Korttelihistoriaa – Sari Kuoppala

Vuohi – kortteli 44, osa 2

Yrjö Koskisen kadun eteläisellä reunalla on kaksi uudempaa rakennusta. Unioninkatu 35 on Valtiotieteellisen tiedekunnan tiloja, ja sen on piirtänyt Einari Teräsvirta. Rakennus valmistui vuonna 1962. Ensimmäisenä siellä toimi Helsingin yliopiston biokemian ja radiokemian laitos. Uusin rakennus, jossa toimii Helsingin yliopiston Svenska social- och kommunalhögskola, valmistui 2010-luvulla.

Etualalla Svenska social- och kommunalhögskola.

Sitten vanhempaan rakennuskantaan ja samalla hieman yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan historiaa.

Lokakuun lopussa vuonna 1848 oli päästy niin pitkälle, että Helsingin kirkoissa julki luettiin, myös virallisessa Finlands allmänna Tidning lehdessä painettu, kuulutus Uuden klinikan avaamisesta. Julistuksessa mainittiin, että uusi Kliininen instituutti tulee korkean esivallan määräyksestä avattavaksi yleisölle tulevan marraskuun 1. päivänä vuonna 1848. Niinpä valtion yliopistomme yhtämittaisesti toiminnassa ollut vanhin oma opetussairaala aloitti toimintansa. Sillä oli kaksi edeltäjää, joista toinen jo Turussa ja toinen Helsingissä. Rakennustoimikunnan muodostivat Uudenmaan läänin kuvernööri, yliopiston rehtori ja yleisten rakennusten intendentti konttorinjohtaja, arkkitehti Ernst Bernhard Lohrmann, jonka viimeksi mainitun maaliskuussa vuonna 1842 piirustusten mukaisesti rakennustyö oli suoritettava. Näissä piirustuksissa oli ohjeiden mukaisesti uuden sairaalan sisällytettävä 30 sairasvuodetta, ja talo oli rakennettava aikaisemman sairaalarakennuksen niin sanotun Vanhan klinikan läheisyyteen julkisivu Unioninkadulle. Potilashuoneista sisätautiosastolle kuuluvia oli 15 ja kirurgiselle osastolle samoin 15. Potilaita koskeva pykälä osoittaa sangen laajasydämistä vapaamielisyyttä, sillä sen mukaan sairaalaan oli otettava vastaan molempia sukupuolia olevia potilaita heidän säätynsä, taloudelliseen asemaansa, kansalaisuuteensa, uskontoonsa ja ikäänsä katsomatta, ei kuitenkaan imeväisikäisiä lapsia. Tämän lisäksi oli laitoksen yhteydessä, sen johtajan toimesta, päivittäin järjestettävä myös polikliininen vastaanotto sellaisillekin potilaille, jotka etsivät apua haluamatta sairaalahoitoon.

Lääkärien ja lääketieteen opiskelijoiden lisäksi Kliinisen instituutin henkilökuntaan kuului vielä taloudenhoitajaa vastaava komissaari, erityinen “kosthollin” pitäjä vastaamassa ruokataloudesta, vaatteiden pesusta yms. käytännöllisistä asioista, neljä hoitajatarta, “kuppaajatar”, ovivahti ja kaksi renkiä. Ajankuvana mainittakoon sairaanhoitajattarien pätevyysvaatimukset: heidän oli oltava keski-ikäisiä, terveitä, kestäviä, hiljaisia, kunnollisia ja siivoja naishenkilöitä, siinä kaikki. Kuppaajattaren tehtäviin kuului suorittaa potilaiden kuppauslaseilla käsittely, iilimatojen huolto ja niiden asettaminen potilaisiin, dekoktien valmistus, kääreiden asettelu ja kylvettäminen.

Laitoksen akateeminen luonne ilmenee vielä mm. siitä, että kun amanuensseilla ja eräillä muillakin henkilökuntaan kuuluvilla oli sairastuessaan oikeus ilmaiseen hoitoon ja lääkkeisiin sairaalassa, samat etuisuudet luvattiin myös varattomille ylioppilaille. Kun sitten Uusi klinikka aloitti toimintansa, sillä oli käytettävänään ajan oloihin nähden sangen tilava ja muhkea sairaalarakennus ja samoin myös sangen lukuisa ja monipuolinen henkilökunta. Amanuenssit mukaan lukien henkilökuntaa oli kaikkiaan 20 henkeä.

Vuonna 1877 uuden klinikan johtajaksi tuli kansallisrunoilijamme Johan Wilhelm Runebergin poika joka oli isänsä kaima (1843- 1918). Hän oli eräs maamme lääketieteen suurimpia merkkimiehiä. Hänen opetuksensa tapahtui miltei aina sairasvuoteiden ääressä, potilas tarkastettiin yksityiskohtaisesti ja opettaja keräsi mestarillisesti yhteen kaikki yksittäiset havainnot, tähdensi erikoisesti taudinkuvan olennaisimpia puolia ja pyrki kehittämään oppilaidensa arvostelukykyä kyseli heitä kuhunkin tapaukseen liittyviä seikkoja. Runebergin mielestä uhkasi jo 1800-luvun lopulla lääketieteen liiallinen erikoistuminen viedä siihen, että lääkärit unohtaisivat käsittelynsä kohteena olevan ei ainoastaan tiettyjen sairaiden eläinten tai elimistöjen, vaan koko sairaan ihmisen kaikkine ruumiillisine ja sielullisine osatekijöineen. Mainittakoon Runebergistä vielä, että hän oli moninkertainen valtiopäivämies ja valtioneuvos, joka osallistui säätyvaltiopäiville pappissäädyn jäsenenä ja edusti RKP:n jäsenenä ensimmäisessä eduskunnassa.

Syksyllä vuonna 1939 ennen varsinaisten sotatoimien alkamista uusi klinikka tässä viimeksi mainitussa merkityksessä siirrettiin Poriin, josta se keväällä 1940 palasi vakinaiseen kotiinsa. Uuden sodan puhjettua kesällä 1941 klinikka evakuoitiin Jyväskylään aloittaakseen taas vähän ennen saman vuoden joulua toimintansa Helsingissä, tosin siviilipotilaiden kohdalta varsin suppein paikkamahdollisuuksin. Yläkertaan sijoitettiin samoihin aikoihin erään pääkaupungissa sijainneen sotasairaalan sisätautipotilaita, joista klinikkatalo vapautui vasta keväällä 1943. Vielä yhden evakuointimatkan klinikka sai kokea, kun se helmikuussa 1944 Helsinkiin kohdistettujen suurten pommitusten johdosta siirrettiin tuolloin aluksi Hämeenlinnaan ja sitten maaliskuussa 1944 sieltä edelleen Vilppulaan, josta lopullinen kotiutuminen tapahtui syksyllä 1944.

Nykyisin rakennuksessa toimii Helsingin yliopiston Aleksanterin instituutti, joka on Humanistisen tiedekunnan alainen laitos, jonka tehtävänä on koordinoida Venäjän ja itäisen Euroopan tutkimusta ja opetusta valtakunnallisella tasolla, erityisesti yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden alalla. Instituutti perustettiin vuonna 1996 ja on alallaan suurimpia tutkimusyksiköitä Euroopassa. Se myös koordinoi ja edistää yhteistyötä ja vuoropuhelua akateemisen maailman, hallinnon, päättäjien, elinkeinoelämän ja kansalaisyhteiskunnan välillä sekä Suomessa että kansainvälisesti.

Vuohen korttelin eteläiset Asukkaat ovat Kansallisarkisto (entinen Valtionarkisto) ja Suomen Pankki, jonka setelipainorakennus valmistui Rauhankadun varteen 1954. Rakennuksen on piirtänyt arkkitehti Harry W. Schreck. Sen edustalla on Wäinö Aaltosen veistos Sarastus.

Rauhankadulla Suomen Pankille kuuluva rakennus, jossa toimii mm. pankin kirjasto.

Snellmaninkatu 10-12 on Helsingin yliopiston entinen oikeuslääketieteen laitos, joka rakennettiin vuonna 1946 uudelleen vanhan 1919 valmistuneen ja sodassa tuhoutuneen kaksikerroksisen laitosrakennuksen kivijalalle. Sen on suunnitellut arkkitehti Pekka Salomaa. Pihalla on alkujaan Yliopiston anatomis-patologinen laitos, joka toimi myös kemian laitoksena. Rakennuksen on piirtänyt arkkitehti J. C. Söderlund ja se valmistui vuonna 1878. Molemmat rakennukset ovat edelleen yliopiston toimitiloja.

Snellmaninkatu 10-12 takapiha Unioninkadulta katsottuna. Suuret remontit meneillään.

Vuohen korttelin kolmannessa osassa tarkastellaan Valtionarkiston (nykyisen Kansallisarkiston) historiaa ja toimintaa.

Lähteet:

Ollila Kaija, 1975, Puhvelista Punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita.

Soininen Gunnar, 1948, Helsingin ns. Uusi klinikka 100-vuotias.

wikipedia.fi

Vuohi – kortteli 44

Piirros Jarna Jäntti.

Osa 1

Vuohen kortteli sijoittuu Liisankatu-Snellmaninkatu-Rauhankatu-Unioninkatu -alueelle ja sen ja sen jakaa kahtia Yrjö Koskisen katu (ent. Puutarhakatu). Koko korttelin omistaa Suomen valtio. Koska Vuohessa on useita historiallisia rakennuksia jaan tarinan useampaan osaan.

Unioninkatu 37 – Liisankatu 20 on C. L. Engelin piirtämä Vanha klinikka.

Entinen Puistokatu nykyinen Yrjö Koskisen katu jakaa Vuohen korttelin kahtia.

Engelin suunnitelmat Helsingin opetussairaalasta valmistuivat tammikuussa 1829, mutta keisari Nikolai I ei hyväksynyt niitä. Siten suunnittelijaksi määräytyi venäläinen sairaaloihin erikoistunut Alexandr Staubert, ja rakennustyöt aloitettiin vuonna 1830. Rakennukset sijoitettiin Engelin suunnitelmien mukaisesti, ja ne valmistuivat osissa vuoden 1833 aikana. Sairaalasta tuli Helsingin yliopiston ensimmäinen opetussairaala, Kliininen instituutti.

Vuohen kortteli sijaitsi merkittävällä paikalla lähellä hallintokeskusta kaupungin pääkadun, Unioninkadun varrella. Tätä katua pitkin saavuttiin Helsinkiin Pietarista, ja lisäksi tämä katu toimi eräänlaisena kaupungin seremoniakatuna. Niinpä sekä Vanhan että Uuden klinikan julkisivut rakennettiin Unioninkadun suuntaisiksi.

Innokas Helsinki-kuvaaja Z. Topelius kertoo käynnistään Vanhalla klinikalla artikkelissa, jonka hän kirjoitti kevään inspiroimana vuonna 1846. Kuvaus ei ole kovinkaan lohdullinen.

“Täällä tingittiin elämän ja kuoleman kanssa, väljiin virkapukuihin puetut sairaat makasivat kärsivällisinä vihreissä sängyissä, heidän tautinsa oli kirjoitettu mustille tauluille päänalusen yläpuolelle, he nielivät pillereitä ja joivat rohtoja, hoitajattaret kantoivat heille kaurakeittoa kiiltävissä tinakupeissa, tohtorit näyttivät salaperäisiltä, kauimpana suuressa huoneessa oli sänky, jonka edessä oli verho; siinä makasi juuri kuollut yhdeksäntoistavuotias tyttö. Mutta etelään olevalla pihalla istui penkeillä laihoja ja kalpeita olentoja pitkissä sarkatakeissa valkeat yömyssyt päässä, he lämmittelivät vaieten päivänpaisteessa”

Klinikan ulkoisissa puitteissa oli toivomisen varaa, mm. Eteläsiiven kellarikerroksessa oli navettoja ja talleja, vaikka samassa rakennuksessa oli potilashuoneita. Lääkärit seurasivat kuitenkin tarkoin lääketieteen kehitystä. Täällä otettiin käyttöön yleisnarkoosi jo vuonna 1847 eli vuotta myöhemmin kuin menetelmä oli esitetty Amerikassa. Samalla jäi pois käytäntö sitoa potilas kiinni leikkauspöydän päissä oleviin pylväisiin, jotta tämä ei olisi päässyt riuhtomaan liikaa leikkauksen aikana. Renkailla varustetut pylväät ovat yhä nähtävissä käytävällä silloisen ylilääkärin huoneen molemmin puolin.

Liisankatu 20 -Snellmaninkatu 14 sijaitsee Vanhan klinikan talousrakennukset. Korkeampi osa valmistui päärakennuksen synnytyslaitokseksi 1830-luvun alussa. Sen on piirtänyt C. L. Engel. Matalampi osa valmistui 1840-luvun lopulla sairaalan ensimmäiseksi pesutuvaksi. Punatiilinen sairaalan uudempi pesutupa valmistui 1870-luvun lopulla ja sen on piirtänyt Georg Wilenius.

Klinikka tunnettiin sen alkuaikoina kaupunkilaisten keskuudessa erityisesti sen iho- ja sukupuolitautien klinikasta, jossa esimerkiksi 1840-luvulla hoidettiin enemmän potilaita kuin kaikilla muilla osastoilla yhteensä. Suurin osa sairaalan osastoista muutti korttelista pikku hiljaa omien rakennustensa valmistuttua muualle kaupunkiin, kuten synnytysosasto Kätilöopistoon Tehtaankadulle vuonna 1878 ja kirurginen osasto Kirurgiseen sairaalaan vuonna 1888. Viimeiset sairaalaan liittyneet rakennukset kortteliin rakennettiin 1890-luvulla.1920-luvulla korttelissa toimi enää ainoastaan iho- ja sukupuolitautien klinikka. 1990-luvulla yliopiston lääketieteellinen toiminta keskitettiin Meilahteen, minne myös iho- ja sukupuolitautien klinikka muutti vuonna 1992. Korjaustöiden jälkeen kortteliin muutti valtiotieteellinen tiedekunta vuonna 1994. Vanhan klinikan päärakennus ja synnytyssairaala-pesularakennus on suojeltu lailla sekä sisäpiha asemakaavalla.

Lähteet:

Ollila Kaija, Puhvelista punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita.

Jäntti Jarna, Helsingin korttelieläimet – Kantakaupungin kuvitettua historiaa.

Elefantti – kortteli 4

Kaksi nuorta kauppamiestä ostivat 1700-luvun puolivälissä tontin torin kulmasta paikasta, jonka nykyisenä osoitteena on Katariinankatu 5. Toinen heistä, Johan Sederholm, lunasti myöhemmin tontin itselleen ja rakennutti siihen talon.

Sederholmin ja Remanderin taloissa on Helsingin kaupunginmuseo

Tontin vaiheet tunnetaan 1600-luvulta alkaen. Isonvihan jälkeen oli tähän kulmaan noussut kauppias Johan Julius Sundin punainen puutalo, jonka ikkunanpielet ja -luukut olivat siniset. Katariinankadun kohdalla kulki siihen aikaan yksi kaupungin pääviemäreistä.

Kruunu olisi myöhemmin määrännyt, ettei kaupungin keskustaan saanut rakentaa muita kuin kivitaloja. Se oli luvannut avustaa niiden rakentajia, ja tällaista avustusta anoi myös Sederholm, mutta ei saanut. Niinpä hän maksoi viulut yksin. Sederholmista paisui myöhemmin aikansa mahtavin kauppias, laivanvarustaja ja valtiopäivämies.

Talon suunnittelijasta ei ole varmuutta. Yhtenä mahdollisuutena on mainittu saksalaissyntyinen Samuel Berner. Katariinankadun puolella oli Sederholmin tonttiin kuulunut myös puurakennuksia, jotka tuhoutuivat tulipalossa 1761. Niiden tilalle pystytettiin tiilirakennus, jossa oli panimo ja leivintupa, navetta ja heinälato sekä kaksi viljamakasiinia.

Toisenkin kerran koetteli tätä osaa talosta tulipalo, joka ilmeisesti oli alkanut rikkinäisestä leivinuunista. 1800-luvun alkupuolella kadunvarsi rakennettiin täysin uudestaan, osittain kolmikerroksiseksi.

Sederholmin suvulta talo on siirtynyt monelle eri omistajalle. Siinä on asunut paljon vuokralaisia ja siinä on toiminut muun muassa tupakkatehdas, tyttökoulu ja ravintola nimeltä Prins Gustaf. Aleksanterinkadun puoleiselle naapuritontille oli 1814 noussut kauppias Friedrich Remanderin talo tiilisine piharakennuksineen ja aittoineen. Vuonna 1918 osti kiinteistöyhtiö Royal sekä Sederholmin että Remanderin tontin. Tarkoituksena oli purkaa nämä molemmat vanhat talot ja pystyttää tilalle komea kuusikerroksinen ravintolakompleksi.

Remanderin talon piharakennukset ehdittiinkin jo repiä. Niiden tilalle kohosi Valkoinen sali, joka sittemmin on nähnyt monta juhlaa ja kokousta ja toiminut jopa poliisien majoitustilana. Katurakennus kunnostettiin, ja ravintolasuunnitelmia jäi siinä edustamaan englantilaiseen varhaisrokokootyyliin sisustettu ravintola Victoria.

Myös Aleksanterinkatu 14:n tontti tunnetaan jo 1600-luvulta. Talon kellari on osittain tätä vanhaa perua. Nykyisen katurakennuksen pystytti merikapteeni Kåhlman vuonna 1823. Myöhemmin talon osti taiteenharrastaja H.J. Falkman, joka perusti siihen viinatehtaan. Hänen poikansa, taidemaalari Severin Falkman, rakennutti pihan puolelle isoikkunaisen ateljeen. Tähänaikaan talon omisti H.J. Falkmanin, vävy hovineuvos Carl Brummer, ja hänen nimellään talo yhä tunnetaan.

Brummerin talossa kokoontui aikoinaan maineikas Lauantaiseurakin. Lauantaiseura oli Helsingin yliopiston opiskelijoiden ja nuorten opettajien keväällä 1830 perustama seura, joka kokoontui lauantai-iltaisin jonkun jäsenensä luo. Yhteisillä varoilla ostettiin kirjallisuutta ja innokkaat keskustelut niistä venyivät usein myöhäiseen yöhön. Aluksi keskustelut koskivat kirjallisuutta ja filosofiaa, mutta myöhemmin pyrkimykseksi tuli kansallisen Suomen luominen. Moni merkkihenkilö on asunnut tässä talossa, mm. C.G. Mannerheim valtionhoitajakautensa päätyttyä.

Kaikki nämä Helsingin kaupungin omistamat talot ovat nykyään samaa tonttia. Koko kortteli kuuluu Helsingin suojattuun keskustaan.

Aleksanterinkadun ja Helenan kadun kulmatalo on naapuriaankin vanhempi. Aleksanterinkadun puoleinen osa sai kahden kerroksessa päälle kolmannen 1931.Talon oli ostanut raittiusasiaa ajava Balder-loosi, joka rakensi siihen tunnetun kokous- ja juhlasalissa. Rakennuksessa on aikoinaan toiminut mm. Handelsgilletin ravintola.

Pohjois Esplanadin talot 5 ja 9 ovat melkein yhtä vanhat, 1800-luvun toiselta kymmeneltä ja toistensa parit. Engel oli suunnitellut niiden väliin numeroon 7 pörssitaloa, johon molemmat viereiset yhdistettäisiin. Lopulta tälle tontille nousi kuitenkin kauppaneuvos J.H. Heidenstrauchin rakennuttama pylväspalatsi. Talon julkisivua on myöhemmin muutettu pariinkin kertaan, viimeksi 1920-luvulla Ruotsin lähetystöä varten.

Ruotsin suurlähetystö Pohjoisesplanadilla

Pohjoisesplanadi 9 on jäänyt Helsingin historiaan etenkin Kleinehin hotellin talona. Sen ravintolassa oli mm. Eino Leino usein nähty vieras. Saksalaissyntyinen Louis Kleineh oli ostanut talon Suomen sodan veteraanilta, everstiluutnantti Gregori Tigerstedtiltä vuonna 1842.

Pohjoisesplanadi 5:n taas tunsivat helsinkiläiset kauan Lampan talona. Se oli melkein koko 1800-luvun raatimies Johan Lampan tai hänen leskensä Lovisa Konstantian omistuksessa. Tässä talossa alkoi nuori G.F. Stockmann hoitaa liikettä, jonka hän pian lunasti omakseen. Kauppahuoneessa myytiin mm. viini-, likööri- ja punssilaseja, maitokehloja, nuuskarasioita, kynttilänjalkoja sikarituhkakuppeja, voipyttylaseja sekä kirjanpainimia “näköalavalokuvin ja muotokuvin”. Liike toimi Lampan talossa parikymmentä vuotta.

Lähteet:

Toppari, Kirsti, Puhvelista Punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita.

Ritarihuone ja Ritaritalon puistikko

Ritarihuone – Kortteli no 193

Vuonna 1818, kun odotettiin valtiopäivien koollekutsumista seuraavana vuonna, perustettiin Suomen oma, erillinen Ritarihuone, ja maan Ruotsin aikana aateloidut ja nyt suuriruhtinaskunnan omaan, suomalaiseen aatelissäätyyn korotetut suvut numeroitiin ansienniteetin (virkaikä, virkavuosimäärä; virkaikäoikeus, virkaikäetuus) mukaan. Vaikka valtiopäiviä ei sitten kutsuttukaan koolle, jatkuva aateloiminen piti yllä aatelia valtiosäätynä, johon uudet jäsenet merkittiin ja kirjattiin, ja jolla oli erityinen, hallitsijan määräämä Ritarihuoneenjohtokunta. Ritarihuonerakennusta varten oli aikoinaan valittu tontti Aleksanterinkadun varrelta nykyisen Ritarihuoneenpuistikon eteläreunasta, ja puiston länsireunan katu oli saanut nimen Ritarihuoneenkatu (nykyisin Ritarikatu). Tänne oli Ehrenström suunnitellut valtiosäädyille yhteisen rakennuksen.

Vuonna 1847 ritaristo ja Aateli saivat oikeuden itse valita erityisen komitean ehdottamaan johtokunnan jäsenet, tarkastamaan ritarihuoneen talousasioita ja suunnittelemaan erityisen ritarihuoneen rakentamista. Pietarista tilattiin akateemikko Bosselta piirustukset, mutta ne havaittiin liian suurellisiksi. Seuraava 1855 valittu komitea päätti lunastaa Servaali-korttelista tulevaa Ritarihuonetta varten tontin, jota rajasi idässä Mariankatu lännessä Ritarihuoneenkatu ja pohjoisessa uusi katu, Hallituskadun nyt avattu itäpää. Vuonna 1857 tilattiin arkkitehti Georg Theodor Chiewitziltä piirustukset ja aloitettiin rakennustyöt, vaikka ei riittäviä varoja ollutkaan; kustannusarvio ylitettiin peräti 30000 hopearuplalla.

197505 . Ritaritalon puistikko. Keväinen Ritaritalon puistikko, taustalla Ritarihuone.

Tässä tilanteessa aateli anoi hallitsijalta apua 28000 ruplaa rakennusrahastoon ja 10 000 ruplaa sisustamiseen, sillä Aateli oli esittänyt, että muutkin säädyt saisivat kokoontua istuntoihinsa uudessa rakennuksessa ja että tulevien valtiopäivien kanslia ja säätyjen yhteiset valiokunnat toimisivat siellä. Aateli piti tätä tosin väliaikaisratkaisuna mutta perusteli anomustaan säätyjen “veljellisen” yhteistyön tarpeellisuudella rakkaan isänmaan asioiden hoidossa, varsinkin, kun pelkästään aatelin tarpeiksi nousevan Ritarihuoneen ajan mittaan täytyisi menettää painoarvoaan siinä määrin kuin aattelin käsite, erityisenä yhteiskunnan kastina, haalistuisi ja vanhentuisi kaikkea tasoittavan, edistyvän sivilisaation seurauksena. Aateli jopa esitti, että 3/4 talosta luovutettaisiin aattelittomille säädyille asianomaista taloudellista vastuuta vastaan ja että talon nimeksi tulisi Säätyjen talo. Keisari myönsikin 38000 ruplaa ilman takaisinmaksuvelvoitetta ja puuttumatta ajatukseen yhteisestä säätytalosta. Aattelittomat säädyt tulivat sitten jossakin määrin käyttämään Ritarihuonetta, kunnes niille valmistui komea uusi Säätytalo yli 30 vuotta myöhemmin. Eduskuntauudistuksen yhteydessä, kun Aateli valtakunnansäätynä lakkasi olemasta, Ritarihuone jäi Ritarihuoneenjohtokunnan haltuun, mutta vasta hyvin paljon myöhemmin se siirtyi sen yksityisoikeudellisen omistukseen – käsitteiden hämärryttyä ja säätyjen periaatteellisen olemassaolon lakattua vasta 1995.

Ritarihuone rakennettiin lähes Ehrenströmin suunnittelemalle paikalle varsin näyttäväksi. Sen fasabi koristeltiin suurella Suomen vaakunalla ja Suomen maakuntien vaakunoilla, ja sisälle sen suureen saliin tilattiin Saksasta, muiden maiden ritarihuoneiden tapaan, aatelissukujen vaakunoiden komea sarja. Ritarihuoneesta tuli siten myös Suomen vanhan historian muistopaikka.

Suomen aatelistoon kuuluvat suvut ja henkilöt on lueteltu Aateliskalenterissa, jota ylläpidetään Ritarihuoneella. Maassa on 7 kreivillistä sukua, 31 vapaaherrallista ja 119 aatelissukua. Tämän lisäksi Suomessa asuu useita eurooppalaisia aatelissukuja, joita ei ole rekisteröity täällä.

Tämän päivän Ritarihuone elää täysipainoisesti, vaikka toisella tavalla kuin ennen. Taloa vuokrataan näyttelyjä varten ja juhlasalissa järjestetään kamarikonsertteja, mutta joka kolmas vuosi Suomen aateliset pitävät talossa kokoustaan ja sen jälkeistä juhlaa. Ritarihuoneella tehdään myös sukututkimusta ja pidetään yllä sukutauluja. Kattava sukututkimuskirjasto on yleisön käytettävissä kanslian aukioloaikoina. Ritarikatu 1:ssä sijaitseva rakennus siihen liittyvine puistoineen on ritariston ja aatelin omistama.

Ritaritalon puistikko

Ritaritalon puistikon suunnitteli Svante Olsson vuonna 1889. Alussa puistikkoa kutsuttiin nimellä Ritarihuoneentarhanne. Pieni puisto oli hienostunut keidas tiiviissä Kruununhaassa.

Kaupunginpuutarhuri Olsson teki vuonna 1889 Ritaritalon puistikon hoitosopimuksen ja uudisti huonossa kunnossa olevan puiston. Muutostöillä oli suuri vaikutus istutusten ulkonäköön, ja silloinkin aivan kuin tänäkin päivänä vanhojen puiden ja pensaiden poistaminen herätti vastustusta. Ritaritalon viihtyisän pensaikon korvaaminen sileillä nurmikentillä ja kaartuvilla käytävillä sekä vierasperäisillä koristekasveilla oudoksutti asukkaita. Puiston keskuselementti on kaunis, historiallinen suihkulähde.

Puisto kunnostettiin kulttuurikaupunkivuodeksi 2000. Rakennusviraston puistosuunnittelija Mirja Ruokokoski teki suunnitelman, jossa säilytettiin puiston vanha muoto ja hahmo entisellään. Puistossa kasvaa kaksi upeaa rautatienomenapuuta, jotka ovat suurimpia lajissaan Helsingissä.

Lähteet:

finna.fi

Klinge, Matti: Pääkaupunki Helsinki ja Suomen valtio 1808-1863.

Ollila, Kaija: Puhvelista Punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita.

Nummi, Elina: Vihreät sylit, Kävelyretkiä Helsingin puistoihin.