Kirjoitan omaa toipumistarinaani, jossa kokemukset ovat minun, ei muiden.
len jakanut 1970-luvun kahtia. Varsinaisia muistikuvia on vähän, mutta tunnemuistoja sitäkin enemmän. Tuohon aikaan elämä kotona oli muuttunut jo hyvin raskaaksi ja isän alkoholismi ja väkivalta paheni kiihtyvällä vauhdilla. Äiti avasi jossain vaiheessa korkin ja alkoholisoitui salamavauhdilla hänkin.
Vuosikymmen alkoi “pakko-opinnoilla”. Raivoisa opiskelu koulun jälkeen alkoi, tavoitteena oppikoulun pääsykokeet. Muistan pyrkineeni sekä Töölön yhteiskouluun että Töölön yhteislyseoon – kumpaankaan en päässyt. Koko kevään itkin ja laskin monta tuntia joka päivä. Faija oli armoton asian suhteen ja kävi kerran itsekin opettamassa. Luovutti nopeasti tyhmän tyttärensä kanssa ja velvoitti äidin vahtimaan, että lasken määrätyn määrän päivittäin. En ymmärtänyt yhtään mitään mistään.
Kun sitten oli selvää, etten päässyt haluttuihin kouluihin, jäljelle jäi enää yksi vaihtoehto. Faijan suhteet. Puhelinsoitto Arkadian yhteislyseoon ja minulla oli koulupaikka. Muistan hyvin hänen kiukkunsa siitä, että jouduin “tasoltaan” heikompaan kouluun. Hän itse kävi Töölön yhteislyseon ja äiti tuota surkeaa Arkadiaa. Joka tapauksessa minä olin onnellinen. Vasta yliopistossa 2000-luvulla selvisi syy tyhmyyteeni, mutta sitä ennen olin tyhmän lisäksi myös laiska, moneen kertaan. 
Olin aina haaveillut kesäleiristä ja pääsinkin sellaiselle ikään kuin palkkioksi lyseoon pääsystä. Ilmeisesti faija ei ollut ottanut ollenkaan huomioon epäonnistumisen mahdollisuutta ja oli ilmoittanut minut leirille keväällä. Erikoista oli, että sain faijalta muutamia liuskoja kysymyksiä, joihin oli vastaukset tiedettävä ennen leiriä. Opin ne hetkessä.
Olin liian nuori sille leirille, mutta koska se oli elantolaisten leiri pääsin tietysti “puhelinsoitolla” sinnekin. Leiri oli ihana, vaikka jostain syystä kaverit hieman oudoksuivat minua. Selvisi, että faija tulee jakamaan palkintoja erilaisissa kilpailuissa pärjänneille joukkueille ja yksilösuorituksissa onnistuneille urheilijoille. Sain kuulla siitä vasta viime hetkellä.
Viimeisenä kilpailuna oli tietovisa eikä häpeän syvyyttä voi sanoin kuvata, kun kysymyspaperit paljastettiin. Minä osasin vastaukset ulkoa, olin ne opetellut ennen leiriä. Yksitoistavuotiaana en siinä hetkessä osannut toimia oikein. Kun viimeisen kysymyksen kohdalla porukka oli vastaamassa kysymykseen E-kirjaimen merkityksestä Elanto, minä sanoin sen olevan väärä vastaus. Hetken porukka katsoi minua, mutta ruksasi sitten oikean vaihtoehdon, joka oli edistysmielinen osuuskauppaliike. Meidän teltta voitti ja faija oli pilannut elämäni ainoan leirin. Ulkopuolisuuden tunne syveni entisestään. Kotimatkalla sanoin hänelle, että jos vielä kerran teet tuollaisen tempun saat katua, sillä aion paljastaa sen heti. Samalla avautuivat silmäni faijan rehellisyydestä – se ei koskenut häntä.
Koulu alkoi ja minä rakastin sitä. Pääsin aamuisin pois kotoa enkä ollut yksin. Osa opettajista oli aika karmeitakin, mutta se ei haitannut. Faija oli jossain vaiheessa vanhempainneuvostossa ja puuttui kiusaamisiin. Siis opettajien kiusaamisiin. En millään saa mieleeni oliko oppilaiden välistä kiusaamista. Muutenkin muistot ovat pyyhkiytyneet pois, sillä kotona tilanne heikkeni. Muistan kuitenkin parhaan ystäväni ja surun kun tiemme erosivat. Tai tarkalleen ottaen muistoja on vähän, mutta tunnemuistoja paljon.
Samalla luokalla olleen ystäväni kanssa pääsin tutustumaan diskoelämään. Kävimme lauantaisin Lintsin Luolassa. Se on ainoa bile-elämäaika, jonka olen kokenut. Hänen vanhempansa olivat turvalliset aikuiset elämässäni. Heillä oli lämminhenkinen koti, jonne oli aina mukava mennä ja jossa olo tuntui turvalliselta.
Koirat tulivat mukaan kuvioon ja koulun jälkeen tapasin ystäviäni koirien kanssa. Ensin vaarin Jutta oli minun koirani, mutta viimein sain oman. Olin tutustunut Messuhallin näyttelyssä vanhempaan pariskuntaan, jotka kasvattivat venäjänvinttikoiria. Heistä tuli minulle myös turvalliset aikuiset, sillä Unto haki minut perjantaisin viikonlopuksi kenneltytöksi heille. Opin koirista, sain vastuuta ja kuulin myös tarinoita sodan ajoilta ja elämästä yleensä. Kerran Aili soitti faijalle ja kysyi saanko tulla mukaan, kun narttu astutetaan. Sain luvan. Aili sai ovelasti hänet innostumaan harvinaisesta sloughin pennusta, kun ensimmäinen pentue oli Suomeen syntymässä. Niin sain ihan oman koiran. Olen ikuisesti kiitollinen, että he huomasivat ahdinkoni kotona.
Tarina päättyi suureen suruun. Silloin, vuonna 1972, tappoi penikkatautiepidemia suurimman osan pentuja. Äiti vei Zewin Pengerkadun poliisiasemalle lopetettavaksi eräänä keskiviikkoiltana. Se ei enää ollut tässä maailmassa ja faijaa oli suojeltava, kun hän oli palaamassa pitkältä työmatkalta. Faija palasi, sanoi minulle jotain viisasta ja meni huoneeseensa itkemään suljettujen ovien taakse. Äiti valaisi asiaa, kuinka hän oli menettänyt koiransa sodan aikana saksalaisten ajettua sen yli ja meni sitten lohduttamaan faijaa. Entäs minä?! Tuolloin ymmärsin, että olin vanhempieni, lähinnä faijan, terapeutti ja pahasti vahvuuteen sairastunut. Olin 13-vuotias. Minua käytettiin myös muiden aikuisten terapeuttina tarpeen vaatiessa.
Uuden koiran sain seuraavana vuonna. Minulle tehtiin selväksi, ettei uutta tule jos sille käy ikävästi. Faija ei kestä.
Koirien myötä alkoi näyttelymatkat ja aika täyttyi niiden kanssa puuhaillessa. Vanhimmat ystäväni, joiden kanssa olen edelleen yhteydessä, ovat noilta ajoilta.
Tilanteen heiketessä karkasin muutaman kerran koiran kanssa kotoa. Yhden kerran menin Ailin ja Unton luo. Faijan soittaessa sinne, piti Aili aikalaisen ripityksen lapsen kohtelusta. Kaksi tai kolme muuta kertaa menin maalle mamman ja vaarin luo. Heille kävi näin selväksi poikansa väkivaltainen käyttäytyminen.
Työnteon aloitin Arkadiankadun Elannon leipä- ja juustotiskillä 13-vuotiaana – suhteilla. Aluksi olin ainoastaan lauantaisin, mutta hyvin pian myös koulun jälkeen. Se oli ihanaa vaikkakin raskasta, sillä raskaita maitolaatikoita piti nostella kylmiöstä myymälän puolelle tiskiin. Olisin voinut olla siellä aamusta iltaan joka päivä. Pidin työtovereistani ja sain kehuja ahkeruudestani. Siellä en ollut laiska.
Eräänä kesänä iski kapinahenki ja menin Stockmannille kesätöihin lamppuosastolle pakkaajaksi. Mamma oli kovin tuohtunut, että sillä lailla loikkasin Elannosta kilpailevaan liikkeeseen. Työtoverini oli vanhempi nainen, jostain Porvoon läheltä, joka ei osannut sanaakaan suomea. Hän oli ensimmäisessä työpaikassaan kodin ulkopuolella. Silloin puhuin ruotsia minäkin.
Jossain vaiheessa kokeiltiin alkoholia. Minulle kävi selväksi, ettei se sopinut lainkaan. Heti ensimmäisestä huikasta lakkasi muu maailma olemasta ja join itseni sammuksiin. Tapa juoda ei ole muuttunut miksikään. Silloin kuitenkin juomiset jäivät muutamiin kertoihin ja pian korkki meni kiinni vuosiksi. Tunteet sai tehokkaasti dumpattua muilla tavoilla.
Vuonna 1975 meidän piti ystäväni kanssa lähteä Englantiin Cruftsin koiranäyttelyyn, mutta matkat oli myyty loppuun. Sen sijaan lähdimme Rhodokselle. Tein kevään töitä ja ostin toukokuuksi uuden matkan sinne. Mamma antoi käyttörahaa riittävästi mukaan. Vanhempani ehkä murmuttivat, mutta mamma hoiteli heidät.
Faijan rehellisyys ja lakien noudattaminen tulivat jälleen esiin, kun he tulivat vastaan kentälle palatessani matkalta. Hän oli ympärijuovuksissa ja piti valituspuheen, koska ei saanut tuliaispulloa. Muistutin olevani alaikäinen, mutta hän viittasi kintaalla moiselle sivuseikalle.
Sitten menin kesätöihin Kansa-yhtiöön tsuppariksi. Halusin kokeilla myös toimistotöitä. Ennen töiden alkamista olin jo ostanut ystäväni kanssa kolmannen matkan Rhodokselle elokuun alkuun, kun meillä alkoi Etyk. Muistan sotilaat Tuusulantien varrella ja ylikulkuväylällä panssarivaunun, joka minusta näytti museokapineelta. Ennen matkaa alkoi seurustelu lasteni isän kanssa, joten odotin kotimatkaa innokkaammin kuin sinne menemistä. Lisäksi Rhodos oli nähty.
Lähetä palautetta:
Sari Kuoppala 