riippuvuudet – Sari Kuoppala

Elämän nälkä

Tää niitä aamuja on kun en tiedä

Kannattaako nousta vai jäädä

Vetää peitto yli pään

Ja hautautua alle kivisen kuoren

Aamuyössä sydän yksin lyö

Eikä pääse läpi surujen vuoren

Pelko pimeyttä pitkin liikkuu

Tuntuu niinkuin päivää ei tulisikaan

Ja silloin kun henkäys aamutuulen

Jokin täyttää tämän pienen huoneen

Se mut viimeinkin herättää

Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä ei voimiaan säästä

Minut pystyyn kiskaisee

Elämän nälkä istuu olkapäällä käskee lähde jo täältä

Mua eteenpäin rohkaisee

Elämän nälkä

Eteenpäin rohkaisee

Verhot sivuun liukuu ja katson

Kuinka valo pois työntää varjon

Joka sieluni yöhön kietoi

Vaikka irti siitä päästä tahdoin

Kun olin maahan lyöty eikä kukaan

Voinut yli syvän virran mua kantaa

Elämä välissä taivaan ja maan

Elämä syksyyni valonsa tuo

Ja silloin kun henkäys aamutuulen

Se täyttää tämän pienen huoneen

Se mut viimeinkin herättää

Elämän nälkä …

Olin jo luovuttaa koko bloggauksen turhana, mutta sitten kuoli Pave Maijanen. Viikonloppuna menehtynyt muusikko, joka on vaikuttanut minun nuoruudestani lähtien, sai lähteä inhottavan sairauden, ALSin, tappamana. Siitä ei parannuta vaikka tekisi mitä. Minä olen saanut valita sairauden ja toipumisen välillä, se on valtavan suuri lahja. Kun tänä aamuna varhain poljin jälleen salilla kuntopyörää, tuli Radio Nostalgialta tämä Maijasen biisi, ja se antoi uutta voimaa ja inspiraatiota tähän minun kirjoitteluuni. Juuri tuo elämän nälkä nyki minut kuoleman porteilta takaisin elämään. Se sama nälkä kiskoo myös aamuisin ylös salille.

https://www.youtube.com/watch?v=uttYnh8hBQk

Vuoden vaihtuessa on taas lehdet täynnä erilaisia laihdutus-, kuntoilu- ja muita elämäntapamuutoskuureja. Olen niitä itsekin vuosikymmenien aikana lueskellut, mutta koskaan en ole vaivautunut niitä koittamaan. Menin aina Painonvartijoihin ja onnistuin hetkellisesti erittäin hyvin. Tiedän tarkkaan virheeni ja kuurien mahdottomuuden. Siitä kerron nyt aivan ensimmäiseksi.

Miksi kuurit epäonnistuvat ja vievät vielä suurempaan ahdinkoon?

Lyhyt vastaus on se, että ne ovat kuureja, jotka loppuvat. Mikäli haluaa muutosta on tehtävä pysyviä muutoksia. Kuurin loputtua asiat palaavat ennalleen, painon kohdalla pudotetut kilot tulevat takaisin ja kuurien seurauksena tulee muutama kilo vielä plussaa. Tipattoman tammikuun jälkeen toisilla riistäytyy juominen lapasesta. Tämä on kylmä totuus, jonka voitte tarkistaa keneltä tahansa lääkäriltä, ravitsemusterapeutilta, päihdealan- tai muulta ammattilaiselta. Sellainen henkilö, jolla on muutama kilo ylimääräistä joulun tai kesän jäljiltä, mutta on muuten lähellä normaalipainoa, ja omaa normaalin suhteen ruokaan, ei ole mitään ongelmia. Hän voi pitää kuurin, mutta todennäköisesti kilot karisisivat joka tapauksessa, kun normaali arki alkaa taas rullata. Mutta kaikki ne, joilla on vähänkin ongelmia ovat varmasti huomanneet, että vuosien mittaan ongelma etenee ja kasvaa. Mikä sitten neuvoksi? Kuinka voi itseään auttaa?

Ensin on oltava halu muutokseen. Todellinen halu! Se, että haluaa painon putoavan, mutta syömisen jatkuvan ennallaan, ei ole oikeanlaista halua. Monet alkoholistit haluavat päästä alkoholin aiheuttamista terveys- ja muista ongelmista lasi kädessä. Tai ihan vaan ottaa joskus vähän, yhden lasillisen. Alkoholin kohdalla yksikään ryyppy ei ole mahdollista ongelmajuojalle, mutta ruoan kohdalla voi herkkujakin syödä, kunhan on ensin puuttunut oikealla tavalla ongelmaan. Mikä on oikea tapa?

Rehellisyys on ehdoton edellytys yhtään mihinkään toipumiseen yhtään minkään asian kohdalla. Rehellisyyden löytymiseenkin tarvitaan halua ja toisinaan työtäkin. Moni meistä pakoilee asioita erilaisten vedätysten takana. Juoppo ilmoittaa olevansa juoppo ja saa näin oikeutuksen jatkaa juomistaan. Joku ilmoittaa olevansa laiska ja saa näin oikeutuksen jäädä sohvan pohjalle. Joku selittää viimeiseen hengenvetoon, että vika on geeneissä, ei voi tehdä mitään. Sitten on valtava joukko ihmisiä, jotka syyttävät kaikesta mahdollisesta kohtaloaan, perhettään, kipujaan, ystäviä tai niiden puuttumista, köyhyyttään tai yhteiskuntaa kokonaisuudessaan. Tahdonvoiman puuttumista siunailee lähes kaikki, mutta sillä ei tee lopulta tee yhtään mitään, päinvastoin se saattaa aiheuttaa suunnatonta vahinkoa ja laukaista pahojakin syömishäiriöitä. Sitten ovat nämä klassikot: #josolisniintainäinniinsitten tai #mutkusitätaitätä tai #sitkuasiatonniintainäin”. Siinä ne vuodet sitten kuluvat kenellä mitenkin, mutta kilojen lisääntyessä.

Lehdet myyvät hyvin, mutta apua saa todella harva. Tuon uusimman ET-lehden mukana tuli 60+ kuntoon erikoisnumero, joka ei ole ollenkaan huonoimmasta päästä. Siellä hieman avataan myös tätä onnistumisen ongelmallisuutta, mutta koska näihin ongelmiin kuuluu niiden itsensä kieltäminen, moni ohittaa iloisesti kylmät tosiasiat. Mikäli saat käsiisi vuoden ensimmäisen ET:n ja tämän erikoisnumeron, niin suosittelen lukemaan ensimmäisenä sivulta 32 alkavan Pian tarinan. Kuusikymppinen Pia on tehnyt loistavaa työtä kokonaisvaltaisesti muuttaen elämäntapojaan syömisen ja liikunnan suhteen. Vuoden aikana hän on pudottanut 5 kg painoaan. Kuinka moni tyytyy tähän? Villi veikkaus, että haluat lukea niitä juttuja, joissa 5 kg lähtee viikossa. Juuri sen vuoksi tulet epäonnistumaan yhä uudestaan ja uudestaan.

Minä suosittelen kaikille ensin lääkärissä käyntiä. On hyvä tietää onko korkea verensokeri, alkava tai jo oleva diabetes tai metabolinen oireyhtymä kaikessa kukoistuksessaan.

https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00045

Lääkäriä ennen kannattaa pitää ruokapäiväkirjaa. Tämä on ikävä toimenpide, sillä se pakottaa rehellisyyteen. Itse tappelin vastaan, ja tappelen toisinaan vieläkin, kaikin mahdollisin tekosyin. Kun käsien hermovauriot estivät kirjoittamisen, ravitsemusterapeutti pilasi koko jutun vaatimalla valokuvat syömisistäni. Syömishäiriöklinikalla edellytettiin sitoutuminen toimenpiteisiin varsin suorasukaisesti sanomalla, että tuolla on ovi jos ei halua tehdä kuten ohjeet edellyttävät. Jonot ovat pitkät ja tulijoita on, on siis väärin kiukutella hoito-ohjeita vastaan. Eräällä henkilöllä oli ongelmia lounaan syömisen kanssa työpaikallaan. Oli sitä sun tätä syytä ja häiriötä muiden ihmisten toimesta, mikä esti lounaan syömisen. Viimein psykiatrian erikoislääkäri sanoi: “Otat evääsi ja menet WC-pöntölle istumaan ja syömään. Ovi lukkoon. Ei taatusti tule keskeytyksiä.” Viikon kuluttua henkilö kertoi tehneensä näin, ja siitä pitäen hänkin sai lounaan syötyä.

Tämä on yksi tärkeimmistä toimenpiteistä

Minä kirjoittelen nyt pienissä osissa tätä juttuani muutoksesta, sillä fakta on myös, ettei ihminen jaksa keskittyä liian pitkiin kirjoituksiin. Päätän tämän ensimmäisen osan tähän ja ne, jotka haluavat jotain tehdä itsensä hyväksi saavat pari kotitehtävää:

Pidä ruokapäiväkirjaa joko vihkoon tai kuvaa syömisesi.
Mieti mitä haluat muuttaa ja kirjoita se ylös.
Mikäli voit käyttää kynää hanki vihko ja/tai kalenteri.

Voimia!

Myrskyä päin

Olen seurannut syksyn säitä Euroopassa ja tiedän, että ainakin Italiassa on kovia sateita. Juuri tänään Sloveniassa alkoi talvirengaspakko. Riskillä ajan nyt kesärenkailla. Näitä mietin ajaessani Unkarista kohti Andaluciaa.

Kroatia! Olen saapunut sumuiseen maahan, jossa näkyvyys on nyt huono. Panda joutuu jyrkkien mäkien vuoksi koville. Onneksi ei sada. Saavun Rijekaan, ja sumun paikoin väistyessä, saan ihailla uskomattoman kauniita maisemia. Taivas on sininen, ja edessäni tyrskyää huikean kaunis tummansininen meri vaahtopäineen. Upea paikka.

Sloveniaa on nelisenkymmentä kilometriä ja sade alkaa yltyä. Onneksi on vielä lämpöasteita, ettei jää pääse yllättämään. Kun ylitän Italian rajan, vettä tulee jo kaatamalla. Liikennettä on vähän.

Autolla ajaessa nautin hiljaisuudesta ja omista ajatuksistani. Voisin nimetä ajattelun yhdeksi harrastuksistani. Rankkasateessa ajaessani tulee mieleeni agressiivisuus ja väkivalta, liekö aggressiivinen keli siihen syynä. Minun elämääni ne ovat kuuluneet aina. Aggressiivisuuteni ja väkivaltaisuuteni ovat muodostuneet persoonallisuudesta, perintötekijöistä, ympäristötekijöistä ja kulttuurista, jossa olen elänyt. Jotkin mielenterveyden häiriöt sekä erityisesti samanaikainen alkoholiriippuvuus lisäävät väkivaltaisuutta, näin varmasti on ollut minullakin. Monella väkivaltaisesti käyttäytyvällä on myös jokin persoonallisuushäiriö. Kaikenlainen stressi voi altistaa myös väkivaltaiselle käytökselle. Väkivalta on tällöin opittu toimintamalli stressitilanteessa, josta on vaikea päästä pois. Nämä kaikki koskevat minua tavalla tai toisella.

Aggressiivisuus on myös positiivinen voimavara, joka antaa pystyvyyden, voiman ja rohkeuden tunteen sekä auttaa puolustautumaan koettua vääryyttä vastaan. Sen voi kanavoida harrastuksiin, työelämässä eteenpäin pyrkimiseen sekä itsestä huolehtimiseen. Ongelmaksi aggressio muodostuu, jos tunteet purkautuvat hallitsemattomasti väkivaltana. Aggressio voi myös kanavoitua itsetuhoisuutena ja johtaa itsemurhaan.

Aggression perustunteita ovat esimerkiksi suuttumus, viha, kauhu, kateus, raivo ja mustasukkaisuus. Aggressio voidaan jaotella kolmeen pääluokkaan: passiivis-aggressiivisuus, tuhoava aggressiivisuus (esim. toistuvat raivokohtaukset) ja rakentava aggressiivisuus.

Passiivis-aggressiivisesti käyttäytyvä henkilö ei osaa tai halua ilmaista tunteitaan suoraan. Hän mököttää, pitää mykkäkoulua, piikittelee verbaalisesti tai syyllistää muita omasta kurjuudestaan. Hän saattaa myös manipuloida lempeästi ja hyvää tarkoittaen läheisiään tai muita ihmisiä esim. työyhteisössä tai harrastuksissa. Tällainen henkilö aiheuttaa pahaa oloa ja huokuu negatiivista energiaa ympäristöönsä, minkä ympärillä olevat ihmiset aistivat, ja joihin se vaikuttaa eri tavoin. Passiivis-aggressiivinen käytös voi olla tehokas vallankäytön väline ihmissuhteissa.

Tuhoisa aggressio liitetään väkivallan eri muotoihin, joista yleisimpiä ovat fyysinen, henkinen, verbaalinen, seksuaalinen ja materiaalinen väkivalta. Jos tuhoava aggressio kohdistuu voimakkaasti läheisiin, puhutaan lähisuhde- ja perheväkivallasta. Sitä on esimerkiksi nykyiseen tai entiseen lähipiiriin kohdistuva hallitsematon raivostuminen, fyysinen satuttaminen, jatkuva kontrollointi, suutuspäissään esineiden rikkominen, uhkailu jne.

Väkivaltaisuuden yleisyydestä on vaikea saada tarkkaa tietoa, mutta tutkimusten mukaan joka viides parisuhteessa oleva suomalaisnainen on jossakin vaiheessa elämäänsä kokenut perheväkivaltaa, ja henkirikoksia Suomessa tehdään noin kaksinkertainen määrä EU-maiden keskiarvoon verrattuna. Ei sovi unohtaa, että myös miehet joutuvat parisuhteissa erimuotoisen väkivallan uhreiksi.

Väkivalta yleensä lisääntyy tai muuttuu raaemmaksi ajan kuluessa, jollei henkilö hanki itselleen apua. Muutoksen täytyy kuitenkin lähteä henkilöstä itsestään, väkivallan tekijän tulee itse haluta muutosta ja hakea apua.

Lapsuudessani oli monenlaista henkistä väkivaltaa hiljaisuuden, syyllistämisen ja mitätöimisen muodossa. Minun olisi kuulunut esikoisena olla poika, joten tätä virhettä pyrittiin korjaamaan ohjauksella miesten maailmaan. Tehdään siitä mies kaikesta huolimatta. Tulevaisuuttani suunniteltiin kysymättä minulta mitään, ja kaikki omat toiveeni tai mielipiteeni sivuutettiin armotta. Pettymykset, joita tuotin, ilmaistiin selkeästi joko jäätävällä hiljaisuudella tai sanallisella tuomitsemisella.

Fyysinen väkivalta alkoi pakkosyöttämisellä jo vauvana. Murrosiässä alkoi lyöminen ja potkiminen, jolloin jouduin pakenemaan joskus yöksi Hietsuun. Minusta tuli jo varhain taitava lukemaan ihmisiä, että osasin varautua tulevaan tilanteeseen, ja ennätin karkuun. Tämä on hyvin yleistä päihdekotien ja muiden epävakaiden kotien lapsilla.

Myöhemmin olen kiinnittynyt herkästi ihmisiin, joilla oli taipumus erilaiseen väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Se on ollut samanlaisuuden tunnistamista. Olen kokenut taloudellista väkivaltaa, seksuaalista väkivaltaa, verbaalista väkivaltaa ja sitten olen joutunut ihan rikoksen uhriksi ryöstöjen takia, uhkailua, kiristystä, pettämistä, haukkumista, syyllistämistä jne. Kaikkea en silloin edes ymmärtänyt väkivallaksi, koska se oli arkipäivää.

Kaikki tuo teki myös minusta väkivaltaisen. Käytän verbaalista väkivaltaa varsin herkästi. Siihen liittyy myös äänen korottaminen ja aggressiivinen ruumiinkieli. Saan ihmiset pelkäämään itseäni varsin helposti. Henkistä väkivaltaa käytän jäädyttämällä ilmapiirin todella hyytäväksi. Joskus voin myös ihmisjoukossa tehdä ihmisestä täydellisen nollan kohtelemalla häntä kuin ilmaa. Eri tavoin ilmenevä manipulointi on myös tyypillistä minulle. Sanan säilä on ollut kuitenkin kaikkein pahin väkivallan muoto, jota olen käyttänyt, mutta olen myös paiskonut tavaroita ja käyttänyt fyysistä väkivaltaa ainakin lapsiini, luunappeja ja tukkapöllyjä tuli jos katsoin sen tarpeelliseksi. Yksikin kerta on liikaa ja ehdottomasti väärin.

Toisaalta olen kanavoinut aggressiivisuuden myös selviytymiseen ja monissa asioissa onnistumiseen. Olen suojellut sen avulla itseäni, lapsiani ja koiriani. Perimässä saamani “aggressiivisuusgeeni” on tehnyt minusta rohkean, en koe juurikaan pelkoa ryhtyessäni erilaisiin asioihin. Olen sen avulla saanut myös kokea suuria onnistumisia ja se on nyt voimavarana tässä toipumisessa. Elämän pelkääminen onkin sitten toinen juttu, jota olen kokenut, ja josta kirjoittelen myöhemmin enemmän.

Oman aggressiivisuuden kanssa olen opetellut elämään ja hakemaan siihen apua, sillä pahiten se vaurioittaa minua itseäni. En anna raivon tai vihan aktivoitua, sillä silloin on peli yleensä menetetty. En myöskään jää kaunan tunteisiin suunnittelemaan kostoiskuja. Hoidan ainoastaan oman osani tässä elämässä, ja pysyn mahdollisuuksien mukaan erossa kaikista tilanteista ja ihmisistä, jotka vievät joko hapen kokonaan ilmatilasta tai heikentävät sen laatua. Kukaan muu kuin minä ei voi huolehtia minusta ja rajoistani. Olen varsin tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen ja siihen, että osaan rajata itseäni suhteessa muihin ihmisiin ja instituutioihin. Elämä on varsin mukavaa, kun on antanut muille ja itselleen anteeksi ja ottaa vastuun omista tekemisistään – ei muiden. Täydelliseksi ei koskaan tule ja huonoja päiviä tulee taatusti, mutta määrätyn tasapainon olen nyt saavuttanut. Päivä kerrallaan oikeilla toimenpiteillä hyvä tulee.

Puristan rattia Venetsian kohdalla, vettä tulee kuin aisaa. Juuri nyt on näillä seuduilla pahimmat tulvat 150 vuoteen. Kun viimeksi ajoin tällä tiellä, suunnilleen samassa kohdassa, Jerryn ja koirien kanssa matkalla Milanosta Sloveniaan, oli silloinkin voimakas ukonilma, ja vettä tuli kaatamalla. Pysyttelen siis keskikaistalla, vaikka ajonopeus edellyttäisi oikeaa laitaa. Sinne en mene, sillä näkyvyys on nolla. Yksi rekka räpsyttelee valojaan, mutta pääsee lopulta ohi, vaikka en väistä. Pääsen Garda-järven paikkeille ja ajan auton bensiksen oven viereen, hoidan Aishan ja olen unessa kun pää osuu tyynyyn, jonka asettelin ikkunaa vasten. Oli ollut hieno päivä kelistä huolimatta.

Kiinnostuneille linkkejä, joiden takaa löytyy vaikka mitä.

https://fi.wikipedia.org/wiki/V%C3%A4kivalta

Etusivu

https://www.miessakit.fi/toimintamuodot/lyomaton-linja/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Aggressio

Unkarin puskiin

Maanantaiaamu on minun valintani, kun lähden ajamaan kohti Keski-Eurooppaa, sillä jostain syystä silloin on menosuuntaan aina rauhallista. Näin on myös Ruotsissa jos ajaa Tukholmasta etelään päin. Vuosikymmenet näyttelymatkoja ajaneena ei 2000 kilometriä tuntunut mitenkään ihmeelliseltä. Lisäksi tuttu tie, Via Baltica, jatkui pitkälle Puolaan. Puuduttavan tasainen maisema sekä hyvässä kunnossa oleva tie tekivät ajamisesta tylsää. Baltian maat ovat tasaisia, mutta Puola se vasta tasainen onkin. Roikuin rekan perässä, joka lähti eri suuntaan Liettuan eteläosassa moikaten vilkuilla erkaantuessaan liittymässä. Rekkojen perässä roikkuminen on hyvä juttu siksikin, että vauhti pysyy rajoitusten mukaisena, ja jos edessä on hässäkkää, ne ilmoittavat asiasta vilkkujen avulla heti. Kun ajan noita pitkiä matkoja minulla on mielessä päätepiste, joten en pysähtele turhaan. Paulan selviytymispakkauksessa oli hapankorppuja, joita dippasin sulatejuustoon, jälkiruoaksi banaania sekä murukahvia. Kahvin takia matkassa on aina mukana vedenkeitin, inhoan laihaa kahvia.

Ensimmäisenä päivänä ajoin Suwalkiin Puolaan ja siellä rekkakuskien käyttämään hotelliin, joka oli kohtuuhintainen ja koiramyönteinen. Aishan huoltotoimien jälkeen kipulääke ja unten maille. Seuraavan kerran nukuinkin sängyssä perillä Lipotfassa.

Aamulla keitin vedet taas termariin, ruokin ja lenkitin Aishan ja sitten tielle rekan perään. Seuraavan yön olimme autossa, sillä hotellikylttejä ei näkynyt missään enkä malttanut etsiä googlella hotellia. Aamulla matkan jatkuessa totesin hotellin olevan parin kilometrin päässä. Kello 6.55 ylitimme Unkarin rajan ja muutaman tunnin kuluttua olimme perillä Lipotfassa.

Talo oli tuttu, mutta ympärille oli kasvanut viidakko. Siellä oli asunut lähinnä vuokraemännän parikymmentä koiraa, joten ympäristö oli saanut rehottaa. Totesin heti, että kivilattiat hohkasivat kylmää tavalla, joka muodostuisi ongelmaksi ellen ryhdy toimenpiteisiin. Hankin siis paksuja mattoja markkinoilta ja kaupoista, ne auttoivat hetkeksi.

Roolini oli enemmän vierailijan kuin vuokralaisen, ja niin jouduin heti turvautumaan ohjelman työkaluihin säilyttääkseni tyyneyden. Minulta nimittäin edellytettiin määrättyä aikataulua ja olisi edellytetty myös erinäisiä fyysisiä töitä, kuten valtavan alueen nurmikoiden ajamista. Tunne-elämän sairauteen sairastuneelle se merkitsi välittömästi omien sisäisten vaatimusten laukeamista ja kasvamista, itsesyytöksiä, huommuuden tunteita sekä kelpaamattomuuden tunnetta. Väkivaltaa kokeneena syyllistin itseni saman tien, se on tyypillinen tapa reagoida tämän kaltaisissa tilanteissa. Fyysisistä töistä osasin kieltäytyä, mutta meni useita päiviä, ennen kuin sain rohkeuden hankkia salikortin, uimahallikortin ja viimein startata aamuni omilla rutiineillani. Sain myös kommentteja turhasta valojen käytöstä, se on kuulemma meidän suomalaisten suuri synti, että valot palaa turhaan. Minä kuitenkin maksoin sähkölaskun, joten päätin sytytellä lamppuja, kun siltä tuntui. Myös kertalämmitteistä uunia lämmitin liikaa ja liian aikaisin vuodenaikaan nähden, sillä “täällä ei ole tapana”.

Omien rajojen vetäminen aiheutti ahdistavia tunteita, joita oli nyt käsiteltävä ilman addiktioita. Kun sitkeästi keskityin asiaan, rukoilin, meditoin ja olin yhteyksissä ihmisiin, joille sain asiaa purkaa, olo helpottui. Ymmärsin, että saamani vähättelevät ja ikävät kommentit aikaisesta heräämisestä jokapäiväiseen urheiluun sekä muista ikävistä tavoistani, kumpusivat toisen osapuolen haavoista. Miksi siis enempiä ahdistuisin toisen sairaan reaktioista, minun tehtäväni on huolehtia omasta osuudestani eikä keskittyä muihin. Kävin urheilemassa, luin kirjallisuutta ja katselin elokuvia ja sarjoja sekä kudoin sukkia. Kunto koheni nopeasti, ja mieli parani, kun jäimme kahden Aishan kanssa. Unkarissa aukesi hallit seitsemältä ja puitteet olivat upeat molemmissa paikoissa.

Aamupäivisin kävin kaupoissa ja kävelin kaupungilla Kaposvarissa. Vanha markkinakaupunki oli pieni, mutta viehättävä. Hintataso Unkarissa on Suomeen verrattuna alhainen, joten hyödynsin Fiatin merkkikorjaamon palveluja, ja maksoin neljäsosan ison huollon Suomen hinnasta. Palvelu kaikkialla oli erinomaista ja ihmiset ystävällisiä ja kohteliaita. Koska en osannut kieltä eikä sen oppiminen ollut, hankalan rakenteen vuoksi, helppoa, sain rauhan uutisista ja politiikasta. Olen laajasti kiinnostunut lähes kaikista asioista, joten kiihdyn herkästi erilaisista uutisista. En myöskään seurannut kotimaan uutisia. Päivä päivältä pään puhdistuessa, raittiin elämän myötä, sain nopeammin palautettua mielenrauhan, eikä tunteiden aiheuttamat reaktiot enää ottaneet valtaa.

Sitten Nina ja Timo tulivat ohikulkumatkalla käymään. He olivat olleet Romaniassa koiranäyttelyssä ja karavaanareita kun ovat, ajelleet Kroatiassa ja ties missä. Ninan kanssa ollaan oltu niin hyviä ystäviä jo vuosikymmeniä, että oli todella mukavaa saada heidät vieraiksi Unkarin puskiin.

Ongelmaksi muodostui talon kylmyyden, ja syksyn tuoman kosteuden lisäksi myös internet -yhteys, jonka saaminen ei meinannut onnistua. Viimein sain vuokraemännän ymmärtämään, etten voi jäädä maaseudulle, keskelle ei yhtään mitään, ilman yhteyksiä. Puhelinkin toimi ainoastaan ulkona. Lopulta sain yhteydet ja vuokraemäntäkin lähti koirineen Saksaan talveksi. Saisin olla puoli vuotta kahden Aishan kanssa.

Aishan mielestä maalla oleminen ei ollut kovin mukavaa, sillä se on kaupunkikoira. Se ei osannut, eikä halunnut, liikkua kauas minusta, ei edes kavereiden vielä ollessa paikalla. Kun koiralauma oli mennyt menojaan, kylän kissat saapuivat meidän tontille, ja niitä jahdatessa meni toisinaan aika paremmin. Koska itse en voinut epätasaisella alustalla juurikaan liikkua, vietimme aikaa peittojen alla alati kylmenevässä talossa, joka oli nyt myös, kosteuden lisäksi, osittain likomärkä.

Aloin jälleen epäillä ja syyttää itseäni. Ajattelin olevani kiittämätön ja kuvittelevani kylmyyden. Onneksi naapurini kävivät toteamassa, että talo oli jääkaappi ja likomärkä. Olin tutustunut myös ihmisiin toiselta kylältä, joille ilmoitin viestillä aamuisin olevani hengissä. Heistä eräs oli sanonut jo heti alussa, että viidakko on leikattava, jotta aurinko pääsee paistamaan. Harvennus oli aivan riittämätöntä, mutta minkäs teit – valitin turhaan. Sain taas ohjelman toimenpiteillä mielen rauhoittumaan, ja päätin lähteä etelämmäksi kunhan löytäisin asunnon jostain. Ajattelin Turkkia, joka ei ollut kovin kaukana. Päivä kerrallaan tiesin selviäväni ja mieli pysyi haasteista huolimatta hyvänä. Poikia oli välillä kova ikävä maantieteellisen eron vuoksi.

Tarja Espanjasta oli tarjonnut kaupunkitaloa jo aiemmin, mutta silloin oli vuokra aivan liikaa. Sitten eräänä keskiviikkona tuli Tarjalta viesti, että ovat miehensä kanssa tinkineet vuokraa alas – kiinnostiko? Vastasin heti, että jep, lähden tulemaan. Olin ehtinyt ostaa kalusteita, mattoja ja pesukoneenkin, sillä talossa ollut laite ei lopulta toiminut. Ihanat naapurini ostivat pesukoneen, ja kaiken muun lahjoitin heille ja heidän kauttaan vähäosaisille. Suuret vaatteeni ajoimme naisten turvakotiin Kaposvariin torstaina ja pikavauhtia muu omaisuus jälleen Pandaan. Perjantaiaamuna kello 6 aamusumussa hyvästelin naapurini, luin matkarukouksen ja käänsin Pandan keulan kohti Espanjaa. Andalusia, täältä tullaan.

Moi, mä olen kirurgi X ja leikkaan sut tänään, tuu perässä

Näillä sanoilla haki parikymppiseltä näyttävä kundi minut heräämöstä, jossa istuin sänkyni vieressä odottamassa. Häntä ennen kävi yhtä nuorelta näyttävä anestesialääkäri, joka vaivatta heitti neulan ilman kipua käppyräiseen suoneeni. Sen suonen kanssa yleensä ovat taistelleet siihen malliin, että sattuu ja tuloksena on valtava mustelma. Kirurgin perässä astelin kohti leikkuria ihmetellen, missä kohdassa muutos oli tapahtunut. Nimittäin muutos arroganteista jumalaa ylempänä olevista yli-ihmiskirurgeista rentoon tyyppiin, jonka arvolle sopi sängyn kuljettelu. Sain jäädä hetkeksi odottelemaan käytävälle, sillä siivous edellisen jäljiltä oli kesken. Kun sama kundi huikkasi ovelta, että nyt saa tulla, totesin koko porukan olevan nuoria ja tiimihenki jotain todella hienoa. Anestesialääkärin rauhoitellessa “kaikki vähän pelkää” en kehdannut sanoa, ettei minua pelottanut nyt lainkaan. Jos tämä bändi ei onnistu hommassaan, sitten ei onnistu kukaan.

Aamulla neljän maissa palailin todellisuuteen. Olin jo ennakkoon varoitellut, että pysyn unessa normaalia pidempään, mutta silti hoitaja oli helpottunut, kun viimein heräsin. Naapurin kanssa lähdimme kävelemään käytäviä, sillä ehdottomasti oli noustava liikkumaan. Kipulääkettä tuli lisää ja putosin takaisin uneen. Kun heräsin uudelleen piti aloittaa nesteiden juominen, sillä kotiin ei ollut pääsyä ennen kuin puolitoista litraa nesteitä oli mennyt alas. Ilmeisesti kivut heti leikkauksen jälkeen kuuluivat asiaan, koska kipulääkkeitä ja nesteitä tuli tasaisin välein pöydälle. Nauratti kun naapuri hihkaisi liemitarjottimen tullessa: “ruoka tuli”. Hän varmasti tarkoitti lihalientä ja piimää. Sellainen menu hetken aikaa. Olo oli fantastinen.

Sain nesteet nieltyä määräaikaan mennessä ja poika haki minut kotiin illansuussa. Seuraavana päivänä istutin siemeniä ja taimia pihalle istutuslaatikkoon. Vettä en saanut kantaa, joten pienissä erissä sain kastelut hoidettua. Haluan aina noudattaa annettuja ohjeita, varmistaakseni mahdollisimman hyvän ja pikaisen toipumisen, niin tein nytkin. Nopeasti olin kunnossa, vaikka itsestään sulavat tikit eivät ihan sulaneet ja loput sai sairaanhoitajaystäväni kaivaa pois. Ruokailu sujui alun keitoista kolmen viikon jälkeen normaaliin ruokaan. Kertaakaan en ajatellut mistä joutuisin luopumaan, sillä syöminen oli tullut tiensä päähän. Miksi ihmeessä kaipaisin ruokaa kun kerran olin halunnut päästä pakkomielteestä eroon. On tehtävä itselle selväksi, haluaako oikeasti syömisestä eroon vai haluaako edelleen mättää ruokaa, kunhan kilot lähtee jollain vippaskonstilla. Voin sanoa, että hetkeksi saattaa lähteä, mutta takaisin tulevat, jos ei halua raitistumiseen ole. Muutenkin varoitan kaikkia niitä ihmisiä, jotka harkitsevat lihaavuuden hoitamista leikkauksella! Jos ei sairauden syytä hoida eli syytä miksi syö, ei leikkaus auta vähääkään. On selvitettävä todellinen halu muutokseen elämäntavoissa. Jos ei halua ole, ei kannata edes ajatella leikkausta.

Kun pää puhdistui raittiuden ja kohtuuden (koskee ruokaa) myötä, oli aika ajatella elämää yleensä. Kaikki ne asiat ja tunteet, joihin olin aikaisemmin syönyt ja juonut, oli kohdattava nyt selvin päin. Totesin, että mieli ei päässyt väärältä raiteelta mukaan, vaan edelleen olin vihainen, katkera ja kerta kaikkiaan kyllästynyt itseeni ja ympäröivään arkeeni. Raivosin huonosta huoltofirmasta taukoamatta, kunnes saimme erinomaisen huoltomiehen. Hän jaksoi valituksiani kuunnella ja silloin ymmärsin tuon negatiivisuuden hirttäneen kiinni vuosien mittaan. Huonot tavat istuvat tiukassa, mutta ymmärsin muutoksen olevan mahdollinen, jos olisin valmis tekemään sen eteen töitä – minä olin. Helpotusta toi ohjelma jossain määrin, mutta silti sisäinen maailma kaipasi nyt enemmän. Mikä neuvoksi.

Olen aiemmin kokenut erilaisia irtiottoja, ja niiden vaikutus minuun oli ollut positiivinen. Kaikille irtiotot eivät sovi. Missään nimessä pakeneminen asioita, jotka pitää selvittää, ei onnistu – ongelmat kasvavat pakenemalla. Minulla ei sellaisia ollut, sillä olin jo niin kauan elänyt yksin ja todella vanhat asiat käsitellyt. Minä päätin lähteä. Espanjasta en ollut löytänyt sopivaa kotia, joten laitoin saksalaiselle ystävälleni viestin hänen Unkarissa olevasta talostaan. Hän oli joskus puhunut siitä, että voisin mennä sinne pidemmäksi aikaa. Sovimme vuokrasta sekä päivämäärästä milloin tulisin. Tapani mukaan ostin heti laivaliput ja tilasin koiralle eläinlääkärin tarvittavia rokotuksia varten. Sitten toimeen eli konmarittamaan tavaroitani. Suurimman osan ajoin kierrätyskeskukseen ja onnistuin laittamaan ne “saa ottaa” -konttiin. Halusin antaa niitä niille ihmisille, joilla ei ehkä ole rahaa maksaa edes pientä summaa. Lopulta toimijat huomauttivat, että tavara on vietävä heille ja he päättävät mikä annetaan ilmaiseksi. Joitakin astioita myin ja erityisen iloinen olen siitä, että osa mamman arabioista sai uuden elämän Hangossa vanhassa pitsihuvilassa. Niin hupeni tavara, kunnes jäljellä oli kuusi pahvilaatikkoa muistoja, ompelukone, valokuvalaatikko ja auton nastarenkaat. Muu omaisuus oli Pandassa. Tavarani sain ystävieni varastoon Mariankadulle.

Edellisenä päivänä ennen lähtöä oli vielä yksi tuottamani pentunäyttely, jolloin hyvästelin ihmisiä, jotka ovat vuosikymmenien aikana tulleet tärkeiksi. Sain Paulalta selviytymispakkauksen matkaani, ja jollain ihmeen konstilla se mahtui vielä kyytiin. Koko kesän olin tavara kerrallaan pakannut pientä Pandaani, sillä kaikki oli yksitellen laitettava paikalleen, muuten ei mahtuisi mitään. Takapenkki oli kokonaan Aishalle, joka joutuisi olemaan turvavaljaissa päivät.

Oli maanantaiaamu elokuun lopulla, kun jätin asunnon avaimet tiskipöydälle, painoin oven kiinni ja ajoin portista ulos. Ensin vielä Tervasaareen hetkeksi, että Aisha sai ulkoiltua ennen matkaa. Pohjoisrantaa ja Espaa Kaivarin kautta Länsisatamaan. Näkemiin stadi, nähdään jos Luoja suo.