Vanha kirkkopuisto ja kauppaneuvos Johan Sederholm

Vanha kirkkopuisto on keskustan suosituimpia oleskelupuistoja. Se on pinta-alaltaan 3,5 ha ja sen suunnittelijoita ovat 1820-luvulla Anders Kocke ja C. L. Engel, 1870-luvulla Mårten Stenius, vuonna 1936 luultavasti kaupunginpuutarhuri Svante Olsson ja peruskorjauksen suunnitteli 1998 Terttu Nukari. 

Puisto on entinen hautausmaa, jonka mullassa maatuvat suurmiehet ja sodissa kuolleet vainajat. Lempinimensä Ruttopuisto se sai 1960-luvun nuorisolta, tuo nimi on käytössä vieläkin. Nykyisin nuoriso hengailee tuttavallisesti Ruttiksessa. Puistossa sijaitseva vanha kirkko on Helsingin toiseksi vanhin kirkko. Sipoon alueliitoksesta 2009 lähtien Östersundomin kirkko on ollut Helsingin vanhin. 

Ulrika Eleonoran kirkko oli päätetty purkaa Senaatintorin tieltä. Uuden Nikolainkirkon (nykyinen Tuomiokirkko) valmistuminen kesti kaksikymmentä vuotta, joten oli tarve väliaikaiselle kirkolle. Tämä väliaikaiseksi tarkoitettu puinen, 1200-paikkainen Vanha kirkko rakennettiin Kampin hautausmaalle arkkitehti Engelin piirustusten mukaan vuonna 1826. Nimi Vanha kirkko juontuu siitä, että Tuomiokirkko oli uusikirkko. 

Klikkaa vasemmanpuoleista kuvaa, että saat piirroksen näkyviin.

Puretusta Ulrika Eleonoran kirkosta saatiin Vanhaan kirkkoon irtaimistoa, josta on vielä jäljellä kirkon saarnastuoli. Engel antoi myös ohjeet istuttaa vaahteroita, lehmuksia, jalavia ja saarnia kirkon ympäristöä kaunistamaan. Puut istutettiin keväällä vuonna 1828. Samaan aikaan rakennettiin uusi aita. Engelin ehdotukssta Bulevardin varteen rakennettiin myös hänen suunnittelemansa uusi portti 1828. Engel suunnitteli myös puiston kulmaan kauppaneuvos Sederholmin hautakappelin.

Ränsistynyt puisto nousi viime vuosisadan lopulla tapahtuneen peruskorjauksen jälkeen uuteen kukoistukseen. Valo puistossa lisääntyi vanhojen ja jo vaarallisten puiden kaadon myötä. Kuluneet nurmikot perustettiin uudelleen, ja ne ovat nyt vehreitä  istuskelupaikkoja kesäisinä päivinä.

Vaikka vanhan kirkon ympäristö on muodostunut puistoksi, ei se kuitenkaan ole kokonaan kadottanut entistä luonnettaan. Vanhoja puujättiläisiä on edelleen pystyssä. Kaikkein vanhimmat hautamuistomerkit ovat puiston kaakkoisosassa, Yrjönkadun ja Bulevardin kulmauksessa.

 Kampin alueen hautausmaiden vaiheita 1695-1829

Hautapaadet muistuttavat meitä alueen hautausmaahistoriasta, joka ei rajoitu ainoastaan Vanhan kirkkopuiston tontille. Hautausmaita Kampin alueella oli ollut neljä ennen nykyisen puiston vuonna 1790 perustettua hautausmaata. Talojen putkiremonttien yhteydessä onkin maan alta tullut esiin luisia yllätyksiä hautausmaiden jäljiltä. Arvellaan, että Kampin hautausmaalle on haudattu 130 vuoden aikana yli 10 000 vainajaa. Katovuodet koettelivat Helsinkiä vuosina 1695, 1696 ja 1697. Nälkävuosien tuntemattomien vainajien hautauspaikka on nykyään Fredrikinkadun ja Bulevardin varrella. Vuoden 1710 elokuun alusta joulukuuhun asti Helsingissä raivosi rutto, joka tappoi 1185 ihmistä. Kuolleista noin puolet oli kaupungin vakituisia asukkaita ja toinen puoli eri suunnilta tulleita pakolaisia ja sotilaita. Vakituisia asukkaita Helsingissä oli tuolloin alle kolme tuhatta. 

Ruttoon kuolleita kaupunkilaisia haudattiin aluksi Pyhän Hengen kirkon kirkkomaalle (nykyinen Senaatintori). Lokakuun huippuvaiheessa kaikki ruttoon kuolleet haudattiin Kamppiin 1690 luvulla kuolleiden hautausalueen viereen, nykyisen Annankadun vaiheille. 

Ruotsalaisen tykistön hautausmaa, Artillerikyrkogården, oli 1740-luvulta asti nälkään ja ruttoon kuolleitten hautausmaiden vierellä.

Venäläiset ratsastivat Helsinkiin 2. maaliskuuta 1808 ja asettuivat talvileiriin Ruotsin armeijan jättämiin tiloihin. Venäläisen sotaväen kalmistona käytettiin vuodesta 1809 lähtien Kampissa nykyisen Bulevardin korttelin 71 kohdalla sijainnutta avointa aluetta. Hautaukset kiellettiin, kun esikaupungin kaavoitusjärjestelyt edellyttivät alueen ottamista muuhun käyttöön. Keisari oli antanut suostumuksensa vanhan hautapaikan poistamiseen ja vainajien siirtämiseen Ruoholahden rantaan, josta uudelleenrakentamiskomitea oli edellisenä vuonna osoittanut kreikkalaiskatolisille hautapaikan. Tämä Lapinniemellä sijaitseva vanha hautausmaa on nykyisin Helsingin ortodoksisen seurakunnan hallinnassa.

Kampin vanhimmat neljä hautausmaata saivat siis aikanaan väistyä kasvavan kaupungin tieltä, ja viimeinenkin hautausmaa on supistunut Vanhaksi kirkkopuistoksi. Fredrikinkatu, Annankatu, Yrjönkatu, Lönnrotinkatu ja Bulevardi ovat osittain entisten hautausmaitten päällä.

Seurakunnan hautausmaana

Vuoden 1786 kirkolliskokouksessa Helsingin seurakunnalle päätettiin perustaa hautausmaa rakennetun kaupungin ulkopuolelle Kamppiin tykistön hautausmaan ja nälkään ja ruttoon kuolleitten hautausmaiden viereen. Tämä 1790 perustettu Kampin siviilihautausmaa on nykyinen Vanha kirkkopuisto. 

Seurakunnan hallussa hautausmaasta tuli seurakunnan hoitama puisto. Anders Kocke laati vuonna 1816 hautausmaalle kaavan, jonka mukaan käytävien varsille istutettiin uusia puita. Vuonna 1829, kun Hietaniemen hautausmaa avattiin, kirkkoneuvosto teki päätöksen, että vanhaan hautausmaahan ei saanut enää haudata. Puiston 48 muinaista hautamuistomerkkiä ovat siis vuosilta 1790-1829.

Puisto rapistui hautaamisen lopettamisen jälkeen. Istutukset villiintyivät ja käytävät kasvoivat umpeen. Vain portilta kirkkoon johtavaa käytävää pidettiin kunnossa. Kun kaupunki kasvoi Kamppiin ja Hietalahteen päin, havaittiin entisen hautausmaan olevan valmis vehreä puisto. 1850-luvulla aktiiviset asukkaat, valtioneuvos Ernst Hjelt ja ylilääkäri F. E. Sandmark panivat alulle kirkkopuiston hoitamisen puistona. Puita istutettiin, ruoho leikattiin ja ulkomailta tilattiin koristekasveja kuten siperianhernepensaita, joita istutettiin puiston aidan viereen. Ensimmäisen varsinaisen puistosuunnitelman laati puutarhuri Mårten Stenius 1870-luvulla.

Kaupunginpuistoksi

Kaupungin hoitoon puisto siirtyi vuonna 1900. Käytävät saivat silloin nykyiset linjauksensa ja pääkäytävät reunustettiin nupukivikouruin. Yksinkertainen puuaita purettiin ja puisto valaistiin. Ensimmäinen kaupungin laatima puistosuunnitelma on vuodelta 1936.

Melkein yhdeksänkymmentä vuotta viimeisen hautauksen jälkeen Kirkkopuistoon avattiin kaksi hautaa. Toiseen hautaan haudattiin 54 Helsingin valtauksessa kaatunutta saksalaista sotilasta ja toiseen Helsingin valtauksen yhteydessä kaatuneita Valkokaartin ja Suojeluskunnan jäseniä.

Vanhan kirkkopuiston kolmas hautamuistomerkki on pystytetty vuonna 1919 Viron vapaussodassa kaatuneiden suomalaisten vapaaehtoisten yhteishaudalle. Jäänmurtaja Wäinämöinen toi 25 Virossa kaatunutta helsinkiläistä Tallinnasta. Siunaustilaisuus pidettiin 16. helmikuuta 1919.

Kirkkopuiston uusille haudoille järjestettiin hautamonumenttien paljastamisjuhlallisuudet 31. lokakuuta 1920. Kaupunginvaltuusto oli asettanut keväällä 1918 toimikunnan valmistelemaan muistomerkkihanketta. Suunnittelukilpailun kaatuneiden suomalaisten muistomerkistä voittivat kuvanveistäjä Elias Ilkka (1889-1968) ja arkkitehti Erik Bryggman (1891-1955).

Saksalaisten muistomerkin suunnittelijoiksi valittiin kuvanveistäjä Gunnar Finne (1886-1952) ja arkkitehti professori Johan Sirén (1889-1961). Virossa Kaatuneiden hautamuistomerkin suunnitteli Johan Sirén sekä kuvanveistäjä Into Saxelin (1883-1927). Monumenttien yhteyteen rakennettiin pienet aukiot, ja niiden ympäristöt koristeltiin muotonurmikoin ja kukkaistutuksin.

Peruskorjauksen jälkeen uusi kukoistus

Vanha kirkkopuisto pääsi vuosien saatossa rapistumaan pahoin. Tiheäksi kasvanut puusto teki puistosta pimeän ja valon puute lähes hävitti lehtipensaat puistosta. Puiston käytävät olivat keväisin ja syksyisin kuravelliä. Puisto oli kalmahenkinen läpikulkupaikka, joka ei houkutellut viihtymään eikä oleilemaan.

Puiston peruskorjaus suunniteltiin ja toteutettiin korkeatasoisesti, historiaa kunnioittaen. Hautakivet puhdistettiin, valurautaiset valaisimet entisöitiin ja niiden kaapelointi uusittiin. Myönnytys nykyajan tarpeille on puistoon jo 1980-luvulla tullut lasten leikkipaikka, joka sijaitsee kirkon kupeessa. Käytäväverkosto kuivatettiin, käytävien reunoille lisättiin nupukivikouruja ja pinnat saivat uuden kivituhkan. Tyyliin sopimaton asfaltti muutettiin nupukivipinnaksi kirkon pääsisäänkäynnin edessä.

Lahoja puita kaadettiin, mutta puuvanhuksia myös säästettiin, sikäli kuin niiden kunto salli. Puut ovat vaahteroita, lehmuksia, jalavia ja tammia. Erikoisuuksina puistossa kasvaa myös riippamuotoisia saarnia ja koristeomenapuita sekä kokeiluluontoisesti magnolioita, veripyökkejä ja päärynäpuita. Valon lisäämiseksi kaikkien kaadettujen puiden tilalle ei istutettu uusia puita. Pensaiksi istutettiin syreenejä, rusokuusamia, ruusupensaita, onnenpensaita havupensaita sekä alppiruusuja. Ne saivat alleen maanpeiteperennoja. Vihreä ja hyvin voimakas nurmikko saatiin aikaiseksi uusitun kasvualustan ja siirtonurmen avulla. Nurmen alla on automaattinen sadetuslaitteisto. Komeat kausikasviryhmät koristavat hautamuistomerkkien ympäristöjä.

Liekö johtunut uutispulasta, kun heinäkuussa 1997 peruskorjauksen yhteydessä eräs toimittaja äkkäsi, että rutto saattaisi levitä Helsinkiin, kun puistoa myllätään. Peruskorjauksesta vastaavaa projektipäällikköä haastateltiin jopa televisiouutisissa tästä kauhuskenaariosta.

Puiston portti entisöintiin muutama vuosi puiston peruskorjauksen jälkeen, ja nyt puisto on yhtä suosittu kuin keskustan muutkin puistot. Kirkkopuistossa järjestetään myös pienimuotoisia tapahtumia, erityisesti Taiteiden yönä.

Kauppaneuvos Johan Sederholm

Kuvissa C. L. Engelin suunnittelema hautakappeli Yrjönkadun ja Lönnrotinkadun kulmassa sekä Sederholmin talo Senaatintorin laidalla.

Thelning, Emanuel, alkuperäisen kuvan tekijä 1804.

Kauppaneuvos Johan Sederholm oli kotoisin vaatimattomista oloista, mutta kohosi ahkeralla työllä Helsingin rikkaimmaksi mieheksi. Hänen vauraudestaan on säilynyt todisteena Sederholmin talo, Helsingin vanhin kivitalo. Talo täytti 250 vuotta vuonna 2007 ja jatkaa elämäänsä Kaupunginmuseon vaihtuvien näyttelyiden tilana.

Toinen muistuma on Sederholmin mausoleumi vanhassa Kirkkopuistossa. Sederholm oli haudattu sukunsa hautaholviin Ulrika Eleonoran kirkon kirkkomaalle, nykyiselle Senaatintorille. Kun kirkko ja hautausmaa hävitettiin, siirrettiin mahtimiehen jäännökset Kampin siviilihautausmaalle C. L. Engelin suunnittelemaan hautakappeliin.

Sederholm aloitti kauppiaan opissa ja perusti jo nuorella iällä kahden kumppaninsa kanssa kauppayhtiön. He ostivat tavaroita ensin luotolla ja myivät niitä Helsingissä. Pian he jo varustivat laivoja – tavaroita Helsinkiin ja puutavaraa paluukyydillä aina Englantiin asti. Sederholm osti ensin osuuksia useista laivoista ja perusti muiden kauppiaiden kanssa Ullanlinnan tienoille laivatelakan, jonka hän sittemmin omisti yksin. Saadakseen riittävästi lautoja, Helsingin tärkeintä vientitavaraa, Sederholm hankki 1760-luvulla osuuksia kolmesta kauppasahasta.

Sederholm perusti Espoon tullin ulkopuolelle 1774 tehtaan, joka tuotti karkeaa kangasta, buldaania, laivojen purjeiksi ja armeijan telttoihin. Hänellä oli myös kaakelitehdas ja hienoista tuotteistaan tunnettu Mariedalin lasiruukki Sipoossa. Herttoniemen fajanssitehdas valmisti ruskeaa posliinia eli kaakeleita. Vanhan kaupungin tuulimyllystä hän omisti puolet. Sederholm harjoitti myös tuottoisaa viinanpolttoa, kun se oli sallittua. Hän oli pääosakkaana Helsingin oluenpanoyhtiössä.

Tärkeä vaurauden lähde olivat kiinteistökaupat. Lukuisat talonpojat ja muut asiakkaat Hämettä myöten menettivät velkojen takia maatilansa Sederholmille, joka pani ne kuntoon ja myi edelleen tai lahjoitti lapsilleen. Hän omisti kokonaisia myöhempiä kaupunginosia ja kaupunkeja: Pukinmäki, Hakunila, Herttoniemi, Kumpula, Käpylä, Kivikko, Tallbacka, Kellokoski ja Kerava. Hän antoi luottoa myös toisille porvareille ja sai siten haltuunsa myös lukuisia kaupunkitaloja.

Sederholm oli kuninkaallisen perheen suosiossa ja sai sitä kautta suuria etuisuuksia, kuten Kustaa III:lta erivapauden omistaa perinnöllisinä Kumpulan ja Herttoniemen verovapaat kartanot. Hän oli myös yksi kuningas Kustaa IV:n Adolfin kummeista. Sederholmilla itsellään oli kaksi vaimoa ja yhteensä 12 lasta, joista osa menehtyi jo lapsena.

Sederholm oli suuri taloudellinen vaikuttaja ja toimi myös kaupungin valtuuttamana valtiomiehenä 1769, 1778 ja 1789. Johan Sederholmin liiketoimilla oli suuri merkitys Helsingin kasvulle. Hänen saavutuksensa osoittivat että Helsingin oli mahdollista kehittyä menestyväksi kauppakaupungiksi.

Lähteet:

finna.fi

Nummi Elina, 2010, Vihreät sylit. Kävelyretkiä Helsingin puistoihin.

Esplanadin puisto – ”Promenadilla ydinkeskustan vihersuonessa”

Näin Runebergin päivänä 5.2.2021 voitte vain mielessänne kuvitella kesän vihreyden ja kukkaloiston. Stadiin on saatu vanhan ajan helmikuu eli runsaasti lunta ja mittarikin näyttää tänään -15 astetta. Aurinko kuitenkin paistaa ja taivas on sininen. Kansallisrunoilijamme syntymäpäivästä tuli perin suomalaisesti sinivalkoinen.

Mutta nyt Espalle.

Rakastettu Esplanadin puisto,  Espa,  on suomen tunnetuin puisto ja Helsingin sydän,  varsinainen cityelämän catwalk,  jonne tullaan näyttäytymään,  katselemaan ja oleilemaan. Puisto on erittäin suosittu ja hyvin hoidettu kaupungin vihreä keskusakseli.  Espalla myös tapahtuu.  Vappuna lakitetaan Manta,  juhannuksena puistoon pystytetään juhannussalko.

 Pitkin kesää Espan lavalla soi monenlainen musiikki.  EMyös katusoittajat ja muut esiintyjät viihdyttävät puistossa kulkijoita. Joulukuussa osa puiston puista koristellaan tähtimäisin lampuin. Nyt koronavuoden 2020-21 talvinen valaistus oli ennennäkemättömän upea – kaupunki teki hienon työn. Espan esitykset huipentuvat elokuiseen Taiteiden yöhön.

Historiaa

Ennen kuin Espasta tuli puisto,  se oli nykyiselle Pohjoisesplanadille ulottuneen,  soistuvan ja haisevan Kluuvinlahden rantaa,  kosteaa vesijättömaata.  Aluetta kutsuttiin Pieneksi ja Suureksi vasikkahaaksi.  Helsingin jälleenrakennuskomitean puheenjohtajan Johan Albrecht Ehrenströmin  (1762- 1847)  ja arkkitehti Carl Ludvig Engelin  (1778- 1840)  kaavassa vuodelta 1816 oli jo suunnitelma istutuksin koristetusta puistoakselista.  Esplanadin puisto toi Helsinkiin mannermaista ilmettä ja lisäsi myös uuden ja komean keskustan paloturvallisuutta. Kaupunki oli puutalovaltainen, joskin kivitaloja rakennettiin Esplanadien varrelle kiihtyvään tahtiin.

 1840-luvulla  ryhdyttiin Kluuvinlahtea täyttämään uuden keskustan rakentamisen myötä. Nykyiseltä Senaatintorilta purettiin Ulrika Eleonoran kirkko ja kirkon ympäristössä ollut sora käytettiin puiston täyttämiseen.  Suuri Vasikkahaka eli nykyiset Runebergin esplanadi ja Teatteriesplanadi valmistuivat Kappeliesplanadin jälkeen, ja puistoa jatkettiin 1840-luvulla aina Heikinkatuun  (nykyinen Mannerheimintie) asti.

1800-luvun lopulla vetistä ja huonosti kasvavaa puistoa korotettiin vielä lisää,  pohjaveden ulottumattomiin,  koska kansallisrunoilija Runebergin patsas oli päätetty pystyttää juuri Espalle. Ajan tyylin mukaisesti puisto oli aidattu ja se suljettiin yöksi. Päivisin parempi väki piti puistoa näyttäytymispaikkanaan.

Helsingin ensimmäinen kaupunginpuutarhuri,  ruotsalaissyntyinen Svante Olsson (1856 -1941) toimi kaupungin puutarhurina 1889- 1924.  hän uusi puiston istutuksia tuoden sinne eksoottista väriä. Nurmelle istutettiin kesäksi palmuja ja Runebergin patsaan ympäristöä koristivat kaktuksista ja mehikasveista sommitellut niin sanotut tapettiryhmät.

Puisto on muotokieleltään arkkitehtonista tyyliä puukujanteineen ja istutuksineen. Puistoa molemmin puolin reunustavat lehmusrivistöt muodostavat salimaisen tilan. Vanhimmat lehmukset tilattiin 1844 Saksasta. Osa niistä alkaa jo olla tiensä päässä. 1860-70-luvuilla istutettiin Teatteri- ja Kappeliesplanadin puut. Runebergin esplanadi sai  lehmusrivistönsä 1882.

Puita on uusittu tarpeen mukaan koko puiston olemassaolon ajan. Uusiminen on aiheuttanut usein vilkasta julkista debattia. Puiden uusiminen on jälleen ajankohtaista,  ja se aiheuttaa suurta päänvaivaa rakennusviraston asiantuntijoille: uudistaako kaikki kerralla vai riveittäin tai ryhmittäin ja pitäisikö jättää puuvanhuksia uusien taimien lomaan muistoksi puiston yli 200-vuotisesta historiasta. 

Kasvillisuus ja hoidon haasteet

Puiston suuren peruskorjauksen yhteydessä vuonna 1998 uusittiin osa lehmusrivistöstä ja vanhentuneet rusovaahteraryhmät. Remontin jälkeen puistoon tuli lisää valoa ja sen käyttö lisääntyi. Nykyisin sinne tullaan lounaspiknikille tai viettämään iltaa töiden tai koulun jälkeen. Puisto on suosittu tapahtumien pitopaikka aina polttaritempauksista musiikkiesityksiin.

Suuren kävijämäärän vuoksi puistoa joudutaan siivoamaan myös viikonloppuisin ja puhtaanapito on puiston keskeisin hoitotoimi. Suotavaa olisi, että rakastetun puiston käyttäjät osoittaisivat rakkautensa viemällä roskat roskiin. Tähän on kehotettu useana vuonna rakennusviraston kampanjakylttien avulla. Jopa puhuvia on kokeiltu, ne ovat huudelleet kiitoksia roskia saadessaan.

Jalojen lehtipuiden lisäksi Espalla on paljon kukkivia puita ja pensaita. Kesäkuun alussa kukkiva, korkea ja komea punakukkainen koristeomenapuu on vanhaa “Malus nipising”- lajiketta.  Myös syreenit, kultasateet, orapihlajat ja hevoskastanjat ilahduttavat kukin Nollaan alkukesällä.

Kukkaistutukset Runebergin Esplanadin ruusuja lukuun ottamatta ovat pääsääntöisesti yksivuotisia kausikukkia. Kevät alkaa vapun jälkeen, kun kaupungin puutarhalla hyödetyt sipulikukat istutetaan puistoon. Ennen juhannusta tulevat värikkäät kesäkukat, ja syksyllä kesän väriloisto vaihtuu hillittyihin havu- ja kanervapainotuotteisiin talvi-istutuksiin. Ruusut kukkivat juhannukselta aina marraskuulle asti. Suuret puut alkavat joulun lähestyessä kimmeltää, kun kaupunki koristelee ne pienin lampuin pimeää aikaa piristämään.

Kalusteet

Esplanadi sai uudet penkit peruskorjauksen yhteydessä. Nykyiset penkit ovat varta vasten suunniteltu Espalle ja ne valmistetaan kaupungin konepajalla. Sama malli hieman eri värityksellä on käytössä myös Vanhassa kirkkopuistossa, Ritaripuistossa, Sinebrychoffin puistossa, Johanneksen kirkon puistossa ja Koulupuistossa.

Espan puiston valaisimet jäljittelevät historiallisia kaasulyhtyjä. Puiston valo saattaa vaikuttaa liian valkoiselta verrattuna entisajan kaasulyhtyihin. Nykyvalaisimiin verrattuna Espan valaisimet ovat matalampia ja lampputyypiltään vähiten häikäisyä aiheuttavia elohopeavalaisimia. Elohopeavalaisimet vaihdetaan kuitenkin EU:n edellyttämiin vähemmän energiaa kuluttaviin valaisimiin. Vaihdon yhteydessä Espan valaisimet saavat lämpimämmän värin.

Kappeliesplanadi

Tarinan mukaan Pienessä Vasikkahaassa paimenpoika, latinaksi pasta, möi maitoa vaatimattomasta kojusta. Kojua alettiin leikkisästi kutsua kappeliksi. Seuraava “kappeli” sijaitsi sekin vaatimattomalla “Vasikkahaka-Espalla”: sokerileipuri Jerngreen rakensi vuonna 1840 kävelijöiden tarpeita varten puistoon temppelinmuotoisen myyntikojun, josta sai ostaa virvokkeita.

Vuonna 1867 kaupunki rakennutti puistoon arkkitehti Hampus Dahlströmin (1829-1882) suunnitteleman kauniin kesäravintolan, jolle oli luontevaa antaa nimeksi Kappeli. Ensimmäinen soittolava rakennettiin Kappelin viereen samoihin aikoihin ja siellä esiintyi usein sotilassoittokunta. Nykyisin Kappeli on ympärivuotinen kahvila, baari ja ravintola. Se on edelleen suosittu kohtaamisia tapaamispaikka.

Nykyinen Espan lava Kappelin edustalla on 1930-luvulla rakennettu lasiseinäinen kesäestradi, jonka runsaasta ohjelmatarjonnasta voi nauttia vapusta elokuun loppuun. Lavalla esiintyy kesäisin noin 200 esiintyjäryhmää Suomesta ja eri puolilta maailmaa. Suomen pisimmäksi jazzfestivaaliksi kutsuttu Jazz-Espa sekä uutta kansanmusiikkia esittelevä Etno-Espa ovat vakiinnuttaneet paikkansa kesän ohjelmistossa. Myös maakuntapäivien ja Helsinki-viikon esiintyjät ovat jo vuosia viihdyttäneet niin helsinkiläisiä kuin Helsingissä vierailevia matkailijoitakin. Toimintaa koordinoi Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskus. 

Lavan molemmilla puolilla olevat veistokset ja vesialtaat ovat kuvanveistäjä Viktor Janssonin (1886-1958)  suunnittelemia. Kappelista katsoen oikealla leikkii kaksi vedenneitoa “Aallotaria”-veistoksessa. Suuremman merenneidon mallina on ollut kuvanveistäjän tytär, muumien äiti, kirjailija Tove Jansson (1914-2001). Vesiallas veistokseen lavan toisella puolella kantaa nimeä “Hei vaan”. Siinä suloinen pieni poika ratsastaa kalan selässä.

Molemmat teokset tilattiin taiteilijalta vuonna 1942 puiston kaunistukseksi. Altaiden ympärille on istutettu monivuotisia perennoja kuten kuunliljoja ja talveksi kasvihuoneeseen vietäviä eksoottisia sinisarjoja. Suuret kesäkukka-astiat ilahduttavat musiikkia kuuntelevaa  yleisöä.

Kappeliesplanadilla on myös ulkoilmakahvila ja yleinen wc ravintolan päädyssä. Kiertoajelubussien ja opastettujen kävelyjen lippuja voi ostaa kahvilarakennuksen kioskista. Bussien pysäkki on Fabianinkadulla.

Runebergin Esplanadi

Runebergin esplanadilla kukkivat ruusut leikattujen tuhkapensasaitojen suojassa. Komeat pylväshaavat korostavat hiekkaympyrää, jonka keskustassa, näyttävän kukkaryhmän ympäröimänä on kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runebergin (1804-1877) patsas. Se on Helsingin ensimmäinen julkinen muistomerkki.

Patsaan paljastustilaisuus 6.5.1885, kahdeksan vuotta ihailun runoilijan kuoleman jälkeen, oli suuri isänmaallinen kansanjuhla. Läsnä oli 20 000 henkilöä, etunenässä kaikki senaikaiset silmäätekevät sekä tietenkin patsaan puuhamiehenä toiminut kirjailija ja kulttuuripersoona Zacharias Topelius. Ihmiset olivat sytyttäneet kynttilöitä ikkunalaudoille isänmaallisessa hengessä. Sanotaan, että siitä juontaa juurensa tapa sytyttää kynttilät ikkunoille itsenäisyyspäivän iltana.

Patsas tilattiin Runebergin omalta pojalta, kuvanveistäjä Walter Runebergiltä (1838-1920).  Kahdeksan metriä korkean patsaan jalustassa on karhuntaljan pukeutunut Suomi-neito. Neidon oikeassa kädessä on laakeriseppele ja jalkojen juuressa Runebergin teoksista koottu kirjapino. Neidon vasen käsivarsi nojaa tauluun, jossa on “Maamme”-laulusta, “Vårt land”, ensimmäinen ja kaksi viimeistä säettä. Ne ovat “Vänrikki Stoolin tarinoista” vuodelta 1848. Jalustan sivuilla on teksti:  “Suomen kansa maamme laulajalle –  af Finlands folk”.

Runebergin nimeä ei patsaassa ole, koska oli itsestäänselvyys, ketä patsas esitti. Vielä tänäänkin “Runski” on kaupunkilaisten suosima kohtaamispaikka ja turistien kuvauskohde. Lokit tähyilevät mielellään Runskin pään päältä Havis Amandaa. Helsinki-päivänä 12.6.  patsaan juurella on usein Hyde Park -tyylinen vapaan sanan paikka teemalla “Puhuu kuin Ruuneperi”.

Teatteriesplanadi

Teatteriesplanadia hallitsee Ravintola Teatteri ja Svenska Teatern, Ruotsalainen teatteri, tuttavallisesti Svenskan. Helsinki sai vuonna 1827 ensimmäisen teatterirakennuksensa, jonka suunnitteli Carl Ludvig Engel. Aiemmin kiertävät seurueet olivat näytelleet tavaravarastoissa, ladoissa ja muissa väliaikaisissa tiloissa.

Engelin suunnittelema, pieni puusta rakennettu teatteri kävi pian ahtaaksi. Se purettiin ja kaupunkiin nousi uusi kivestä tehty teatteritalo paikalle, jossa nykyinen Svenskan sijaitsee. Talo vihittiin käyttöön 28. marraskuuta 1860. Piirustukset olivat ruotsalaissyntyinen arkkitehdin Georg Theodor von Chiewitzin (1815-1862) käsialaa. Vasta akennetun talon tarina jäi kuitenkin lyhyeksi. Toukokuun 8. päivän vastaisena yönä 1863 teatteri tuhoutui rajussa tulipalossa.

Rakennustyöt käynnistyivät nopeasti uudelleen. Seuraavan teatteritalon vastaava arkkitehti oli pietarilainen Nikolai  Benois (1813-1898),  tsaari Nikolai I:n hoviarkkitehti.  Jo syksyllä 1866 teatteri seisoi valmiina samalla paikalla kuin edellinenkin. Svenska Teatern laskee perustamisvuodekseen juuri vuoden 1866. Vuosina 1935-1936 teatteritaloa modernisoitiin ja laajennettiin arkkitehtien Eero Saarisen  (1910- 1961) ja Jarl Eklundin (1876- 1962) johdolla. Arkkitehdit jättivät teatterin sydämen, Nikolai Benois’n  1860-luvulla luoman kauniin punaisen ja kultaisen katsomotilan miltei koskemattomaksi.

Teatteriespanjan kohdalla puisto on varjoisampi kuin muu puisto. Siellä on miellyttävän viileää istuskella ympyrän muotoisella aukiolla. Vanha hevoskastanja ihastuttaa kukinnallaan kesäkuun alussa. Ravintolan terassin vieressä kukkivat puistoatsaleat, hortensiat ja kausikasvit.

Vanhojen puiden varjossa ovat kahden merkkimiehen muistomerkit. Ensimmäinen on Runebergin hyvän ystävän, kirjailija Zacharias Topeliuksen (1818-1898) muistomerkki. Topelius vaikutti aikanaan merkittävästi suomalaisten käsityksiin itsestään ja maastaan. Topeliuksen sadut ja kertomukset ovat edelleen ajankohtaisia. esimerkiksi “Varpunen jouluaamuna” on yksi rakastetuimpia joululaulujamme.

Kun Topeliukselle alettiin puuhata muistomerkkiä 1920-luvulla, uudet tuulet tekivät tuloaan. Haluttiin luopua näköispatsaista ja ottaa tilalle symboliikkaa. Kuvanveistäjä Gunnar Finne (1886- 1952) voitti vuonna 1928 Svenska Litteratursällskapetin järjestämän muistomerkkikilpailun. Teos “Taru ja totuus” paljastettiin 1932, kun Topeliuksen kuolemasta oli kulunut 34 vuotta.

Muistomerkissä on kaksi vertauskuvallista neitohahmoa. Taru kantaa käsissään sadun kruunupäistä lintua ja Totuuden kämmenellä on totuuden liekki. Patsaan jalustassa  on Topeliuksen muotokuvamedaljonki ja nimi. Neitohahmot ovat kääntyneet vastakkaisiin suuntiin. Totuus katsoo puistoon ja Taru Pohjoisesplanadin jalkakäytävälle. mutta tilanne oli alun perin  toisin. Kun sodan takia pommitusten alta pois kuljetettu veistos palautettiin paikalleen kesällä 1945, se ilmeisesti vahingossa käännettiin nykyiseen suuntaansa. Veistos on kiinnitetty tiukasti jalustaansa,  joten sen palauttaminen alkuperäiseen asentoon saattaisi vaurioittaa sekä jalustaa että veistosta. Finne itse ei koskaan puuttunut teoksen kääntymiseen.

Taru ja totuus aiheutti aikoinaan kivaan patsaskiistan, joka oli luonteeltaan myös poliittinen ja kielikysymykseen liittyvä. Finnen vertauskuvallinen ehdotus oli ankara pettymys niille, jotka olivat toivoneet veistoksen olevan Topeliuksen oman ajan realistisen hengen mukainen. Kirjailija Maila Talvion (1871- 1951) myötävaikutuksella kerättiin kansalaiskeräyksellä rahat Ville Vallgrenin (1855- 1940) jo vuonna 1909 tekemän “Topelius ja lapset” -patsaan pronssiin valua varten. Vallgren oli kaavaillut sitä Topeliuksen hautamuistomerkiksi. Patsas ehdittiin paljastaa vuonna 1932 juhlallisin menoin Koulupuistikossa, Ratakadun ja Korkeavuorenkadun kulmassa, Flooran päivänä 13.5., puoli vuotta ennen “Tarua ja Totuutta”. 

Viistosti Topeliuksen takana on suomalaisen lyriikan klassikon, suuren Eino Leinon (1878- 1926) patsas. Sen on suunnitellut Leinon hyvä ystävä Lauri Leppänen (1895-1977). Eino Leinon seura, Suomen Kulttuurirahasto ja Kustannusosakeyhtiö Otava järjestivät 1948 Eino Leinon muistomerkkikilpailun. Lopullinen tulos ratkesi vasta 1951 järjestetyssä kutsukilpailussa. Muistomerkki paljastettiin 1953, kun Leinon kuolemasta oli kulunut 27 vuotta.

Muotokuvataiteilijana ja sankarimuistomerkkien suunnittelijana ansioituneen Leppäsen veistos on dynaaminen, massiivinen ja hyvin ilmaisuvoimainen. Ajan hengen mukaisesti erityisesti runoilijat esitettiin haltioituneena ja innostuneina. Leinon tukka ja viitta hulmuavat ja hän näyttää komealta kuin häntä esittävistä valokuvista voisi päätellä. Pronssinen muistomerkki on jalustoineen 4,2 metriä korkea.

Kuvanveistäjän nuoret kollegat ja ateljee-avustajat tekivät Leinon patsaalle kepposen ja painoivat viiden markan kolikon runoilijan ojennettuun vasempaan kämmeneen ennen veistoksen pronssivalua. Runoilija oli heidän mielestään ehkä rahan tarpeessa. Kolikko on edelleen paikoillaan. Eino Leinon Seura kukittaa patsaan 6.7., joka on Leinon kunniaksi nimetty runon ja suven päivä.

Leinon runosta Väinämöisen laulu on veistokseen valettu siteeraus:

“Yksi on laulu ylitse muiden: 

Ihmisen aatteen hengen ankara laulu”. 

Lähteet:

Nummi Elina, 2010, Vihreät sylit – Kävelyretkiä Helsingin puistoihin.