Korttelihistoria – Sari Kuoppala

Suomen Pankki – kortteli 43 – osa 1

Hallituskadun ja Rauhankadun väliin jää kukkula, jota kutsuttiin aikoinaan Tallimäeksi. Se oli kadunlouhijoille todellinen koetinkivi, sillä maaston tasoitus olisi tullut kalliiksi. Tallimäelle oli 1800-luvun puolella ehtinyt syntyä tiheää, joskin järjestäytymätöntä asutusta. Carl Ludvig Engeliä eivät moiset pikkuseikat kuitenkaan häirinneet hänen suunnitellessaan paikalle monumentaalirakennuksiaan, Yliopiston kirjastoa, Tuomiokirkkoa sekä pientä kreikkalaiskatolista temppeliä. Myöhemmin Tallimäelle syntyi vielä yksi julkinen rakennus lisää – Suomen Pankki.

Suomen Pankin nimellä nykyisin tunnettu kortteli oli alkuperäiseltä nimeltään Oranki eli Orangutangi. Nimi ei kuitenkaan kauan säilynyt käytössä, vaan pian aluetta ryhdyttiin kutsumaan Kreekalaisten kirkon tai Vanhan venäläisen kirkon kortteliksi ja lopulta Suomen Pankin kortteliksi.

Kenraalikuvernööri päätti vuonna 1825, että ortodoksiselle seurakunnalle rakennettaisiin väliaikainen kirkko varsinaista katedraalia odotellessa. Hän käski hävittämään Tallimäeltä “nuo vanhat kurjat talot”, jotka olivat kaiken lisäksi alttiita tulelle.

Muurarin leski Salin, kauppias Weurlander, kirvesmies Lindgren, sotilaanvaimo Mexberg, vahtisotilas Sandberg ja neiti Helena Grönqvist monien muiden ohella joutuivat luovuttamaan tonttinsa pois 1166 ruplan 75 1/2 kopeekan hinnasta. Oli ehkä luterilaiselle suurkirkolle onneksi, että se sai naapuriksi vaatimattoman temppelin ja että ortodoksinen katedraali rakennettiin myöhemmin Katajanokan kallioille. Pyhän Kolminaisuuden kirkko valmistui Tallimäelle vuonna 1827.

Suomen Pankin paikalla pitivät Suomeen muuttaneet venäläiset ja juutalaiset myyntikojujaan eli narinkkaansa. Kerrotaan nuoren Johan Ludvig Runeberginkin ostaneen täältä huonekaluja läheiseen kotiinsa. Aikalaisten suussa Narinkkaa nimitettiin kuitenkin vähemmän imartelevasti täimarkkinoiden nimellä. Sen osto- ja myyntikojuissa myytiin ruokatavaran, vaatteiden ym. lisäksi myös miestä väkevämpää. Torilla elettiin värikkäästi; tapeltiin ja metelöitiin usein sekä harjoitettiin myös rakkauden vähittäiskauppaa.

Venäläinen asutus oli keskittynyt Narinkkatorin ympärille. Etupäässä Pietarista tänne siirtyneet kauppiaat sulautuivat hitaasti kantaväestöön eriuskoisuutensa ja puutteellisen ruotsinkielen taitonsa takia. He erottuivat ympäristöstään oudon vaatetuksensa ja miehet lisäksi partansa vuoksi. Parta ei tuon ajan helsinkiläisherroilla ollut lainkaan muotia. Toinen laaja venäläisasutus oli Töölössä.

Narinkkatori oli edullisen sijaintinsa vuoksi kysytty. Jo Ehrenström oli ehdottanut normaalikoulun paikaksi Tallinmäkeä, Senaatti tekikin asiasta päätöksen vuonna 1866, mutta Pietarissa asia raukesi.

Narinkan päivät olivat kuitenkin luetut, kun oma toimitalo suurimmalle rahalaitokselle tuli ajankohtaiseksi. Se sai väistyä kaupungin kaukaisempiin osiin eli nykyisen Kampin alueelle.

Suomen Pankin historia alkoi vuodesta 1811, jolloin keisari Aleksanteri I oli määrännyt perustettavaksi Waihetus-, Laina- ja Depositioni-Contorin. Suomen oman keskuspankin tehtävänä oli järjestää Venäjään liitetyn maan raha-asiat.

Kun pankki aloitti toimintansa 1. huhtikuuta 1812, maailmassa oli vain kolme muuta keskuspankkia (Venäjän oma keskuspankki perustettiin vasta 49 vuotta myöhemmin). Suomen Pankilla ei kuitenkaan ollut vähäisimpiäkään käyttövaroja. Sen kassa oli niin tyhjä, että johtokunnan täytyi ensimmäisessä kokouksessaan pyytää senaatilta rahaa kirjoitustarvikkeiden ostoon. Kesti vuosia, ennen kuin pankki sai valtiolta perustamisasiakirjassa säädetyn pääoman, miljoona hopearuplaa.

Kun keskuspankki muutti 1819 senaatin muiden keskusvirastojen kanssa Helsinkiin, sillä oli käteisvaroja 873048,94 ruplaa. Ne tuotiin valtion rahakirstussa uuteen pääkaupunkiin. Kirstu ja tärkeimmät asiakirjat kuljetettiin maitse kärryillä, muiden tavaroiden kuljetukseen vuokrattiin laiva. Muutto kesti kuukauden päivät. Pankki toimi aluksi kauppaneuvos Sederholmin talossa, ja sieltä se muutti vuonna 1822 valmistuneeseen Senaatintaloon.

Suomen Pankista kehittyi vähitellen mahtava rahalaitos, kun puutavaran vienti kasvatti sen tuloja. Tilat Senaatintalossa kävivät ahtaiksi, ja pankki alkoi tuolloin etsiä omaa tonttia. Rahaolot olivat hyvin sekavat aina vuoteen 1840, jolloin tehtiin suuri raharealisaatio, jonka yhteydessä Helsingissä toimiva Vekseli- laina- ja talletuskonttori sai Suomen Pankin nimen.

Toimitaloa varten julistettiin maan ensimmäinen kansainvälinen arkkitehtikilpailu, jonka voitti saksalainen arkkitehti Ludwig Bohnstedt, joka toimi Pietarin taideakatemian professorina. Tulosta pidettiin erittäin onnistuneena, sanottiinpa taloa parhaaksi Engelin jälkeisistä monumentaalirakennuksista.

Kustannusarvio sai valtiopäivien päätöksen mukaan nousta korkeintaan 500 000 markkaan, mistä syystä esimerkiksi katto- ja seinäkoristeissa on käytetty vain osittain kipsiä pääosan ollessa prässättyä peltiä. Tosiasiassa talon hinta nousi yli kaksinkertaiseksi, osaksi tosin siitä syystä, että suunnitelmaa laajennettiin tuntuvasti.

Komea renessanssitalo valmistui Nikolainkadun varteen vuonna 1883. Eteishalli tuli keskelle rakennusta, ja siitä nousi upea portaikko yläkertaan. Keskihallin molemmilla puolilla oli avoin valopiha. Yläkerrassa oli korkea, avoin ja hyvin valaistu pankkisali. Siellä oli myös pankin johdon kokoushuone ja muita työtiloja.

Atelier Apollo Wasastjerna Nils, valokuvaaja, 1910

Maan alle peruskallioon oli louhittu jykevät kassaholvit, toinen valuutan ja toinen talletusten säilyttämistä varten. 1930-luvun lopulla tarvittiin uusi holvi kultaa varten, ja se rakennettiin vanhan kassaholvin alle. Kultaholvissa on teräksiset ovet, joista toinen painaa 8500 kiloa ja pienempikin 2500 kiloa. Molemmat ovat englantilaisen Chubb-tehtaan valmistamat. Ne kestävät kaikki räjäyttämisyritykset ja sulkeutuvat automaattisesti entistä tiukemmin mikäli niitä yritetään räjäyttää. Ne kestävät myös kuumuuden.

Kolikoita punnitaan. Kuvaaja Pietinen 2.10.1931.

Suomen Pankin laajennusosa valmistui 1960-luvun vaihteessa ja sen on suunnitellut Harry W. Schreck. Samalla tehtiin päärakennuksen peruskorjaus. Sisätiloihin tehtiin suuria muutoksia, mutta rakennuksen historiallinen luonne säilytettiin. Pohjakerroksen keskushalli restauroitiin, ja varsinainen pankkisali säilyi osin alkuperäisenä. Suuri peruskorjaus tehtiin vuonna 2006, jolloin sisätilat väritettiin renessanssin henkeen. Suunnittelijana toimi arkkitehtitoimisto Nurmela-Raimoranta-Tasa.

Suomen Pankin talossa on merkittävien suomalaisten taiteilijoiden töitä: Juho Rissasen kolmiosainen lasimaalaus, Lennart Segerstråle Finlandia-freskot, Akseli Gallen-Kallelan Aino-taulu, Dora Jungin kuvakudokset Kuparikanta ja Kultakanta sekä Eeva Anttilan kuvakudos Työ ja elämä.

19661010 . Suomen pankki, Snellmaninaukio. Pankin pääportaikon lasimaalaustriptyykki Elonkorjuu, Tukinuitto, Silakkamarkkinat (Juho Rissanen, 1933). Kummallakin sivuseinällä näkyy osin Lennart Segerstrålen Finlandia-freskot, Suomi herää ja Suomi rakentaa vuodelta 1943.

Pankin edustan aukiota hallitsee J. V. Snellmanin patsas, josta järjestettiin kilpailu 1913. Sen voitti Emil Wikströmin ja Eliel Saarisen ehdotus. Wikström veisti patsaan, Saarinen suunnitteli sen jalustan sekä portaat ja terassin päärakennuksen eteen. Patsas pystytettiin vuonna 1923. J. V. Snellman oli valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä vuosina 1863- 1868, jolloin saatettiin loppuun rahauudistus, jossa Suomi sai oman markan.

Eila Hiltunen on suunnitellut Suomen Pankin suihkukaivon, joka on kuparilevyistä hitsattu abstrakti veistos ja yksi hänen varhaisimmista hitsaustekniikalla valmistetuista teoksistaan. Hitsattu suihkulähde Rauhankadun puolella on kansan suussa saanut nimen Variksenpesä sillä pankin pääjohtajana oli patsashankkeen aikaan Klaus Waris. Veistoksen paljastustilaisuus oli 16.8.1961.

Lähteet:

Klinge Matti, 2012, Pääkaupunki Helsinki ja Suomen valtio 1808-1863.

Ollila Kaija, Toppari Kirsti, 1975, Puhvelista Punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita.

Järvenpää Eeva – Räihä Sirpa, 2007, Vanhinta Helsinkiä kertomuksia Kluuvin ja Kruununhaan kortteleista.

Kuusterä Antti & Tarkka Juha, 2011, Suomen Pankki 200 vuotta keisarin kassasta keskuspankiksi I.

Kahvila Ekberg – leivosten lyhyt historia

Laskiaistiistain kunniaksi lähdin kahville ja laskiaispullalle Ekbergin kahvilaan Bulevardille. Muutamia vuosia sitten pääsin Helsinki-seuran järjestämään tilaisuuteen, jossa Maj-Len Ekberg luennoi leivosten historiasta. Tässä pieni katsaus kahvila- ja konditoriakulttuuriin.

Ensin Fredrik Ekberistä – kuinka kaikki alkoi

Helsinkiläinen leipurimestari ja kondiittori Fredrik Ekberg (1825 – 1891)

perusti pääkaupungin tunnetuimman kahvilan ja loi kansallisen leivosperinteen. Hänen vuonna 1852 perustamansa liike on toiminut nykyisessä osoitteessaan Kalkkunan korttelissa Bulevardi 9 vuodesta 1915.

Ekberg oli pankkivirkamiesperheessä kasvatettu orpopoika, joka päätti ensin opiskella kellosepäksi. Vuonna 1843 hän vaihtoi kuitenkin leipurinopintoihin ja valmistuttuaan kisälliksi 1847 toimi harjoittelijana Haminassa, Viipurissa, Pietarissa ja Riiassa. Ekberg pääsi leipurimestariksi tammikuussa 1852 ja perusti sen jälkeen ensimmäisen leipomonsa Helsingin Kruununhakaan Marian- ja Rauhankatujen kulmaan, mutta siirsi sen jo neljän vuoden kuluttua Aleksanterinkadulle Kiseleffin taloon. Vuonna 1862 leipomon kellarissa alkoi toimia hyvin suosituksi tullut kahvila ja 1863–1864 molemmat siirtyivät hänen rakennuttamaansa uuteen taloon Aleksanterinkadun toiseen päähän, numeroon 52. Lisäksi hän omisti 1869 alkaen panimon sekä vuodesta 1874 viinikaupan ja tupakkakaupan. Ekbergin yritys uudisti pääkaupungin kahvilakulttuurin ja teki kahvilassa käymisestä suosittua varsinkin ylioppilaiden keskuudessa.

Signe Brander 1912 . Ekbergin konditorialiike, Aleksanterinkatu 52. Liike toimi Aleksanterinkadulla 1864-1917

Ekberg kokeili rohkeasti uusia ideoita ja markkinoi taitavasti valikoimaansa, johon ruokaleivän ohella kuului kakkuja, leivoksia, konvehteja ja jäätelöä. Joulun alla 1865 hän julkaisi Helsingfors Tidningar -lehdessä suuren ilmoituksen, josta kuvastui uudenlainen, kansallinen leivoskulttuuri. Siihen kuului kansainvälisen leivosvalikoiman, kuten Aleksanterin- ja Napoleoninleivosten lisäksi myös kotimaisia leivoksia, muun muassa Runebergin torttu. Ekberg hyödynsi näin nousevaa J. L. Runebergin kulttia. Ekberg esitteli tuotteitaan myös näyttelyissä, esimerkiksi ensimmäisessä taide- ja teollisuusnäyttelyssä 1876, jossa tarjoilijat olivat pukeutuneet kansallisiin pukuihin.

Ekberg uudisti ja monipuolisti enimmäkseen sveitsiläisten sokerileipurien hallussa olleen pienimuotoisen kahvilakulttuurin, ja hän vastasi näin ollen teollistuvan pääkaupungin julkisen huvielämän kysyntään. Kahvilakäynnistä oli tullut muotia erityisesti ylioppilaiden keskuudessa. Vasta 1891 toiminta sai seurakseen Karl Fazerin ranskalais-venäläisen konditorian Kluuvikadulla.

Ekbergin kuuluisa kahvila ja leipomo toimi Aleksanterinkadulla vuoteen 1917. Jo kaksi vuotta aiemmin oli perustettu liike myös Bulevardille, jossa perheyritys edelleen jatkaa toimintaansa viidennessä sukupolvessa.

Leivoskulttuuria Helsingissä

Harvat sokerileipurit, joita Suomessa oli 1700-luvulla, jäivät taidoissaan kauas pariisilaisista kondiittoreista. Kotona leivotut makeat leipomukset, joiden reseptit on luettavissa tuon ajan keittokirjoista, eivät olleet kakkuja ja pikkuleipiä kummempia. Tarvittiin kokonaan uuden käsityöläisryhmän maahanmuutto ja kokonaan uudenlainen liiketoiminta ennen kuin ylellisyystuotteet saivat jalansijaa maassamme. Niin kutsutut sveitsiläiskondiittorit muuttivat 1810- ja 1820-luvulla Turkuun ja Helsinkiin. Nimekkäimmät heistä olivat Christian Menn, Johan Kestli, Andreas Bonorandi, Raget Bandli ja Florio Catani. He kuuluivat retoromaanisten leipureiden ryhmään, joka 1600-luvun lopulla oli toiminut Venetsiassa ja josta heidät oli karkotettu 1764. Sittemmin he olivat jatkaneet elinkeinoaan eri puolilla Eurooppaa Saksassa, Ranskassa, Puolassa, Venäjällä, Baltiassa ja Skandinaviassa. Leipomoiden yhteyteen he olivat perustaneet tarjoilupaikkoja nk. “schweizerioita” ja konditorioita. Keskustan kahviloiden ohella tarjoilua järjestettiin kesäkahviloissa, joihin saattoi myös liittyä keilaratoja.

Sveitsiläisleipureiden työtapoihin kuului sekä murotaikina, voitaikina että hiiva taikinan nostamiseen munanvalkuaisen asemesta. Niistä syntyi nykyinen leivos. Oikeassa leivoksessa on taikinapohja tai taikinakori, jossa on hillotäyte ja koristekuorrutus. Täyte on mieluiten näkymätön – salaisuus, yllätys. Konditorioissa myytiin myös viiniä, punssia, likööriä, toteja, buljonkia, kahvia, teetä, kaakaota ja konvehteja. Leivosten ohella tarjolla oli myös liha-, hummeri- ja kalapasteijoita. Sanomattakin on selvää, etteivät entisten sokerileipureiden taidot pärjänneet näillä markkinoilla.

Uudet tekniikat ja kauppaliikkeet eivät kuitenkaan riittäneet. Tarvittiin muotitietoinen yleisö. Helsingin nousu pääkaupungiksi vuonna 1812 toi mukanaan yliopiston ja uusia virastoja, laajenevan porvariston myötä asiakkaita – poliittista ja älyllistä elämää konditorioihin ja kahviloihin. Se oli aivan muuta kuin Viaporin pieni sotaväki. Vuosina 1810-1830 kaupungin väkiluku kasvoi 3500:sta 10 000:nteen. Seuraelämä juhlineen, kutsuineen, virallisine vierailuineen ja merkkipäivineen asettivat uusia vaatimuksia tarjoilulle. Venäläisen seurapiirin käynnit Helsingissä ja venäläisten kauppiaiden asettuminen kaupunkiin toivat mukanaan uutta ammattitaitoa ja uusia tavaroita. Yhteydet Pietariin, käsityöläisten vierailut itäiseen metropoliin toivat mukanaan mannermaisia vaikutteita. Kondiittoritaidot kehittyvät, mikä näkyy keittokirjoissa ja erityisesti sanomalehtien mainoksissa 1800-luvun puolenvälin jälkeisenä aikana, jolloin konditoriat alkoivat järjestää joulunäyttelyjäkin tuotteilleen.

Kun leivosten teko oli edistynyt ylellisyystuotteeksi, se ei enää soveltunut valmistettavaksi kotikeittiössä. Konditoreita pidettiin taidekäsityöläisinä erotuksena leipureista. Sveitsiläisleivokset, joissa oli eri värisiä kuorrutuksia ja marsipaanikoristeita, tarjoiltiin 1820-luvulla hienoilla illallisilla, häissä ja hautajaisissa jälkiruokana viinin kera. Leivokset olivat torttujen ja krokaanien tasoisia. Tee- ja kahvikutsuilla tyydyttiin vielä rinkeleihin ja pikkuleipiin. 1830- ja 1840-luvulla ei enää puhuttu sveitsiläisistä leivonnaisista – leivos oli vakiinnuttanut paikkansa. Mutta vielä 1870-luvun Helsingissä konditorioita saatettiin nimittää “schweitzerioiksi”.

Sveitsiläisliikkeillä oli hallussaan vielä eräs myyntivaltti. Leivokset saivat oivallisen tavaramerkin, kun ne liitettiin historiaan tai tunnettuihin henkilöihin. Näin ilmeisesti markkinointiin Keisari Aleksanteri I:n kolmas Helsingin vierailu 1819 esittämällä hänen nimeään kantava uusi luomus. Se on Helsingin vanhin leivonnainen ja edelleen suosittu. Siitä kehittyi Euroopassa perinne. Nimikko leivoksen saivat kuuluisuudet kuten Napoleon, Mazarin, Lordi Nelson, kuningatar Victoria, keisari Wilhelm, kruununprinssi Rudolf, ruhtinas Metternich, kenttämarsalkka Radetsky, valtakunnankansleri Bismarck, valtiomies Humboldt, Kustaa II Adolf ja monet muut. Sittemmin saivat taiteet, musiikki ja pukumuoti, ja taiteilijat kuten Sarah Bernhardt antaa vetoapua leivonnaisille. Tunnetut konditoriat kuten Eduard Sacher kehittyvät nimeään kantavia tuotteita. Perinne elää yhä.

Kun Fredrik Edvard Ekberg Pietarin ja Baltian oppivuosien jälkeen mestarinkirja taskussaan avasi myymälänsä Kruununhaassa vuonna 1852, edusti hän tuolloin jo modernia, julkista urbaania kulttuuria, jolla oli tulevaisuus kasvavassa Helsingissä. Oman profiilin luominen kilpailussa muiden kanssa osoittautui varsinaiseksi taidonnäytteeksi. Ekbergin luovuus tuli esille jo ensimmäisessä suuressa mainoksessa Helsingfors Tidningar -sanomalehdessä jouluna 1865. Kuorrutuksella koristeltujen kakkujen ja runsaan torttuvalikoiman ohella Ekberg saattoi esitellä “25 hyvää, maistuvaista leivosta ja vielä tuulihattuja, teeleipiä, krokaaneja, väkijuoma-asetelmia, lumivuoria (kermaa), piirakoita, pasteijoita, konvehteja ja useita erilaisia jäätelölajeja.” Leivosten nimissä esiintyy Euroopan kartta Tirolista Hollantiin, myös historialliset henkilöt kuten Aleksanteri Mazarin ja Napoleon. Lisäksi Ekberg käynnisti myös kansallisen leivoskulttuurin lisäämällä listan loppuun Runebergin tortun. Hän oli siirtänyt liikkeensä vuonna 1864 kaupungin ydinkeskustaan uudisrakennukseen Aleksanterinkatu 52:ssa jossa hän avasi konditoria ja konvehtiliikkeen. Vuonna 1873 avattiin ovet Ravintola Café Parisienneen, jonka sisustus ja astiat oli tuotu Ranskasta. Fredrik Edward Ekbergin kuoltua 1891 jatkoi yritys hänen poikiensa johtamana Aleksanterinkadulla, kunnes siirryttiin Bulevardi 9:ään, jonne hänen poikansa Fridolf Ekberg rakennutti kauniin “pariisilaistalon”.

Silloin elettiin vielä Venäjän vallan aikaa. Konditorian taitavat mestarit olivat pietarilaissyntyisiä, kuten myös salaiset paakelsien reseptit. Yli sata vuotta talo on selvinnyt maamme historian dramaattisista vaiheista. Vuosien varrella tunnetut poliitikot, yliopistomiehet ja antiikin asiantuntijat ovat asuneet talossa sulassa sovussa leipureiden ja kassaneitien kanssa. Höyryävät leivät valmistuvat edelleen keskellä Helsinkiä perheen viidennen sukupolven luotsatessa perinteikästä yritystä

Laskiaispullan historia

Laskiaispulla on pulla, joka on nykyään täytetty kermavaahdolla ja joko mantelimassalla tai hillolla. Se on muunnelma saksalaisesta Heißweckesta. Alkuperäisen ruotsalaisen 1700-luvulta olevan reseptin mukaan laskiaispullassa ei ollut mitään täytettä, ja se tarjottiin lämpimässä maidossa syvällä lautasella. Näin se syötiin usein Suomessakin maaseudulla vielä 1900-luvulla.

Mantelimassaa lisättiin vasta 1800-luvun lopussa. Konditoriat lisäsivät kermavaahtoa vasta 1900-luvulla. Laskiaispullia on tarjoiltu lämpimässä maidossa jo 1700-luvulla vuoden ajasta riippumatta jälkiruokana rikkaille. Pulla leivottiin hienoista valkoisista vehnäjauhoista, joihin vain rikkailla oli varaa. Mausteina käytettiin siihen aikaan joskus vähän suolaa makean pullan vastapainoksi ja joillakin Ruotsin alueilla kanelia.

Laskiaispullat levisivät Suomeen vasta 1900-luvun alkupuoliskolla ja alun perin vain ruotsinkielisten rannikkoseuduille. Pulavuosina mantelimassa on korvattu usein hillolla mantelimassan vaikean saatavuuden ja korkean hinnan vuoksi, mutta ruotsinkielisissä suomalaisissa perheissä mantelimassa on edelleen tavallisempi. Alkuperämaassa Ruotsissa täytteenä on aina mantelimassaa, mutta hilloversioita löydetään Suomen lisäksi usein myös Norjasta ja Tanskasta.

Laskiaispulla on perinneleivos, ja sitä syödään laskiaisena, kuten myös hernekeittoa.

Lähteet:

Bulevardi 9 Bulevarden 1915-2015

Kansallisbiografia.fi

Wikipedia.fi

finna.fi

Leopardi – kortteli numero 5

Kuva: Presidentinlinna, kuvaaja Aarne Pietinen, 1931, Museovirasto

Arkkitehti Pehr Granstedth suunnitteli talon vanhasta suolamakasiinista varakkaan Heidenstrauch-suvun kauppiastaloksi ja asunnoksi. Granstedt sai työnsä valmiiksi vuonna 1814. Kolmikerroksisen rakennuksen ensimmäinen kerros oli varattu kaupankäyntiä varten, toinen Heidenstrauchien omaksi asunnoksi ja kolmas kerros oli jaettu pieniksi vuokrahuoneistoiksi. Kauppaneuvos J. H. Heidenstrauch oli 1800-luvun alkupuolella Helsingin rikkain asukas.

Heidenstrauchit ehtivät asua kauppakartanossaan vain 17 vuotta, kunnes Suomen senaatti osti talon vuonna 1837 Venäjän keisareiden Suomen palatsiksi. Kauppaa edelsi vuosia kestänyt suunnitteluvaihe, jolloin palatsia oli suunniteltu sijoitettavaksi milloin minnekin päin Helsinkiä, muun muassa Tähtitornin vuorelle ja Katajanokan vuorelle. Suomeen Berliinistä tuotu Helsingin uudelleenrakennuskomitean arkkitehti Carl Ludvig Engel olisi halunnut rakennuttaa keisarille uuden palatsin joko Esplanadin puiston päähän Kauppatorin länsipuolelle taikka Katajanokalle. Kustannussyistä keisari ei kuitenkaan lämmennyt Engelin ajatuksille, vaan määräsi Heidenrauchien kauppiaskartanon ostettavaksi valtiolle.

Hieman katkerana Engel ryhtyi uudistustyöhön. Rakennusta muutettiin ja laajennettiin huomattavasti Engelin suunnitelmien mukaan vuonna 1843. Rakennusta kutsuttiin nyt virallisesti nimellä ”keisarillinen palatsi Helsingissä”. Palatsin ensimmäiseen kerrokseen sijoitettiin palatsin keittiöt sekä henkilökunnan asuintilat. Toisessa kerroksessa eli pääkerroksessa sijaitsivat keisarinnan vastaanottotilat ja osa keisarillisista makuuhuoneista sekä kolmanteen kerrokseen ulottuvat suuri ja pieni ruokasali sekä tanssisali. Palatsin kolmannen kerroksen makuu- ja työhuoneet varattiin keisarille ja tämän lähiseurueelle, ja sieltä oli myös kulku pienelle näköalatornille sekä salaiset kierreportaat keisarinnan makuuhuoneeseen.

Palatsi sai juhlavuutta matalista kylkirakennuksista, joiden väliin muodostui linnanpiha. Julkisivulle tuli pylväitä ja niiden yläpuolelle mestarin suosima päätykolmio. Lopulta selvisi, että samalla rahalla olisi saatu rakennetuksi Engelin ehdottama Katajanokan palatsi.

Ensimmäisen maailmansodan aikana palatsi toimi sotasairaalana, jonne voitiin sijoittaa 200 rintamalla haavoittunutta sotilasta. Venäjän vallankumouksen aikana se toimi venäläisen sotilas- ja työläisneuvoston päämajana. Vuoden 1918 sisällissodan aikana talossa oli saksalaisten ja myöhemmin suomalaisten esikunta. Sisällissodan jälkeen rakennusta kaavailtiin Suomen kuninkaan linnaksi, jolloin rakennuksesta alettiin puhua ”linnana”. Se ehdittiin jopa osittain sisustaa tähän tehtävään, mutta valtiomuodon vakiinnuttua tasavallaksi jo tilatut tai hankitut huonekalut joutuivat myyntiin Stockmannille. Viron vapautussodan aikana 1918–1919 pihasiivessä toimi Viron Avustamisen Päätoimikunnan kanslia.

Itsenäisyyden ajan alkuvuosina 1919–1921 talon kolmannessa kerroksessa oli Suomen ulkoasiainministeriö. Presidentinlinnaksi rakennus kunnostettiin vuonna 1921. Tällöin esimerkiksi ortodoksinen kirkkosali linnan toisesta kerroksesta purettiin ja paikalle rakennettiin kirjasto. Kirkon esineet otettiin Kansallismuseon kokoelmiin.

Presidentinlinnassa asui myös osa keisarillisen residenssin ja myöhemmin tasavallan presidentin henkilökuntaa. Nykyisin kaikki Linnan asuintilat on muutettu työtiloiksi, joissa työskentelee suurin osa tasavallan presidentin kanslian henkilökunnasta. Linnassa työskentelevään kabinettiin kuuluvat kansliapäällikkö ja presidentin lähimmät neuvonantajat ja avustajat. Lisäksi linnassa työskentelevät adjutantit, jotka vastaavat presidentin ja hänen puolisonsa ohjelman käytännön valmistelusta ja toteuttamisesta. Linnassa on myös hallintohenkilöstön työtiloja ja keittiö.

Presidentin virka-asunto sijaitsi alun perin presidentinlinnassa. Vuonna 1940 Tamminiemi lahjoitettiin presidentin virka-asunnoksi; Ryti ja C.G.E. Mannerheim asuivat siellä, kun taas Paasikivi vietti koko presidenttikautensa linnassa. Urho Kekkonen muutti presidenttikautensa alussa 1956 Tamminiemeen, jossa hän asui kuolemaansa 1986 asti ja josta tehtiin myöhemmin museo. Mauno Koivisto asui presidentinlinnassa, kunnes uusi virka-asunto Mäntyniemi valmistui 1993. Vuodesta 1993 lähtien kaikki tasavallan presidentit ovat asuneet Mäntyniemessä.

1970-luvun alussa Presidentinlinnan sisätiloista tehtiin ilmeeltään vaaleat ja pelkistetyt. Kun linnassa ei 1990-luvulta alkaen enää asuttu, linnan erilaisista tiloista tuli toistensa kaltaisia työhuoneita. Korjauksia tehtiin 2000-luvulle asti yksi kerrallaan ilman laajempaa kokonaisnäkemystä.

Presidentinlinnan kokonaisvaltaisen peruskorjauksen suunnittelu alkoi vuonna 2006. Suunnitteluun kuului muun muassa rakennushistoriallinen selvitys ja antiikkikalusteinventointi. Korjaustyöt aloitettiin vuonna 2013 ja saatiin päätökseen 2015.

Peruskorjauksen tavoitteena oli ennen kaikkea luoda toimivat tilat kaikille käyttäjille, helpottaa kulkua talossa ja etsiä talotekniikalle parhaat reitit. Kulun helpottamiseksi linnan eri osien välillä tehtiin suuria purkutöitä. Joitain ahtaita portaikkoja uusittiin tai korvattiin hisseillä. Esteettömyyttä parannettiin luiskilla ja nostimilla. Kellaritilat uusittiin perusteellisesti.

Rakennuksen perustuksen puupaaluja vahvistettiin ja täydennettiin. Ilmanvaihto ja sähköistys uudistettiin koko rakennuksessa. Valaistus uudistettiin huolellisesti, arvovalaisimia kunnostettiin ja sijoitettiin uudelleen, ja valaistusta parannettiin moderneilla valaisimilla. Myös julkisivun valaistusta parannettiin. Salien kaikuisuutta vähennettiin lisäämällä vaimennusverhouksia.

Linnan ulkonäkömuutoksiin kuului arkipäiväisten, tavanomaisten ja vanhentuneiden ratkaisujen korvaaminen edustavammilla ja alkuperäistä lähempänä olevilla ratkaisuilla. Aikaisempia värejä etsittiin seinämaalien ja tapettien alta sekä vanhoista valokuvista. Goottilaisen salin seinien värit perustettiin järjestyksessä toiseen maalausvaiheeseen. Myös ovia palautettiin vanhempaan asuun, ja alkuperäisiä kalusteita tuotiin Kansallismuseon kokoelmista Tamminiemestä. Pääsisäänkäynnin portaikkoon ja aulaan palautettiin marmorointimaalaus. Sisätilojen väritys valittiin empiresävyihin tukeutuvaksi ja kertomaan eri huoneiden arvojärjestyksestä. Tapettipintoihin tuotiin eloa ja tekstuuria mutta ei kuitenkaan kuvioita, koreutta tai kimalletta. Myös verhoja uusittiin.

Korkeinoikeus

Korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden palatsi Pohjoisesplanadi 3:ssa on peräisin 1830-luvulta. Sokerileipurimestari Forsström piti siinä vuosisadan lopulle asti suosittua kahvilaa, jossa tarjoiltiin liköörejä ja viinejä. Kesäisin niitä nautittiin ulkona aurinkokatoksen varjossa. Eversti Hugo Standertskjöld osti ja kunnosti talon, joka siirtyi valtiolle 1931.

Maan ensimmäinen yksityinen panttilainaamo avasi ovensa vuonna 1886 Leopardin korttelissa litografi Liewendahlin talossa Aleksanterinkatu 6:ssa. Avajaispäivänä jätettiin pantteja 1335 markan edestä, mm. Kuusi kyynärää kangasta, vaatekappaleita,kelloja, kulta- ja hopeatavaraa sekä yksi pankkikirja ja obligaatio. Helsingin Pantti-Osakeyhtiölle valmistui Helenankatu 3:een oma toimitalo vuonna 1895. Valtio osti talon vuonna 1978 korkeimman oikeuden tarpeisiin.

Aleksanterinkatu 10:n kohdalla sijaitsi 1800-luvun alussa leskirouva Dobbinin talo. Se on tullut surullisen kuuluisaksi sen vuoksi, että siitä alkoi vuonna 1808 tulipalo, joka tuhosi kolmasosan kaupungista. Palolla oli kauaskantoiset seuraukset. Porvoon valtiopäivillä Helsingin kaupungin edustaja, kauppias Erik Borgström, pyysi keisarilta apua kaupunkinsa jälleenrakentamiseksi ja päätti anomuksensa seuraavasti: “ Lempeä keisari suvaitkoon luoda armollisen silmäyksen Helsingin kaupunkiin, joka niin kipeästi tarvitsee huojennusta nykyisen taakkansa kantamisessa ja joka ei omin neuvoin pysty kohoamaan tuhkastaan, vaan ainoastaan Teidän Keisarillisen Maijesteettinne isällisestä lempeydestä voi odottaa tulevaisuutensa muodostuvan menestykselliseksi.” Aleksanteri I loi lempeän katseensa Helsinkiin ja kohotti sen maan pääkaupungiksi.

Uudenmaan läänin maaherran virkahuone sijaitsi Aleksanterinkatu 4:ssä lähellä paikkaa, missä maaherralla oli muinoin residenssinsä. Se ulottui Valtioneuvoston linnan paikkeilta Ritaritalon puistikkoon.

Lähteet:

https://commons.wikimedia.org/

Finna.fi

https://fi.wikipedia.org/wiki/Presidentinlinna

Jäntti, Jarna: Helsingin korttelieläimet – Kantakaupungin kuvitettua historiaa

Ollila, Kaija: Puhvelista punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita