Engel – Sari Kuoppala

Suomen Pankki – kortteli 43 – osa 1

Hallituskadun ja Rauhankadun väliin jää kukkula, jota kutsuttiin aikoinaan Tallimäeksi. Se oli kadunlouhijoille todellinen koetinkivi, sillä maaston tasoitus olisi tullut kalliiksi. Tallimäelle oli 1800-luvun puolella ehtinyt syntyä tiheää, joskin järjestäytymätöntä asutusta. Carl Ludvig Engeliä eivät moiset pikkuseikat kuitenkaan häirinneet hänen suunnitellessaan paikalle monumentaalirakennuksiaan, Yliopiston kirjastoa, Tuomiokirkkoa sekä pientä kreikkalaiskatolista temppeliä. Myöhemmin Tallimäelle syntyi vielä yksi julkinen rakennus lisää – Suomen Pankki.

Suomen Pankin nimellä nykyisin tunnettu kortteli oli alkuperäiseltä nimeltään Oranki eli Orangutangi. Nimi ei kuitenkaan kauan säilynyt käytössä, vaan pian aluetta ryhdyttiin kutsumaan Kreekalaisten kirkon tai Vanhan venäläisen kirkon kortteliksi ja lopulta Suomen Pankin kortteliksi.

Kenraalikuvernööri päätti vuonna 1825, että ortodoksiselle seurakunnalle rakennettaisiin väliaikainen kirkko varsinaista katedraalia odotellessa. Hän käski hävittämään Tallimäeltä “nuo vanhat kurjat talot”, jotka olivat kaiken lisäksi alttiita tulelle.

Muurarin leski Salin, kauppias Weurlander, kirvesmies Lindgren, sotilaanvaimo Mexberg, vahtisotilas Sandberg ja neiti Helena Grönqvist monien muiden ohella joutuivat luovuttamaan tonttinsa pois 1166 ruplan 75 1/2 kopeekan hinnasta. Oli ehkä luterilaiselle suurkirkolle onneksi, että se sai naapuriksi vaatimattoman temppelin ja että ortodoksinen katedraali rakennettiin myöhemmin Katajanokan kallioille. Pyhän Kolminaisuuden kirkko valmistui Tallimäelle vuonna 1827.

Suomen Pankin paikalla pitivät Suomeen muuttaneet venäläiset ja juutalaiset myyntikojujaan eli narinkkaansa. Kerrotaan nuoren Johan Ludvig Runeberginkin ostaneen täältä huonekaluja läheiseen kotiinsa. Aikalaisten suussa Narinkkaa nimitettiin kuitenkin vähemmän imartelevasti täimarkkinoiden nimellä. Sen osto- ja myyntikojuissa myytiin ruokatavaran, vaatteiden ym. lisäksi myös miestä väkevämpää. Torilla elettiin värikkäästi; tapeltiin ja metelöitiin usein sekä harjoitettiin myös rakkauden vähittäiskauppaa.

Venäläinen asutus oli keskittynyt Narinkkatorin ympärille. Etupäässä Pietarista tänne siirtyneet kauppiaat sulautuivat hitaasti kantaväestöön eriuskoisuutensa ja puutteellisen ruotsinkielen taitonsa takia. He erottuivat ympäristöstään oudon vaatetuksensa ja miehet lisäksi partansa vuoksi. Parta ei tuon ajan helsinkiläisherroilla ollut lainkaan muotia. Toinen laaja venäläisasutus oli Töölössä.

Narinkkatori oli edullisen sijaintinsa vuoksi kysytty. Jo Ehrenström oli ehdottanut normaalikoulun paikaksi Tallinmäkeä, Senaatti tekikin asiasta päätöksen vuonna 1866, mutta Pietarissa asia raukesi.

Narinkan päivät olivat kuitenkin luetut, kun oma toimitalo suurimmalle rahalaitokselle tuli ajankohtaiseksi. Se sai väistyä kaupungin kaukaisempiin osiin eli nykyisen Kampin alueelle.

Suomen Pankin historia alkoi vuodesta 1811, jolloin keisari Aleksanteri I oli määrännyt perustettavaksi Waihetus-, Laina- ja Depositioni-Contorin. Suomen oman keskuspankin tehtävänä oli järjestää Venäjään liitetyn maan raha-asiat.

Kun pankki aloitti toimintansa 1. huhtikuuta 1812, maailmassa oli vain kolme muuta keskuspankkia (Venäjän oma keskuspankki perustettiin vasta 49 vuotta myöhemmin). Suomen Pankilla ei kuitenkaan ollut vähäisimpiäkään käyttövaroja. Sen kassa oli niin tyhjä, että johtokunnan täytyi ensimmäisessä kokouksessaan pyytää senaatilta rahaa kirjoitustarvikkeiden ostoon. Kesti vuosia, ennen kuin pankki sai valtiolta perustamisasiakirjassa säädetyn pääoman, miljoona hopearuplaa.

Kun keskuspankki muutti 1819 senaatin muiden keskusvirastojen kanssa Helsinkiin, sillä oli käteisvaroja 873048,94 ruplaa. Ne tuotiin valtion rahakirstussa uuteen pääkaupunkiin. Kirstu ja tärkeimmät asiakirjat kuljetettiin maitse kärryillä, muiden tavaroiden kuljetukseen vuokrattiin laiva. Muutto kesti kuukauden päivät. Pankki toimi aluksi kauppaneuvos Sederholmin talossa, ja sieltä se muutti vuonna 1822 valmistuneeseen Senaatintaloon.

Suomen Pankista kehittyi vähitellen mahtava rahalaitos, kun puutavaran vienti kasvatti sen tuloja. Tilat Senaatintalossa kävivät ahtaiksi, ja pankki alkoi tuolloin etsiä omaa tonttia. Rahaolot olivat hyvin sekavat aina vuoteen 1840, jolloin tehtiin suuri raharealisaatio, jonka yhteydessä Helsingissä toimiva Vekseli- laina- ja talletuskonttori sai Suomen Pankin nimen.

Toimitaloa varten julistettiin maan ensimmäinen kansainvälinen arkkitehtikilpailu, jonka voitti saksalainen arkkitehti Ludwig Bohnstedt, joka toimi Pietarin taideakatemian professorina. Tulosta pidettiin erittäin onnistuneena, sanottiinpa taloa parhaaksi Engelin jälkeisistä monumentaalirakennuksista.

Kustannusarvio sai valtiopäivien päätöksen mukaan nousta korkeintaan 500 000 markkaan, mistä syystä esimerkiksi katto- ja seinäkoristeissa on käytetty vain osittain kipsiä pääosan ollessa prässättyä peltiä. Tosiasiassa talon hinta nousi yli kaksinkertaiseksi, osaksi tosin siitä syystä, että suunnitelmaa laajennettiin tuntuvasti.

Komea renessanssitalo valmistui Nikolainkadun varteen vuonna 1883. Eteishalli tuli keskelle rakennusta, ja siitä nousi upea portaikko yläkertaan. Keskihallin molemmilla puolilla oli avoin valopiha. Yläkerrassa oli korkea, avoin ja hyvin valaistu pankkisali. Siellä oli myös pankin johdon kokoushuone ja muita työtiloja.

Atelier Apollo Wasastjerna Nils, valokuvaaja, 1910

Maan alle peruskallioon oli louhittu jykevät kassaholvit, toinen valuutan ja toinen talletusten säilyttämistä varten. 1930-luvun lopulla tarvittiin uusi holvi kultaa varten, ja se rakennettiin vanhan kassaholvin alle. Kultaholvissa on teräksiset ovet, joista toinen painaa 8500 kiloa ja pienempikin 2500 kiloa. Molemmat ovat englantilaisen Chubb-tehtaan valmistamat. Ne kestävät kaikki räjäyttämisyritykset ja sulkeutuvat automaattisesti entistä tiukemmin mikäli niitä yritetään räjäyttää. Ne kestävät myös kuumuuden.

Kolikoita punnitaan. Kuvaaja Pietinen 2.10.1931.

Suomen Pankin laajennusosa valmistui 1960-luvun vaihteessa ja sen on suunnitellut Harry W. Schreck. Samalla tehtiin päärakennuksen peruskorjaus. Sisätiloihin tehtiin suuria muutoksia, mutta rakennuksen historiallinen luonne säilytettiin. Pohjakerroksen keskushalli restauroitiin, ja varsinainen pankkisali säilyi osin alkuperäisenä. Suuri peruskorjaus tehtiin vuonna 2006, jolloin sisätilat väritettiin renessanssin henkeen. Suunnittelijana toimi arkkitehtitoimisto Nurmela-Raimoranta-Tasa.

Suomen Pankin talossa on merkittävien suomalaisten taiteilijoiden töitä: Juho Rissasen kolmiosainen lasimaalaus, Lennart Segerstråle Finlandia-freskot, Akseli Gallen-Kallelan Aino-taulu, Dora Jungin kuvakudokset Kuparikanta ja Kultakanta sekä Eeva Anttilan kuvakudos Työ ja elämä.

19661010 . Suomen pankki, Snellmaninaukio. Pankin pääportaikon lasimaalaustriptyykki Elonkorjuu, Tukinuitto, Silakkamarkkinat (Juho Rissanen, 1933). Kummallakin sivuseinällä näkyy osin Lennart Segerstrålen Finlandia-freskot, Suomi herää ja Suomi rakentaa vuodelta 1943.

Pankin edustan aukiota hallitsee J. V. Snellmanin patsas, josta järjestettiin kilpailu 1913. Sen voitti Emil Wikströmin ja Eliel Saarisen ehdotus. Wikström veisti patsaan, Saarinen suunnitteli sen jalustan sekä portaat ja terassin päärakennuksen eteen. Patsas pystytettiin vuonna 1923. J. V. Snellman oli valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä vuosina 1863- 1868, jolloin saatettiin loppuun rahauudistus, jossa Suomi sai oman markan.

Eila Hiltunen on suunnitellut Suomen Pankin suihkukaivon, joka on kuparilevyistä hitsattu abstrakti veistos ja yksi hänen varhaisimmista hitsaustekniikalla valmistetuista teoksistaan. Hitsattu suihkulähde Rauhankadun puolella on kansan suussa saanut nimen Variksenpesä sillä pankin pääjohtajana oli patsashankkeen aikaan Klaus Waris. Veistoksen paljastustilaisuus oli 16.8.1961.

Lähteet:

Klinge Matti, 2012, Pääkaupunki Helsinki ja Suomen valtio 1808-1863.

Ollila Kaija, Toppari Kirsti, 1975, Puhvelista Punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita.

Järvenpää Eeva – Räihä Sirpa, 2007, Vanhinta Helsinkiä kertomuksia Kluuvin ja Kruununhaan kortteleista.

Kuusterä Antti & Tarkka Juha, 2011, Suomen Pankki 200 vuotta keisarin kassasta keskuspankiksi I.

Vanha kirkkopuisto ja kauppaneuvos Johan Sederholm

Vanha kirkkopuisto on keskustan suosituimpia oleskelupuistoja. Se on pinta-alaltaan 3,5 ha ja sen suunnittelijoita ovat 1820-luvulla Anders Kocke ja C. L. Engel, 1870-luvulla Mårten Stenius, vuonna 1936 luultavasti kaupunginpuutarhuri Svante Olsson ja peruskorjauksen suunnitteli 1998 Terttu Nukari.

Puisto on entinen hautausmaa, jonka mullassa maatuvat suurmiehet ja sodissa kuolleet vainajat. Lempinimensä Ruttopuisto se sai 1960-luvun nuorisolta, tuo nimi on käytössä vieläkin. Nykyisin nuoriso hengailee tuttavallisesti Ruttiksessa. Puistossa sijaitseva vanha kirkko on Helsingin toiseksi vanhin kirkko. Sipoon alueliitoksesta 2009 lähtien Östersundomin kirkko on ollut Helsingin vanhin.

Ulrika Eleonoran kirkko oli päätetty purkaa Senaatintorin tieltä. Uuden Nikolainkirkon (nykyinen Tuomiokirkko) valmistuminen kesti kaksikymmentä vuotta, joten oli tarve väliaikaiselle kirkolle. Tämä väliaikaiseksi tarkoitettu puinen, 1200-paikkainen Vanha kirkko rakennettiin Kampin hautausmaalle arkkitehti Engelin piirustusten mukaan vuonna 1826. Nimi Vanha kirkko juontuu siitä, että Tuomiokirkko oli uusikirkko.

Vanha kirkko nähtynä Bulevardilta. Etualalla katua, jolla jalankulkijoita. Taka-alalla kirkkorakennus puistomaisen hautausmaan ympäröimänä. Kirkkopuistoa rajaa aita. Vasemmassa reunassa Yrjönkadun kulmaus.

Klikkaa vasemmanpuoleista kuvaa, että saat piirroksen näkyviin.

Puretusta Ulrika Eleonoran kirkosta saatiin Vanhaan kirkkoon irtaimistoa, josta on vielä jäljellä kirkon saarnastuoli. Engel antoi myös ohjeet istuttaa vaahteroita, lehmuksia, jalavia ja saarnia kirkon ympäristöä kaunistamaan. Puut istutettiin keväällä vuonna 1828. Samaan aikaan rakennettiin uusi aita. Engelin ehdotukssta Bulevardin varteen rakennettiin myös hänen suunnittelemansa uusi portti 1828. Engel suunnitteli myös puiston kulmaan kauppaneuvos Sederholmin hautakappelin.

Ränsistynyt puisto nousi viime vuosisadan lopulla tapahtuneen peruskorjauksen jälkeen uuteen kukoistukseen. Valo puistossa lisääntyi vanhojen ja jo vaarallisten puiden kaadon myötä. Kuluneet nurmikot perustettiin uudelleen, ja ne ovat nyt vehreitä istuskelupaikkoja kesäisinä päivinä.

Vaikka vanhan kirkon ympäristö on muodostunut puistoksi, ei se kuitenkaan ole kokonaan kadottanut entistä luonnettaan. Vanhoja puujättiläisiä on edelleen pystyssä. Kaikkein vanhimmat hautamuistomerkit ovat puiston kaakkoisosassa, Yrjönkadun ja Bulevardin kulmauksessa.

Kampin alueen hautausmaiden vaiheita 1695-1829

Hautapaadet muistuttavat meitä alueen hautausmaahistoriasta, joka ei rajoitu ainoastaan Vanhan kirkkopuiston tontille. Hautausmaita Kampin alueella oli ollut neljä ennen nykyisen puiston vuonna 1790 perustettua hautausmaata. Talojen putkiremonttien yhteydessä onkin maan alta tullut esiin luisia yllätyksiä hautausmaiden jäljiltä. Arvellaan, että Kampin hautausmaalle on haudattu 130 vuoden aikana yli 10 000 vainajaa. Katovuodet koettelivat Helsinkiä vuosina 1695, 1696 ja 1697. Nälkävuosien tuntemattomien vainajien hautauspaikka on nykyään Fredrikinkadun ja Bulevardin varrella. Vuoden 1710 elokuun alusta joulukuuhun asti Helsingissä raivosi rutto, joka tappoi 1185 ihmistä. Kuolleista noin puolet oli kaupungin vakituisia asukkaita ja toinen puoli eri suunnilta tulleita pakolaisia ja sotilaita. Vakituisia asukkaita Helsingissä oli tuolloin alle kolme tuhatta.

Ruttoon kuolleita kaupunkilaisia haudattiin aluksi Pyhän Hengen kirkon kirkkomaalle (nykyinen Senaatintori). Lokakuun huippuvaiheessa kaikki ruttoon kuolleet haudattiin Kamppiin 1690 luvulla kuolleiden hautausalueen viereen, nykyisen Annankadun vaiheille.

Ruotsalaisen tykistön hautausmaa, Artillerikyrkogården, oli 1740-luvulta asti nälkään ja ruttoon kuolleitten hautausmaiden vierellä.

Venäläiset ratsastivat Helsinkiin 2. maaliskuuta 1808 ja asettuivat talvileiriin Ruotsin armeijan jättämiin tiloihin. Venäläisen sotaväen kalmistona käytettiin vuodesta 1809 lähtien Kampissa nykyisen Bulevardin korttelin 71 kohdalla sijainnutta avointa aluetta. Hautaukset kiellettiin, kun esikaupungin kaavoitusjärjestelyt edellyttivät alueen ottamista muuhun käyttöön. Keisari oli antanut suostumuksensa vanhan hautapaikan poistamiseen ja vainajien siirtämiseen Ruoholahden rantaan, josta uudelleenrakentamiskomitea oli edellisenä vuonna osoittanut kreikkalaiskatolisille hautapaikan. Tämä Lapinniemellä sijaitseva vanha hautausmaa on nykyisin Helsingin ortodoksisen seurakunnan hallinnassa.

Kampin vanhimmat neljä hautausmaata saivat siis aikanaan väistyä kasvavan kaupungin tieltä, ja viimeinenkin hautausmaa on supistunut Vanhaksi kirkkopuistoksi. Fredrikinkatu, Annankatu, Yrjönkatu, Lönnrotinkatu ja Bulevardi ovat osittain entisten hautausmaitten päällä.

Seurakunnan hautausmaana

Vuoden 1786 kirkolliskokouksessa Helsingin seurakunnalle päätettiin perustaa hautausmaa rakennetun kaupungin ulkopuolelle Kamppiin tykistön hautausmaan ja nälkään ja ruttoon kuolleitten hautausmaiden viereen. Tämä 1790 perustettu Kampin siviilihautausmaa on nykyinen Vanha kirkkopuisto.

Seurakunnan hallussa hautausmaasta tuli seurakunnan hoitama puisto. Anders Kocke laati vuonna 1816 hautausmaalle kaavan, jonka mukaan käytävien varsille istutettiin uusia puita. Vuonna 1829, kun Hietaniemen hautausmaa avattiin, kirkkoneuvosto teki päätöksen, että vanhaan hautausmaahan ei saanut enää haudata. Puiston 48 muinaista hautamuistomerkkiä ovat siis vuosilta 1790-1829.

Puisto rapistui hautaamisen lopettamisen jälkeen. Istutukset villiintyivät ja käytävät kasvoivat umpeen. Vain portilta kirkkoon johtavaa käytävää pidettiin kunnossa. Kun kaupunki kasvoi Kamppiin ja Hietalahteen päin, havaittiin entisen hautausmaan olevan valmis vehreä puisto. 1850-luvulla aktiiviset asukkaat, valtioneuvos Ernst Hjelt ja ylilääkäri F. E. Sandmark panivat alulle kirkkopuiston hoitamisen puistona. Puita istutettiin, ruoho leikattiin ja ulkomailta tilattiin koristekasveja kuten siperianhernepensaita, joita istutettiin puiston aidan viereen. Ensimmäisen varsinaisen puistosuunnitelman laati puutarhuri Mårten Stenius 1870-luvulla.

Kaupunginpuistoksi

Kaupungin hoitoon puisto siirtyi vuonna 1900. Käytävät saivat silloin nykyiset linjauksensa ja pääkäytävät reunustettiin nupukivikouruin. Yksinkertainen puuaita purettiin ja puisto valaistiin. Ensimmäinen kaupungin laatima puistosuunnitelma on vuodelta 1936.

Melkein yhdeksänkymmentä vuotta viimeisen hautauksen jälkeen Kirkkopuistoon avattiin kaksi hautaa. Toiseen hautaan haudattiin 54 Helsingin valtauksessa kaatunutta saksalaista sotilasta ja toiseen Helsingin valtauksen yhteydessä kaatuneita Valkokaartin ja Suojeluskunnan jäseniä.

Vanhan kirkkopuiston kolmas hautamuistomerkki on pystytetty vuonna 1919 Viron vapaussodassa kaatuneiden suomalaisten vapaaehtoisten yhteishaudalle. Jäänmurtaja Wäinämöinen toi 25 Virossa kaatunutta helsinkiläistä Tallinnasta. Siunaustilaisuus pidettiin 16. helmikuuta 1919.

Kirkkopuiston uusille haudoille järjestettiin hautamonumenttien paljastamisjuhlallisuudet 31. lokakuuta 1920. Kaupunginvaltuusto oli asettanut keväällä 1918 toimikunnan valmistelemaan muistomerkkihanketta. Suunnittelukilpailun kaatuneiden suomalaisten muistomerkistä voittivat kuvanveistäjä Elias Ilkka (1889-1968) ja arkkitehti Erik Bryggman (1891-1955).

Saksalaisten muistomerkin suunnittelijoiksi valittiin kuvanveistäjä Gunnar Finne (1886-1952) ja arkkitehti professori Johan Sirén (1889-1961). Virossa Kaatuneiden hautamuistomerkin suunnitteli Johan Sirén sekä kuvanveistäjä Into Saxelin (1883-1927). Monumenttien yhteyteen rakennettiin pienet aukiot, ja niiden ympäristöt koristeltiin muotonurmikoin ja kukkaistutuksin.

Peruskorjauksen jälkeen uusi kukoistus

Vanha kirkkopuisto pääsi vuosien saatossa rapistumaan pahoin. Tiheäksi kasvanut puusto teki puistosta pimeän ja valon puute lähes hävitti lehtipensaat puistosta. Puiston käytävät olivat keväisin ja syksyisin kuravelliä. Puisto oli kalmahenkinen läpikulkupaikka, joka ei houkutellut viihtymään eikä oleilemaan.

Puiston peruskorjaus suunniteltiin ja toteutettiin korkeatasoisesti, historiaa kunnioittaen. Hautakivet puhdistettiin, valurautaiset valaisimet entisöitiin ja niiden kaapelointi uusittiin. Myönnytys nykyajan tarpeille on puistoon jo 1980-luvulla tullut lasten leikkipaikka, joka sijaitsee kirkon kupeessa. Käytäväverkosto kuivatettiin, käytävien reunoille lisättiin nupukivikouruja ja pinnat saivat uuden kivituhkan. Tyyliin sopimaton asfaltti muutettiin nupukivipinnaksi kirkon pääsisäänkäynnin edessä.

Lahoja puita kaadettiin, mutta puuvanhuksia myös säästettiin, sikäli kuin niiden kunto salli. Puut ovat vaahteroita, lehmuksia, jalavia ja tammia. Erikoisuuksina puistossa kasvaa myös riippamuotoisia saarnia ja koristeomenapuita sekä kokeiluluontoisesti magnolioita, veripyökkejä ja päärynäpuita. Valon lisäämiseksi kaikkien kaadettujen puiden tilalle ei istutettu uusia puita. Pensaiksi istutettiin syreenejä, rusokuusamia, ruusupensaita, onnenpensaita havupensaita sekä alppiruusuja. Ne saivat alleen maanpeiteperennoja. Vihreä ja hyvin voimakas nurmikko saatiin aikaiseksi uusitun kasvualustan ja siirtonurmen avulla. Nurmen alla on automaattinen sadetuslaitteisto. Komeat kausikasviryhmät koristavat hautamuistomerkkien ympäristöjä.

Liekö johtunut uutispulasta, kun heinäkuussa 1997 peruskorjauksen yhteydessä eräs toimittaja äkkäsi, että rutto saattaisi levitä Helsinkiin, kun puistoa myllätään. Peruskorjauksesta vastaavaa projektipäällikköä haastateltiin jopa televisiouutisissa tästä kauhuskenaariosta.

Puiston portti entisöintiin muutama vuosi puiston peruskorjauksen jälkeen, ja nyt puisto on yhtä suosittu kuin keskustan muutkin puistot. Kirkkopuistossa järjestetään myös pienimuotoisia tapahtumia, erityisesti Taiteiden yönä.

Kauppaneuvos Johan Sederholm

Kuvissa C. L. Engelin suunnittelema hautakappeli Yrjönkadun ja Lönnrotinkadun kulmassa sekä Sederholmin talo Senaatintorin laidalla.

Thelning, Emanuel, alkuperäisen kuvan tekijä 1804.

Kauppaneuvos Johan Sederholm oli kotoisin vaatimattomista oloista, mutta kohosi ahkeralla työllä Helsingin rikkaimmaksi mieheksi. Hänen vauraudestaan on säilynyt todisteena Sederholmin talo, Helsingin vanhin kivitalo. Talo täytti 250 vuotta vuonna 2007 ja jatkaa elämäänsä Kaupunginmuseon vaihtuvien näyttelyiden tilana.

Toinen muistuma on Sederholmin mausoleumi vanhassa Kirkkopuistossa. Sederholm oli haudattu sukunsa hautaholviin Ulrika Eleonoran kirkon kirkkomaalle, nykyiselle Senaatintorille. Kun kirkko ja hautausmaa hävitettiin, siirrettiin mahtimiehen jäännökset Kampin siviilihautausmaalle C. L. Engelin suunnittelemaan hautakappeliin.

Sederholm aloitti kauppiaan opissa ja perusti jo nuorella iällä kahden kumppaninsa kanssa kauppayhtiön. He ostivat tavaroita ensin luotolla ja myivät niitä Helsingissä. Pian he jo varustivat laivoja – tavaroita Helsinkiin ja puutavaraa paluukyydillä aina Englantiin asti. Sederholm osti ensin osuuksia useista laivoista ja perusti muiden kauppiaiden kanssa Ullanlinnan tienoille laivatelakan, jonka hän sittemmin omisti yksin. Saadakseen riittävästi lautoja, Helsingin tärkeintä vientitavaraa, Sederholm hankki 1760-luvulla osuuksia kolmesta kauppasahasta.

Sederholm perusti Espoon tullin ulkopuolelle 1774 tehtaan, joka tuotti karkeaa kangasta, buldaania, laivojen purjeiksi ja armeijan telttoihin. Hänellä oli myös kaakelitehdas ja hienoista tuotteistaan tunnettu Mariedalin lasiruukki Sipoossa. Herttoniemen fajanssitehdas valmisti ruskeaa posliinia eli kaakeleita. Vanhan kaupungin tuulimyllystä hän omisti puolet. Sederholm harjoitti myös tuottoisaa viinanpolttoa, kun se oli sallittua. Hän oli pääosakkaana Helsingin oluenpanoyhtiössä.

Tärkeä vaurauden lähde olivat kiinteistökaupat. Lukuisat talonpojat ja muut asiakkaat Hämettä myöten menettivät velkojen takia maatilansa Sederholmille, joka pani ne kuntoon ja myi edelleen tai lahjoitti lapsilleen. Hän omisti kokonaisia myöhempiä kaupunginosia ja kaupunkeja: Pukinmäki, Hakunila, Herttoniemi, Kumpula, Käpylä, Kivikko, Tallbacka, Kellokoski ja Kerava. Hän antoi luottoa myös toisille porvareille ja sai siten haltuunsa myös lukuisia kaupunkitaloja.

Sederholm oli kuninkaallisen perheen suosiossa ja sai sitä kautta suuria etuisuuksia, kuten Kustaa III:lta erivapauden omistaa perinnöllisinä Kumpulan ja Herttoniemen verovapaat kartanot. Hän oli myös yksi kuningas Kustaa IV:n Adolfin kummeista. Sederholmilla itsellään oli kaksi vaimoa ja yhteensä 12 lasta, joista osa menehtyi jo lapsena.

Sederholm oli suuri taloudellinen vaikuttaja ja toimi myös kaupungin valtuuttamana valtiomiehenä 1769, 1778 ja 1789. Johan Sederholmin liiketoimilla oli suuri merkitys Helsingin kasvulle. Hänen saavutuksensa osoittivat että Helsingin oli mahdollista kehittyä menestyväksi kauppakaupungiksi.

Lähteet:

finna.fi

Nummi Elina, 2010, Vihreät sylit. Kävelyretkiä Helsingin puistoihin.

Elefantti – kortteli 4

Kaksi nuorta kauppamiestä ostivat 1700-luvun puolivälissä tontin torin kulmasta paikasta, jonka nykyisenä osoitteena on Katariinankatu 5. Toinen heistä, Johan Sederholm, lunasti myöhemmin tontin itselleen ja rakennutti siihen talon.

Sederholmin ja Remanderin taloissa on Helsingin kaupunginmuseo

Tontin vaiheet tunnetaan 1600-luvulta alkaen. Isonvihan jälkeen oli tähän kulmaan noussut kauppias Johan Julius Sundin punainen puutalo, jonka ikkunanpielet ja -luukut olivat siniset. Katariinankadun kohdalla kulki siihen aikaan yksi kaupungin pääviemäreistä.

Kruunu olisi myöhemmin määrännyt, ettei kaupungin keskustaan saanut rakentaa muita kuin kivitaloja. Se oli luvannut avustaa niiden rakentajia, ja tällaista avustusta anoi myös Sederholm, mutta ei saanut. Niinpä hän maksoi viulut yksin. Sederholmista paisui myöhemmin aikansa mahtavin kauppias, laivanvarustaja ja valtiopäivämies.

Talon suunnittelijasta ei ole varmuutta. Yhtenä mahdollisuutena on mainittu saksalaissyntyinen Samuel Berner. Katariinankadun puolella oli Sederholmin tonttiin kuulunut myös puurakennuksia, jotka tuhoutuivat tulipalossa 1761. Niiden tilalle pystytettiin tiilirakennus, jossa oli panimo ja leivintupa, navetta ja heinälato sekä kaksi viljamakasiinia.

Toisenkin kerran koetteli tätä osaa talosta tulipalo, joka ilmeisesti oli alkanut rikkinäisestä leivinuunista. 1800-luvun alkupuolella kadunvarsi rakennettiin täysin uudestaan, osittain kolmikerroksiseksi.

Sederholmin suvulta talo on siirtynyt monelle eri omistajalle. Siinä on asunut paljon vuokralaisia ja siinä on toiminut muun muassa tupakkatehdas, tyttökoulu ja ravintola nimeltä Prins Gustaf. Aleksanterinkadun puoleiselle naapuritontille oli 1814 noussut kauppias Friedrich Remanderin talo tiilisine piharakennuksineen ja aittoineen. Vuonna 1918 osti kiinteistöyhtiö Royal sekä Sederholmin että Remanderin tontin. Tarkoituksena oli purkaa nämä molemmat vanhat talot ja pystyttää tilalle komea kuusikerroksinen ravintolakompleksi.

Remanderin talon piharakennukset ehdittiinkin jo repiä. Niiden tilalle kohosi Valkoinen sali, joka sittemmin on nähnyt monta juhlaa ja kokousta ja toiminut jopa poliisien majoitustilana. Katurakennus kunnostettiin, ja ravintolasuunnitelmia jäi siinä edustamaan englantilaiseen varhaisrokokootyyliin sisustettu ravintola Victoria.

Myös Aleksanterinkatu 14:n tontti tunnetaan jo 1600-luvulta. Talon kellari on osittain tätä vanhaa perua. Nykyisen katurakennuksen pystytti merikapteeni Kåhlman vuonna 1823. Myöhemmin talon osti taiteenharrastaja H.J. Falkman, joka perusti siihen viinatehtaan. Hänen poikansa, taidemaalari Severin Falkman, rakennutti pihan puolelle isoikkunaisen ateljeen. Tähänaikaan talon omisti H.J. Falkmanin, vävy hovineuvos Carl Brummer, ja hänen nimellään talo yhä tunnetaan.

Brummerin talossa kokoontui aikoinaan maineikas Lauantaiseurakin. Lauantaiseura oli Helsingin yliopiston opiskelijoiden ja nuorten opettajien keväällä 1830 perustama seura, joka kokoontui lauantai-iltaisin jonkun jäsenensä luo. Yhteisillä varoilla ostettiin kirjallisuutta ja innokkaat keskustelut niistä venyivät usein myöhäiseen yöhön. Aluksi keskustelut koskivat kirjallisuutta ja filosofiaa, mutta myöhemmin pyrkimykseksi tuli kansallisen Suomen luominen. Moni merkkihenkilö on asunnut tässä talossa, mm. C.G. Mannerheim valtionhoitajakautensa päätyttyä.

Kaikki nämä Helsingin kaupungin omistamat talot ovat nykyään samaa tonttia. Koko kortteli kuuluu Helsingin suojattuun keskustaan.

Aleksanterinkadun ja Helenan kadun kulmatalo on naapuriaankin vanhempi. Aleksanterinkadun puoleinen osa sai kahden kerroksessa päälle kolmannen 1931.Talon oli ostanut raittiusasiaa ajava Balder-loosi, joka rakensi siihen tunnetun kokous- ja juhlasalissa. Rakennuksessa on aikoinaan toiminut mm. Handelsgilletin ravintola.

Pohjois Esplanadin talot 5 ja 9 ovat melkein yhtä vanhat, 1800-luvun toiselta kymmeneltä ja toistensa parit. Engel oli suunnitellut niiden väliin numeroon 7 pörssitaloa, johon molemmat viereiset yhdistettäisiin. Lopulta tälle tontille nousi kuitenkin kauppaneuvos J.H. Heidenstrauchin rakennuttama pylväspalatsi. Talon julkisivua on myöhemmin muutettu pariinkin kertaan, viimeksi 1920-luvulla Ruotsin lähetystöä varten.

Ruotsin suurlähetystö Pohjoisesplanadilla

Pohjoisesplanadi 9 on jäänyt Helsingin historiaan etenkin Kleinehin hotellin talona. Sen ravintolassa oli mm. Eino Leino usein nähty vieras. Saksalaissyntyinen Louis Kleineh oli ostanut talon Suomen sodan veteraanilta, everstiluutnantti Gregori Tigerstedtiltä vuonna 1842.

Pohjoisesplanadi 5:n taas tunsivat helsinkiläiset kauan Lampan talona. Se oli melkein koko 1800-luvun raatimies Johan Lampan tai hänen leskensä Lovisa Konstantian omistuksessa. Tässä talossa alkoi nuori G.F. Stockmann hoitaa liikettä, jonka hän pian lunasti omakseen. Kauppahuoneessa myytiin mm. viini-, likööri- ja punssilaseja, maitokehloja, nuuskarasioita, kynttilänjalkoja sikarituhkakuppeja, voipyttylaseja sekä kirjanpainimia “näköalavalokuvin ja muotokuvin”. Liike toimi Lampan talossa parikymmentä vuotta.

Lähteet:

Toppari, Kirsti, Puhvelista Punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita.