässä

    Näillä sanoilla haki parikymppiseltä näyttävä kundi minut heräämöstä, jossa istuin sänkyni vieressä odottamassa. Häntä ennen kävi yhtä nuorelta näyttävä anestesialääkäri, joka vaivatta heitti neulan ilman kipua käppyräiseen suoneeni. Sen suonen kanssa yleensä ovat taistelleet siihen malliin, että sattuu ja tuloksena on valtava mustelma. Kirurgin perässä astelin kohti leikkuria ihmetellen, missä kohdassa muutos oli tapahtunut. Nimittäin muutos arroganteista jumalaa ylempänä olevista yli-ihmiskirurgeista rentoon tyyppiin, jonka arvolle sopi sängyn kuljettelu. Sain jäädä hetkeksi odottelemaan käytävälle, sillä siivous edellisen jäljiltä oli kesken. Kun sama kundi huikkasi ovelta, että nyt saa tulla, totesin koko porukan olevan nuoria ja tiimihenki jotain todella hienoa. Anestesialääkärin rauhoitellessa “kaikki vähän pelkää” en kehdannut sanoa, ettei minua pelottanut nyt lainkaan. Jos tämä bändi ei onnistu hommassaan, sitten ei onnistu kukaan.

      Aamulla neljän maissa palailin todellisuuteen. Olin jo ennakkoon varoitellut, että pysyn unessa normaalia pidempään, mutta silti hoitaja oli helpottunut, kun viimein heräsin. Naapurin kanssa lähdimme kävelemään käytäviä, sillä ehdottomasti oli noustava liikkumaan. Kipulääkettä tuli lisää ja putosin takaisin uneen. Kun heräsin uudelleen piti aloittaa nesteiden juominen, sillä kotiin ei ollut pääsyä ennen kuin puolitoista litraa nesteitä oli mennyt alas. Ilmeisesti kivut heti leikkauksen jälkeen kuuluivat asiaan, koska kipulääkkeitä ja nesteitä tuli tasaisin välein pöydälle. Nauratti kun naapuri hihkaisi liemitarjottimen tullessa: “ruoka tuli”. Hän varmasti tarkoitti lihalientä ja piimää. Sellainen menu hetken aikaa. Olo oli fantastinen.

      Sain nesteet nieltyä määräaikaan mennessä ja poika haki minut kotiin illansuussa. Seuraavana päivänä istutin siemeniä ja taimia pihalle istutuslaatikkoon. Vettä en saanut kantaa, joten pienissä erissä sain kastelut hoidettua. Haluan aina noudattaa annettuja ohjeita, varmistaakseni mahdollisimman hyvän ja pikaisen toipumisen, niin tein nytkin. Nopeasti olin kunnossa, vaikka itsestään sulavat tikit eivät ihan sulaneet ja loput sai sairaanhoitajaystäväni kaivaa pois. Ruokailu sujui alun keitoista kolmen viikon jälkeen normaaliin ruokaan. Kertaakaan en ajatellut mistä joutuisin luopumaan, sillä syöminen oli tullut tiensä päähän. Miksi ihmeessä kaipaisin ruokaa kun kerran olin halunnut päästä pakkomielteestä eroon. On tehtävä itselle selväksi, haluaako oikeasti syömisestä eroon vai haluaako edelleen mättää ruokaa, kunhan kilot lähtee jollain vippaskonstilla. Voin sanoa, että hetkeksi saattaa lähteä, mutta takaisin tulevat, jos ei halua raitistumiseen ole. Muutenkin varoitan kaikkia niitä ihmisiä, jotka harkitsevat lihaavuuden hoitamista leikkauksella! Jos ei sairauden syytä hoida eli syytä miksi syö, ei leikkaus auta vähääkään. On selvitettävä todellinen halu muutokseen elämäntavoissa. Jos ei halua ole, ei kannata edes ajatella leikkausta.

      Kun pää puhdistui raittiuden ja kohtuuden (koskee ruokaa) myötä, oli aika ajatella elämää yleensä. Kaikki ne asiat ja tunteet, joihin olin aikaisemmin syönyt ja juonut, oli kohdattava nyt selvin päin. Totesin, että mieli ei päässyt väärältä raiteelta mukaan, vaan edelleen olin vihainen, katkera ja kerta kaikkiaan kyllästynyt itseeni ja ympäröivään arkeeni. Raivosin huonosta huoltofirmasta taukoamatta, kunnes saimme erinomaisen huoltomiehen. Hän jaksoi valituksiani kuunnella ja silloin ymmärsin tuon negatiivisuuden hirttäneen kiinni vuosien mittaan. Huonot tavat istuvat tiukassa, mutta ymmärsin muutoksen olevan mahdollinen, jos olisin valmis tekemään sen eteen töitä – minä olin. Helpotusta toi ohjelma jossain määrin, mutta silti sisäinen maailma kaipasi nyt enemmän. Mikä neuvoksi.

      Olen aiemmin kokenut erilaisia irtiottoja, ja niiden vaikutus minuun oli ollut positiivinen. Kaikille irtiotot eivät sovi. Missään nimessä pakeneminen asioita, jotka pitää selvittää, ei onnistu – ongelmat kasvavat pakenemalla. Minulla ei sellaisia ollut, sillä olin jo niin kauan elänyt yksin ja todella vanhat asiat käsitellyt. Minä päätin lähteä. Espanjasta en ollut löytänyt sopivaa kotia, joten laitoin saksalaiselle ystävälleni viestin hänen Unkarissa olevasta talostaan. Hän oli joskus puhunut siitä, että voisin mennä sinne pidemmäksi aikaa. Sovimme vuokrasta sekä päivämäärästä milloin tulisin. Tapani mukaan ostin heti laivaliput ja tilasin koiralle eläinlääkärin tarvittavia rokotuksia varten. Sitten toimeen eli konmarittamaan tavaroitani. Suurimman osan ajoin kierrätyskeskukseen ja onnistuin laittamaan ne “saa ottaa” -konttiin. Halusin antaa niitä niille ihmisille, joilla ei ehkä ole rahaa maksaa edes pientä summaa. Lopulta toimijat huomauttivat, että tavara on vietävä heille ja he päättävät mikä annetaan ilmaiseksi. Joitakin astioita myin ja erityisen iloinen olen siitä, että osa mamman arabioista sai uuden elämän Hangossa vanhassa pitsihuvilassa. Niin hupeni tavara, kunnes jäljellä oli kuusi pahvilaatikkoa muistoja, ompelukone, valokuvalaatikko ja auton nastarenkaat. Muu omaisuus oli Pandassa. Tavarani sain ystävieni varastoon Mariankadulle. 

      Edellisenä päivänä ennen lähtöä oli vielä yksi tuottamani pentunäyttely, jolloin hyvästelin ihmisiä, jotka ovat vuosikymmenien aikana tulleet tärkeiksi. Sain Paulalta selviytymispakkauksen matkaani, ja jollain ihmeen konstilla se mahtui vielä kyytiin. Koko kesän olin tavara kerrallaan pakannut pientä Pandaani, sillä kaikki oli yksitellen laitettava paikalleen, muuten ei mahtuisi mitään. Takapenkki oli kokonaan Aishalle, joka joutuisi olemaan turvavaljaissa päivät. 

      Oli maanantaiaamu elokuun lopulla, kun jätin asunnon avaimet tiskipöydälle, painoin oven kiinni ja ajoin portista ulos. Ensin vielä Tervasaareen hetkeksi, että Aisha sai ulkoiltua ennen matkaa. Pohjoisrantaa ja Espaa Kaivarin kautta Länsisatamaan. Näkemiin stadi, nähdään jos Luoja suo.