sloughi – Sari Kuoppala

Päätin Malagan kohdalla jatkaa rantatietä kohti pohjoista. Vaikka oli aamuruuhkan aika oli sunnuntailiikenne. Jonkin aikaa ajettuani olin tiellä yksin, pari autoa tuli vastaan. Alkoi nousuosuus ja kauhukseni näin edessä kuorma-auton, jonka puisten laitojen rakosista yrittivät siat työntyä läpi. Rukoilin, että Pandassa riittää voimaa ohittaa tuo kuljetus nousussa. Hetken olin rinnalla ja kuulin eläinten kirkumisen ja näin niiden katseet. Loppuelämän muisto, jota en olisi halunnut. Päätökseni olla syömättä eläimiä sai vahvistusta ja toivoin, että en enää näkisi matkallani noita kuljetuksia. Turha toive, Euroopan tyhjillä teillä niitä riitti neljäntuhannen viidensadan kilometrin matkalle useita – myös koiria. Unkarilaiset eläinsuojeluystäväni käräyttivät kuvaamani kuljetuksen viranomaisille. Se oli täysin laiton kuljetus matkalla Espanjasta johonkin. Minä kuvasin sitä aamulla varhain salaa autosta, kun heräsin koirien meteliin. Näitä ”resque” -koiria varastetaan ja tuotetaan kenneleissä ”pelastettaviksi”. Kaikilla on ”tarina”, joka vetoaa ottajiinsa. Mitä enemmän niitä otetaan, sitä enemmän näitä autoja ajaa täysillä lasteilla ympäri maailman teitä. Osa tätä loistavaa markkinoiden maailmaa.

Eivät päässeet ulos eivätkä saaneet vettä

Olin varautunut ajamaan Helsinkiin Haaparannan kautta, sillä tietoa sallitaanko ylitykset ei vielä lähtiessä ollut. Olin hankkinut Pandaan uudet kitkarenkaat, koska kelit pohjoisessa olivat edelleen talviset. Olin tehnyt Coinissa vuokrasopimuksen asunnosta sähköisesti. Kuin ihmeen kaupalla sain kodin samasta rapusta mistä lähdinkin, asunto A2 vaihtui A4:ään. Olin ottanut yhteyttä myös Suomen lähetystöihin Madridissa, Pariisissa, Berliinissä, Kööpenhaminassa ja Tukholmassa. Minulla oli koko matkan ajan ajantasainen tieto tilanteesta rajoilla ja maiden sisällä. Erikoisen hyvää huolenpitoa sain Berliinistä, josta minuun oltiin yhteydessä puhelimitse. Koko kevään ajan Suomen ulkoministeriön toimipisteet pitivät huolta meistä, jotka olimme tehneet pyydetyn matkustusilmoituksen viimeistään pandemian alettua. Tiedän ulkoministeri Haaviston antaneen ohjeet jokaisen ulkomailla olevan suomalaisen huolenpidosta, jonka virkailijat hoitivat erinomaisesti. Kiitos Pekka Haavisto!!

Espanja on suuri maa ja ensimmäisenä päivänä pääsin melkein Barcelonaan. Minusta kauneinta Espanjaa oli karu Murcian alue. Siitä tuli mieleeni Pohjois-Afrikan hiekka- ja vuoristoaavikot, joista pidän todella paljon. Ei juuri vihreää näy, mutta eri sävyistä ruskeaa kyllä.

Ranska oli yhtä tyhjä kuin Espanja. Tajusin, että sain kokea jotain todella ainutlaatuista, tyhjät moottoritiet läpi Euroopan. Tyhjä Saksa tuntui todella oudolta, sillä se ei normaalisti ole koskaan ollut tyhjä mihinkään aikaan vuodesta, viikosta tai vuorokaudesta. Jossain vaiheessa tuli tieto, että matkustajia otetaan jälleen 14.5. lautoille. Soitin Finnlinesille kysyäkseni paikkaa Travemundesta Helsinkiin, mutta tonnin halusivat rahaa, joten päätin ajaa Tukholmaan. Sieltä pääsisimme Turkuun ensimmäisellä mahdollisella Viking linen laivalla hintaan 99 euroa.

Matka sujui erinomaisesti Pandassa nukkuen. Vuosien kokemuksella olin varustautunut puristussukilla ja Tarjalta saamani kipulääkkeet auttoivat öiden yli. Rekkoja oli Saksasta eteenpäin normaalisti. Kauppa käy pandemiasta huolimatta, ja tavaran on liikuttava. Nuo autot ajavat ruokaa pöytiin sekä tarpeellista ja tarpeetonta tavaraa muihin tarpeisiimme. Mieleen tuli jälleen kerran, kuinka kovaa duunia tuo rekkakuskien homma onkaan. Pitkiä matkoja kaukana kotoa ja huonolla palkalla. Käsittääkseni tuo ala on yksi niistä “riistoaloista”, joissa käytetään hyväksi köyhiä ihmisiä maista, joissa minkäänlainen lainsäädäntö ei turvaa heidän, eikä muidenkaan ihmisten minimipalkkoja. Markkinatalous takaa eläinten, mutta myös ihmisten huono-osaisuutta. Ja kyllä, meillä Suomessa on samaa hyväksikäyttöä. Minä en kuulu niihin autoilijoihin, jotka kiroilevat venäläisiä, puolalaisia, romanialaisia tai minkään maalaisia rekkakuskeja tai rekkoja.

Espanjassa, Ranskassa ja Saksassa kaikki käyttivät mukisematta maskeja. Arvostin kovasti sitä, että kaikki kokivat yhteiseksi vakavan asian ja toimivat sen mukaisesti. Oli maskeista sitten hyötyä tai ei, niin varmaa on, ettei niistä haittaakaan ole. Kun lähtömaassa oli varsin vakava tilanne, ja kuolinkellot soivat jatkuvasti, en ymmärtänyt “oikeuksien” ja “vapauksien” puolustajia lainkaan niiltä osin, jotka koskivat maskisuosituksia tai -pakkoa. Mitähän ne ihmiset tekisivät sodan puhjetessa? Huutaisivat oikeuksiaan ja vapauksiaan rajoitusten suhteen. Mutta, ihminen on mikä on, ja suurin osa nykyporukkaa ei ole sotaa kokenut, joten on varaa olla hyvinkin itsekäs kun ei muusta tiedä.

Yksinkertaiset ohjeet, jotka kaikki ymmärsivät

Tanskaan ajaessani alkoi olla jo enemmän liikennettä. Rajatarkastus oli tarkempi kuin oli ollut muilla rajoilla. Passista syötettiin tiedot koneelle ja hiukan kesti, että sain luvan jatkaa matkaa. Ajoin lähimpään Lidliin ostamaan ruokaa, mutta siellä oli niin paljon ihmisiä, että jatkoin matkaa. Pysähdyin eräälle isommalle levähdyspaikalle, josta sain syötävää ja päätin jäädä sinne myös yöksi. Kävelimme Aishan kanssa kunnollisen lenkin, mutta sään muuttuessa kylmäksi ja sateiseksi varsin nopeasti, kaivauduimme peittojen alle pienessä Pandassa. Välillä heräsin kylmyyteen ja käynnistin auton, mutta hyvin meni yö kelin surkeudesta huolimatta.

Ylittäessäni juuri Ruotsin rajaa sillalla, sain viestin lapsuudenystävältä, joka asuu Tanskassa matkan varrella. Kahvihetki siirtyi tulevaisuuteen, toivottavasti se vielä joskus toteutuu. Ranskassakin jouduin ohittamaan ystäväni muutaman kymmenen kilometrin päästä, sillä päätieltä ei ollut lupa poiketa mihinkään. Onneksi some mahdollistaa yhteydet vaivattomasti.

Ruotsiin ajaessani oli rajalla myös kunnollinen tarkastus. Näin niitä rosvoja saadaan kiinni, kun viranomaiset tekevät työnsä ja ovat tarkkoja. Arvostan suuresti. Sitten halki Ruotsin tiellä, joka on tylsimpiä koko Euroopassa. Tyhjää oli jälleen, mutta siellä ei koskaan minun ajaessani ole milloinkaan ollut ruuhkaista. Tukholmaan tullessa ajoin tunneleissa harhaan hetkeksi. Googlen täti ei saanut ohjattua, sillä yhteys katosi pitkissä tunneleissa. Löysin lopulta ulos, ja satama löytyi tunneleista huolimatta omalla suuntavaistolla.

Jouduin odottelemaan satamassa vuorokauden verran, sillä hidastelusta huolimatta olin ajoissa. Katselin vierestä ohi ajavia busseja, jotka iltapäiväruuhkassa olivat aivan täyteen ahdettuja. Maskeja ei näkynyt kenelläkään Tukholmassa, mutta matkalla bensiksillä käydessä niitä ihmisillä kyllä oli. Aamupäivällä kävin kaupassa, ja siellä oli lähes kaikilla, olivat suurin osa ikäihmisiä.

Suomalaisia matkailuautoja tuli viimein satamaan myös. Olivat tulossa Espanjasta ja poikenneet Upsalassa eläinlääkärillä hakemassa matokuurit ja leimat koirien passeihin. Kun asetuimme jonoon, sain kunnian ajaa ensimmäiseksi. Autokuntien miehet olivat selkeästi ihmeissään, että olinko todella ajanut Pandalla neljätuhatta viisisataa kilometriä. Olinhan minä, ihan paras auto meidän tarpeisiin. Jos voittaisin lotossa ostaisin nelivetoisen Pandan, ihania.

Laivaan ajaessa jouduin toteamaan, että se oli aivan täpötäynnä. Hytit oli siivouksen jäljiltä sinetöity. Ainoa asia mikä oli huonosti hoidettu oli ruokailu. Kunnollista ruokaa ei ollut saatavilla lainkaan. Järsin siis näkkileipää ja söin banaaneja edelleen. Suihku ja sänky olivat kyllä luksusta reilun viikon autossa olon jälkeen. Uni ei tullut silmään, ehkä jännitys vei veronsa. Ihminen on toisinaan stressaantunut, vaikka ei siltä tuntuisikaan, ja minä olin taatusti ollut stressaantunut koko matkan ja olisin sitä perille saakka. Stressi on stressi, vaikka se olisi seurausta hyvistä asioista.

Kun sitten ajoin lautalta ulos Turun satamassa, tuli itku pelkästä ilosta ja jännityksen laukeamisesta. Myös Aisha oli riemuissaan. Uskon, että se reagoi omaan mielentilaani, mutta myös tuttuihin hajuihin. Jokaisessa maassa on oma bakteerikantansa ja eläimelle tutut ominaishajut, näin minulle kertoi aikanaan meidän eläinlääkäri Chris. Nyt saatoin sen havaita omin silmin.

Satamassa oli vastassa rajavartiolaitos, joka oli katsovinaan passiani. Siis ei kunnolla edes avannut sitä. Tulli ei ollut paikalla lainkaan, joten Aishan passia ei kukaan halunnut tarkastaa. Se siitä “nyt on tarkat seurannat rajoilla” uutisesta.

Sataakahtakymppiä ajoin tyhjällä moottoritiellä kohti stadia. Ensimmäiseksi oli ilo ajaa viemään tuliaiset Eiraan Kristiinalle ja Jukalle. Vieläkin tulee kyyneleet silmiin, kun muistelee sitä onnen tunnetta tärkeiden ihmisten tapaamisesta pitkän matkan jälkeen. Ystäväni oli rukoillut minulle ennen Coinista lähtöä “kultaisia teitä” kotiin ajaessa, ja ne olin saanut. Yhdeksän kuukauden, yhteensä kymmenen tuhannen kilometrin, jälkeen olimme jälleen kotona ja kurvatessani illan hämärissä tuuliseen Tervasaareen, ei koirankaan riemulla ollut rajoja. Se juoksi hulluna yksinään ympäri pimeää puistoa. Olimme jälleen kotona.

Olen tyytyväinen, että lähdin matkaan. Mikään ei opeta ihmistä yhtä tehokkaasti, kun luopuminen tavarasta ja lähteminen muille maille. Turha tyytymättömyys, kaikkinainen valittaminen ja olosuhteiden syyttely katoaa kummasti. Lisäksi oppii itsestään uusia asioita. Mikä todella on arvokasta, mistä pitää, ja minkä suhteen on syytä muuttaa suuntaa. Voi huomata, että on ollut vääriä luuloja itsestä ja muista. Kiitollisuus omastaan kasvaa, kun käy katsomassa arkea muissa maissa ja yhteisöissä.

Tätä kirjoittaessani eletään tammikuun seitsemättä ja joudun toteamaan, että pidän talvesta. Luulin, etten pidä. En edelleenkään halua pohjoiseen, mutta kylmä ilma, lumi, jäätävä tuuli ja hämäryys ovat aika ihania. Päivien pidentyminen alkaa kohta edetä vauhdilla ja tuota pikaa on jälleen kesä. Kaupunki rakennuksineen, katuineen ja ihmisineen on minun paikkani, se paikka missä olen onnellinen. Luksusta on kokea välillä muuta ja palata jälleen sydämen paikkaan. Olen etuoikeutettu.

KIITOS!