Uuden vuosikymmenen alku on edelleen sumuinen. Vaikka muistojen pyyhkiytyminen onkin mielen suojakeino on silti raskasta menettää myös hyvät muistot.
Varmaa on, että muutin lapsineni ja koirineni Orimattilaan kasaamaan itseni. Minua auttoi silloin ystävä, jonka kanssa harrastimme koirajuttuja, ja joka on myös alan ammattilainen näihin terveyteen liittyvien ongelmien kanssa. Hän tuki minua muuttoasiassa ja muutenkin. Voin edelleen pyytää häneltä neuvoja, kun tarvitsen rehellisen mielipiteen ja apua.
Orimattilassa oli hyvät puolensa ja sitten ne ei niin hyvät puolet. Hyviin lukeutui rauhoittuminen ja uusi avioliitto, jossa puoliso sitoutui pitämään huolta perheestä ja tukemaan lapsia heidän kasvussaan. Lisäksi hän oli itse koirankasvattaja, joten kaikki sujui helposti. Hän oli pitkiä aikoja ulkomailla töissä, minä olin yksin lasten kanssa. Jonkin aikaa hyvä ystäväni asui lähellä ja hänen kanssaan olimme paljon yhdessä. Hän oli kiinteä osa perhettämme ja hyvä ystävä vaikeina aikoina.
Sain koko 90-luvun istua huikean ammattitaitoisen terapeutin tuolissa ja purkaa elämääni. Aluksi, lasten lähdettyä kouluun, lukittauduin taloon ahdistuneena ja peloissani, mutta vähitellen pelot vaimenivat. Huonoihin puoliin kuului se, että Orimattila oli muukalaisvihamielinen paikka, eikä siellä ollut helppo hengittää kenenkään muualta tulleen. Vähitellen ahdistus alkoi kasvaa. Ikäviä oloja saatoin edelleen syödä pois ja sitten myös juoda. Viiniä alkoi mennä suuria määriä.
Koiramaailmassa asiat menivät sielläkin hyvin ja huonosti. Huonosti aluksi siten, etten alistunut gurujen käskyvaltaan eräiden rotujen piirissä, joten alkoi harrastukseen kuuluva ajojahti. Viranomaisilmoituksia, pahansuopia juoruja ym. alkoi tulla systemaattisesti. Vähitellen ne laantuivat, sillä mieheni tuli Suomeen ja laittoi porukat ojennukseen. Koska olin ollut jo niin kauan harrastuksessa en osannut jäädä kantamaan kaunaa, sillä sen kaltainen toiminta on niissä ympyröissä hyvin tavallista.
oznorCOBR
Yhteistyö muiden rotujen ihmisten ja eri yhdistysten kanssa sujui erinomaisesti ja sain vapaasti toteuttaa itseäni. Näyttelyiden järjestäminen osoittautui minun hommakseni ja niitä kertyikin useita joka vuodelle. Aloin myös jossain vaiheessa aktiivisesti toimia kehäsihteerinä. Päivät täyttyivät mukavasti hoitaessa koiria, kuskatessa lapsia sekä järjestäessä tapahtumia.
Kiihtyminen kuuluu kuitenkin koiraharrastukseen, ja tuohon aikaan se lisääntyi eikä ollut ollenkaan terveellistä. Ruokaa ja juomaa kului kiihtymyksen taltuttamiseen. Vuonna 1996 menin jälleen Painonvartijoihin. Tuolloin lähti 36 kg ihanasti kuivan valkkarin avustaessa prosessia. Jälleen kerran omavoimainen minä katsoi hoitavansa ihan itse asiansa, joten tasapainoilu ja ainaisjäsenyys sai jäädä.
Muutimme taajaman ulkopuolelta keskustaan ja minä menin iltalukioon suorittamaan koulun loppuun. Se oli ihanaa aikaa. Suoritin ensin lyhyen matematiikan, sillä tiesin ettei olisi toivoa saada päästötodistusta ilman sitä. Valtavalla työmäärällä sain ensimmäisen vuoden sisällä sen suoritettua, ja sitten keskityin varsinaiseen intohimooni, historiaan.
Ilmeni ettei kurssit riitä ja oli valittava uskonnon ja kemian välillä. Kemiasta en ymmärrä mitään, joten valinta oli helppo. Ensimmäisellä tunnilla, opettajan esitellessä oppiainettaan, tiesin, että uskonto ja teologia on minun juttuni. Maantieto oli kolmas aine, johon hurahdin, ja sen avulla sainkin reaalista eximian. Ylioppilaslahjaksi sain uskonnonopettajaltani Novumin eli kreikankielisen uuden testamentin sekä siunauksen matkalle teologiaa opiskelemaan. Minua ei oltu koskaan kannustettu mihinkään sellaisella innostuksella, kuin kaikki opettajani kannustivat minua neljäkymmentävuotiaana aikuislukiossa. Kirjoitin ylioppilaaksi 1999.
Orimattilan vuosina jouduin kahteen kertaan kirurgin käsittelyyn. Selkä leikattiin lopulta kiireellisenä vuonna 1998. Lapsesta saakka kärsimäni kivut olivat hetken pois pyyhityt. Elämä oli siltä osin hyvin, mutta muita ongelmia ilmaantui ja silloin laitoin korkin kokonaan kiinni. Lopetin myös tupakoinnin, sillä keuhkot alkoivat oireilemaan ikävällä tavalla.
Ahdistuksiini aloin ottaa Jumalan hoitoa kirkonpenkissä sunnuntaiaamuisin. Se kantoi kaiken suunnattoman vaikean yli. Minulla oli myös raastava ikävä esikoistani, joka oli siirtynyt opiskelemaan Helsinkiin. Mies ajoi Espooseen töihin, joten aloimme suunnitella muuttoa takaisin Suur-Helsingin alueelle. Lähtö oli helpotus, sillä en koskaan kotiutunut Orimattilaan, se oli ikävä paikka.
Tämä on minun toipumistarinani ja kokemukseni – ei kenenkään muun. En kirjoita elämäkertaa, mutta koska kyseessä on kokonaisvaltainen toipuminen on oleellista, että taustoitan tarinani mahdollisimman alusta ennen kun hyppään ruoka- ja jumppaohjeisiin. En missään tapauksessa halua, että kenellekkään syntyy mielikuvaa kaunaisesta, katkerasta tilittäjästä. Kirjoitan muisteluitani oikein onnellisena ihmisenä.
Ensimmäisessä jaksossa esittelin elämäni lähtökohtia ja tässä toisessa osassa haen muistojen häivähdyksiä lapsuudesta 1960-luvulla. Minulle on käynyt niin, että psyyke on suojellut traumaattisilta kokemuksilta kumittamalla muistojani aikalailla – hyviä ja huonoja. Lapsuudesta ei ole juuri mitään tallella, mutta jotain kuitenkin. Muistojen häivähdykset näyttäytyvät usein fyysisinä tuntemuksina sekä tunteina.
Kun olen surullinen menen omaan onnen maisemaani. Uskon, että jokaisella ihmisellä on ainakin yksi maisema mielessä, joka tuo rauhaa ja onnea. Minulla se on talvinen tyhjä sunnuntai-aamu Runeberinkadulla. Kävelen mäkeä ylös kohti Kauppakorkeakoulua ja Runskin kenttää, jossa ennen oli luistinrata. Lumi pöllyää tuulessa samoin kuin villin lännen leffoissa ne pyörivät pensaat. Olen yksin. Jo äitini kohdussa minuun muodostui yksinäisyyden ydin, mutta kesti lähes kuusikymmentä vuotta ymmärtää sen olemus. Tuo luminen maisema on tuonut aina onnen tunteen.
Olin kahden tai kolmen vanha, kun faija auskultoi varatuomariksi Lapissa. Asuimme vuoden Sallassa tai Kemijärvellä, en muista kummassa. Sieltä on muistoja muutama. Ensimmäisessä olen faijan selässä, kun hän kiipesi Pyhätunturille. Toisessa hän on ärtynyt, koska joutui ajamaan pitkän matkan minua lääkäriin. Tungin nenääni jonkin kasvin osan. Se oli sellainen keltainen, pyöreä ja kova kukinto. Kolmannessakin muistikuvassa minua viedään lääkäriin, koska kiellosta huolimatta kiipesin kerrossängyn yläpetiin ja putosin sieltä rikkoen lapaluuni. Muistan myös, kielloista huolimatta, tunkeneeni käteni mankelin väliin. Se tapahtui myöhemmin Runskilla isovanhempieni kodinhoitohuoneessa. Kaksi sormea muistuttavat edelleen tapahtumasta, sillä kynnet eivät kasvaneet enää samanlaisiksi. Samaan aikaan oli vasen käteni kipsissä, sillä minulla oli tapana murtaa se heti kun luistelukausi alkoi. Olimme siis Auroran sairaalassa vakioasiakkaita – minä ja äiti. Lopulta sain vapautuksen luistelusta kokonaan. Muisto on myös kahdesta Espanjan matkastani siitä ensimmäisestä, jolloin matkasin isovanhempieni kanssa Teneriffalle vuonna 1968. Muistan mustan hiekan sekä liput hai- ja virtausvaaroista. Niitä en uhmannut.
Vanhempani Pekka ja Marja
Teneriffalla 1968
En muista juuri mitään lastentarha-ajoilta, vaikka tiedän menneeni sinne mielelläni. Vaihdoin tarhaa usein, sillä olin hankala lapsi. Tämä johtui siitä, että kaikki vanhempieni kasvatusyritykset, jotka koskivat minun haluamisiani, ja joita haluamisia yritettiin rajoittaa, mamma vesitti saman tien. Olin tottunut saamaan tahtoni läpi ja usein vielä rahaa, ruokaa ja herkkuja palkaksi hyvästä toiminnasta. Ilmeisesti tänä päivänä vertautuisin hyvin rajattomiin vapaan kasvatuksen saaneisiin koiriin. Olin siis lähellä holtitonta amstaffimixiä. Yhtä vaarallista kuin vapaa kasvatus on koiralle, se on myös pienelle lapselle. Kärsijänä on aina koira ja lapsi. Voimani tunnossa saatoin tarhan tädit ahdinkoon.
Minä ja Maikki Leppäsun lastentarhassa
Minä ja Maikki Leppäsun lastentarhassa
Sitten alkoi koulu, jota rakastin valtavasti. Taivallahden kansakoulu! Toki jouduin sielläkin hemmoteltuna pikkuvanhana tyyppinä heti rettelöihin opettajien kanssa. Epäkohdista riitti reklamoitavaa ja auta valjele jos opettajat, tai muutkaan, kiusasivat tai muuten epäoikeudenmukaisesti kohtelivat ketään – silloin iskin. Muistan faijan vierailleen usein ratkomassa tyttärensä juttuja. Ei menneet hänellä juristin opinnot hukkaan, sillä sama meno jatkui koko kouluajan aina avioeroihin saakka. Faija tuntui tekevän tuota työtä mielellään, mutta se edellytti että olen rehellinen. Hän opetti asian niin selkeästi, että vieläkin kuulen hänen äänensä sanomassa: ”Muista aina, ettei ihminen voi tehdä mitään niin väärin ja pahaa, etteikö hän voi sitä rehellisesti myöntää. Jos jäät valheesta kiinni olet omillasi, minulle ei kannata soittaa. Jokaisen on kannettava vastuunsa tekemisistään” Tuosta rehellisyyteen opettamisesta olen syvästi kiitollinen edelleen ja sitä olen myös yrittänyt siirtää omille lapsilleni.
Taiviksen ekoilta luokilta ylätalosta muistan adventtijuhlan, jossa me lauloimme Hoosiannaa portaikossa toisessa kerroksessa. Muistan miten onnellinen olin kun äiti oli alhaalla katsomassa tilaisuutta. Se on harvoja muistoja äidistäni.
Äiti
Toinen muisto ensimmäiseltä luokalta on saamani rakkauskirje. Vieläkin harmittaa, että se katosi jonnekin vanhempieni muutossa. Se kirje on edelleen yksi tärkeimpiä ja merkityksellisimpiä asioita elämässäni, samoin sen lähettäjä.
Kotini oli demarikoti ja vaari sekä faija osuuskauppaliikkeen johtajistoa, meillä oli kotona erilaisia tilaisuuksia, esim. äiti piti naisten opintopiirejä. En tiedä mitä siellä opittiin. Mamma piti ompeluseuroja ja siellä ompelivat ainoastaan johtoportaan rouvasväki. Aikuiset olivat tehneet periaatepäätöksen, ettei lapsille tarjoiltu mitään poliittista tai uskonnollista agendaa. Se oli hyvä päätös. Mamman sisko sai rauhassa olla Jehovan todistaja ja kaikki muutkin ihmiset maailmassa ihan sitä mitä halusivat. Ainoa asia mikä oli kiveen hakattu ja selkäytimeen, ja mikä on siellä yhä edelleen, on se, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia riippumatta uskonnosta, poliittisesta mielipiteestä, sukupuolisuuntautumisesta tai yhtään mistään muustakaan asiasta. Lakeja ja järjestyssääntöjä pitää noudattaa ja heikompia puolustaa.
Mielenkiintoinen sisäinen kahtiajakautuminen on kuitenkin sisälläni. Työväkeen identifioitunut perheyhteisö käytti ainoastaan Aleksin Elantoa. Olin jo lähes teini-ikäinen ennen kuin sain tietää Hakaniemen Elannon olemassaolosta. Tätini käytti sitä ja mainitsikin sen, mutta en tiennyt sen olevan tavaratalo. Pitkäsilta erotti luokat syvästi. Mamma piti huolta siitä, että minäkin sain kuulla, kuinka työläisten kakaroiden kanssa ei sopinut sosieteerata. Luentoja pidettiin äidilleni, joka oli kyseisestä luokasta lähtöisin (niin oli mammakin) ja antoi tyttärensä valtoimenaan juoksennella pitkin pihoja ties kenen kanssa. Mammalla oli se ongelmana, että jos hän minulle esitti tuota, sai hän sellaisen metakan vastaansa, ettei kannattanut edes aloittaa. Olin hänen oma luomuksensa ja näissä asioissa sain faijan tuekseni. Ovia paiskittiin ja huudettiin todella usein. Syvä kahtiajako on kuitenkin sisälläni edelleen – Pitkänsillan jälkeen on toinen maailma. Vasta nyt, saatuani toipumisesta kiinni, olen alkanut käymään sillan toisella puolella ilman autoa, ennen pelkäsin. Vakaumukseni olen kuitenkin sisäistänyt vanhemmiltani. Vaarin vakaumuksista ei ole aavistustakaan.
Mamman toimesta myös ensi kerran kommentoitiin ulkonäköäni. Hän oli sitä sukupolvea, jossa naisen ensimmäinen, ja paras, pyrkimys oli päästä hyviin naimisiin. Hän siis hyvää tarkoittaen totesi: ”Koska olet perinyt nuo äitisi paksut jalat et saa koskaan kunnon miestä. Käy hyvä tyttö koulusi kunnolla, että saat hyvän työn.” Mammakin oli huomannut, että naiset saattoivat opiskella ja hankkia ihan oman uran. Myöhemmin sain läheisiltäni kuulla vielä moneen kertaan rumuudestani, lihavuudestani sekä paksujen jalkojeni lisäksi myös suurista käsistäni ja kovasta äänestäni. Koskaan en muista koulukavereiltani, työkavereiltani, harrastuskavereiltani tai ystäviltäni kuulleeni ”ruumiskritiikkiä”. Kovasta äänestä kyllä. Joka tapauksessa jo varhain suurin haaveeni oli päästä Helsingin yliopistoon, tiedekunnasta ei tosin ollut hajuakaan.
Kostea juhlaelämä oli meillä normaali. Lapset osallistuivat siihen vappuna. Vappu oli ihana kun sai polvisukat jalkaan. Meillä järjestettiin aaton lastenjuhlat, jotka hoitajat valvoivat. Osallistujina aikuisjuhlijoiden lapset. Seuraavana päivänä oli aina vappulounas Fenniassa. Faija, eivätkä muutkaan, olleet selvinneet aatosta, joten meininki oli jo iltapäivällä aikalailla finaalissa. Muistan hävenneeni suunnattomasti tuota sikailua. Työväen ja ylioppilaiden juhla – juopumisen juhla. Liekö jo tuolloin syntynyt vieraantuminen kaikenlaisesta juhlimisesta. En ole koskaan päässyt missään juhlissa juhlatunnelmaan. Olin nyt toisella Espanjan matkalla kuusikymppisillä, joissa pääsin lähimmäksi ”juhlafiilistä”, vaikka se ulkopuolisuuden tunne ei mihinkään kadonnutkaan, eikä katoa. Se oli ihana kokemus. Minulta on siis jäänyt bile- ja ravintolaelämä lähes täysin kokematta. Tyydyin syömään, ja myöhemmin juomaankin, ihan yksin.
Päihdekodissa ei voinut välttyä väkivallalta. Koska faija oli paljon työmatkoilla, eikä hän juonut kotona kovin usein, tilanteet eskaloituivat kesäisin, jouluisin ja pääsiäisenä maalla. Meillä lähdettiin huvilalle Puruvedelle, heti kun koulu loppui. Se oli joka vuosi yhtä karmeaa. Silloin oli vielä kolmen kuukauden kesälomat. Elokuun viimeistä päivää odotin koko kesän syöden mamman pitopöydästä lähes taukoamatta. Jos ei jaksanut syödä sai paheksuntaa, etteikö ruoka kelpaa. Voi sitä onnea kun vihdoin heräsin Vanhan messuhallin (nyk. Kisahalli) kohdalla, kun alkoi Runskin mukulakivet täryyttää autoa – kotona. Vieläkin tulee se pelastumisen tunne rintaan kun sitä muistelen.
Eräänä pääsiäisenä mammalle ja faijalle tuli jälleen riitaa jostain. Se päättyi siihen, että faija paiskasi äitinsä pää edellä hetekan kulmaan. Mamma meni hetkeksi tajuttomaksi ja verta tuli suihkuna pitkin lattiaa. Silloin muistan ensimmäisen kerran polvistuneeni siihen verilammikkoon rukoilemaan, että Jumala pelastaisi mamman. Ja Hän pelasti. Siitä alkoi minun urani rukoilijana. Ei ollut ketään muuta, keneltä pyytää apua tukalaan tilanteeseen.
Usein sunnuntaisin laitettiin leffarahat käteen, sillä faija ei jaksanut lapsiaan kun toipui humalastaan. Tunturikadun Astra, Eteläisen Hesperiankadun Ritz ja Runskin Adlon tulivat tutuiksi. Parhaiten mieleeni ovat jääneet Tarzanit, jotka olen nähnyt kaikki moneen kertaan.
Eräpojan Jutta
Lopuksi koirista. Ihan pienenä oli Usvan Zina, karjalankarhukoira, ja sekarotuinen jälkeläisensä Jeri. Jeri puri minua pahasti, kun otin sen luun kielloista huolimatta. Taas mentiin lääkäriin ja sain faijan ratkaisukeskeisen traumaterapian heti: ”Aivan oli oma syysi, mitäs koskit koiran luuhun. Koirien annetaan olla rauhassa, ne eivät ole mitään leikkikaluja, eikä niiden luut ole meidän leluja.” Yksi elämäni parhaista terapioista!
Kirjoitan omaa toipumistarinaani, jossa kokemukset ovat minun, ei muiden.
len jakanut 1970-luvun kahtia. Varsinaisia muistikuvia on vähän, mutta tunnemuistoja sitäkin enemmän. Tuohon aikaan elämä kotona oli muuttunut jo hyvin raskaaksi ja isän alkoholismi ja väkivalta paheni kiihtyvällä vauhdilla. Äiti avasi jossain vaiheessa korkin ja alkoholisoitui salamavauhdilla hänkin.
Vuosikymmen alkoi “pakko-opinnoilla”. Raivoisa opiskelu koulun jälkeen alkoi, tavoitteena oppikoulun pääsykokeet. Muistan pyrkineeni sekä Töölön yhteiskouluun että Töölön yhteislyseoon – kumpaankaan en päässyt. Koko kevään itkin ja laskin monta tuntia joka päivä. Faija oli armoton asian suhteen ja kävi kerran itsekin opettamassa. Luovutti nopeasti tyhmän tyttärensä kanssa ja velvoitti äidin vahtimaan, että lasken määrätyn määrän päivittäin. En ymmärtänyt yhtään mitään mistään.
Kun sitten oli selvää, etten päässyt haluttuihin kouluihin, jäljelle jäi enää yksi vaihtoehto. Faijan suhteet. Puhelinsoitto Arkadian yhteislyseoon ja minulla oli koulupaikka. Muistan hyvin hänen kiukkunsa siitä, että jouduin “tasoltaan” heikompaan kouluun. Hän itse kävi Töölön yhteislyseon ja äiti tuota surkeaa Arkadiaa. Joka tapauksessa minä olin onnellinen. Vasta yliopistossa 2000-luvulla selvisi syy tyhmyyteeni, mutta sitä ennen olin tyhmän lisäksi myös laiska, moneen kertaan.
Olin aina haaveillut kesäleiristä ja pääsinkin sellaiselle ikään kuin palkkioksi lyseoon pääsystä. Ilmeisesti faija ei ollut ottanut ollenkaan huomioon epäonnistumisen mahdollisuutta ja oli ilmoittanut minut leirille keväällä. Erikoista oli, että sain faijalta muutamia liuskoja kysymyksiä, joihin oli vastaukset tiedettävä ennen leiriä. Opin ne hetkessä.
Olin liian nuori sille leirille, mutta koska se oli elantolaisten leiri pääsin tietysti “puhelinsoitolla” sinnekin. Leiri oli ihana, vaikka jostain syystä kaverit hieman oudoksuivat minua. Selvisi, että faija tulee jakamaan palkintoja erilaisissa kilpailuissa pärjänneille joukkueille ja yksilösuorituksissa onnistuneille urheilijoille. Sain kuulla siitä vasta viime hetkellä.
Viimeisenä kilpailuna oli tietovisa eikä häpeän syvyyttä voi sanoin kuvata, kun kysymyspaperit paljastettiin. Minä osasin vastaukset ulkoa, olin ne opetellut ennen leiriä. Yksitoistavuotiaana en siinä hetkessä osannut toimia oikein. Kun viimeisen kysymyksen kohdalla porukka oli vastaamassa kysymykseen E-kirjaimen merkityksestä Elanto, minä sanoin sen olevan väärä vastaus. Hetken porukka katsoi minua, mutta ruksasi sitten oikean vaihtoehdon, joka oli edistysmielinen osuuskauppaliike. Meidän teltta voitti ja faija oli pilannut elämäni ainoan leirin. Ulkopuolisuuden tunne syveni entisestään. Kotimatkalla sanoin hänelle, että jos vielä kerran teet tuollaisen tempun saat katua, sillä aion paljastaa sen heti. Samalla avautuivat silmäni faijan rehellisyydestä – se ei koskenut häntä.
Koulu alkoi ja minä rakastin sitä. Pääsin aamuisin pois kotoa enkä ollut yksin. Osa opettajista oli aika karmeitakin, mutta se ei haitannut. Faija oli jossain vaiheessa vanhempainneuvostossa ja puuttui kiusaamisiin. Siis opettajien kiusaamisiin. En millään saa mieleeni oliko oppilaiden välistä kiusaamista. Muutenkin muistot ovat pyyhkiytyneet pois, sillä kotona tilanne heikkeni. Muistan kuitenkin parhaan ystäväni ja surun kun tiemme erosivat. Tai tarkalleen ottaen muistoja on vähän, mutta tunnemuistoja paljon.
Samalla luokalla olleen ystäväni kanssa pääsin tutustumaan diskoelämään. Kävimme lauantaisin Lintsin Luolassa. Se on ainoa bile-elämäaika, jonka olen kokenut. Hänen vanhempansa olivat turvalliset aikuiset elämässäni. Heillä oli lämminhenkinen koti, jonne oli aina mukava mennä ja jossa olo tuntui turvalliselta.
Koirat tulivat mukaan kuvioon ja koulun jälkeen tapasin ystäviäni koirien kanssa. Ensin vaarin Jutta oli minun koirani, mutta viimein sain oman. Olin tutustunut Messuhallin näyttelyssä vanhempaan pariskuntaan, jotka kasvattivat venäjänvinttikoiria. Heistä tuli minulle myös turvalliset aikuiset, sillä Unto haki minut perjantaisin viikonlopuksi kenneltytöksi heille. Opin koirista, sain vastuuta ja kuulin myös tarinoita sodan ajoilta ja elämästä yleensä. Kerran Aili soitti faijalle ja kysyi saanko tulla mukaan, kun narttu astutetaan. Sain luvan. Aili sai ovelasti hänet innostumaan harvinaisesta sloughin pennusta, kun ensimmäinen pentue oli Suomeen syntymässä. Niin sain ihan oman koiran. Olen ikuisesti kiitollinen, että he huomasivat ahdinkoni kotona.
Tarina päättyi suureen suruun. Silloin, vuonna 1972, tappoi penikkatautiepidemia suurimman osan pentuja. Äiti vei Zewin Pengerkadun poliisiasemalle lopetettavaksi eräänä keskiviikkoiltana. Se ei enää ollut tässä maailmassa ja faijaa oli suojeltava, kun hän oli palaamassa pitkältä työmatkalta. Faija palasi, sanoi minulle jotain viisasta ja meni huoneeseensa itkemään suljettujen ovien taakse. Äiti valaisi asiaa, kuinka hän oli menettänyt koiransa sodan aikana saksalaisten ajettua sen yli ja meni sitten lohduttamaan faijaa. Entäs minä?! Tuolloin ymmärsin, että olin vanhempieni, lähinnä faijan, terapeutti ja pahasti vahvuuteen sairastunut. Olin 13-vuotias. Minua käytettiin myös muiden aikuisten terapeuttina tarpeen vaatiessa.
Uuden koiran sain seuraavana vuonna. Minulle tehtiin selväksi, ettei uutta tule jos sille käy ikävästi. Faija ei kestä.
Koirien myötä alkoi näyttelymatkat ja aika täyttyi niiden kanssa puuhaillessa. Vanhimmat ystäväni, joiden kanssa olen edelleen yhteydessä, ovat noilta ajoilta.
Tilanteen heiketessä karkasin muutaman kerran koiran kanssa kotoa. Yhden kerran menin Ailin ja Unton luo. Faijan soittaessa sinne, piti Aili aikalaisen ripityksen lapsen kohtelusta. Kaksi tai kolme muuta kertaa menin maalle mamman ja vaarin luo. Heille kävi näin selväksi poikansa väkivaltainen käyttäytyminen.
Työnteon aloitin Arkadiankadun Elannon leipä- ja juustotiskillä 13-vuotiaana – suhteilla. Aluksi olin ainoastaan lauantaisin, mutta hyvin pian myös koulun jälkeen. Se oli ihanaa vaikkakin raskasta, sillä raskaita maitolaatikoita piti nostella kylmiöstä myymälän puolelle tiskiin. Olisin voinut olla siellä aamusta iltaan joka päivä. Pidin työtovereistani ja sain kehuja ahkeruudestani. Siellä en ollut laiska.
Eräänä kesänä iski kapinahenki ja menin Stockmannille kesätöihin lamppuosastolle pakkaajaksi. Mamma oli kovin tuohtunut, että sillä lailla loikkasin Elannosta kilpailevaan liikkeeseen. Työtoverini oli vanhempi nainen, jostain Porvoon läheltä, joka ei osannut sanaakaan suomea. Hän oli ensimmäisessä työpaikassaan kodin ulkopuolella. Silloin puhuin ruotsia minäkin.
Jossain vaiheessa kokeiltiin alkoholia. Minulle kävi selväksi, ettei se sopinut lainkaan. Heti ensimmäisestä huikasta lakkasi muu maailma olemasta ja join itseni sammuksiin. Tapa juoda ei ole muuttunut miksikään. Silloin kuitenkin juomiset jäivät muutamiin kertoihin ja pian korkki meni kiinni vuosiksi. Tunteet sai tehokkaasti dumpattua muilla tavoilla.
Vuonna 1975 meidän piti ystäväni kanssa lähteä Englantiin Cruftsin koiranäyttelyyn, mutta matkat oli myyty loppuun. Sen sijaan lähdimme Rhodokselle. Tein kevään töitä ja ostin toukokuuksi uuden matkan sinne. Mamma antoi käyttörahaa riittävästi mukaan. Vanhempani ehkä murmuttivat, mutta mamma hoiteli heidät.
Faijan rehellisyys ja lakien noudattaminen tulivat jälleen esiin, kun he tulivat vastaan kentälle palatessani matkalta. Hän oli ympärijuovuksissa ja piti valituspuheen, koska ei saanut tuliaispulloa. Muistutin olevani alaikäinen, mutta hän viittasi kintaalla moiselle sivuseikalle.
Sitten menin kesätöihin Kansa-yhtiöön tsuppariksi. Halusin kokeilla myös toimistotöitä. Ennen töiden alkamista olin jo ostanut ystäväni kanssa kolmannen matkan Rhodokselle elokuun alkuun, kun meillä alkoi Etyk. Muistan sotilaat Tuusulantien varrella ja ylikulkuväylällä panssarivaunun, joka minusta näytti museokapineelta. Ennen matkaa alkoi seurustelu lasteni isän kanssa, joten odotin kotimatkaa innokkaammin kuin sinne menemistä. Lisäksi Rhodos oli nähty.
Sari Kuoppala 
