Avainsana-arkisto: lihavuusleikkaus

Kolme vuotta myöhemmin

Hieman yli kolme vuotta on kulunut vatsalaukun ohitusleikkauksesta, jossa mahalaukusta jäi käyttöön 20-50 millilitran pussi, johon ohutsuoli yhdistettiin. Leikkaus siis ohitti mahalaukun ja pohjukaissuolen sekä noin 150 cm ohutsuolta. Leikkauksen jälkeen nälkä- ja janotuntemukset saattavat jäädä tilapäisesti pois. Tämän vuoksi on oltava säännölliset ruoka-ajat, ja nesteitä on pitänyt opetella juomaan säännöllisesti pitkin päivää. Mahalaukun ohitusleikkaus helpottaa refluksioiretta eli ruuan takaisinvirtausta ruokatorveen, joten se soveltuu hyvin myös potilaille, joilla on oireinen palleatyrä. Mahalaukun ohitusleikkaus muuttaa suolistohormonien eritystä. Tästä johtuen leikkaus hillitsee hyvin ruokahalua, mutta toisaalta voi herkästi aiheuttaa ruokailun jälkeisiä huonon olon tunteita eli niin sanottua dumpingia. Koska leikkauksessa ohitetaan osa ohutsuolesta, myös ruoan vitamiinien ja proteiinin imeytyminen vähenee. 

Minulla on ilmeisesti koko prosessi sujunut hyvin, sillä vuosittaisissa kontrollilabroissa lähes kaikki arvot pysyvät viitearvojen keskellä. Leikkauksen jälkeen joutuu sitoutumaan vitamiini- ja ravinnelisiin loppuelämän ajaksi. Olen hankkinut kaikki valmisteet edullisimman hinnan mukaan Lidlistä. Kannoin purkit lääkärille, joka tarkasti pitoisuudet oikeiksi. Ainoa poikkeus on B12-vitamiini, jonka saan injektiona kolmen kuukauden välein. Sen saan apteekista reseptillä, ja pistoksen antaa terveyskeskuksessa hoitaja. Jostain syystä B12 ei imeytynyt tablettimuotoisena riittävästi. Vuosi sitten sain suosituksen aloittaa rautavalmisteen käyttö, sillä ikääntyminen heikentää raudan imeytymistä.

Fyysisesti voin siis erinomaisesti. Vaikea verenpainetauti sekä muut lihavuuteen liittyvät terveysongelmat ovat tiessään. Ainoastaan huono kolesteroli oli kohonnut lievästi, (pysyy kuitenkin viitearvojen sisällä) koska sorruin hetkeksi käyttämään maitoa, kermaa ja juustoa. Vaikutus huonoon suuntaan syntyy erittäin pienillä annoksilla, joten luovuin niistä kokonaan – jälleen kerran.

Ruoat maistuvat erilaisilta entiseen verrattuna. Herkut saattavat maistua pahalta ja entiset inhokit puolestaa hyviltä. Toisinaan on ajanjaksoja, jolloin mikään ruoka ei maistu. Kaupassa on hankala tehdä valintoja, mutta silti tämä tila tuntuu mukavalta vuosien ahmimisen jälkeen. 

Psyykkinen puoli onkin sitten toinen juttu. Kuten aiemmin kirjoitin syöminen on riippuvuussairaus. Kaikki riippuvuussairaudet ovat tunne-elämän sairauksia, joiden hoitaminen on kaiken toipumisen edellytys. Minä olin hoitanut tätä puolta jo vuosia ennen leikkausta, joten lääkäri arvioi minulla olevan hyvän ennusteen lihavuuden taltuttamiseksi ja ahmimisen hillitsemiseksi. Leikkaus on vain yksi työkalu, ja jos addiktiota ei hoida lainkaan, on ennuste huono. Minäkin tiedän useita henkilöitä, jotka ovat lihoneet takaisin. Osa ymmärtää ja myöntää miksi, osa ei. 

Omassa elämässä on jälleen ollut erittäin haastavia juttuja, jolloin syöminen on tullut mieleeni moneen kertaan ahdistuksen lievittämiseksi. Mielen ja tunteiden tasapainottaminen syömällä on ollut minun keinoni selviytyä ja nyt sitä ei ole. Tai on, jos annan sille mahdollisuuden. Suolen voi opettaa uudelleen vastaanottamaan suurempia annoksia ja myös hiilihydraatteja sekä rasvaa. Tämän kanssa saan olla tarkkana. Ahmimiseen kuuluu myös ruoan hotkiminen, mutta jos syön liian nopeasti, järjestelmä poistaa ylimääräisen ruoan heti. Myös vatsanväänteet ja tuskanhiki muistuttavat huonoista valinnoista. Olen hyvin kiitollinen kaikista huonoista oloistani, jotka pitävät minut raiteillani. 

Seuraavaksi tie vie kohti plastiikkakirurgiaa. Rikkinäisen selkärangan vuoksi joudun suostumaan ylimääräisen vatsanahkan poistoleikkaukseen. Sillä on merkittävä vaikutus selkärangan kuormitukseen, vaikka maallikosta asia tuntuukin vähäpätöiseltä. Olen motivoitunut pitämään itseni liikunnalla, painonhallinnalla sekä muilla tarvittavilla toimenpiteillä pois ortopedien saleista niin pitkään kuin mahdollista.

Suosittelen harkitsemaan lihavuusleikkausta, jos on sairastunut lihavuussairauteen. Harkinta-aika on oltava riittävän pitkä ja siihen tulisi sisältyä riippuvuussairauden havaitseminen ja myöntäminen sekä halu sen hoitoon. Muussa tapauksessa edessä on kurjia aikoja, koska ahmimiseen ei enää ole mahdollisuuksia.

Moi, mä olen kirurgi X ja leikkaan sut tänään, tuu perässä

Näillä sanoilla haki parikymppiseltä näyttävä kundi minut heräämöstä, jossa istuin sänkyni vieressä odottamassa. Häntä ennen kävi yhtä nuorelta näyttävä anestesialääkäri, joka vaivatta heitti neulan ilman kipua käppyräiseen suoneeni. Sen suonen kanssa yleensä ovat taistelleet siihen malliin, että sattuu ja tuloksena on valtava mustelma. Kirurgin perässä astelin kohti leikkuria ihmetellen, missä kohdassa muutos oli tapahtunut. Nimittäin muutos arroganteista jumalaa ylempänä olevista yli-ihmiskirurgeista rentoon tyyppiin, jonka arvolle sopi sängyn kuljettelu. Sain jäädä hetkeksi odottelemaan käytävälle, sillä siivous edellisen jäljiltä oli kesken. Kun sama kundi huikkasi ovelta, että nyt saa tulla, totesin koko porukan olevan nuoria ja tiimihenki jotain todella hienoa. Anestesialääkärin rauhoitellessa “kaikki vähän pelkää” en kehdannut sanoa, ettei minua pelottanut nyt lainkaan. Jos tämä bändi ei onnistu hommassaan, sitten ei onnistu kukaan.

    Aamulla neljän maissa palailin todellisuuteen. Olin jo ennakkoon varoitellut, että pysyn unessa normaalia pidempään, mutta silti hoitaja oli helpottunut, kun viimein heräsin. Naapurin kanssa lähdimme kävelemään käytäviä, sillä ehdottomasti oli noustava liikkumaan. Kipulääkettä tuli lisää ja putosin takaisin uneen. Kun heräsin uudelleen piti aloittaa nesteiden juominen, sillä kotiin ei ollut pääsyä ennen kuin puolitoista litraa nesteitä oli mennyt alas. Ilmeisesti kivut heti leikkauksen jälkeen kuuluivat asiaan, koska kipulääkkeitä ja nesteitä tuli tasaisin välein pöydälle. Nauratti kun naapuri hihkaisi liemitarjottimen tullessa: “ruoka tuli”. Hän varmasti tarkoitti lihalientä ja piimää. Sellainen menu hetken aikaa. Olo oli fantastinen.

    Sain nesteet nieltyä määräaikaan mennessä ja poika haki minut kotiin illansuussa. Seuraavana päivänä istutin siemeniä ja taimia pihalle istutuslaatikkoon. Vettä en saanut kantaa, joten pienissä erissä sain kastelut hoidettua. Haluan aina noudattaa annettuja ohjeita, varmistaakseni mahdollisimman hyvän ja pikaisen toipumisen, niin tein nytkin. Nopeasti olin kunnossa, vaikka itsestään sulavat tikit eivät ihan sulaneet ja loput sai sairaanhoitajaystäväni kaivaa pois. Ruokailu sujui alun keitoista kolmen viikon jälkeen normaaliin ruokaan. Kertaakaan en ajatellut mistä joutuisin luopumaan, sillä syöminen oli tullut tiensä päähän. Miksi ihmeessä kaipaisin ruokaa kun kerran olin halunnut päästä pakkomielteestä eroon. On tehtävä itselle selväksi, haluaako oikeasti syömisestä eroon vai haluaako edelleen mättää ruokaa, kunhan kilot lähtee jollain vippaskonstilla. Voin sanoa, että hetkeksi saattaa lähteä, mutta takaisin tulevat, jos ei halua raitistumiseen ole. Muutenkin varoitan kaikkia niitä ihmisiä, jotka harkitsevat lihaavuuden hoitamista leikkauksella! Jos ei sairauden syytä hoida eli syytä miksi syö, ei leikkaus auta vähääkään. On selvitettävä todellinen halu muutokseen elämäntavoissa. Jos ei halua ole, ei kannata edes ajatella leikkausta.

    Kun pää puhdistui raittiuden ja kohtuuden (koskee ruokaa) myötä, oli aika ajatella elämää yleensä. Kaikki ne asiat ja tunteet, joihin olin aikaisemmin syönyt ja juonut, oli kohdattava nyt selvin päin. Totesin, että mieli ei päässyt väärältä raiteelta mukaan, vaan edelleen olin vihainen, katkera ja kerta kaikkiaan kyllästynyt itseeni ja ympäröivään arkeeni. Raivosin huonosta huoltofirmasta taukoamatta, kunnes saimme erinomaisen huoltomiehen. Hän jaksoi valituksiani kuunnella ja silloin ymmärsin tuon negatiivisuuden hirttäneen kiinni vuosien mittaan. Huonot tavat istuvat tiukassa, mutta ymmärsin muutoksen olevan mahdollinen, jos olisin valmis tekemään sen eteen töitä – minä olin. Helpotusta toi ohjelma jossain määrin, mutta silti sisäinen maailma kaipasi nyt enemmän. Mikä neuvoksi.

    Olen aiemmin kokenut erilaisia irtiottoja, ja niiden vaikutus minuun oli ollut positiivinen. Kaikille irtiotot eivät sovi. Missään nimessä pakeneminen asioita, jotka pitää selvittää, ei onnistu – ongelmat kasvavat pakenemalla. Minulla ei sellaisia ollut, sillä olin jo niin kauan elänyt yksin ja todella vanhat asiat käsitellyt. Minä päätin lähteä. Espanjasta en ollut löytänyt sopivaa kotia, joten laitoin saksalaiselle ystävälleni viestin hänen Unkarissa olevasta talostaan. Hän oli joskus puhunut siitä, että voisin mennä sinne pidemmäksi aikaa. Sovimme vuokrasta sekä päivämäärästä milloin tulisin. Tapani mukaan ostin heti laivaliput ja tilasin koiralle eläinlääkärin tarvittavia rokotuksia varten. Sitten toimeen eli konmarittamaan tavaroitani. Suurimman osan ajoin kierrätyskeskukseen ja onnistuin laittamaan ne “saa ottaa” -konttiin. Halusin antaa niitä niille ihmisille, joilla ei ehkä ole rahaa maksaa edes pientä summaa. Lopulta toimijat huomauttivat, että tavara on vietävä heille ja he päättävät mikä annetaan ilmaiseksi. Joitakin astioita myin ja erityisen iloinen olen siitä, että osa mamman arabioista sai uuden elämän Hangossa vanhassa pitsihuvilassa. Niin hupeni tavara, kunnes jäljellä oli kuusi pahvilaatikkoa muistoja, ompelukone, valokuvalaatikko ja auton nastarenkaat. Muu omaisuus oli Pandassa. Tavarani sain ystävieni varastoon Mariankadulle. 

    Edellisenä päivänä ennen lähtöä oli vielä yksi tuottamani pentunäyttely, jolloin hyvästelin ihmisiä, jotka ovat vuosikymmenien aikana tulleet tärkeiksi. Sain Paulalta selviytymispakkauksen matkaani, ja jollain ihmeen konstilla se mahtui vielä kyytiin. Koko kesän olin tavara kerrallaan pakannut pientä Pandaani, sillä kaikki oli yksitellen laitettava paikalleen, muuten ei mahtuisi mitään. Takapenkki oli kokonaan Aishalle, joka joutuisi olemaan turvavaljaissa päivät. 

    Oli maanantaiaamu elokuun lopulla, kun jätin asunnon avaimet tiskipöydälle, painoin oven kiinni ja ajoin portista ulos. Ensin vielä Tervasaareen hetkeksi, että Aisha sai ulkoiltua ennen matkaa. Pohjoisrantaa ja Espaa Kaivarin kautta Länsisatamaan. Näkemiin stadi, nähdään jos Luoja suo.

    Helvetissä on sumuista

    Luulin olevani pohjalla, mutta en ollut. En ollut edes lähellä pohjaa. Aloitin reippaasti ohjelman antamien ohjeiden avulla tekemään toimenpiteitä elämäni suhteen. Koska olen aina hakenut olemiselleni oikeutusta palvelemalla muita ihmisiä, tavalla tai toisella, niin kävi nytkin. Omavoimaisesti ja itsekeskeisesti, melkeinpä trumppimaisen fantastisesti, aloitin etenemisen sillä kuuluisalla tahdonvoimalla. Vajaassa vuodessa ahdistuin ja hörppäsin ahdistukseeni alkoholia. Maailmahan ei millään muuttunut, vaikka kuinka yritin erilaisia olosuhteita ja ihmisiä muuttaa. Mikään ei muuttunut minussakaan, sillä yritin niillä samoilla konsteilla, jotka olivat aikaisemminkin tehneet elämästäni kurjan tekeleen. Onneksi en kärsi sen kaltaisesta häpeästä, etten voisi palata polulle ja aloittaa alusta – niin tein kunnes ymmärsin muuttaa menetelmiä.

    Vielä kerran auttoi yliopisto elämän syrjässä roikkumisessa. Pääsin mukaan kirkkohistorian aineopintokokonaisuuteen, jossa paneuduttiin Skandinavian kirkkojen historiaan ja seminaariin, joka oli gradun tekijöille, minä tein jatkotutkimussuunnitelmaa. Upea porukka jälleen kasassa ja mukaansatempaavan inspiroiva professori, joka sai minut innostumaan tutkimuksesta. Istuin eduskunnan kirjastossa lukemassa autonomian ajan eduskuntalaitoksen pöytäkirjoja. Kirjaston informaatikko teki kaiken  helpoksi, ja koska istuminen kävi yhä tuskallisemmaksi valokuvasin suuren osan tekstejä. Istuin tutkimassa vanhoja kirjeitä työväen arkistossa sekä Kansallisarkistossa, mutta vaikka kuinka olisin halunnut siellä istua, oli jälleen turvauduttava kameraan. Kaksi lukukautta meni kuitenkin onnellisena lempipuuhassa ihanien ihmisten seurassa.

    Väsymys ja ahdistus kasvoi. Muutaman kerran yritin lääkitä oloani alkoholilla, mutta sillä ei ollut enää toivottua vaikutusta. Ruokaa meni valtavia määriä, olin lounasbuffettien vaki-asiakas Aleksanterinkadulla. Kivut olivat niin sietämättömiä, että menin pari pysäkinväliä ratikalla. Sitten sain kuningasajatuksen. Muutan Töölöön lapsuudenmaisemiin ja luovun autosta. Mehän täällä keskustassa pääsemme niin näppärästi julkisilla.

    Löysin vaivattomasti Sandelsinkadulta kivan asunnon senioritalosta. Oli uima-altaat ja kuntosalit talon puolesta ja fysioterapeutti tuli kotiin tarvittaessa. Jopolla laskettelin koirineni aamulla klo 5 Rajasaareen ja sieltä rantoja pitkin ajelin muistojeni paikoissa. Töölö ei tietenkään ollut entisensä, sen toki ymmärsin jo muuttaessa, mutta sitä en arvannut, että se oli niin hiljainen kylä. Huomasin olevani Krunassa harva se päivä ja viimein tuli se päivä, jolloin päätin palata takaisin. Kahdessa viikossa oli minulla uusi ihana koti Snellmaninkadulla. 

    Autoton elämä julkisilla tuhosi kolmessa ja puolessa vuodessa sekä fyysisen että psyykkisen terveyteni. Pyörin koirineni täällä ytimessä julkisilla edellyttäen, että sain istumapaikan, sillä ratikoissa ja busseissa seisominen oli todella tuskallista rikkinäisellä selällä. Harrastukseni ja ystäväni olivat automatkojen päässä, joten sosiaalinen elämäni kaventui olemattomiin. Kavereilla on myös sen mallisia autoja, joiden kyydissä istuminen ei enää onnistunut. Idea oli hieno, mutta minun kohdallani se ei toiminut ollenkaan. Takaisin Krunaan ja autokauppaan. Perheeseemme tuli Fiat Panda, joka kohensi tilannetta huomattavasti. Pääsimme puistoon kavereita tapaamaan sekä minä että tytöt.

    Väsymys, lihominen, kivut ja lisääntyvä ahdistus kurjistivat elämääni yhä enemmän. Jossain vaiheessa olin ystävääni Espanjassa yhteydessä ja hän houkutteli sinne. Ajatus jäi kytemään. Lopulta menin terveyskeskuslääkärille pyytämään apua. Sanoin hänelle, että en jaksaisi enää elää, mutta en voi itseäni lopettaakaan, sillä ajatuskin että jättäisin sen taakan lapsilleni oli mahdoton. Äidin itsemurha oli jättänyt elämän mittaisen varjon ja vaurioittanut sisäistä maailmaani peruuttamattomasti. Jotain oli kuitenkin tehtävä. Tuolloin elettiin syksyä 2017. Onnistuin saamaan erinomaisen lääkärin, joka aloitti tutkimusilla ja lähetteillä syömishäiriöklinikalle sekä terveyskylä.fi painonhallintataloon. Pääsin molempiin ja menin myös kaupungin tarjoamaan Terve elämä -ryhmään, joka sekin oli terveyskeskuksessa, sekä Aktiivix -liikuntaohjelmaan. Terve elämä oli erinomainen ryhmä, jota veti kaksi sairaanhoitajaa. Siellä keskusteltiin kaikenlaisista terveyshuolista. Aktiivix – ohjelmassa sain kaksi loistavaa valmentajaa ja hyvät ohjelmat rikkinäiselle keholle. Meillä helsinkiläisillä on vaikka mitä mahdollisuuksia kohentaa elämäämme – hoitovastuu on jokaisella ihan itse.

    Kesällä 2018 iski kovat vatsakivut ja jouduin menemään toiselle lääkärille omani ollessa lomalla. Nuori naislääkäri laittoi lähetteen tähystykseen ja kysyi olinko ajatellut lihavuusleikkausta. Olin todella järkyttynyt, kun tähystyksen tehnyt lääkäri sanoi minulla olevan kroonisen katarrin lisäksi laajentunut rasvamaksa ja alkava maksakirroosi. Syksyllä oli oma lääkärini palannut ja siinä vaiheessa oli selvinnyt myös vaikea astma, sekin johtui ylipainosta eikä paranisi enää koskaan. Maksa ja keuhkot paskana, hienoa. Syyllisyys iski tietysti kimppuun, olinhan itse nuo aiheuttanut. Vai olinko? Lääkärini sanoi, että en. 

    Jossain vaiheessa kerroin hänelle koirani herättävän minua öisin ja silloin sain lähetteen uniapneatutkimuksiin, samalla lähti lähete lihaavuudenhoitoyksikköön. Selvisi, että koira herätteli minua hengittämään, sillä hengityskatkokset olivat jo niin pitkiä. Lisäksi olin vuorokaudessa enää hereillä 4-6 tuntia. Keuhkolääkäri sanoi, että olen kärsinyt uniapnean aiheuttamasta hapettomuudesta varmuudella yli kymmenen vuotta. Olin siis ajanut elämäni junan sivuraiteelle ja sieltä katselin kuinka muu maailma ajoi ohi. Uniapnea oli varastanut elämäni. Sain a-paplaitteen 20.2.2019 ja elämäni oli palannut takaisin raiteilleen 21.2.2019 ensimmäisen happirikkaan yön jälkeen. 

    Tämän jälkeen asiat etenivät nopeasti ja huhtikuun lopussa olin jo Laakson sisätautien poliklinikalla endokrinologin vastaanotolla. Hän tuli siihen tulokseen, että minulla oli riittävästi tietoa ravitsemuksesta, kokemusta suurista pudotuksista sekä syömishäiriöklinikalta psykiatrin puoltava lausunto, että voisin edetä prosessissa nopeasti. Lisäksi minulla olisi hyvät mahdollisuudet toipua, sillä olin ymmärtänyt syömisen addiktioksi. Haluaisinko päästä pöydälle jo ennen heinäkuuta? Halusin! Toukokuussa vielä kirurgin ja anestesialääkärin konsultaatio sekä ryhmätreenit muiden leikattavien kanssa, jolloin harjoittelimme pienen annoksen syömistä riittävän hitaasti. Lääkärin saatesanoilla “me annamme sinulle 60-vuotislahjaksi työkalun uuteen elämään”, sain ajan vatsalaukun ohitusleikkaukseen 6.6.2019.