Yrjö Koskisen kadun eteläisellä reunalla on kaksi uudempaa rakennusta. Unioninkatu 35 on Valtiotieteellisen tiedekunnan tiloja, ja sen on piirtänyt Einari Teräsvirta. Rakennus valmistui vuonna 1962. Ensimmäisenä siellä toimi Helsingin yliopiston biokemian ja radiokemian laitos. Uusin rakennus, jossa toimii Helsingin yliopiston Svenska social- och kommunalhögskola, valmistui 2010-luvulla.
Etualalla Svenska social- och kommunalhögskola.
Unioninkatu 35. Rakennus jää Vanhan ja Uuden klinikan väliin.
Sitten vanhempaan rakennuskantaan ja samalla hieman yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan historiaa.
Lokakuun lopussa vuonna 1848 oli päästy niin pitkälle, että Helsingin kirkoissa julki luettiin, myös virallisessa Finlands allmänna Tidning lehdessä painettu, kuulutus Uuden klinikan avaamisesta. Julistuksessa mainittiin, että uusi Kliininen instituutti tulee korkean esivallan määräyksestä avattavaksi yleisölle tulevan marraskuun 1. päivänä vuonna 1848. Niinpä valtion yliopistomme yhtämittaisesti toiminnassa ollut vanhin oma opetussairaala aloitti toimintansa. Sillä oli kaksi edeltäjää, joista toinen jo Turussa ja toinen Helsingissä. Rakennustoimikunnan muodostivat Uudenmaan läänin kuvernööri, yliopiston rehtori ja yleisten rakennusten intendentti konttorinjohtaja, arkkitehti Ernst Bernhard Lohrmann, jonka viimeksi mainitun maaliskuussa vuonna 1842 piirustusten mukaisesti rakennustyö oli suoritettava. Näissä piirustuksissa oli ohjeiden mukaisesti uuden sairaalan sisällytettävä 30 sairasvuodetta, ja talo oli rakennettava aikaisemman sairaalarakennuksen niin sanotun Vanhan klinikan läheisyyteen julkisivu Unioninkadulle. Potilashuoneista sisätautiosastolle kuuluvia oli 15 ja kirurgiselle osastolle samoin 15. Potilaita koskeva pykälä osoittaa sangen laajasydämistä vapaamielisyyttä, sillä sen mukaan sairaalaan oli otettava vastaan molempia sukupuolia olevia potilaita heidän säätynsä, taloudelliseen asemaansa, kansalaisuuteensa, uskontoonsa ja ikäänsä katsomatta, ei kuitenkaan imeväisikäisiä lapsia. Tämän lisäksi oli laitoksen yhteydessä, sen johtajan toimesta, päivittäin järjestettävä myös polikliininen vastaanotto sellaisillekin potilaille, jotka etsivät apua haluamatta sairaalahoitoon.
Lääkärien ja lääketieteen opiskelijoiden lisäksi Kliinisen instituutin henkilökuntaan kuului vielä taloudenhoitajaa vastaava komissaari, erityinen “kosthollin” pitäjä vastaamassa ruokataloudesta, vaatteiden pesusta yms. käytännöllisistä asioista, neljä hoitajatarta, “kuppaajatar”, ovivahti ja kaksi renkiä. Ajankuvana mainittakoon sairaanhoitajattarien pätevyysvaatimukset: heidän oli oltava keski-ikäisiä, terveitä, kestäviä, hiljaisia, kunnollisia ja siivoja naishenkilöitä, siinä kaikki. Kuppaajattaren tehtäviin kuului suorittaa potilaiden kuppauslaseilla käsittely, iilimatojen huolto ja niiden asettaminen potilaisiin, dekoktien valmistus, kääreiden asettelu ja kylvettäminen.
Laitoksen akateeminen luonne ilmenee vielä mm. siitä, että kun amanuensseilla ja eräillä muillakin henkilökuntaan kuuluvilla oli sairastuessaan oikeus ilmaiseen hoitoon ja lääkkeisiin sairaalassa, samat etuisuudet luvattiin myös varattomille ylioppilaille. Kun sitten Uusi klinikka aloitti toimintansa, sillä oli käytettävänään ajan oloihin nähden sangen tilava ja muhkea sairaalarakennus ja samoin myös sangen lukuisa ja monipuolinen henkilökunta. Amanuenssit mukaan lukien henkilökuntaa oli kaikkiaan 20 henkeä.
Porttikonki Uuden klinikan sisäpihalle.
Uuden klinikan sisäpiha.
Uusi klinikka – nyk. Aleksanteri-instituutti.
Vanhan klinikan itäinen seinä.
Vanhan klinikan pohjoinen pääty.
Vuonna 1877 uuden klinikan johtajaksi tuli kansallisrunoilijamme Johan Wilhelm Runebergin poika joka oli isänsä kaima (1843- 1918). Hän oli eräs maamme lääketieteen suurimpia merkkimiehiä. Hänen opetuksensa tapahtui miltei aina sairasvuoteiden ääressä, potilas tarkastettiin yksityiskohtaisesti ja opettaja keräsi mestarillisesti yhteen kaikki yksittäiset havainnot, tähdensi erikoisesti taudinkuvan olennaisimpia puolia ja pyrki kehittämään oppilaidensa arvostelukykyä kyseli heitä kuhunkin tapaukseen liittyviä seikkoja. Runebergin mielestä uhkasi jo 1800-luvun lopulla lääketieteen liiallinen erikoistuminen viedä siihen, että lääkärit unohtaisivat käsittelynsä kohteena olevan ei ainoastaan tiettyjen sairaiden eläinten tai elimistöjen, vaan koko sairaan ihmisen kaikkine ruumiillisine ja sielullisine osatekijöineen. Mainittakoon Runebergistä vielä, että hän oli moninkertainen valtiopäivämies ja valtioneuvos, joka osallistui säätyvaltiopäiville pappissäädyn jäsenenä ja edusti RKP:n jäsenenä ensimmäisessä eduskunnassa.
qrf
Syksyllä vuonna 1939 ennen varsinaisten sotatoimien alkamista uusi klinikka tässä viimeksi mainitussa merkityksessä siirrettiin Poriin, josta se keväällä 1940 palasi vakinaiseen kotiinsa. Uuden sodan puhjettua kesällä 1941 klinikka evakuoitiin Jyväskylään aloittaakseen taas vähän ennen saman vuoden joulua toimintansa Helsingissä, tosin siviilipotilaiden kohdalta varsin suppein paikkamahdollisuuksin. Yläkertaan sijoitettiin samoihin aikoihin erään pääkaupungissa sijainneen sotasairaalan sisätautipotilaita, joista klinikkatalo vapautui vasta keväällä 1943. Vielä yhden evakuointimatkan klinikka sai kokea, kun se helmikuussa 1944 Helsinkiin kohdistettujen suurten pommitusten johdosta siirrettiin tuolloin aluksi Hämeenlinnaan ja sitten maaliskuussa 1944 sieltä edelleen Vilppulaan, josta lopullinen kotiutuminen tapahtui syksyllä 1944.
Nykyisin rakennuksessa toimii Helsingin yliopiston Aleksanterin instituutti, joka on Humanistisen tiedekunnan alainen laitos, jonka tehtävänä on koordinoida Venäjän ja itäisen Euroopan tutkimusta ja opetusta valtakunnallisella tasolla, erityisesti yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden alalla. Instituutti perustettiin vuonna 1996 ja on alallaan suurimpia tutkimusyksiköitä Euroopassa. Se myös koordinoi ja edistää yhteistyötä ja vuoropuhelua akateemisen maailman, hallinnon, päättäjien, elinkeinoelämän ja kansalaisyhteiskunnan välillä sekä Suomessa että kansainvälisesti.
Vuohen korttelin eteläiset Asukkaat ovat Kansallisarkisto (entinen Valtionarkisto) ja Suomen Pankki, jonka setelipainorakennus valmistui Rauhankadun varteen 1954. Rakennuksen on piirtänyt arkkitehti Harry W. Schreck. Sen edustalla on Wäinö Aaltosen veistos Sarastus.
Rauhankadulla Suomen Pankille kuuluva rakennus, jossa toimii mm. pankin kirjasto.
Sarastus.
Snellmaninkatu 10-12 on Helsingin yliopiston entinen oikeuslääketieteen laitos, joka rakennettiin vuonna 1946 uudelleen vanhan 1919 valmistuneen ja sodassa tuhoutuneen kaksikerroksisen laitosrakennuksen kivijalalle. Sen on suunnitellut arkkitehti Pekka Salomaa. Pihalla on alkujaan Yliopiston anatomis-patologinen laitos, joka toimi myös kemian laitoksena. Rakennuksen on piirtänyt arkkitehti J. C. Söderlund ja se valmistui vuonna 1878. Molemmat rakennukset ovat edelleen yliopiston toimitiloja.
Snellmaninkatu 10-12 takapiha Unioninkadulta katsottuna. Suuret remontit meneillään.
Snellmaninkatu 10-12.
Vanha patologian laitos, jonne historialliseen aikaan sijoittuvien dekkareiden murhatut vietiin.
Vuohen korttelin kolmannessa osassa tarkastellaan Valtionarkiston (nykyisen Kansallisarkiston) historiaa ja toimintaa.
Lähteet:
Ollila Kaija, 1975, Puhvelista Punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita.
Soininen Gunnar, 1948, Helsingin ns. Uusi klinikka 100-vuotias.
Vuohen kortteli sijoittuu Liisankatu-Snellmaninkatu-Rauhankatu-Unioninkatu -alueelle ja sen ja sen jakaa kahtia Yrjö Koskisen katu (ent. Puutarhakatu). Koko korttelin omistaa Suomen valtio. Koska Vuohessa on useita historiallisia rakennuksia jaan tarinan useampaan osaan.
Unioninkatu 37 – Liisankatu 20 on C. L. Engelin piirtämä Vanha klinikka.
Entinen Puistokatu nykyinen Yrjö Koskisen katu jakaa Vuohen korttelin kahtia.
Engelin suunnitelmat Helsingin opetussairaalasta valmistuivat tammikuussa 1829, mutta keisari Nikolai I ei hyväksynyt niitä. Siten suunnittelijaksi määräytyi venäläinen sairaaloihin erikoistunut Alexandr Staubert, ja rakennustyöt aloitettiin vuonna 1830. Rakennukset sijoitettiin Engelin suunnitelmien mukaisesti, ja ne valmistuivat osissa vuoden 1833 aikana. Sairaalasta tuli Helsingin yliopiston ensimmäinen opetussairaala, Kliininen instituutti.
Nykyään Valtiotieteellinen tiedekunta.
Vuohen kortteli sijaitsi merkittävällä paikalla lähellä hallintokeskusta kaupungin pääkadun, Unioninkadun varrella. Tätä katua pitkin saavuttiin Helsinkiin Pietarista, ja lisäksi tämä katu toimi eräänlaisena kaupungin seremoniakatuna. Niinpä sekä Vanhan että Uuden klinikan julkisivut rakennettiin Unioninkadun suuntaisiksi.
1907 . Unioninkatu 37. Vanha klinikka.
Innokas Helsinki-kuvaaja Z. Topelius kertoo käynnistään Vanhalla klinikalla artikkelissa, jonka hän kirjoitti kevään inspiroimana vuonna 1846. Kuvaus ei ole kovinkaan lohdullinen.
“Täällä tingittiin elämän ja kuoleman kanssa, väljiin virkapukuihin puetut sairaat makasivat kärsivällisinä vihreissä sängyissä, heidän tautinsa oli kirjoitettu mustille tauluille päänalusen yläpuolelle, he nielivät pillereitä ja joivat rohtoja, hoitajattaret kantoivat heille kaurakeittoa kiiltävissä tinakupeissa, tohtorit näyttivät salaperäisiltä, kauimpana suuressa huoneessa oli sänky, jonka edessä oli verho; siinä makasi juuri kuollut yhdeksäntoistavuotias tyttö. Mutta etelään olevalla pihalla istui penkeillä laihoja ja kalpeita olentoja pitkissä sarkatakeissa valkeat yömyssyt päässä, he lämmittelivät vaieten päivänpaisteessa”
Klinikan ulkoisissa puitteissa oli toivomisen varaa, mm. Eteläsiiven kellarikerroksessa oli navettoja ja talleja, vaikka samassa rakennuksessa oli potilashuoneita. Lääkärit seurasivat kuitenkin tarkoin lääketieteen kehitystä. Täällä otettiin käyttöön yleisnarkoosi jo vuonna 1847 eli vuotta myöhemmin kuin menetelmä oli esitetty Amerikassa. Samalla jäi pois käytäntö sitoa potilas kiinni leikkauspöydän päissä oleviin pylväisiin, jotta tämä ei olisi päässyt riuhtomaan liikaa leikkauksen aikana. Renkailla varustetut pylväät ovat yhä nähtävissä käytävällä silloisen ylilääkärin huoneen molemmin puolin.
Unioninkadulta.
Eteläinen sivu.
Unioninkadun kivijalan sisäänkäynti.
Liisankatu 20 -Snellmaninkatu 14 sijaitsee Vanhan klinikan talousrakennukset. Korkeampi osa valmistui päärakennuksen synnytyslaitokseksi 1830-luvun alussa. Sen on piirtänyt C. L. Engel. Matalampi osa valmistui 1840-luvun lopulla sairaalan ensimmäiseksi pesutuvaksi. Punatiilinen sairaalan uudempi pesutupa valmistui 1870-luvun lopulla ja sen on piirtänyt Georg Wilenius.
Synnytyslaitos ja pesutupa.
Uusi pesutupa.
Snellmaninkadun puoli.
Klinikka tunnettiin sen alkuaikoina kaupunkilaisten keskuudessa erityisesti sen iho- ja sukupuolitautien klinikasta, jossa esimerkiksi 1840-luvulla hoidettiin enemmän potilaita kuin kaikilla muilla osastoilla yhteensä. Suurin osa sairaalan osastoista muutti korttelista pikku hiljaa omien rakennustensa valmistuttua muualle kaupunkiin, kuten synnytysosasto Kätilöopistoon Tehtaankadulle vuonna 1878 ja kirurginen osasto Kirurgiseen sairaalaan vuonna 1888. Viimeiset sairaalaan liittyneet rakennukset kortteliin rakennettiin 1890-luvulla.1920-luvulla korttelissa toimi enää ainoastaan iho- ja sukupuolitautien klinikka. 1990-luvulla yliopiston lääketieteellinen toiminta keskitettiin Meilahteen, minne myös iho- ja sukupuolitautien klinikka muutti vuonna 1992. Korjaustöiden jälkeen kortteliin muutti valtiotieteellinen tiedekunta vuonna 1994. Vanhan klinikan päärakennus ja synnytyssairaala-pesularakennus on suojeltu lailla sekä sisäpiha asemakaavalla.
Sisäpiha.
Lähteet:
Ollila Kaija, Puhvelista punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita.
Jäntti Jarna, Helsingin korttelieläimet – Kantakaupungin kuvitettua historiaa.
Näin Runebergin päivänä 5.2.2021 voitte vain mielessänne kuvitella kesän vihreyden ja kukkaloiston. Stadiin on saatu vanhan ajan helmikuu eli runsaasti lunta ja mittarikin näyttää tänään -15 astetta. Aurinko kuitenkin paistaa ja taivas on sininen. Kansallisrunoilijamme syntymäpäivästä tuli perin suomalaisesti sinivalkoinen.
Mutta nyt Espalle.
Rakastettu Esplanadin puisto, Espa, on suomen tunnetuin puisto ja Helsingin sydän, varsinainen cityelämän catwalk, jonne tullaan näyttäytymään, katselemaan ja oleilemaan. Puisto on erittäin suosittu ja hyvin hoidettu kaupungin vihreä keskusakseli. Espalla myös tapahtuu. Vappuna lakitetaan Manta, juhannuksena puistoon pystytetään juhannussalko.
Pitkin kesää Espan lavalla soi monenlainen musiikki. EMyös katusoittajat ja muut esiintyjät viihdyttävät puistossa kulkijoita. Joulukuussa osa puiston puista koristellaan tähtimäisin lampuin. Nyt koronavuoden 2020-21 talvinen valaistus oli ennennäkemättömän upea – kaupunki teki hienon työn. Espan esitykset huipentuvat elokuiseen Taiteiden yöhön.
Historiaa
Ennen kuin Espasta tuli puisto, se oli nykyiselle Pohjoisesplanadille ulottuneen, soistuvan ja haisevan Kluuvinlahden rantaa, kosteaa vesijättömaata. Aluetta kutsuttiin Pieneksi ja Suureksi vasikkahaaksi. Helsingin jälleenrakennuskomitean puheenjohtajan Johan Albrecht Ehrenströmin (1762- 1847) ja arkkitehti Carl Ludvig Engelin (1778- 1840) kaavassa vuodelta 1816 oli jo suunnitelma istutuksin koristetusta puistoakselista. Esplanadin puisto toi Helsinkiin mannermaista ilmettä ja lisäsi myös uuden ja komean keskustan paloturvallisuutta. Kaupunki oli puutalovaltainen, joskin kivitaloja rakennettiin Esplanadien varrelle kiihtyvään tahtiin.
1840-luvulla ryhdyttiin Kluuvinlahtea täyttämään uuden keskustan rakentamisen myötä. Nykyiseltä Senaatintorilta purettiin Ulrika Eleonoran kirkko ja kirkon ympäristössä ollut sora käytettiin puiston täyttämiseen. Suuri Vasikkahaka eli nykyiset Runebergin esplanadi ja Teatteriesplanadi valmistuivat Kappeliesplanadin jälkeen, ja puistoa jatkettiin 1840-luvulla aina Heikinkatuun (nykyinen Mannerheimintie) asti.
1800-luvun lopulla vetistä ja huonosti kasvavaa puistoa korotettiin vielä lisää, pohjaveden ulottumattomiin, koska kansallisrunoilija Runebergin patsas oli päätetty pystyttää juuri Espalle. Ajan tyylin mukaisesti puisto oli aidattu ja se suljettiin yöksi. Päivisin parempi väki piti puistoa näyttäytymispaikkanaan.
Helsingin ensimmäinen kaupunginpuutarhuri, ruotsalaissyntyinen Svante Olsson (1856 -1941) toimi kaupungin puutarhurina 1889- 1924. hän uusi puiston istutuksia tuoden sinne eksoottista väriä. Nurmelle istutettiin kesäksi palmuja ja Runebergin patsaan ympäristöä koristivat kaktuksista ja mehikasveista sommitellut niin sanotut tapettiryhmät.
Puisto on muotokieleltään arkkitehtonista tyyliä puukujanteineen ja istutuksineen. Puistoa molemmin puolin reunustavat lehmusrivistöt muodostavat salimaisen tilan. Vanhimmat lehmukset tilattiin 1844 Saksasta. Osa niistä alkaa jo olla tiensä päässä. 1860-70-luvuilla istutettiin Teatteri- ja Kappeliesplanadin puut. Runebergin esplanadi sai lehmusrivistönsä 1882.
Puita on uusittu tarpeen mukaan koko puiston olemassaolon ajan. Uusiminen on aiheuttanut usein vilkasta julkista debattia. Puiden uusiminen on jälleen ajankohtaista, ja se aiheuttaa suurta päänvaivaa rakennusviraston asiantuntijoille: uudistaako kaikki kerralla vai riveittäin tai ryhmittäin ja pitäisikö jättää puuvanhuksia uusien taimien lomaan muistoksi puiston yli 200-vuotisesta historiasta.
Kasvillisuus ja hoidon haasteet
Puiston suuren peruskorjauksen yhteydessä vuonna 1998 uusittiin osa lehmusrivistöstä ja vanhentuneet rusovaahteraryhmät. Remontin jälkeen puistoon tuli lisää valoa ja sen käyttö lisääntyi. Nykyisin sinne tullaan lounaspiknikille tai viettämään iltaa töiden tai koulun jälkeen. Puisto on suosittu tapahtumien pitopaikka aina polttaritempauksista musiikkiesityksiin.
Suuren kävijämäärän vuoksi puistoa joudutaan siivoamaan myös viikonloppuisin ja puhtaanapito on puiston keskeisin hoitotoimi. Suotavaa olisi, että rakastetun puiston käyttäjät osoittaisivat rakkautensa viemällä roskat roskiin. Tähän on kehotettu useana vuonna rakennusviraston kampanjakylttien avulla. Jopa puhuvia on kokeiltu, ne ovat huudelleet kiitoksia roskia saadessaan.
Jalojen lehtipuiden lisäksi Espalla on paljon kukkivia puita ja pensaita. Kesäkuun alussa kukkiva, korkea ja komea punakukkainen koristeomenapuu on vanhaa “Malus nipising”- lajiketta. Myös syreenit, kultasateet, orapihlajat ja hevoskastanjat ilahduttavat kukin Nollaan alkukesällä.
Kukkaistutukset Runebergin Esplanadin ruusuja lukuun ottamatta ovat pääsääntöisesti yksivuotisia kausikukkia. Kevät alkaa vapun jälkeen, kun kaupungin puutarhalla hyödetyt sipulikukat istutetaan puistoon. Ennen juhannusta tulevat värikkäät kesäkukat, ja syksyllä kesän väriloisto vaihtuu hillittyihin havu- ja kanervapainotuotteisiin talvi-istutuksiin. Ruusut kukkivat juhannukselta aina marraskuulle asti. Suuret puut alkavat joulun lähestyessä kimmeltää, kun kaupunki koristelee ne pienin lampuin pimeää aikaa piristämään.
Kalusteet
Esplanadi sai uudet penkit peruskorjauksen yhteydessä. Nykyiset penkit ovat varta vasten suunniteltu Espalle ja ne valmistetaan kaupungin konepajalla. Sama malli hieman eri värityksellä on käytössä myös Vanhassa kirkkopuistossa, Ritaripuistossa, Sinebrychoffin puistossa, Johanneksen kirkon puistossa ja Koulupuistossa.
Espan puiston valaisimet jäljittelevät historiallisia kaasulyhtyjä. Puiston valo saattaa vaikuttaa liian valkoiselta verrattuna entisajan kaasulyhtyihin. Nykyvalaisimiin verrattuna Espan valaisimet ovat matalampia ja lampputyypiltään vähiten häikäisyä aiheuttavia elohopeavalaisimia. Elohopeavalaisimet vaihdetaan kuitenkin EU:n edellyttämiin vähemmän energiaa kuluttaviin valaisimiin. Vaihdon yhteydessä Espan valaisimet saavat lämpimämmän värin.
Kappeliesplanadi
Tarinan mukaan Pienessä Vasikkahaassa paimenpoika, latinaksi pasta, möi maitoa vaatimattomasta kojusta. Kojua alettiin leikkisästi kutsua kappeliksi. Seuraava “kappeli” sijaitsi sekin vaatimattomalla “Vasikkahaka-Espalla”: sokerileipuri Jerngreen rakensi vuonna 1840 kävelijöiden tarpeita varten puistoon temppelinmuotoisen myyntikojun, josta sai ostaa virvokkeita.
Vuonna 1867 kaupunki rakennutti puistoon arkkitehti Hampus Dahlströmin (1829-1882) suunnitteleman kauniin kesäravintolan, jolle oli luontevaa antaa nimeksi Kappeli. Ensimmäinen soittolava rakennettiin Kappelin viereen samoihin aikoihin ja siellä esiintyi usein sotilassoittokunta. Nykyisin Kappeli on ympärivuotinen kahvila, baari ja ravintola. Se on edelleen suosittu kohtaamisia tapaamispaikka.
Nykyinen Espan lava Kappelin edustalla on 1930-luvulla rakennettu lasiseinäinen kesäestradi, jonka runsaasta ohjelmatarjonnasta voi nauttia vapusta elokuun loppuun. Lavalla esiintyy kesäisin noin 200 esiintyjäryhmää Suomesta ja eri puolilta maailmaa. Suomen pisimmäksi jazzfestivaaliksi kutsuttu Jazz-Espa sekä uutta kansanmusiikkia esittelevä Etno-Espa ovat vakiinnuttaneet paikkansa kesän ohjelmistossa. Myös maakuntapäivien ja Helsinki-viikon esiintyjät ovat jo vuosia viihdyttäneet niin helsinkiläisiä kuin Helsingissä vierailevia matkailijoitakin. Toimintaa koordinoi Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskus.
Lavan molemmilla puolilla olevat veistokset ja vesialtaat ovat kuvanveistäjä Viktor Janssonin (1886-1958) suunnittelemia. Kappelista katsoen oikealla leikkii kaksi vedenneitoa “Aallotaria”-veistoksessa. Suuremman merenneidon mallina on ollut kuvanveistäjän tytär, muumien äiti, kirjailija Tove Jansson (1914-2001). Vesiallas veistokseen lavan toisella puolella kantaa nimeä “Hei vaan”. Siinä suloinen pieni poika ratsastaa kalan selässä.
Molemmat teokset tilattiin taiteilijalta vuonna 1942 puiston kaunistukseksi. Altaiden ympärille on istutettu monivuotisia perennoja kuten kuunliljoja ja talveksi kasvihuoneeseen vietäviä eksoottisia sinisarjoja. Suuret kesäkukka-astiat ilahduttavat musiikkia kuuntelevaa yleisöä.
Kappeliesplanadilla on myös ulkoilmakahvila ja yleinen wc ravintolan päädyssä. Kiertoajelubussien ja opastettujen kävelyjen lippuja voi ostaa kahvilarakennuksen kioskista. Bussien pysäkki on Fabianinkadulla.
Runebergin Esplanadi
Runebergin esplanadilla kukkivat ruusut leikattujen tuhkapensasaitojen suojassa. Komeat pylväshaavat korostavat hiekkaympyrää, jonka keskustassa, näyttävän kukkaryhmän ympäröimänä on kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runebergin (1804-1877) patsas. Se on Helsingin ensimmäinen julkinen muistomerkki.
Patsaan paljastustilaisuus 6.5.1885, kahdeksan vuotta ihailun runoilijan kuoleman jälkeen, oli suuri isänmaallinen kansanjuhla. Läsnä oli 20 000 henkilöä, etunenässä kaikki senaikaiset silmäätekevät sekä tietenkin patsaan puuhamiehenä toiminut kirjailija ja kulttuuripersoona Zacharias Topelius. Ihmiset olivat sytyttäneet kynttilöitä ikkunalaudoille isänmaallisessa hengessä. Sanotaan, että siitä juontaa juurensa tapa sytyttää kynttilät ikkunoille itsenäisyyspäivän iltana.
Patsas tilattiin Runebergin omalta pojalta, kuvanveistäjä Walter Runebergiltä (1838-1920). Kahdeksan metriä korkean patsaan jalustassa on karhuntaljan pukeutunut Suomi-neito. Neidon oikeassa kädessä on laakeriseppele ja jalkojen juuressa Runebergin teoksista koottu kirjapino. Neidon vasen käsivarsi nojaa tauluun, jossa on “Maamme”-laulusta, “Vårt land”, ensimmäinen ja kaksi viimeistä säettä. Ne ovat “Vänrikki Stoolin tarinoista” vuodelta 1848. Jalustan sivuilla on teksti: “Suomen kansa maamme laulajalle – af Finlands folk”.
Runebergin nimeä ei patsaassa ole, koska oli itsestäänselvyys, ketä patsas esitti. Vielä tänäänkin “Runski” on kaupunkilaisten suosima kohtaamispaikka ja turistien kuvauskohde. Lokit tähyilevät mielellään Runskin pään päältä Havis Amandaa. Helsinki-päivänä 12.6. patsaan juurella on usein Hyde Park -tyylinen vapaan sanan paikka teemalla “Puhuu kuin Ruuneperi”.
Teatteriesplanadi
Ravintola Teatteri.
Z. Topelius
Eino Leino
Ruotsalainen teatteri -Svenskan.
Teatteriesplanadia hallitsee Ravintola Teatteri ja Svenska Teatern, Ruotsalainen teatteri, tuttavallisesti Svenskan. Helsinki sai vuonna 1827 ensimmäisen teatterirakennuksensa, jonka suunnitteli Carl Ludvig Engel. Aiemmin kiertävät seurueet olivat näytelleet tavaravarastoissa, ladoissa ja muissa väliaikaisissa tiloissa.
Engelin suunnittelema, pieni puusta rakennettu teatteri kävi pian ahtaaksi. Se purettiin ja kaupunkiin nousi uusi kivestä tehty teatteritalo paikalle, jossa nykyinen Svenskan sijaitsee. Talo vihittiin käyttöön 28. marraskuuta 1860. Piirustukset olivat ruotsalaissyntyinen arkkitehdin Georg Theodor von Chiewitzin (1815-1862) käsialaa. Vasta akennetun talon tarina jäi kuitenkin lyhyeksi. Toukokuun 8. päivän vastaisena yönä 1863 teatteri tuhoutui rajussa tulipalossa.
Rakennustyöt käynnistyivät nopeasti uudelleen. Seuraavan teatteritalon vastaava arkkitehti oli pietarilainen Nikolai Benois (1813-1898), tsaari Nikolai I:n hoviarkkitehti. Jo syksyllä 1866 teatteri seisoi valmiina samalla paikalla kuin edellinenkin. Svenska Teatern laskee perustamisvuodekseen juuri vuoden 1866. Vuosina 1935-1936 teatteritaloa modernisoitiin ja laajennettiin arkkitehtien Eero Saarisen (1910- 1961) ja Jarl Eklundin (1876- 1962) johdolla. Arkkitehdit jättivät teatterin sydämen, Nikolai Benois’n 1860-luvulla luoman kauniin punaisen ja kultaisen katsomotilan miltei koskemattomaksi.
Teatteriespanjan kohdalla puisto on varjoisampi kuin muu puisto. Siellä on miellyttävän viileää istuskella ympyrän muotoisella aukiolla. Vanha hevoskastanja ihastuttaa kukinnallaan kesäkuun alussa. Ravintolan terassin vieressä kukkivat puistoatsaleat, hortensiat ja kausikasvit.
Vanhojen puiden varjossa ovat kahden merkkimiehen muistomerkit. Ensimmäinen on Runebergin hyvän ystävän, kirjailija Zacharias Topeliuksen (1818-1898) muistomerkki. Topelius vaikutti aikanaan merkittävästi suomalaisten käsityksiin itsestään ja maastaan. Topeliuksen sadut ja kertomukset ovat edelleen ajankohtaisia. esimerkiksi “Varpunen jouluaamuna” on yksi rakastetuimpia joululaulujamme.
Kun Topeliukselle alettiin puuhata muistomerkkiä 1920-luvulla, uudet tuulet tekivät tuloaan. Haluttiin luopua näköispatsaista ja ottaa tilalle symboliikkaa. Kuvanveistäjä Gunnar Finne (1886- 1952) voitti vuonna 1928 Svenska Litteratursällskapetin järjestämän muistomerkkikilpailun. Teos “Taru ja totuus” paljastettiin 1932, kun Topeliuksen kuolemasta oli kulunut 34 vuotta.
Muistomerkissä on kaksi vertauskuvallista neitohahmoa. Taru kantaa käsissään sadun kruunupäistä lintua ja Totuuden kämmenellä on totuuden liekki. Patsaan jalustassa on Topeliuksen muotokuvamedaljonki ja nimi. Neitohahmot ovat kääntyneet vastakkaisiin suuntiin. Totuus katsoo puistoon ja Taru Pohjoisesplanadin jalkakäytävälle. mutta tilanne oli alun perin toisin. Kun sodan takia pommitusten alta pois kuljetettu veistos palautettiin paikalleen kesällä 1945, se ilmeisesti vahingossa käännettiin nykyiseen suuntaansa. Veistos on kiinnitetty tiukasti jalustaansa, joten sen palauttaminen alkuperäiseen asentoon saattaisi vaurioittaa sekä jalustaa että veistosta. Finne itse ei koskaan puuttunut teoksen kääntymiseen.
Taru ja totuus aiheutti aikoinaan kivaan patsaskiistan, joka oli luonteeltaan myös poliittinen ja kielikysymykseen liittyvä. Finnen vertauskuvallinen ehdotus oli ankara pettymys niille, jotka olivat toivoneet veistoksen olevan Topeliuksen oman ajan realistisen hengen mukainen. Kirjailija Maila Talvion (1871- 1951) myötävaikutuksella kerättiin kansalaiskeräyksellä rahat Ville Vallgrenin (1855- 1940) jo vuonna 1909 tekemän “Topelius ja lapset” -patsaan pronssiin valua varten. Vallgren oli kaavaillut sitä Topeliuksen hautamuistomerkiksi. Patsas ehdittiin paljastaa vuonna 1932 juhlallisin menoin Koulupuistikossa, Ratakadun ja Korkeavuorenkadun kulmassa, Flooran päivänä 13.5., puoli vuotta ennen “Tarua ja Totuutta”.
Viistosti Topeliuksen takana on suomalaisen lyriikan klassikon, suuren Eino Leinon (1878- 1926) patsas. Sen on suunnitellut Leinon hyvä ystävä Lauri Leppänen (1895-1977). Eino Leinon seura, Suomen Kulttuurirahasto ja Kustannusosakeyhtiö Otava järjestivät 1948 Eino Leinon muistomerkkikilpailun. Lopullinen tulos ratkesi vasta 1951 järjestetyssä kutsukilpailussa. Muistomerkki paljastettiin 1953, kun Leinon kuolemasta oli kulunut 27 vuotta.
Muotokuvataiteilijana ja sankarimuistomerkkien suunnittelijana ansioituneen Leppäsen veistos on dynaaminen, massiivinen ja hyvin ilmaisuvoimainen. Ajan hengen mukaisesti erityisesti runoilijat esitettiin haltioituneena ja innostuneina. Leinon tukka ja viitta hulmuavat ja hän näyttää komealta kuin häntä esittävistä valokuvista voisi päätellä. Pronssinen muistomerkki on jalustoineen 4,2 metriä korkea.
Kuvanveistäjän nuoret kollegat ja ateljee-avustajat tekivät Leinon patsaalle kepposen ja painoivat viiden markan kolikon runoilijan ojennettuun vasempaan kämmeneen ennen veistoksen pronssivalua. Runoilija oli heidän mielestään ehkä rahan tarpeessa. Kolikko on edelleen paikoillaan. Eino Leinon Seura kukittaa patsaan 6.7., joka on Leinon kunniaksi nimetty runon ja suven päivä.
Leinon runosta Väinämöisen laulu on veistokseen valettu siteeraus:
“Yksi on laulu ylitse muiden:
Ihmisen aatteen hengen ankara laulu”.
Lähteet:
Nummi Elina, 2010, Vihreät sylit – Kävelyretkiä Helsingin puistoihin.
Kuva: Presidentinlinna, kuvaaja Aarne Pietinen, 1931, Museovirasto
Arkkitehti Pehr Granstedth suunnitteli talon vanhasta suolamakasiinista varakkaan Heidenstrauch-suvun kauppiastaloksi ja asunnoksi. Granstedt sai työnsä valmiiksi vuonna 1814. Kolmikerroksisen rakennuksen ensimmäinen kerros oli varattu kaupankäyntiä varten, toinen Heidenstrauchien omaksi asunnoksi ja kolmas kerros oli jaettu pieniksi vuokrahuoneistoiksi. Kauppaneuvos J. H. Heidenstrauch oli 1800-luvun alkupuolella Helsingin rikkain asukas.
Heidenstrauchit ehtivät asua kauppakartanossaan vain 17 vuotta, kunnes Suomen senaatti osti talon vuonna 1837 Venäjän keisareiden Suomen palatsiksi. Kauppaa edelsi vuosia kestänyt suunnitteluvaihe, jolloin palatsia oli suunniteltu sijoitettavaksi milloin minnekin päin Helsinkiä, muun muassa Tähtitornin vuorelle ja Katajanokan vuorelle. Suomeen Berliinistä tuotu Helsingin uudelleenrakennuskomitean arkkitehti Carl Ludvig Engel olisi halunnut rakennuttaa keisarille uuden palatsin joko Esplanadin puiston päähän Kauppatorin länsipuolelle taikka Katajanokalle. Kustannussyistä keisari ei kuitenkaan lämmennyt Engelin ajatuksille, vaan määräsi Heidenrauchien kauppiaskartanon ostettavaksi valtiolle.
Hieman katkerana Engel ryhtyi uudistustyöhön. Rakennusta muutettiin ja laajennettiin huomattavasti Engelin suunnitelmien mukaan vuonna 1843. Rakennusta kutsuttiin nyt virallisesti nimellä ”keisarillinen palatsi Helsingissä”. Palatsin ensimmäiseen kerrokseen sijoitettiin palatsin keittiöt sekä henkilökunnan asuintilat. Toisessa kerroksessa eli pääkerroksessa sijaitsivat keisarinnan vastaanottotilat ja osa keisarillisista makuuhuoneista sekä kolmanteen kerrokseen ulottuvat suuri ja pieni ruokasali sekä tanssisali. Palatsin kolmannen kerroksen makuu- ja työhuoneet varattiin keisarille ja tämän lähiseurueelle, ja sieltä oli myös kulku pienelle näköalatornille sekä salaiset kierreportaat keisarinnan makuuhuoneeseen.
Palatsi sai juhlavuutta matalista kylkirakennuksista, joiden väliin muodostui linnanpiha. Julkisivulle tuli pylväitä ja niiden yläpuolelle mestarin suosima päätykolmio. Lopulta selvisi, että samalla rahalla olisi saatu rakennetuksi Engelin ehdottama Katajanokan palatsi.
Ensimmäisen maailmansodan aikana palatsi toimi sotasairaalana, jonne voitiin sijoittaa 200 rintamalla haavoittunutta sotilasta. Venäjän vallankumouksen aikana se toimi venäläisen sotilas- ja työläisneuvoston päämajana. Vuoden 1918 sisällissodan aikana talossa oli saksalaisten ja myöhemmin suomalaisten esikunta. Sisällissodan jälkeen rakennusta kaavailtiin Suomen kuninkaan linnaksi, jolloin rakennuksesta alettiin puhua ”linnana”. Se ehdittiin jopa osittain sisustaa tähän tehtävään, mutta valtiomuodon vakiinnuttua tasavallaksi jo tilatut tai hankitut huonekalut joutuivat myyntiin Stockmannille. Viron vapautussodan aikana 1918–1919 pihasiivessä toimi Viron Avustamisen Päätoimikunnan kanslia.
Itsenäisyyden ajan alkuvuosina 1919–1921 talon kolmannessa kerroksessa oli Suomen ulkoasiainministeriö. Presidentinlinnaksi rakennus kunnostettiin vuonna 1921. Tällöin esimerkiksi ortodoksinen kirkkosali linnan toisesta kerroksesta purettiin ja paikalle rakennettiin kirjasto. Kirkon esineet otettiin Kansallismuseon kokoelmiin.
Aleksanterinkatu 4
Aleksanterinkatu
Aleksanterinkatu
Mariankatu
Mariankatu
Pohjoisesplanadi 1
Pohjoisesplanadi 1
Presidentinlinnassa asui myös osa keisarillisen residenssin ja myöhemmin tasavallan presidentin henkilökuntaa. Nykyisin kaikki Linnan asuintilat on muutettu työtiloiksi, joissa työskentelee suurin osa tasavallan presidentin kanslian henkilökunnasta. Linnassa työskentelevään kabinettiin kuuluvat kansliapäällikkö ja presidentin lähimmät neuvonantajat ja avustajat. Lisäksi linnassa työskentelevät adjutantit, jotka vastaavat presidentin ja hänen puolisonsa ohjelman käytännön valmistelusta ja toteuttamisesta. Linnassa on myös hallintohenkilöstön työtiloja ja keittiö.
Presidentin virka-asunto sijaitsi alun perin presidentinlinnassa. Vuonna 1940 Tamminiemi lahjoitettiin presidentin virka-asunnoksi; Ryti ja C.G.E. Mannerheim asuivat siellä, kun taas Paasikivi vietti koko presidenttikautensa linnassa. Urho Kekkonen muutti presidenttikautensa alussa 1956 Tamminiemeen, jossa hän asui kuolemaansa 1986 asti ja josta tehtiin myöhemmin museo. Mauno Koivisto asui presidentinlinnassa, kunnes uusi virka-asunto Mäntyniemi valmistui 1993. Vuodesta 1993 lähtien kaikki tasavallan presidentit ovat asuneet Mäntyniemessä.
1970-luvun alussa Presidentinlinnan sisätiloista tehtiin ilmeeltään vaaleat ja pelkistetyt. Kun linnassa ei 1990-luvulta alkaen enää asuttu, linnan erilaisista tiloista tuli toistensa kaltaisia työhuoneita. Korjauksia tehtiin 2000-luvulle asti yksi kerrallaan ilman laajempaa kokonaisnäkemystä.
Presidentinlinnan kokonaisvaltaisen peruskorjauksen suunnittelu alkoi vuonna 2006. Suunnitteluun kuului muun muassa rakennushistoriallinen selvitys ja antiikkikalusteinventointi. Korjaustyöt aloitettiin vuonna 2013 ja saatiin päätökseen 2015.
Peruskorjauksen tavoitteena oli ennen kaikkea luoda toimivat tilat kaikille käyttäjille, helpottaa kulkua talossa ja etsiä talotekniikalle parhaat reitit. Kulun helpottamiseksi linnan eri osien välillä tehtiin suuria purkutöitä. Joitain ahtaita portaikkoja uusittiin tai korvattiin hisseillä. Esteettömyyttä parannettiin luiskilla ja nostimilla. Kellaritilat uusittiin perusteellisesti.
Rakennuksen perustuksen puupaaluja vahvistettiin ja täydennettiin. Ilmanvaihto ja sähköistys uudistettiin koko rakennuksessa. Valaistus uudistettiin huolellisesti, arvovalaisimia kunnostettiin ja sijoitettiin uudelleen, ja valaistusta parannettiin moderneilla valaisimilla. Myös julkisivun valaistusta parannettiin. Salien kaikuisuutta vähennettiin lisäämällä vaimennusverhouksia.
Linnan ulkonäkömuutoksiin kuului arkipäiväisten, tavanomaisten ja vanhentuneiden ratkaisujen korvaaminen edustavammilla ja alkuperäistä lähempänä olevilla ratkaisuilla. Aikaisempia värejä etsittiin seinämaalien ja tapettien alta sekä vanhoista valokuvista. Goottilaisen salin seinien värit perustettiin järjestyksessä toiseen maalausvaiheeseen. Myös ovia palautettiin vanhempaan asuun, ja alkuperäisiä kalusteita tuotiin Kansallismuseon kokoelmista Tamminiemestä. Pääsisäänkäynnin portaikkoon ja aulaan palautettiin marmorointimaalaus. Sisätilojen väritys valittiin empiresävyihin tukeutuvaksi ja kertomaan eri huoneiden arvojärjestyksestä. Tapettipintoihin tuotiin eloa ja tekstuuria mutta ei kuitenkaan kuvioita, koreutta tai kimalletta. Myös verhoja uusittiin.
Korkeinoikeus
Korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden palatsi Pohjoisesplanadi 3:ssa on peräisin 1830-luvulta. Sokerileipurimestari Forsström piti siinä vuosisadan lopulle asti suosittua kahvilaa, jossa tarjoiltiin liköörejä ja viinejä. Kesäisin niitä nautittiin ulkona aurinkokatoksen varjossa. Eversti Hugo Standertskjöld osti ja kunnosti talon, joka siirtyi valtiolle 1931.
Maan ensimmäinen yksityinen panttilainaamo avasi ovensa vuonna 1886 Leopardin korttelissa litografi Liewendahlin talossa Aleksanterinkatu 6:ssa. Avajaispäivänä jätettiin pantteja 1335 markan edestä, mm. Kuusi kyynärää kangasta, vaatekappaleita,kelloja, kulta- ja hopeatavaraa sekä yksi pankkikirja ja obligaatio. Helsingin Pantti-Osakeyhtiölle valmistui Helenankatu 3:een oma toimitalo vuonna 1895. Valtio osti talon vuonna 1978 korkeimman oikeuden tarpeisiin.
Aleksanterinkatu 10:n kohdalla sijaitsi 1800-luvun alussa leskirouva Dobbinin talo. Se on tullut surullisen kuuluisaksi sen vuoksi, että siitä alkoi vuonna 1808 tulipalo, joka tuhosi kolmasosan kaupungista. Palolla oli kauaskantoiset seuraukset. Porvoon valtiopäivillä Helsingin kaupungin edustaja, kauppias Erik Borgström, pyysi keisarilta apua kaupunkinsa jälleenrakentamiseksi ja päätti anomuksensa seuraavasti: “ Lempeä keisari suvaitkoon luoda armollisen silmäyksen Helsingin kaupunkiin, joka niin kipeästi tarvitsee huojennusta nykyisen taakkansa kantamisessa ja joka ei omin neuvoin pysty kohoamaan tuhkastaan, vaan ainoastaan Teidän Keisarillisen Maijesteettinne isällisestä lempeydestä voi odottaa tulevaisuutensa muodostuvan menestykselliseksi.” Aleksanteri I loi lempeän katseensa Helsinkiin ja kohotti sen maan pääkaupungiksi.
Uudenmaan läänin maaherran virkahuone sijaitsi Aleksanterinkatu 4:ssä lähellä paikkaa, missä maaherralla oli muinoin residenssinsä. Se ulottui Valtioneuvoston linnan paikkeilta Ritaritalon puistikkoon.
Eilen ilmestyi uusi ET, jossa on juttu minusta. Tänä aamuna päätin lähteä vuoden viimeisen päivän kunniaksi kirjoittamaan blogia trendikkäästi keskustan kahvilaan. Paikaksi valikoitui kantapaikka Robert’s Coffee Stockan alakerrassa. Aloitan kuitenkin tämän päiväisen tarinani aivan alusta.
Aamulla normaaliin tapaan Aleksanterinkadun Elixiaan kello 6, jossa poljin kuntopyörällä ensin tunnin kovilla vastuksilla ja siihen päälle reisilihastreenit. Sitten kotiin Liisankadun K-kaupan kautta, jossa tapasin molemmat läheisiksi tulleet kaupantädit Katrin ja Metten. Kotiin puurolle ja kahville ja sitten stadille takaisin. Pihalla tapasin naapurini Petterin, jolta sain lahjaksi lausuttuna runon. Upea! Kiitos!
Kunnon treenistä tulee hiki
Alexium
Matkalla stadille
Herkun portailla tapasin uimakaverini Marjan. Upea juttu, sillä emme ole aikoihin tavanneet sattuneista syistä. Sitten hain lehden Akateemisesta, kuppilaan, kone auki ja lukemaan juttua. Pääsin melkein loppuun, kun kohotin katseeni ja kukapas se siinä. Toimittaja Ulla Janhonen, joka on jutun minusta tehnyt, seisoi edessäni hymyilevänä. Taas paransimme maailmaa hetken. Hän teki perusteellista työtä tarinani kanssa, yksi tapaaminen ei riittänyt. Olen kiitollinen siitä, että tulin kuulluksi haluamallani tavalla. Aluksi minulta pyydettiin juttua lihavuusleikkauksesta, mutta en halunnut siihen ryhtyä, sillä leikkaus on pienen pieni osa toipumista. Siitä ei ole mitään apua, jos en käsittele syitä, jotka pakonomaiseen syömiseen ja lihavuuteen ovat johtaneet. Ulla teki hyvää työtä ja Päivi Ristell otti hienot kuvat.
Ulla Janhonen, joka teki upean jutun
Mun maisema ❤
Tervetuloa, jos olet lähettyvillä, huippu sali
Omat motiivini tässä liittyvät vielä kärsivien auttamiseen. Jos yksikin saa avun minun tarinastani olen onnellinen. Minuun saa olla yhteydessä, jos haluaa pohtia omaa tilannettaan jonkun kanssa – täällä olen!
Tämä vuosi 2020 on ollut yksi elämäni parhaista. Olen kiitollinen kaikista ihmisistä, jotka ovat minua tukeneet tavalla tai toisella. Olen kiitollinen terveydenhuollolle, joka on antanut minulle vielä yhden elämän. Minut pelastanut lääkäri näyttää olevan nykyään Mehiläisessä, annan yksityisviestillä nimen. Hän ei antanut mahdollisuutta helppoon ratkaisuun pilleripurkin avulla, vaan laittoi minut kantamaan vastuun terveydestäni. Olen ikuisesti kiitollinen siitä! Olen syvästi kiitollinen koiralleni Aishalle, joka jakaa arjen kanssani. Yksinäisinä epätoivon ja masennusten hetkinä, se on vierellä lohduttamassa. Olen myös syvästi kiitollinen sinusta, joka luet tätä. En olisi koskaan uskonut, kuinka suuri voima on somella ja muilla modernin maailman kanavilla tässä ajassa.
Tarinani alkaa 1950-luvulta blogilla nimeltä “Olipa kerran mä”. Sieltä löytyy maaperä, jossa sairastuin, mutta myös niitä voimavaroja, jotka ovat auttaneet toipumisesta. Toivottavasti tästä kaikesta on sinulle iloa ja hyötyä.
Museokortti on ihana keksintö. Se mahdollistaa alempien tuloluokkienkin taidemuseokäynnit. Se mahdollistaa myös Taidetörpön seikkailut korkeamman kulttuurin parissa siten, että voin oikeasti keskittyä näkemääni ja kokemaani.
Ristin itseni kaikella rakkaudella Taidetörpöksi, sillä mitään en tiedä mistään, mikä koskee taidetta ja sen tekemistä. Olen kuluttaja, joka muodostaa mielipiteen jostain syystä tai ilman syytä. Luulen, että syyt ovat niin syvällä minussa, etten saa niitä sanoiksi, joten olkoon. Kaikkea maailmassa ei tarvitse selittää.
Tässä jaksossa vierailen Ateneumissa Enckellin näyttelyä ihmettelemässä. Sen verran olin ihmeissäni, että oli käytävä neljä kertaa ennen raporttia. Kolme käyntikerroista oli omia ja yksi kirjoituskurssin kanssa käyty. Jokaisella kerralla näin jotain uutta ja samalla jo näkemäni ja havaitsemani sai syvyyttä.
Ensimmäisen kerran saldo oli se, että toiset teokset ovat rumia, toiset eivät ole rumia ja sitten löytyi muutama todella kaunis. Alastomat kalvakat nuoret miehet, joita riitti useiden taulujen verran, olivat rumia. Mietin miksi, ja tulin siihen tulokseen, että teokset olivat niin värittömiä ja kalvakoita. Mieleeni tuli kuolema – elävät kuolleet. Jostain syystä en kuvannut näitä ollenkaan. Sen sijaan Kuoleman vaellus on hieno.
Kuoleman vaellus, 1896, vesiväri ja lyijykynä
Asetelmat olivat mieleeni, samoin muotokuvat. Jokaisella kerralla pysähdyin kirkkotaiteen edessä ja aluksi osa oli mielestäni rumia. Sellainen oli Karkotus paratiisista, joka kuitenkin kolmannella käyntikerralla valikoitui kirjoitustehtävän teokseksi. Teologina sain siitä vaivatta saarnan aikaiseksi, ja varsinainen rumuus häipyi taustalle. Aatamin ja Eevan tunnetilat välittyvät teoksesta upeasti. Hylkäsin kuitenkin tekstini juuri sen saarnaluonteen takia. Ei avaudu itsellenikään mitä ajattelin näin tehdessäni.
Kukkia, 1912-1913
Taiteilijan äiti, 1904
Albert Edelfelt, 1909
Kaloja, 1909
Siilakoita, 1904
Karkotus paratiisista, 1908
Valitsin sen sijaan Kaisaniemi -teoksen. Lopulta minulla ei ollut mitään sanottavaa siitä, vaikka kuljen puistossa useita kertoja viikossa. Puistoteokset olivat kuitenkin mieleisiä. Kaikkein mieleenpainuvin teos oli kuitenkin Joulukuusi Kilossa. En ymmärrä miksi en yhdelläkään käyntikerralla ottanut siitä kuvaa. Kunhan ovet jälleen aukeavat museoihin, minä menen kuvaamaan Joulukuusen itselleni iloksi. Jos tuuri käy, siitä saattaa olla juliste museokaupassa.
Ylösnoussut Kristus kohtaa naiset erämaassa, 1901
Kansakoulu 1899
Getsemane, 1902
Narkissos, 1915
Sisäkuva suomalaisesta oopperasta, 1919
Puistokuva Kaisaniemestä, 1915
Ateneumissa on niin paljon taidetta tarjolla, että vierailuni siellä jatkuvat.
Kaksi nuorta kauppamiestä ostivat 1700-luvun puolivälissä tontin torin kulmasta paikasta, jonka nykyisenä osoitteena on Katariinankatu 5. Toinen heistä, Johan Sederholm, lunasti myöhemmin tontin itselleen ja rakennutti siihen talon.
Sederholmin ja Remanderin taloissa on Helsingin kaupunginmuseo
Tontin vaiheet tunnetaan 1600-luvulta alkaen. Isonvihan jälkeen oli tähän kulmaan noussut kauppias Johan Julius Sundin punainen puutalo, jonka ikkunanpielet ja -luukut olivat siniset. Katariinankadun kohdalla kulki siihen aikaan yksi kaupungin pääviemäreistä.
Kruunu olisi myöhemmin määrännyt, ettei kaupungin keskustaan saanut rakentaa muita kuin kivitaloja. Se oli luvannut avustaa niiden rakentajia, ja tällaista avustusta anoi myös Sederholm, mutta ei saanut. Niinpä hän maksoi viulut yksin. Sederholmista paisui myöhemmin aikansa mahtavin kauppias, laivanvarustaja ja valtiopäivämies.
Talon suunnittelijasta ei ole varmuutta. Yhtenä mahdollisuutena on mainittu saksalaissyntyinen Samuel Berner. Katariinankadun puolella oli Sederholmin tonttiin kuulunut myös puurakennuksia, jotka tuhoutuivat tulipalossa 1761. Niiden tilalle pystytettiin tiilirakennus, jossa oli panimo ja leivintupa, navetta ja heinälato sekä kaksi viljamakasiinia.
Toisenkin kerran koetteli tätä osaa talosta tulipalo, joka ilmeisesti oli alkanut rikkinäisestä leivinuunista. 1800-luvun alkupuolella kadunvarsi rakennettiin täysin uudestaan, osittain kolmikerroksiseksi.
Sederholmintalo
Sederholmin suvulta talo on siirtynyt monelle eri omistajalle. Siinä on asunut paljon vuokralaisia ja siinä on toiminut muun muassa tupakkatehdas, tyttökoulu ja ravintola nimeltä Prins Gustaf. Aleksanterinkadun puoleiselle naapuritontille oli 1814 noussut kauppias Friedrich Remanderin talo tiilisine piharakennuksineen ja aittoineen. Vuonna 1918 osti kiinteistöyhtiö Royal sekä Sederholmin että Remanderin tontin. Tarkoituksena oli purkaa nämä molemmat vanhat talot ja pystyttää tilalle komea kuusikerroksinen ravintolakompleksi.
Remanderin talon piharakennukset ehdittiinkin jo repiä. Niiden tilalle kohosi Valkoinen sali, joka sittemmin on nähnyt monta juhlaa ja kokousta ja toiminut jopa poliisien majoitustilana. Katurakennus kunnostettiin, ja ravintolasuunnitelmia jäi siinä edustamaan englantilaiseen varhaisrokokootyyliin sisustettu ravintola Victoria.
Remanderin talo Aleksanterinkadulla
Myös Aleksanterinkatu 14:n tontti tunnetaan jo 1600-luvulta. Talon kellari on osittain tätä vanhaa perua. Nykyisen katurakennuksen pystytti merikapteeni Kåhlman vuonna 1823. Myöhemmin talon osti taiteenharrastaja H.J. Falkman, joka perusti siihen viinatehtaan. Hänen poikansa, taidemaalari Severin Falkman, rakennutti pihan puolelle isoikkunaisen ateljeen. Tähänaikaan talon omisti H.J. Falkmanin, vävy hovineuvos Carl Brummer, ja hänen nimellään talo yhä tunnetaan.
Brummerin talo
Brummerin talossa kokoontui aikoinaan maineikas Lauantaiseurakin. Lauantaiseura oli Helsingin yliopiston opiskelijoiden ja nuorten opettajien keväällä 1830 perustama seura, joka kokoontui lauantai-iltaisin jonkun jäsenensä luo. Yhteisillä varoilla ostettiin kirjallisuutta ja innokkaat keskustelut niistä venyivät usein myöhäiseen yöhön. Aluksi keskustelut koskivat kirjallisuutta ja filosofiaa, mutta myöhemmin pyrkimykseksi tuli kansallisen Suomen luominen. Moni merkkihenkilö on asunnut tässä talossa, mm. C.G. Mannerheim valtionhoitajakautensa päätyttyä.
Kaikki nämä Helsingin kaupungin omistamat talot ovat nykyään samaa tonttia. Koko kortteli kuuluu Helsingin suojattuun keskustaan.
Aleksanterinkadun ja Helenan kadun kulmatalo on naapuriaankin vanhempi. Aleksanterinkadun puoleinen osa sai kahden kerroksessa päälle kolmannen 1931.Talon oli ostanut raittiusasiaa ajava Balder-loosi, joka rakensi siihen tunnetun kokous- ja juhlasalissa. Rakennuksessa on aikoinaan toiminut mm. Handelsgilletin ravintola.
Helenankatu
Balderin ja Brummerin talot Aleksanterinkadulla
Pohjois Esplanadin talot 5 ja 9 ovat melkein yhtä vanhat, 1800-luvun toiselta kymmeneltä ja toistensa parit. Engel oli suunnitellut niiden väliin numeroon 7 pörssitaloa, johon molemmat viereiset yhdistettäisiin. Lopulta tälle tontille nousi kuitenkin kauppaneuvos J.H. Heidenstrauchin rakennuttama pylväspalatsi. Talon julkisivua on myöhemmin muutettu pariinkin kertaan, viimeksi 1920-luvulla Ruotsin lähetystöä varten.
Ruotsin suurlähetystö Pohjoisesplanadilla
Pohjoisesplanadi 9 on jäänyt Helsingin historiaan etenkin Kleinehin hotellin talona. Sen ravintolassa oli mm. Eino Leino usein nähty vieras. Saksalaissyntyinen Louis Kleineh oli ostanut talon Suomen sodan veteraanilta, everstiluutnantti Gregori Tigerstedtiltä vuonna 1842.
Pohjoisesplanadi 5:n taas tunsivat helsinkiläiset kauan Lampan talona. Se oli melkein koko 1800-luvun raatimies Johan Lampan tai hänen leskensä Lovisa Konstantian omistuksessa. Tässä talossa alkoi nuori G.F. Stockmann hoitaa liikettä, jonka hän pian lunasti omakseen. Kauppahuoneessa myytiin mm. viini-, likööri- ja punssilaseja, maitokehloja, nuuskarasioita, kynttilänjalkoja sikarituhkakuppeja, voipyttylaseja sekä kirjanpainimia “näköalavalokuvin ja muotokuvin”. Liike toimi Lampan talossa parikymmentä vuotta.
Katariinankatu
Lähteet:
Toppari, Kirsti, Puhvelista Punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita.
Vuonna 1818, kun odotettiin valtiopäivien koollekutsumista seuraavana vuonna, perustettiin Suomen oma, erillinen Ritarihuone, ja maan Ruotsin aikana aateloidut ja nyt suuriruhtinaskunnan omaan, suomalaiseen aatelissäätyyn korotetut suvut numeroitiin ansienniteetin (virkaikä, virkavuosimäärä; virkaikäoikeus, virkaikäetuus) mukaan. Vaikka valtiopäiviä ei sitten kutsuttukaan koolle, jatkuva aateloiminen piti yllä aatelia valtiosäätynä, johon uudet jäsenet merkittiin ja kirjattiin, ja jolla oli erityinen, hallitsijan määräämä Ritarihuoneenjohtokunta. Ritarihuonerakennusta varten oli aikoinaan valittu tontti Aleksanterinkadun varrelta nykyisen Ritarihuoneenpuistikon eteläreunasta, ja puiston länsireunan katu oli saanut nimen Ritarihuoneenkatu (nykyisin Ritarikatu). Tänne oli Ehrenström suunnitellut valtiosäädyille yhteisen rakennuksen.
Vuonna 1847 ritaristo ja Aateli saivat oikeuden itse valita erityisen komitean ehdottamaan johtokunnan jäsenet, tarkastamaan ritarihuoneen talousasioita ja suunnittelemaan erityisen ritarihuoneen rakentamista. Pietarista tilattiin akateemikko Bosselta piirustukset, mutta ne havaittiin liian suurellisiksi. Seuraava 1855 valittu komitea päätti lunastaa Servaali-korttelista tulevaa Ritarihuonetta varten tontin, jota rajasi idässä Mariankatu lännessä Ritarihuoneenkatu ja pohjoisessa uusi katu, Hallituskadun nyt avattu itäpää. Vuonna 1857 tilattiin arkkitehti Georg Theodor Chiewitziltä piirustukset ja aloitettiin rakennustyöt, vaikka ei riittäviä varoja ollutkaan; kustannusarvio ylitettiin peräti 30000 hopearuplalla.
197505 . Ritaritalon puistikko. Keväinen Ritaritalon puistikko, taustalla Ritarihuone.
Tässä tilanteessa aateli anoi hallitsijalta apua 28000 ruplaa rakennusrahastoon ja 10 000 ruplaa sisustamiseen, sillä Aateli oli esittänyt, että muutkin säädyt saisivat kokoontua istuntoihinsa uudessa rakennuksessa ja että tulevien valtiopäivien kanslia ja säätyjen yhteiset valiokunnat toimisivat siellä. Aateli piti tätä tosin väliaikaisratkaisuna mutta perusteli anomustaan säätyjen “veljellisen” yhteistyön tarpeellisuudella rakkaan isänmaan asioiden hoidossa, varsinkin, kun pelkästään aatelin tarpeiksi nousevan Ritarihuoneen ajan mittaan täytyisi menettää painoarvoaan siinä määrin kuin aattelin käsite, erityisenä yhteiskunnan kastina, haalistuisi ja vanhentuisi kaikkea tasoittavan, edistyvän sivilisaation seurauksena. Aateli jopa esitti, että 3/4 talosta luovutettaisiin aattelittomille säädyille asianomaista taloudellista vastuuta vastaan ja että talon nimeksi tulisi Säätyjen talo. Keisari myönsikin 38000 ruplaa ilman takaisinmaksuvelvoitetta ja puuttumatta ajatukseen yhteisestä säätytalosta. Aattelittomat säädyt tulivat sitten jossakin määrin käyttämään Ritarihuonetta, kunnes niille valmistui komea uusi Säätytalo yli 30 vuotta myöhemmin. Eduskuntauudistuksen yhteydessä, kun Aateli valtakunnansäätynä lakkasi olemasta, Ritarihuone jäi Ritarihuoneenjohtokunnan haltuun, mutta vasta hyvin paljon myöhemmin se siirtyi sen yksityisoikeudellisen omistukseen – käsitteiden hämärryttyä ja säätyjen periaatteellisen olemassaolon lakattua vasta 1995.
Ritarihuone rakennettiin lähes Ehrenströmin suunnittelemalle paikalle varsin näyttäväksi. Sen fasabi koristeltiin suurella Suomen vaakunalla ja Suomen maakuntien vaakunoilla, ja sisälle sen suureen saliin tilattiin Saksasta, muiden maiden ritarihuoneiden tapaan, aatelissukujen vaakunoiden komea sarja. Ritarihuoneesta tuli siten myös Suomen vanhan historian muistopaikka.
Suomen aatelistoon kuuluvat suvut ja henkilöt on lueteltu Aateliskalenterissa, jota ylläpidetään Ritarihuoneella. Maassa on 7 kreivillistä sukua, 31 vapaaherrallista ja 119 aatelissukua. Tämän lisäksi Suomessa asuu useita eurooppalaisia aatelissukuja, joita ei ole rekisteröity täällä.
Tämän päivän Ritarihuone elää täysipainoisesti, vaikka toisella tavalla kuin ennen. Taloa vuokrataan näyttelyjä varten ja juhlasalissa järjestetään kamarikonsertteja, mutta joka kolmas vuosi Suomen aateliset pitävät talossa kokoustaan ja sen jälkeistä juhlaa. Ritarihuoneella tehdään myös sukututkimusta ja pidetään yllä sukutauluja. Kattava sukututkimuskirjasto on yleisön käytettävissä kanslian aukioloaikoina. Ritarikatu 1:ssä sijaitseva rakennus siihen liittyvine puistoineen on ritariston ja aatelin omistama.
Ritaritalon puistikko
Ritaritalon puistikon suunnitteli Svante Olsson vuonna 1889. Alussa puistikkoa kutsuttiin nimellä Ritarihuoneentarhanne. Pieni puisto oli hienostunut keidas tiiviissä Kruununhaassa.
Kaupunginpuutarhuri Olsson teki vuonna 1889 Ritaritalon puistikon hoitosopimuksen ja uudisti huonossa kunnossa olevan puiston. Muutostöillä oli suuri vaikutus istutusten ulkonäköön, ja silloinkin aivan kuin tänäkin päivänä vanhojen puiden ja pensaiden poistaminen herätti vastustusta. Ritaritalon viihtyisän pensaikon korvaaminen sileillä nurmikentillä ja kaartuvilla käytävillä sekä vierasperäisillä koristekasveilla oudoksutti asukkaita. Puiston keskuselementti on kaunis, historiallinen suihkulähde.
Puisto kunnostettiin kulttuurikaupunkivuodeksi 2000. Rakennusviraston puistosuunnittelija Mirja Ruokokoski teki suunnitelman, jossa säilytettiin puiston vanha muoto ja hahmo entisellään. Puistossa kasvaa kaksi upeaa rautatienomenapuuta, jotka ovat suurimpia lajissaan Helsingissä.
1962 . Ritarihuone. Vaakunasali.
Lähteet:
finna.fi
Klinge, Matti: Pääkaupunki Helsinki ja Suomen valtio 1808-1863.
Ollila, Kaija: Puhvelista Punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita.
Nummi, Elina: Vihreät sylit, Kävelyretkiä Helsingin puistoihin.
Olen aloittanut museoilun. Se on museoissa käymistä. Päätin aloittaa sen nykytaiteen museosta Kiasmasta. Se on valmistunut 1998, mutta en ole koskaan käynyt siellä. Miksikö? No ihan siksi, että #ihanturhapuljueivoisvähempääkiinnostaa ja myös siksi, että #nykytaideonsyvältäjaihanturhaatöhertelyä , lisäksi #verorahatvoiskäyttääparemminkin ja #maisemapilattiinaivantäydellisestipitäissaadavahingonkorvauksia.
Olen siis tyypillinen #enolelukenutkirjaamuttaseonihanpaska -ihminen. Suureen ääneen olen tämän kaltaisia ihmisiä arvostellut ja lopulta olen itse juuri samanlainen. Päätin, että siihen tulee muutos, joka alkaa Kiasmasta.
Vaikka kuljen rakennuksen ohi useita kertoja viikossa, vasta sisälle mentyäni tajuan sen suuruuden. Nappaan esittelyn ja lähden saamani ohjeen mukaisesti ylhäältä alas. Siispä hissillä viidenteen kerrokseen.
Astuessani ulos hissistä, vastaani tulee ihanaa musiikkia ja hämärässä tilassa vaikuttavia teoksia. Istun jonkin aikaa pohtimaan kokemustani. Doug Aitkenin ”I only have eyes for you” -näyttelyn installaatiot ovat upeita ja vaikuttavia. Ymmärrän myös, että nämä on koettava henkilökohtaisesti, sillä Installaatio tai installaatiotaide on erityisesti johonkin tilaan tai paikkaan tehtyä taidetta, joka käyttää tilan ominaisuuksia hyväkseen. Lisäksi keskittyessäni huomaan pääseväni sisälle hänen ajatukseensa ihmisestä ja olemisesta.
Laskeudun upeassa rakennuksessa neljänteen kerrokseen äänitaiteilija Mika Vainion teosten äärelle. Tässä vaiheessa ymmärrän, ettei yksi käynti millään riitä. Ensinnäkin viides kerros oli vienyt omasta kapasiteetistani vastaanottaa niin suuren osan, etten jaksanut keskittyä enää samalla tavoin Vainion tuotantoon. Ajatukset eivät myöskään irronneet Aitkenin teoksista siten, että olisin voinut keskittyä seuraavaan. En pakottanut itseäni, sillä asun 1,1 kilometrin päässä, ja voin hyvin tulla pian uudelleen.
Suosittelen Kiasmaa ihan kaikille, mutta älkää vaatiko itseltänne liikaa. Täytyy olla halua ja kiinnostusta tutustua ennakkoluulottomasti johonkin uuteen. Minulle Kiasma on sellainen, ja jäinkin siihen kerrasta koukkuun. Mielelläni maksan veroja.
Muutamia kuvia kerroksista ja näkymästä Mannerheiminaukiolle ja muualle ympäristöön.
Sari Kuoppala 