Olin siis löytänyt ohjelman, jonka avulla saatoin toipua. Varsin nopeasti olin aktiivitoimijana kansainvälisessä yhteisössä. Sain ohjausta kokeneelta San Diegolaiselta naiselta, jolle soitin puoli vuotta joka päivä määrättyyn kellonaikaan. Tein online-yhteisössä palvelutehtäviä ja olin onnellinen etten ollut yksin. Minulla oli mahdollisuus toipua vakavasta tunne-elämän sairaudesta, pakonomaisesta ylensyönnistä.
Elämää alkoi hankaloittaa enenevässä määrin terveyshuolet. Viidenkympin jälkeen vaihdevuodet aikaansaivat uudenlaisia masennusoireita, jotka hoidin liikunnalla ja erityisesti vesiliikunnalla. Sekä lääkkeistä parhaimmalla – saunalla. Heräsin usein aamuisin itkuun ja kauhun tunteisiin ilman minkäänlaista syytä. Toki olin saattanut nähdä painajaisia, joita en muistanut. Monesti vielä altaassa itkin pitkään ennen mielen tasaantumista.
Sitten pahenivat syömisestä johtuvat ongelmat, sillä korkki oli myös auennut jo 2008. Syöminen ja juominen ajoivat minut lääkäriin ja pääsin ensimmäisen kerran syömishäiriöklinikalle potilaaksi. Jälleen erinomainen ryhmäterapia ja aivan upeaa ravitsemusterapiaa. Tuolloin aloin myös itse opiskella ravitsemukseen liittyviä asioita. Minä kun en näihin guruihin usko siinäkään asiassa, joten oli hetkeksi uppouduttava tieteellisen tutkimuksen läpikäymiseen. Toki tietoa oli kertynyt neljällä Painonvartijat-pudotuksella. Tässä vaiheessa jätin kertomatta juomisen todellisen laidan.
Kivut lisääntyivät ja pahoinpideltyäni jo ennestään nivelrikkoisen luustoni juoksemalla, jouduin taas turvautumaan lääkärin apuun. Sain lähetteen fysiatrian poliklinikalle, joka selvitti vuonna 2014 kokonaisvaltaisen tilanteeni. Minulla on laajoja hermojuurikipuja kaularangasta alaspäin. Selkärangassa pari nikamaa ovat lähteneet omille teilleen ja lannerangassa on ikävä ahtauma, joka aiheuttaa kovaa kipua alaraajoihin sekä ne aiemmasta leikkauksesta jääneet hermojuurikivut. Polvet olivat romuna, samoin sääriluu ja reisiluu. Käsissä on rannekanavan ahtaumat, hermovauriot ja koko kropassa etenee nivelrikko. Lähetteet käden hermoja korjaavaan leikkaukseen ja toimintaterapeutille, joka teki käsiini lastat ja tilasi ensimmäiset painesormikkaat, että pystyn käyttämään käsiäni. Lisäksi sain apuvälineitä heikkenevään liikkumiseeni. Kipulääkitys laajennettiin vahvempiin, joita en vielä halunnut käyttää, sillä niillä on ikäviä sivuvaikutuksia. Tilani siis heikkeni syömisen kiihtyessä ja sitä surkeutta sitten turrutin viinillä. Viinin juominen on muutenkin niin hienoa ja sivistynyttä. Paitsi, että minä join tajun kankaalle useita kertoja viikossa. Todennäköisesti lievitin myös kipujani alkoholilla sekä pohjatonta yksinäisyyden tunnetta.
Olin tuolloin vielä mukana koiranäyttelyissä kehäsihteerinä, mutta se alkoi käydä jo tukalaksi, sillä päivät olivat raskaita ja seisominen tuskallista. Kotiin oli ajettava lujaa, että ehti lauantaina Alkoon tai edes Alepaan. Onneksi juomaa sai matkalla myös bensiksiltä.
Alkuvuodesta 2012 menetin äkillisesti toisen salukeistani. Silloin aktivoitui lapsuuteni traumaattinen kokemus ensimmäisen koirani menetyksestä. Halusin samanlaisen, kuin silloin menettämäni pentu oli. Koska kyseessä on harvinaisempi rotu, sloughi, oli minun aloitettava etsintä pyytämällä apua eurooppalaisilta koiraihmisiltä. Olen aina ollut hyvä verkostoitumaan ja nyt niistä vuosikymmenien aikana syntyneistä suhteista oli hyötyä. Perjantaina laitoin verkot veteen ja sunnuntaina olin löytänyt Aishan. Toukokuun alussa lensin hakemaan sitä Ranskasta. Lensin Lyoniin, jossa perheen isäntä oli minua vastassa. Maaseudulla olin nähtävyys, jota isännät tulivat ihmettelemään oikein porukalla. Heidän piti nähdä nainen, joka tuli Suomesta asti hakemaan koiraa. Todennäköisesti kanan tai kukon hakeminen olisi ollut luonnollista, mutta koira, eikö sellaista nyt lähempää saanut. Elämä oli hetken hyvin aktiivista, sillä uuden pennun kanssa oli tehtävä paljon asioita. Minulla oli ja on edelleen ystävä, joka on tietämättään kannatellut minua niin mustien vesien yli, että olisin niihin saattanut hukkua ilman häntä. Kuva on meidän retkiltämme.
Näyttelymatkailu oli parasta. Pari pitkää matkaa, ensin Geneveen ja sitten Milanoon, olivat virkistäviä. Pienempiä matkoja Baltian alueelle tuli myös tehtyä muutama. Kotimaassa en enää syttynyt lajille. Kävimme ainoastaan välttämättömät näyttelyt, sillä olin luvannut kasvattajalle hankkia valionarvot, mikäli koira olisi riittävän hyvä rotumääritelmän edustaja.
Jatkoin myös yliopistokursseja. Olin jo aikaisemmin suorittanut sosiaalipsykologiaa ja luontevasti jatkoinkin niitä opintoja. Koska olen isäni tytär, tunsin vetoa oikeustieteisiin. Kurssitarjontaa oli paljon, joten aloitin nekin opinnot. Silloin oli vielä luentoja, opintopiirejä ja seminaareja, jotka hetkeksi toivat selkeyttä ja helpotusta arkeen. Yliopisto tarjosi mielen tarvitsemaa liikuntaa. Kaiken aikaa kuitenkin tajusin, että olin rajussa alamäessä kohti hautaa. Vanhempieni kohtalo olisi myös minulla edessä.
Sumuisuus lisääntyi mielessä samoin syöminen. Alkoholia meni päivittäin, sammutin sillä raskaan mielen, tunteet ja tajunnan. En juuri juonut kodin ulkopuolella ja hoitelin päivittäiset rutiinit kellon tarkasti. Heinäkuussa eräänä keskiviikkona vuonna 2015 päätin, että nyt meni korkki kiinni, olinhan sen aikaisemminkin sulkenut. Kello 15.45 huomasin käveleväni kohti Alkoa. Jalkani veivät vaikka pää sanoi ei. Hain annokseni ja join ne. Seuraavana päivänä pyysin apua. Oli valtava helpotus todeta, että olen alkoholisti ja olen ollut sitä kaiken elämääni ensimmäisestä huikasta lähtien. Kun olin tuon ensimmäisen askeleen ottanut oli minullakin mahdollisuus toipumiseen, tosin hyvin pienin askelin ja paljon oli vielä tuskaa edessä.
Sari Kuoppala 