Kruununhaka – Sari Kuoppala

Vuohi – kortteli 44, osa 2

Yrjö Koskisen kadun eteläisellä reunalla on kaksi uudempaa rakennusta. Unioninkatu 35 on Valtiotieteellisen tiedekunnan tiloja, ja sen on piirtänyt Einari Teräsvirta. Rakennus valmistui vuonna 1962. Ensimmäisenä siellä toimi Helsingin yliopiston biokemian ja radiokemian laitos. Uusin rakennus, jossa toimii Helsingin yliopiston Svenska social- och kommunalhögskola, valmistui 2010-luvulla.

Etualalla Svenska social- och kommunalhögskola.

Sitten vanhempaan rakennuskantaan ja samalla hieman yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan historiaa.

Lokakuun lopussa vuonna 1848 oli päästy niin pitkälle, että Helsingin kirkoissa julki luettiin, myös virallisessa Finlands allmänna Tidning lehdessä painettu, kuulutus Uuden klinikan avaamisesta. Julistuksessa mainittiin, että uusi Kliininen instituutti tulee korkean esivallan määräyksestä avattavaksi yleisölle tulevan marraskuun 1. päivänä vuonna 1848. Niinpä valtion yliopistomme yhtämittaisesti toiminnassa ollut vanhin oma opetussairaala aloitti toimintansa. Sillä oli kaksi edeltäjää, joista toinen jo Turussa ja toinen Helsingissä. Rakennustoimikunnan muodostivat Uudenmaan läänin kuvernööri, yliopiston rehtori ja yleisten rakennusten intendentti konttorinjohtaja, arkkitehti Ernst Bernhard Lohrmann, jonka viimeksi mainitun maaliskuussa vuonna 1842 piirustusten mukaisesti rakennustyö oli suoritettava. Näissä piirustuksissa oli ohjeiden mukaisesti uuden sairaalan sisällytettävä 30 sairasvuodetta, ja talo oli rakennettava aikaisemman sairaalarakennuksen niin sanotun Vanhan klinikan läheisyyteen julkisivu Unioninkadulle. Potilashuoneista sisätautiosastolle kuuluvia oli 15 ja kirurgiselle osastolle samoin 15. Potilaita koskeva pykälä osoittaa sangen laajasydämistä vapaamielisyyttä, sillä sen mukaan sairaalaan oli otettava vastaan molempia sukupuolia olevia potilaita heidän säätynsä, taloudelliseen asemaansa, kansalaisuuteensa, uskontoonsa ja ikäänsä katsomatta, ei kuitenkaan imeväisikäisiä lapsia. Tämän lisäksi oli laitoksen yhteydessä, sen johtajan toimesta, päivittäin järjestettävä myös polikliininen vastaanotto sellaisillekin potilaille, jotka etsivät apua haluamatta sairaalahoitoon.

Lääkärien ja lääketieteen opiskelijoiden lisäksi Kliinisen instituutin henkilökuntaan kuului vielä taloudenhoitajaa vastaava komissaari, erityinen “kosthollin” pitäjä vastaamassa ruokataloudesta, vaatteiden pesusta yms. käytännöllisistä asioista, neljä hoitajatarta, “kuppaajatar”, ovivahti ja kaksi renkiä. Ajankuvana mainittakoon sairaanhoitajattarien pätevyysvaatimukset: heidän oli oltava keski-ikäisiä, terveitä, kestäviä, hiljaisia, kunnollisia ja siivoja naishenkilöitä, siinä kaikki. Kuppaajattaren tehtäviin kuului suorittaa potilaiden kuppauslaseilla käsittely, iilimatojen huolto ja niiden asettaminen potilaisiin, dekoktien valmistus, kääreiden asettelu ja kylvettäminen.

Laitoksen akateeminen luonne ilmenee vielä mm. siitä, että kun amanuensseilla ja eräillä muillakin henkilökuntaan kuuluvilla oli sairastuessaan oikeus ilmaiseen hoitoon ja lääkkeisiin sairaalassa, samat etuisuudet luvattiin myös varattomille ylioppilaille. Kun sitten Uusi klinikka aloitti toimintansa, sillä oli käytettävänään ajan oloihin nähden sangen tilava ja muhkea sairaalarakennus ja samoin myös sangen lukuisa ja monipuolinen henkilökunta. Amanuenssit mukaan lukien henkilökuntaa oli kaikkiaan 20 henkeä.

Vuonna 1877 uuden klinikan johtajaksi tuli kansallisrunoilijamme Johan Wilhelm Runebergin poika joka oli isänsä kaima (1843- 1918). Hän oli eräs maamme lääketieteen suurimpia merkkimiehiä. Hänen opetuksensa tapahtui miltei aina sairasvuoteiden ääressä, potilas tarkastettiin yksityiskohtaisesti ja opettaja keräsi mestarillisesti yhteen kaikki yksittäiset havainnot, tähdensi erikoisesti taudinkuvan olennaisimpia puolia ja pyrki kehittämään oppilaidensa arvostelukykyä kyseli heitä kuhunkin tapaukseen liittyviä seikkoja. Runebergin mielestä uhkasi jo 1800-luvun lopulla lääketieteen liiallinen erikoistuminen viedä siihen, että lääkärit unohtaisivat käsittelynsä kohteena olevan ei ainoastaan tiettyjen sairaiden eläinten tai elimistöjen, vaan koko sairaan ihmisen kaikkine ruumiillisine ja sielullisine osatekijöineen. Mainittakoon Runebergistä vielä, että hän oli moninkertainen valtiopäivämies ja valtioneuvos, joka osallistui säätyvaltiopäiville pappissäädyn jäsenenä ja edusti RKP:n jäsenenä ensimmäisessä eduskunnassa.

Syksyllä vuonna 1939 ennen varsinaisten sotatoimien alkamista uusi klinikka tässä viimeksi mainitussa merkityksessä siirrettiin Poriin, josta se keväällä 1940 palasi vakinaiseen kotiinsa. Uuden sodan puhjettua kesällä 1941 klinikka evakuoitiin Jyväskylään aloittaakseen taas vähän ennen saman vuoden joulua toimintansa Helsingissä, tosin siviilipotilaiden kohdalta varsin suppein paikkamahdollisuuksin. Yläkertaan sijoitettiin samoihin aikoihin erään pääkaupungissa sijainneen sotasairaalan sisätautipotilaita, joista klinikkatalo vapautui vasta keväällä 1943. Vielä yhden evakuointimatkan klinikka sai kokea, kun se helmikuussa 1944 Helsinkiin kohdistettujen suurten pommitusten johdosta siirrettiin tuolloin aluksi Hämeenlinnaan ja sitten maaliskuussa 1944 sieltä edelleen Vilppulaan, josta lopullinen kotiutuminen tapahtui syksyllä 1944.

Nykyisin rakennuksessa toimii Helsingin yliopiston Aleksanterin instituutti, joka on Humanistisen tiedekunnan alainen laitos, jonka tehtävänä on koordinoida Venäjän ja itäisen Euroopan tutkimusta ja opetusta valtakunnallisella tasolla, erityisesti yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden alalla. Instituutti perustettiin vuonna 1996 ja on alallaan suurimpia tutkimusyksiköitä Euroopassa. Se myös koordinoi ja edistää yhteistyötä ja vuoropuhelua akateemisen maailman, hallinnon, päättäjien, elinkeinoelämän ja kansalaisyhteiskunnan välillä sekä Suomessa että kansainvälisesti.

Vuohen korttelin eteläiset Asukkaat ovat Kansallisarkisto (entinen Valtionarkisto) ja Suomen Pankki, jonka setelipainorakennus valmistui Rauhankadun varteen 1954. Rakennuksen on piirtänyt arkkitehti Harry W. Schreck. Sen edustalla on Wäinö Aaltosen veistos Sarastus.

Rauhankadulla Suomen Pankille kuuluva rakennus, jossa toimii mm. pankin kirjasto.

Snellmaninkatu 10-12 on Helsingin yliopiston entinen oikeuslääketieteen laitos, joka rakennettiin vuonna 1946 uudelleen vanhan 1919 valmistuneen ja sodassa tuhoutuneen kaksikerroksisen laitosrakennuksen kivijalalle. Sen on suunnitellut arkkitehti Pekka Salomaa. Pihalla on alkujaan Yliopiston anatomis-patologinen laitos, joka toimi myös kemian laitoksena. Rakennuksen on piirtänyt arkkitehti J. C. Söderlund ja se valmistui vuonna 1878. Molemmat rakennukset ovat edelleen yliopiston toimitiloja.

Snellmaninkatu 10-12 takapiha Unioninkadulta katsottuna. Suuret remontit meneillään.

Vuohen korttelin kolmannessa osassa tarkastellaan Valtionarkiston (nykyisen Kansallisarkiston) historiaa ja toimintaa.

Lähteet:

Ollila Kaija, 1975, Puhvelista Punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita.

Soininen Gunnar, 1948, Helsingin ns. Uusi klinikka 100-vuotias.

wikipedia.fi

Vuohi – kortteli 44

Piirros Jarna Jäntti.

Osa 1

Vuohen kortteli sijoittuu Liisankatu-Snellmaninkatu-Rauhankatu-Unioninkatu -alueelle ja sen ja sen jakaa kahtia Yrjö Koskisen katu (ent. Puutarhakatu). Koko korttelin omistaa Suomen valtio. Koska Vuohessa on useita historiallisia rakennuksia jaan tarinan useampaan osaan.

Unioninkatu 37 – Liisankatu 20 on C. L. Engelin piirtämä Vanha klinikka.

Entinen Puistokatu nykyinen Yrjö Koskisen katu jakaa Vuohen korttelin kahtia.

Engelin suunnitelmat Helsingin opetussairaalasta valmistuivat tammikuussa 1829, mutta keisari Nikolai I ei hyväksynyt niitä. Siten suunnittelijaksi määräytyi venäläinen sairaaloihin erikoistunut Alexandr Staubert, ja rakennustyöt aloitettiin vuonna 1830. Rakennukset sijoitettiin Engelin suunnitelmien mukaisesti, ja ne valmistuivat osissa vuoden 1833 aikana. Sairaalasta tuli Helsingin yliopiston ensimmäinen opetussairaala, Kliininen instituutti.

Vuohen kortteli sijaitsi merkittävällä paikalla lähellä hallintokeskusta kaupungin pääkadun, Unioninkadun varrella. Tätä katua pitkin saavuttiin Helsinkiin Pietarista, ja lisäksi tämä katu toimi eräänlaisena kaupungin seremoniakatuna. Niinpä sekä Vanhan että Uuden klinikan julkisivut rakennettiin Unioninkadun suuntaisiksi.

Innokas Helsinki-kuvaaja Z. Topelius kertoo käynnistään Vanhalla klinikalla artikkelissa, jonka hän kirjoitti kevään inspiroimana vuonna 1846. Kuvaus ei ole kovinkaan lohdullinen.

“Täällä tingittiin elämän ja kuoleman kanssa, väljiin virkapukuihin puetut sairaat makasivat kärsivällisinä vihreissä sängyissä, heidän tautinsa oli kirjoitettu mustille tauluille päänalusen yläpuolelle, he nielivät pillereitä ja joivat rohtoja, hoitajattaret kantoivat heille kaurakeittoa kiiltävissä tinakupeissa, tohtorit näyttivät salaperäisiltä, kauimpana suuressa huoneessa oli sänky, jonka edessä oli verho; siinä makasi juuri kuollut yhdeksäntoistavuotias tyttö. Mutta etelään olevalla pihalla istui penkeillä laihoja ja kalpeita olentoja pitkissä sarkatakeissa valkeat yömyssyt päässä, he lämmittelivät vaieten päivänpaisteessa”

Klinikan ulkoisissa puitteissa oli toivomisen varaa, mm. Eteläsiiven kellarikerroksessa oli navettoja ja talleja, vaikka samassa rakennuksessa oli potilashuoneita. Lääkärit seurasivat kuitenkin tarkoin lääketieteen kehitystä. Täällä otettiin käyttöön yleisnarkoosi jo vuonna 1847 eli vuotta myöhemmin kuin menetelmä oli esitetty Amerikassa. Samalla jäi pois käytäntö sitoa potilas kiinni leikkauspöydän päissä oleviin pylväisiin, jotta tämä ei olisi päässyt riuhtomaan liikaa leikkauksen aikana. Renkailla varustetut pylväät ovat yhä nähtävissä käytävällä silloisen ylilääkärin huoneen molemmin puolin.

Liisankatu 20 -Snellmaninkatu 14 sijaitsee Vanhan klinikan talousrakennukset. Korkeampi osa valmistui päärakennuksen synnytyslaitokseksi 1830-luvun alussa. Sen on piirtänyt C. L. Engel. Matalampi osa valmistui 1840-luvun lopulla sairaalan ensimmäiseksi pesutuvaksi. Punatiilinen sairaalan uudempi pesutupa valmistui 1870-luvun lopulla ja sen on piirtänyt Georg Wilenius.

Klinikka tunnettiin sen alkuaikoina kaupunkilaisten keskuudessa erityisesti sen iho- ja sukupuolitautien klinikasta, jossa esimerkiksi 1840-luvulla hoidettiin enemmän potilaita kuin kaikilla muilla osastoilla yhteensä. Suurin osa sairaalan osastoista muutti korttelista pikku hiljaa omien rakennustensa valmistuttua muualle kaupunkiin, kuten synnytysosasto Kätilöopistoon Tehtaankadulle vuonna 1878 ja kirurginen osasto Kirurgiseen sairaalaan vuonna 1888. Viimeiset sairaalaan liittyneet rakennukset kortteliin rakennettiin 1890-luvulla.1920-luvulla korttelissa toimi enää ainoastaan iho- ja sukupuolitautien klinikka. 1990-luvulla yliopiston lääketieteellinen toiminta keskitettiin Meilahteen, minne myös iho- ja sukupuolitautien klinikka muutti vuonna 1992. Korjaustöiden jälkeen kortteliin muutti valtiotieteellinen tiedekunta vuonna 1994. Vanhan klinikan päärakennus ja synnytyssairaala-pesularakennus on suojeltu lailla sekä sisäpiha asemakaavalla.

Lähteet:

Ollila Kaija, Puhvelista punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita.

Jäntti Jarna, Helsingin korttelieläimet – Kantakaupungin kuvitettua historiaa.

Kultaisia teitä kotiin

Päätin Malagan kohdalla jatkaa rantatietä kohti pohjoista. Vaikka oli aamuruuhkan aika oli sunnuntailiikenne. Jonkin aikaa ajettuani olin tiellä yksin, pari autoa tuli vastaan. Alkoi nousuosuus ja kauhukseni näin edessä kuorma-auton, jonka puisten laitojen rakosista yrittivät siat työntyä läpi. Rukoilin, että Pandassa riittää voimaa ohittaa tuo kuljetus nousussa. Hetken olin rinnalla ja kuulin eläinten kirkumisen ja näin niiden katseet. Loppuelämän muisto, jota en olisi halunnut. Päätökseni olla syömättä eläimiä sai vahvistusta ja toivoin, että en enää näkisi matkallani noita kuljetuksia. Turha toive, Euroopan tyhjillä teillä niitä riitti neljäntuhannen viidensadan kilometrin matkalle useita – myös koiria. Unkarilaiset eläinsuojeluystäväni käräyttivät kuvaamani kuljetuksen viranomaisille. Se oli täysin laiton kuljetus matkalla Espanjasta johonkin. Minä kuvasin sitä aamulla varhain salaa autosta, kun heräsin koirien meteliin. Näitä ”resque” -koiria varastetaan ja tuotetaan kenneleissä ”pelastettaviksi”. Kaikilla on ”tarina”, joka vetoaa ottajiinsa. Mitä enemmän niitä otetaan, sitä enemmän näitä autoja ajaa täysillä lasteilla ympäri maailman teitä. Osa tätä loistavaa markkinoiden maailmaa.

Eivät päässeet ulos eivätkä saaneet vettä

Olin varautunut ajamaan Helsinkiin Haaparannan kautta, sillä tietoa sallitaanko ylitykset ei vielä lähtiessä ollut. Olin hankkinut Pandaan uudet kitkarenkaat, koska kelit pohjoisessa olivat edelleen talviset. Olin tehnyt Coinissa vuokrasopimuksen asunnosta sähköisesti. Kuin ihmeen kaupalla sain kodin samasta rapusta mistä lähdinkin, asunto A2 vaihtui A4:ään. Olin ottanut yhteyttä myös Suomen lähetystöihin Madridissa, Pariisissa, Berliinissä, Kööpenhaminassa ja Tukholmassa. Minulla oli koko matkan ajan ajantasainen tieto tilanteesta rajoilla ja maiden sisällä. Erikoisen hyvää huolenpitoa sain Berliinistä, josta minuun oltiin yhteydessä puhelimitse. Koko kevään ajan Suomen ulkoministeriön toimipisteet pitivät huolta meistä, jotka olimme tehneet pyydetyn matkustusilmoituksen viimeistään pandemian alettua. Tiedän ulkoministeri Haaviston antaneen ohjeet jokaisen ulkomailla olevan suomalaisen huolenpidosta, jonka virkailijat hoitivat erinomaisesti. Kiitos Pekka Haavisto!!

Espanja on suuri maa ja ensimmäisenä päivänä pääsin melkein Barcelonaan. Minusta kauneinta Espanjaa oli karu Murcian alue. Siitä tuli mieleeni Pohjois-Afrikan hiekka- ja vuoristoaavikot, joista pidän todella paljon. Ei juuri vihreää näy, mutta eri sävyistä ruskeaa kyllä.

Ranska oli yhtä tyhjä kuin Espanja. Tajusin, että sain kokea jotain todella ainutlaatuista, tyhjät moottoritiet läpi Euroopan. Tyhjä Saksa tuntui todella oudolta, sillä se ei normaalisti ole koskaan ollut tyhjä mihinkään aikaan vuodesta, viikosta tai vuorokaudesta. Jossain vaiheessa tuli tieto, että matkustajia otetaan jälleen 14.5. lautoille. Soitin Finnlinesille kysyäkseni paikkaa Travemundesta Helsinkiin, mutta tonnin halusivat rahaa, joten päätin ajaa Tukholmaan. Sieltä pääsisimme Turkuun ensimmäisellä mahdollisella Viking linen laivalla hintaan 99 euroa.

Matka sujui erinomaisesti Pandassa nukkuen. Vuosien kokemuksella olin varustautunut puristussukilla ja Tarjalta saamani kipulääkkeet auttoivat öiden yli. Rekkoja oli Saksasta eteenpäin normaalisti. Kauppa käy pandemiasta huolimatta, ja tavaran on liikuttava. Nuo autot ajavat ruokaa pöytiin sekä tarpeellista ja tarpeetonta tavaraa muihin tarpeisiimme. Mieleen tuli jälleen kerran, kuinka kovaa duunia tuo rekkakuskien homma onkaan. Pitkiä matkoja kaukana kotoa ja huonolla palkalla. Käsittääkseni tuo ala on yksi niistä “riistoaloista”, joissa käytetään hyväksi köyhiä ihmisiä maista, joissa minkäänlainen lainsäädäntö ei turvaa heidän, eikä muidenkaan ihmisten minimipalkkoja. Markkinatalous takaa eläinten, mutta myös ihmisten huono-osaisuutta. Ja kyllä, meillä Suomessa on samaa hyväksikäyttöä. Minä en kuulu niihin autoilijoihin, jotka kiroilevat venäläisiä, puolalaisia, romanialaisia tai minkään maalaisia rekkakuskeja tai rekkoja.

Espanjassa, Ranskassa ja Saksassa kaikki käyttivät mukisematta maskeja. Arvostin kovasti sitä, että kaikki kokivat yhteiseksi vakavan asian ja toimivat sen mukaisesti. Oli maskeista sitten hyötyä tai ei, niin varmaa on, ettei niistä haittaakaan ole. Kun lähtömaassa oli varsin vakava tilanne, ja kuolinkellot soivat jatkuvasti, en ymmärtänyt “oikeuksien” ja “vapauksien” puolustajia lainkaan niiltä osin, jotka koskivat maskisuosituksia tai -pakkoa. Mitähän ne ihmiset tekisivät sodan puhjetessa? Huutaisivat oikeuksiaan ja vapauksiaan rajoitusten suhteen. Mutta, ihminen on mikä on, ja suurin osa nykyporukkaa ei ole sotaa kokenut, joten on varaa olla hyvinkin itsekäs kun ei muusta tiedä.

Yksinkertaiset ohjeet, jotka kaikki ymmärsivät

Tanskaan ajaessani alkoi olla jo enemmän liikennettä. Rajatarkastus oli tarkempi kuin oli ollut muilla rajoilla. Passista syötettiin tiedot koneelle ja hiukan kesti, että sain luvan jatkaa matkaa. Ajoin lähimpään Lidliin ostamaan ruokaa, mutta siellä oli niin paljon ihmisiä, että jatkoin matkaa. Pysähdyin eräälle isommalle levähdyspaikalle, josta sain syötävää ja päätin jäädä sinne myös yöksi. Kävelimme Aishan kanssa kunnollisen lenkin, mutta sään muuttuessa kylmäksi ja sateiseksi varsin nopeasti, kaivauduimme peittojen alle pienessä Pandassa. Välillä heräsin kylmyyteen ja käynnistin auton, mutta hyvin meni yö kelin surkeudesta huolimatta.

Ylittäessäni juuri Ruotsin rajaa sillalla, sain viestin lapsuudenystävältä, joka asuu Tanskassa matkan varrella. Kahvihetki siirtyi tulevaisuuteen, toivottavasti se vielä joskus toteutuu. Ranskassakin jouduin ohittamaan ystäväni muutaman kymmenen kilometrin päästä, sillä päätieltä ei ollut lupa poiketa mihinkään. Onneksi some mahdollistaa yhteydet vaivattomasti.

Ruotsiin ajaessani oli rajalla myös kunnollinen tarkastus. Näin niitä rosvoja saadaan kiinni, kun viranomaiset tekevät työnsä ja ovat tarkkoja. Arvostan suuresti. Sitten halki Ruotsin tiellä, joka on tylsimpiä koko Euroopassa. Tyhjää oli jälleen, mutta siellä ei koskaan minun ajaessani ole milloinkaan ollut ruuhkaista. Tukholmaan tullessa ajoin tunneleissa harhaan hetkeksi. Googlen täti ei saanut ohjattua, sillä yhteys katosi pitkissä tunneleissa. Löysin lopulta ulos, ja satama löytyi tunneleista huolimatta omalla suuntavaistolla.

Jouduin odottelemaan satamassa vuorokauden verran, sillä hidastelusta huolimatta olin ajoissa. Katselin vierestä ohi ajavia busseja, jotka iltapäiväruuhkassa olivat aivan täyteen ahdettuja. Maskeja ei näkynyt kenelläkään Tukholmassa, mutta matkalla bensiksillä käydessä niitä ihmisillä kyllä oli. Aamupäivällä kävin kaupassa, ja siellä oli lähes kaikilla, olivat suurin osa ikäihmisiä.

Suomalaisia matkailuautoja tuli viimein satamaan myös. Olivat tulossa Espanjasta ja poikenneet Upsalassa eläinlääkärillä hakemassa matokuurit ja leimat koirien passeihin. Kun asetuimme jonoon, sain kunnian ajaa ensimmäiseksi. Autokuntien miehet olivat selkeästi ihmeissään, että olinko todella ajanut Pandalla neljätuhatta viisisataa kilometriä. Olinhan minä, ihan paras auto meidän tarpeisiin. Jos voittaisin lotossa ostaisin nelivetoisen Pandan, ihania.

Laivaan ajaessa jouduin toteamaan, että se oli aivan täpötäynnä. Hytit oli siivouksen jäljiltä sinetöity. Ainoa asia mikä oli huonosti hoidettu oli ruokailu. Kunnollista ruokaa ei ollut saatavilla lainkaan. Järsin siis näkkileipää ja söin banaaneja edelleen. Suihku ja sänky olivat kyllä luksusta reilun viikon autossa olon jälkeen. Uni ei tullut silmään, ehkä jännitys vei veronsa. Ihminen on toisinaan stressaantunut, vaikka ei siltä tuntuisikaan, ja minä olin taatusti ollut stressaantunut koko matkan ja olisin sitä perille saakka. Stressi on stressi, vaikka se olisi seurausta hyvistä asioista.

Kun sitten ajoin lautalta ulos Turun satamassa, tuli itku pelkästä ilosta ja jännityksen laukeamisesta. Myös Aisha oli riemuissaan. Uskon, että se reagoi omaan mielentilaani, mutta myös tuttuihin hajuihin. Jokaisessa maassa on oma bakteerikantansa ja eläimelle tutut ominaishajut, näin minulle kertoi aikanaan meidän eläinlääkäri Chris. Nyt saatoin sen havaita omin silmin.

Satamassa oli vastassa rajavartiolaitos, joka oli katsovinaan passiani. Siis ei kunnolla edes avannut sitä. Tulli ei ollut paikalla lainkaan, joten Aishan passia ei kukaan halunnut tarkastaa. Se siitä “nyt on tarkat seurannat rajoilla” uutisesta.

Sataakahtakymppiä ajoin tyhjällä moottoritiellä kohti stadia. Ensimmäiseksi oli ilo ajaa viemään tuliaiset Eiraan Kristiinalle ja Jukalle. Vieläkin tulee kyyneleet silmiin, kun muistelee sitä onnen tunnetta tärkeiden ihmisten tapaamisesta pitkän matkan jälkeen. Ystäväni oli rukoillut minulle ennen Coinista lähtöä “kultaisia teitä” kotiin ajaessa, ja ne olin saanut. Yhdeksän kuukauden, yhteensä kymmenen tuhannen kilometrin, jälkeen olimme jälleen kotona ja kurvatessani illan hämärissä tuuliseen Tervasaareen, ei koirankaan riemulla ollut rajoja. Se juoksi hulluna yksinään ympäri pimeää puistoa. Olimme jälleen kotona.

Olen tyytyväinen, että lähdin matkaan. Mikään ei opeta ihmistä yhtä tehokkaasti, kun luopuminen tavarasta ja lähteminen muille maille. Turha tyytymättömyys, kaikkinainen valittaminen ja olosuhteiden syyttely katoaa kummasti. Lisäksi oppii itsestään uusia asioita. Mikä todella on arvokasta, mistä pitää, ja minkä suhteen on syytä muuttaa suuntaa. Voi huomata, että on ollut vääriä luuloja itsestä ja muista. Kiitollisuus omastaan kasvaa, kun käy katsomassa arkea muissa maissa ja yhteisöissä.

Tätä kirjoittaessani eletään tammikuun seitsemättä ja joudun toteamaan, että pidän talvesta. Luulin, etten pidä. En edelleenkään halua pohjoiseen, mutta kylmä ilma, lumi, jäätävä tuuli ja hämäryys ovat aika ihania. Päivien pidentyminen alkaa kohta edetä vauhdilla ja tuota pikaa on jälleen kesä. Kaupunki rakennuksineen, katuineen ja ihmisineen on minun paikkani, se paikka missä olen onnellinen. Luksusta on kokea välillä muuta ja palata jälleen sydämen paikkaan. Olen etuoikeutettu.

KIITOS!

Ritarihuone ja Ritaritalon puistikko

Ritarihuone – Kortteli no 193

Vuonna 1818, kun odotettiin valtiopäivien koollekutsumista seuraavana vuonna, perustettiin Suomen oma, erillinen Ritarihuone, ja maan Ruotsin aikana aateloidut ja nyt suuriruhtinaskunnan omaan, suomalaiseen aatelissäätyyn korotetut suvut numeroitiin ansienniteetin (virkaikä, virkavuosimäärä; virkaikäoikeus, virkaikäetuus) mukaan. Vaikka valtiopäiviä ei sitten kutsuttukaan koolle, jatkuva aateloiminen piti yllä aatelia valtiosäätynä, johon uudet jäsenet merkittiin ja kirjattiin, ja jolla oli erityinen, hallitsijan määräämä Ritarihuoneenjohtokunta. Ritarihuonerakennusta varten oli aikoinaan valittu tontti Aleksanterinkadun varrelta nykyisen Ritarihuoneenpuistikon eteläreunasta, ja puiston länsireunan katu oli saanut nimen Ritarihuoneenkatu (nykyisin Ritarikatu). Tänne oli Ehrenström suunnitellut valtiosäädyille yhteisen rakennuksen.

Vuonna 1847 ritaristo ja Aateli saivat oikeuden itse valita erityisen komitean ehdottamaan johtokunnan jäsenet, tarkastamaan ritarihuoneen talousasioita ja suunnittelemaan erityisen ritarihuoneen rakentamista. Pietarista tilattiin akateemikko Bosselta piirustukset, mutta ne havaittiin liian suurellisiksi. Seuraava 1855 valittu komitea päätti lunastaa Servaali-korttelista tulevaa Ritarihuonetta varten tontin, jota rajasi idässä Mariankatu lännessä Ritarihuoneenkatu ja pohjoisessa uusi katu, Hallituskadun nyt avattu itäpää. Vuonna 1857 tilattiin arkkitehti Georg Theodor Chiewitziltä piirustukset ja aloitettiin rakennustyöt, vaikka ei riittäviä varoja ollutkaan; kustannusarvio ylitettiin peräti 30000 hopearuplalla.

197505 . Ritaritalon puistikko. Keväinen Ritaritalon puistikko, taustalla Ritarihuone.

Tässä tilanteessa aateli anoi hallitsijalta apua 28000 ruplaa rakennusrahastoon ja 10 000 ruplaa sisustamiseen, sillä Aateli oli esittänyt, että muutkin säädyt saisivat kokoontua istuntoihinsa uudessa rakennuksessa ja että tulevien valtiopäivien kanslia ja säätyjen yhteiset valiokunnat toimisivat siellä. Aateli piti tätä tosin väliaikaisratkaisuna mutta perusteli anomustaan säätyjen “veljellisen” yhteistyön tarpeellisuudella rakkaan isänmaan asioiden hoidossa, varsinkin, kun pelkästään aatelin tarpeiksi nousevan Ritarihuoneen ajan mittaan täytyisi menettää painoarvoaan siinä määrin kuin aattelin käsite, erityisenä yhteiskunnan kastina, haalistuisi ja vanhentuisi kaikkea tasoittavan, edistyvän sivilisaation seurauksena. Aateli jopa esitti, että 3/4 talosta luovutettaisiin aattelittomille säädyille asianomaista taloudellista vastuuta vastaan ja että talon nimeksi tulisi Säätyjen talo. Keisari myönsikin 38000 ruplaa ilman takaisinmaksuvelvoitetta ja puuttumatta ajatukseen yhteisestä säätytalosta. Aattelittomat säädyt tulivat sitten jossakin määrin käyttämään Ritarihuonetta, kunnes niille valmistui komea uusi Säätytalo yli 30 vuotta myöhemmin. Eduskuntauudistuksen yhteydessä, kun Aateli valtakunnansäätynä lakkasi olemasta, Ritarihuone jäi Ritarihuoneenjohtokunnan haltuun, mutta vasta hyvin paljon myöhemmin se siirtyi sen yksityisoikeudellisen omistukseen – käsitteiden hämärryttyä ja säätyjen periaatteellisen olemassaolon lakattua vasta 1995.

Ritarihuone rakennettiin lähes Ehrenströmin suunnittelemalle paikalle varsin näyttäväksi. Sen fasabi koristeltiin suurella Suomen vaakunalla ja Suomen maakuntien vaakunoilla, ja sisälle sen suureen saliin tilattiin Saksasta, muiden maiden ritarihuoneiden tapaan, aatelissukujen vaakunoiden komea sarja. Ritarihuoneesta tuli siten myös Suomen vanhan historian muistopaikka.

Suomen aatelistoon kuuluvat suvut ja henkilöt on lueteltu Aateliskalenterissa, jota ylläpidetään Ritarihuoneella. Maassa on 7 kreivillistä sukua, 31 vapaaherrallista ja 119 aatelissukua. Tämän lisäksi Suomessa asuu useita eurooppalaisia aatelissukuja, joita ei ole rekisteröity täällä.

Tämän päivän Ritarihuone elää täysipainoisesti, vaikka toisella tavalla kuin ennen. Taloa vuokrataan näyttelyjä varten ja juhlasalissa järjestetään kamarikonsertteja, mutta joka kolmas vuosi Suomen aateliset pitävät talossa kokoustaan ja sen jälkeistä juhlaa. Ritarihuoneella tehdään myös sukututkimusta ja pidetään yllä sukutauluja. Kattava sukututkimuskirjasto on yleisön käytettävissä kanslian aukioloaikoina. Ritarikatu 1:ssä sijaitseva rakennus siihen liittyvine puistoineen on ritariston ja aatelin omistama.

Ritaritalon puistikko

Ritaritalon puistikon suunnitteli Svante Olsson vuonna 1889. Alussa puistikkoa kutsuttiin nimellä Ritarihuoneentarhanne. Pieni puisto oli hienostunut keidas tiiviissä Kruununhaassa.

Kaupunginpuutarhuri Olsson teki vuonna 1889 Ritaritalon puistikon hoitosopimuksen ja uudisti huonossa kunnossa olevan puiston. Muutostöillä oli suuri vaikutus istutusten ulkonäköön, ja silloinkin aivan kuin tänäkin päivänä vanhojen puiden ja pensaiden poistaminen herätti vastustusta. Ritaritalon viihtyisän pensaikon korvaaminen sileillä nurmikentillä ja kaartuvilla käytävillä sekä vierasperäisillä koristekasveilla oudoksutti asukkaita. Puiston keskuselementti on kaunis, historiallinen suihkulähde.

Puisto kunnostettiin kulttuurikaupunkivuodeksi 2000. Rakennusviraston puistosuunnittelija Mirja Ruokokoski teki suunnitelman, jossa säilytettiin puiston vanha muoto ja hahmo entisellään. Puistossa kasvaa kaksi upeaa rautatienomenapuuta, jotka ovat suurimpia lajissaan Helsingissä.

Lähteet:

finna.fi

Klinge, Matti: Pääkaupunki Helsinki ja Suomen valtio 1808-1863.

Ollila, Kaija: Puhvelista Punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita.

Nummi, Elina: Vihreät sylit, Kävelyretkiä Helsingin puistoihin.