toipuminen – Sari Kuoppala

Kolme vuotta myöhemmin

Hieman yli kolme vuotta on kulunut vatsalaukun ohitusleikkauksesta, jossa mahalaukusta jäi käyttöön 20-50 millilitran pussi, johon ohutsuoli yhdistettiin. Leikkaus siis ohitti mahalaukun ja pohjukaissuolen sekä noin 150 cm ohutsuolta. Leikkauksen jälkeen nälkä- ja janotuntemukset saattavat jäädä tilapäisesti pois. Tämän vuoksi on oltava säännölliset ruoka-ajat, ja nesteitä on pitänyt opetella juomaan säännöllisesti pitkin päivää. Mahalaukun ohitusleikkaus helpottaa refluksioiretta eli ruuan takaisinvirtausta ruokatorveen, joten se soveltuu hyvin myös potilaille, joilla on oireinen palleatyrä. Mahalaukun ohitusleikkaus muuttaa suolistohormonien eritystä. Tästä johtuen leikkaus hillitsee hyvin ruokahalua, mutta toisaalta voi herkästi aiheuttaa ruokailun jälkeisiä huonon olon tunteita eli niin sanottua dumpingia. Koska leikkauksessa ohitetaan osa ohutsuolesta, myös ruoan vitamiinien ja proteiinin imeytyminen vähenee.

Minulla on ilmeisesti koko prosessi sujunut hyvin, sillä vuosittaisissa kontrollilabroissa lähes kaikki arvot pysyvät viitearvojen keskellä. Leikkauksen jälkeen joutuu sitoutumaan vitamiini- ja ravinnelisiin loppuelämän ajaksi. Olen hankkinut kaikki valmisteet edullisimman hinnan mukaan Lidlistä. Kannoin purkit lääkärille, joka tarkasti pitoisuudet oikeiksi. Ainoa poikkeus on B12-vitamiini, jonka saan injektiona kolmen kuukauden välein. Sen saan apteekista reseptillä, ja pistoksen antaa terveyskeskuksessa hoitaja. Jostain syystä B12 ei imeytynyt tablettimuotoisena riittävästi. Vuosi sitten sain suosituksen aloittaa rautavalmisteen käyttö, sillä ikääntyminen heikentää raudan imeytymistä.

Fyysisesti voin siis erinomaisesti. Vaikea verenpainetauti sekä muut lihavuuteen liittyvät terveysongelmat ovat tiessään. Ainoastaan huono kolesteroli oli kohonnut lievästi, (pysyy kuitenkin viitearvojen sisällä) koska sorruin hetkeksi käyttämään maitoa, kermaa ja juustoa. Vaikutus huonoon suuntaan syntyy erittäin pienillä annoksilla, joten luovuin niistä kokonaan – jälleen kerran.

Ruoat maistuvat erilaisilta entiseen verrattuna. Herkut saattavat maistua pahalta ja entiset inhokit puolestaa hyviltä. Toisinaan on ajanjaksoja, jolloin mikään ruoka ei maistu. Kaupassa on hankala tehdä valintoja, mutta silti tämä tila tuntuu mukavalta vuosien ahmimisen jälkeen.

Psyykkinen puoli onkin sitten toinen juttu. Kuten aiemmin kirjoitin syöminen on riippuvuussairaus. Kaikki riippuvuussairaudet ovat tunne-elämän sairauksia, joiden hoitaminen on kaiken toipumisen edellytys. Minä olin hoitanut tätä puolta jo vuosia ennen leikkausta, joten lääkäri arvioi minulla olevan hyvän ennusteen lihavuuden taltuttamiseksi ja ahmimisen hillitsemiseksi. Leikkaus on vain yksi työkalu, ja jos addiktiota ei hoida lainkaan, on ennuste huono. Minäkin tiedän useita henkilöitä, jotka ovat lihoneet takaisin. Osa ymmärtää ja myöntää miksi, osa ei.

Omassa elämässä on jälleen ollut erittäin haastavia juttuja, jolloin syöminen on tullut mieleeni moneen kertaan ahdistuksen lievittämiseksi. Mielen ja tunteiden tasapainottaminen syömällä on ollut minun keinoni selviytyä ja nyt sitä ei ole. Tai on, jos annan sille mahdollisuuden. Suolen voi opettaa uudelleen vastaanottamaan suurempia annoksia ja myös hiilihydraatteja sekä rasvaa. Tämän kanssa saan olla tarkkana. Ahmimiseen kuuluu myös ruoan hotkiminen, mutta jos syön liian nopeasti, järjestelmä poistaa ylimääräisen ruoan heti. Myös vatsanväänteet ja tuskanhiki muistuttavat huonoista valinnoista. Olen hyvin kiitollinen kaikista huonoista oloistani, jotka pitävät minut raiteillani.

Seuraavaksi tie vie kohti plastiikkakirurgiaa. Rikkinäisen selkärangan vuoksi joudun suostumaan ylimääräisen vatsanahkan poistoleikkaukseen. Sillä on merkittävä vaikutus selkärangan kuormitukseen, vaikka maallikosta asia tuntuukin vähäpätöiseltä. Olen motivoitunut pitämään itseni liikunnalla, painonhallinnalla sekä muilla tarvittavilla toimenpiteillä pois ortopedien saleista niin pitkään kuin mahdollista.

Suosittelen harkitsemaan lihavuusleikkausta, jos on sairastunut lihavuussairauteen. Harkinta-aika on oltava riittävän pitkä ja siihen tulisi sisältyä riippuvuussairauden havaitseminen ja myöntäminen sekä halu sen hoitoon. Muussa tapauksessa edessä on kurjia aikoja, koska ahmimiseen ei enää ole mahdollisuuksia.

Toppahousurock

Nyt tarkastellaan liikuntaa. Vanheneva kroppa tarvitsee liikettä, sillä liike on lääke. Erikoisesti se on lääke meille, joilla on kovia kipuja. Viimeistään tässä iässä pitäisi tehdä jotain kroppansa eteen. Kaikenlainen aerobinen liikunta, kävely, tanssi, hölkkä, pyöräily, uinti, vesijuoksu, jumppa jne. ovat hyväksi, mutta ensisijaisen tärkeää on lihaskunnon ylläpitäminen. Se on kylmä fakta halusin minä ajatella asiasta mitä hyvänsä – tai sinä. Ammattilaiset puhuvat tästäkin “kauniisti”, etteivät asiakkaat/potilaat hermostu ja kapinoi entistä enemmän asiaa vastaan. Olen kuullut lukemattomia kertoja ihmisten toteavan: “mä inhoan kuntosalia”. Useat eivät ole kuntosalilla käyneet, mutta ovat jo varmoja inhoamisestaan. Sitten on niitä, jotka ovat käyneet muutaman kerran ja päätyneet inhoamiseen. Muutama kerta ei riitä yhtään mihinkään. Kolme kuukautta säännöllistä tekemistä on minimi. Senkin tekemisen tulisi olla riittävän kuormittavaa. Minulla ei ole tuota inhoamisen ylellisyyttä, sillä valmiiksi vammautunut tukielinosastoni vaatii treenin, pidin siitä tai en. Koska en liikkunut lainkaan lapsena (minut oli ahdettu täyteen ruokaa ja herkkuja, joten en vaan jaksanut) oli aloittaminen tuskallista ja uuvuttavaa. Jos alat olla siinä tilassa, että jotain olisi tehtävä ennen lopullista tuhoa, niin tässä sinulle ajatuksiani.

Ensinnäkin tarvitsin aloittaessani suunnitelman. Mikäli ei tiedä sopivia liikkeitä, kannattaa hommata lähete fysioterapeutille jos on jo hajalla, ja hankkia sopivat ohjeet lihaskuntotreeniin. On myös laadukkaita yksityisiä fysioterapeutteja ja vastaavia ohjaajia, joilta saa erinomaista ohjausta ja tietoa. Netti on pullollaan videomateriaalia myös kotona tehtävistä lihaskuntoharjoitteista. Minä tarvitsen kuntosalin ja määrätyt laitteet, joissa saan tuettua selkäni ja suojeltua hajonneet polveni. Jos ei ole vielä näin rikki voi treenata videoiden avulla, ne ovat ammattilaisten tekemiä. Niissä voi käyttää kehoa vastuksena. Porrastreeni on todella erinomaista lyhyissäkin portaissa, mutta vain todella typerä käyttää minkäänlaisia portaita, jos polvet ovat jo loppu. Kiivetessä saa tuntua lihaksissa, mutta kipu nivelissä on huono juttu. Olen saanut kiitosta polviortopediltäni siitä, että käytän hissiä ja liukuportaita aina, kun se on mahdollista. Kuntoillessa en tee mitään sellaista, joka kuormittaa polviniveliäni. Näin pitkitän vielä hetken leikkaukseen menoa, joka hieman pelottaa.

Sopivaa lihaskuntotreeniä löytyy jalkojen lihaksille ilman, että nivelet joutuvat ahdinkoon. Kipulääkkeitä otetaan tarvittaessa ennen suoritusta, sillä ainoastaan nielty pilleri auttaa. Vain todellinen tolvana jättää kipulääkkeet ottamatta siksi, että ne ovat epäterveellisiä. Ne on määrätty syystä, ja huomattavasti epäterveellisempää on liikkumattomuus kipujen vuoksi. Kokemusta on!!

ET-lehden kuntoliitteessä oli erinomainen 8 viikon kävelytreeni. Tuo 8 viikkoa on aivan minimi, että keho tottuu asiaan. Näitä suunnitelmia kannattaa tehdä kaikkiin muihinkin liikuntamuotoihin, ne auttavat sitoutumisessa ja tehokkuudessa.

Riittävän pitkä aika tuo myös onnistumisen kokemuksen, sillä kehitystä voi havaita vasta ajan kanssa. Jos jaksat pari kertaa ja luovutat, niin et voi olla asiasta vielä mitään mieltä. Minä puntaroin aikanaan haluanko olla hikinen ja väsynyt – onneksi valitsin halun olla juuri näitä. Muutaman viikon kuluttua oli hikinen ja pirteä. Tajusin, miksi pörssiyhtiöiden johtajat hölkkää aamuhämärissä pitkin katuja – he hakevat virtaa duunipäivään. Minä en voi enää juosta, mutta kyvyn kävellä sain takaisin, tosin ainoastaan tasaisella kaupungissa. Koska tänä vuonna tuli talvi ja kylmä, ostin Tokmannin alesta kolmentoista euron toppahousut ja ryhdyin Hansuksi – en poistu kämpästä ilman toppahousuja. Toppahousut aamulla jalkaan, kuulokkeet korville ja menoksi. Ulkoillessa on oltava lämmin ja hyvä olo. Myös koiralla – Aisha lenkkeilee keväämmällä.

Toppahaalarit haaveissa, eikä tuulitakkikaan huono ole.

Sain aikanaan kaverilta joululahjaksi ”Joka naisen juoksukirjan”, ja sen avulla opettelin treeniohjelmien tekemisen. Jo suunnittelu virkistää mieltä. Niistä voi halutessaan tehdä omanlaisiaan, sillä sellaisia ihmisiä ei kannata matkia orjallisesti, jotka ovat harrastaneet liikuntaa jo pitkään. Hiljaa hyvä tulee, ja suunnitelmista huolimatta tässäkin on tärkeää pysyä päivä kerrallaan meiningissä.

Kotiin voi hommata liikuntavälineitä halutessaan. Pienet painot ja kuminauha ovat erinomaiset alkuun. Minun on myönnettävä, että kotitreeni sujuu huonosti. En vaan saa aloitettua. Siksi kuntosali on ollut minun valintani, ja nyt jo tarvitsen määrätyt laitteet. Stadissa niitä riittää vähän joka kulmalle, mutta pienemmillä paikkakunnilla saattaa olla haasteellista löytää salia. Tiedän, että useissa kunnissa on tarjolla kuntosali asukkaille. Myös uimahalleja löytyy Suomesta aika mukavasti.

https://areena.yle.fi/1-50489724

https://selkakanava.fi/jumppakissa

Sitten lihavana treenaamisesta. Minä jatkoin treeniä lihomisesta huolimatta ja se ilmeisesti piti metabolisen oireyhtymän hieman lievempänä, kuin se olisi ollut ilman liikuntaa. Näin minulle on sanonut useampi lääkäri. Jos on kovin uupunut, esim. hoitamattoman uniapnean tai muun sairauden vuoksi, kannattaa aloittaa kevyesti. Vesiallas on hyvä, mutta näin korona aikana niiden ollessa kiinni, voi aloittaa vaikka tuolla kävelyllä. Valmiiksi suunniteltua 8 viikon ohjelmaa voi muuttaa sopivaksi. Minä motivoin aikanaan itseäni vammaisurheilijoiden avulla. Jos pommien pirstomat sotilaat kykenevät urheilemaan ilman jalkoja, kovissa kivuissa ja treenaamaan itsensä hyvään fyysiseen kuntoon, pystyy siihen keski-ikäinen läski nainenkin. Tarvitsee ainoastaan sitä halukkuutta asiaan.

Suomalaisethan tykkäävät juoksennella metsissä, ja luonnossa ylipäätään, joten ulkona tapahtuva liikunta sopii monelle. Kun olin terveyskeskuksen hyvinvointiryhmässä muutama vuosi sitten, oli siellä eräs vanha rouva, joka oli keksinyt loistavan liikuntamuodon liukkaille keleille. Hän ajoi ensin bussilla metrolle ja metrolla suuriin kauppakeskuksiin. Niissä hän lenkkeili reippaasti kerroksesta toiseen. Ei tarvinnut liukastella. Lisäksi hän teki lihaskuntoa kohottavia liikkeitä tuolijumpalla, perunapusseilla ja juomapulloilla. Painoa oli lähtenyt vuodessa 7 kg. Hän itse kertoi siihen olevan syynä myös kauppojen hevi-osasto, joka on kaikissa kaupoissa ensimmäisenä. Hän oli tehnyt valinnan ja päätöksen keskittyä tuohon osastoon tuotteineen. Hän söi edelleen mieleisiään ruokia, myös herkkuja, mutta oli liikunnan avulla saanut tolkun määriin ja siihen kuinka usein niitä söi. Inspiroiva ihminen.

Sitten musiikkiterapiaan, josta en tiennyt yhtään mitään ennen omaa kokemustani. Koska vaikutus on ollut suuri hyvinvointiini sekä psyykkisesti että fyysisesti koitan avata ajatuksiani saamastani hyödystä.

Kun vuonna 2006 aloitin juoksuharrastuksen, huomasin pian, että tarvitsen jotain avuksi, sillä hölkkääminen oli tylsääkin tylsempää puuhaa. Juoksumatolla tylsää, pururadalla metsässä tylsää, maantien laidassa tylsää eli tylsää. En keksinyt muuta keinoa kun hankkia piuhat korviin ja avata radion. Tuolloin kuuntelin radio Novaa, josta usein soi Juha Tapion Kelpaat kelle vain. Se oli silloin sanoiltaan merkityksellinen ja antoi voimaa lenkillä. Nyt minun ei tarvitse enää kelvata kenellekään, sillä ymmärrän tuon toisille kelpaamisen vahingollisen viestin. Kun epätoivoisesti yritämme kelvata muille ihmisille unohdamme itsemme. Minä kelpaan itselleni ja se on ainoa kelpaaminen, jolla on mitään merkitystä. Biisistä pidän edelleen ja Juha Tapiosta muutenkin.

Vaihdettuani jossain vaiheessa kanavaa radio Nostalgiaan palasin musiikin suhteen omaan lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Kun arki muuttui toisenlaiseksi muuttaessani Unkariin, alkoi musiikki tehdä työtään mielessäni monella tavalla.

Kuuntelin Nostalgiaa ainoastaan salilla urheillessani. Avasin sen kello 7 aamuisin ja suljin parin tunnin päästä kun lopetin. Nyt avaan sen kello 5.45 kun lähden salille ja suljen joskus puoli ysin maissa. Olen siis tehnyt näin noin kahdentoista kuukauden ajan kun huomioin koronan aiheuttamat salien kiinniolot. Aamuisin soi aikalailla samat biisit enkä voi valita suosikkejani enkä sitä, miten ne soivat minäkin aamuna. Yleensä ihminen haluaisi kuunnella mieleistään musiikkia, ja siihen käsittääkseni perustuvat itse valitut soittolistat. Tässä tapauksessa toinen henkilö päättää, mitä soi milloinkin, ja minä joko kuuntelen tai en.

Koska teen suoritettani samalla en puutu musiikkiin vaan olen keskittynyt ensisijaisesti sen antamaan rytmiin. Itä-Suomen yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan musiikki parantaa suoritusta huomattavasti. Sen voin allekirjoittaa, sillä tempo laskee välittömästi, jos jostain syystä kuulokkeet mykistyvät. Mutta olen huomannut myös muunlaista vaikutusta.

Biisit tuovat tunteita ja joitain muistojakin mieleen. Ne ovat mukavia, onnellisia, mutta ne ovat olleet myös ahdistavia, surullisia ja tuskallisia. Huomasin jossain vaiheessa, että niiden toistuessa aloin saamaan joitain muistoja takaisin. Traumatisoitunut mieli palautti onnen hetkiä kaukaa menneisyydestä, mutta mieli myös esti palauttamasta tuskallisia muistoja lieventäen kuitenkin ahdistusta niiden osalta. Ilmeisesti traumaattisiin tapahtumiin liittyi myös musiikki, sillä nyt määrättyjen biisien soidessa niiden laukaisema ahdistus alkoi helpottaa, samoin suru. Suruun taitaa sisältyä monet menetykset, jotka niiden traumaattisuuden vuoksi mieli on pyyhkinyt pois. Ei nähtävästi tarvitse palauttaakaan noita muistoja vapautuakseen tuskasta, pelosta ja hylätyksi tulemisen kokemuksesta – musiikki korjaa mielen ja sielun.

“Musiikki terapeuttisena välineenä aktivoi alitajuista, tiedostamatonta mielenmaisemaa. Sen keinoin voidaan sekä paljastaa että parantaa. Musiikin avulla voi käsitellä vaikeitakin asioita turvallisesti, symbolisen etäisyyden päässä. Musiikki saa aikaan vuorovaikutusta, se antaa esteettisiä kokemuksia ja tuottaa mielihyvää. Musiikilla on myös fysiologisia vaikutuksia. Sen avulla voidaan stimuloida tai rauhoittaa. Musiikkia käytetään hyväksi myös kivunhoidossa.” Näin kuvaillaan musiikkiterapiaa sen yhdistyksen sivuilla.

Olen siis saanut ihan vahingossa musiikkiterapiaa kuntoillessani. Omalla kohdallani on ollut merkityksellistä musiikin sijoittuminen pääasiassa 60- 80-luvuille traumojen syntyhetkiin, samojen biisien toistuvuus ja se, etten itse ole puuttunut valintaan – siis suostuminen. Pitkäkestoisuus on myös avaintekijä, sillä olen huomannut vaikutuksen vasta viime aikoina.

Halusin avata asiaa sen vuoksi, että usein huonokuntoisuuteen, liikkumattomuuteen, surkeisiin elämäntapoihin, ärtyneisyyteen ja tyytymättömyyteen, liittyy sellaisia vanhoja elämään liittyviä asioita, joita me emme enää tule edes ajatelleeksi, mutta jotka vaikuttavat silti halusimme tai emme. Onnentunne on lisääntynyt ja katkeruus hellittänyt. Toppahousurockin parantava vaikutus on tullut todeksi.

Kannattaa kokeilla – on ilmaista. Tai no, toppikset maksaa jotain ja kuulokkeet jotain, mutta investointi tuo runsaasti voittoja.

Vituttaa niin ettei veri kierrä

Jatkan synkkää pohdintaani niistä asioista, jotka tuhoavat kaikki pyrkimyksemme muuttaa tapojamme.

Tänään on vuorossa kauna, katkeruus ja kateus eli yksinkertaisemmin vitutus. Ympärillämme on maailma täynnä ihmisiä, yhteisöjä, instituutioita ja herra ties mitä, jotka aiheuttavat vitutusta joskus niin, ettei veri kierrä eikä henki kulje. Aina löytyy tekijöitä, jotka heilauttelevat tunteitamme suuntaan ja toiseen, joiden tunteiden vuoksi ajaudumme reagoimaan miten milloinkin. Toiset ihmiset osaavat käsitellä tunteitaan siten, etteivät reaktiot vie heitä vahingolliseen toimintaan, eivätkä he takerru ylenmäärin eilisen ikäviin kokemuksiin. Minä en ole sellainen henkilö. Tapani reagoida, enemmän tai vähemmän ikäviin kokemuksiin ja kohtaamisiin, on ollut vahingoittaa itseäni paitsi syömällä ja juomalla, myös kiihtymyksellä ja pään sisäisillä veivauksilla. Ikäviin olotilohin on sisältynyt tiedostettua ja tiedostamatonta vihaa, kaunaa ja katkeruutta. Kaikki se negatiivinen tunnemyrsky suunnattuna muihin ihmisiin ja instituutioihin vahingoittaa ainoastaan minua, ei ketään muuta. Karsein lausahdus meitä itseämme kohtaan on: “annan anteeksi, mutta en unohda.” Tuo ”mutta” mitätöi anteeksiannon ja siitä kärsimme ainoastaan me itse. Kohteemme viis veisaa anteeksiannoistamme, usein heillä ei ole aavistustakaan, mitä meillä on meneillään.

Tiedostettua osaa tunne-elämän ongelmista olen saanut käsitellä erilaisissa terapioissa vuosikymmenet, mutta tiedostamattoman osan käsittely on edellyttänyt riippuvuuksien koteloimista ja ylettömästä kontrolloinnista irtautumista. On täysin mahdotonta toipua ilman raittiutta addiktiosta, pää ei kertakaikkiaan ole mukana hommassa, eikä tunne-elämä saa mahdollisuutta rauhoittua ja eheytyä. Tämän vuoksi myös nämä yksittäiset kuuriluontoiset syömisen ja juomisen haltuunotot, kontrolloidut dieetit, päättyvät yleensä huonompaan kuin ne alkujaan olivat. Minä en halunnut enää kuudenkympin lähestyessä pelkkää hyvää terveyttä tai hoikempaa kroppaa, minä halusin onnellisen elämän. Onnellisen ja tasapainoisen vanhuuden, sillä suurin osa elämää on jo takana. Sillä polulla nyt tallustan päivän kerrallaan.

Jos luit edellisen blogini ja innostuit tarkastelemaan syömisiäsi ruokapäiväkirjan avulla, niin todennäköisesti olet paremmin perillä toiminnastasi. Mikäli olet saanut oikean kipinän muutokseen, niin nyt voit laatia suunnitelmaa syömisistäsi, laatia ruoka-ajat (3 ateriaa ja 2 välipalaa päivässä on suositus) vaikka viikoksi kerrallaan. On tärkeää, että noudatat suunnitelmaasi päivän kerrallaan. Tänään pidät kiinni lupauksesta itsellesi, oli eilinen ollut mitä hyvänsä. Huomista ei vielä ole, joten älä mieti sitä. Kun astuu pois tästä hetkestä, astuu ulos elämästä. Elämä on tässä ja nyt.

Jos joku on kiinnostunut alkoholin kulutuksestaan, niin netistä löytyy kohtuu- ja ongelmakäytön määrittelevät rajat alkoholiannoksina. Ne määritellään senttilitroina, mutta voin kertoa, että omalla kohdallani laskin ne pulloina. Jos pullon avasin sen myös join. Sitten saatoin avata toisen pullon jne. Minulla ei ollut ongelmia ymmärtää ja myöntää, että olen alkoholisti. Mutta….. jokaisen ihmisen on nämä asiat itse ratkaistava. Samalla tavoin voi pohtia shoppaamistaan, pelaamistaan, siivoamistaan jne. Jos asia aiheuttaa hankaluuksia elämässä, tai ihan vaan vie aikaa ja ajatuksia liikaa, voi kirjata ylös toimintaansa ja halutessaan tehdä asialle jotain laatimalla suunnitelman.

Riippuvuussairaudet ovat itsensä kieltäviä, joten usein ei lääkäreiden sanomiset mene perille. On kuin vettä kaataisi hanhen selkään. Puhuin tästä juuri pari päivää sitten endokrinologin kanssa viimeisellä kontrollikerralla leikkauksen jälkeen. Hän sanoi eron olevan kokemusasiantuntijan ja lääkärin välillä se, että minä voin täräyttää suoraan, lääkärit ja hoitajat eivät. Kun he sitten kohteliaasti yrittävät esittää vaihtoehtoja haitallisiin tapoihimme, ehkä kajoavat meidän syömisiimme ja/tai juomisiimme (tai muihin haitallisiin toimintoihimme), heistä tulee ikäviä paskiaisia tai huonoja lääkäreitä. Jotkut lääkärit sitä ovatkin, kaikissa ammattikunnissa on myös huonoja toimijoita. Esimerkiksi ortopedeissä olen törmännyt muutamaan paskiaiseen, jotka kohtelivat minua ikävästi ja epäasiallisesti. Tosin he saattoivat olla itse työssään loistavia, se jäi minulta kokematta. He olivat epäkohteliaita eivätkä osanneet käsitellä lihavuutta sairautena. Osa ei edelleenkään myönnä sitä sairaudeksi. Jonkun mielestä ei ole olemassa syömishäiriöitäkään. He ovat näitä “itsekurityyppejä”.

Saan olla kiitollinen faijalle, joka opetti miten toimia, kun on kyseessä auktoriteetti, joka toimii väärin. Lääkäreiden kohdalla olen laittanut valitukset epäasiallisuuksista ja virheistä potilasasiamiehille ja kaupungin valituselimeen. Viimeksi tein valituksen terveyskeskuslääkäristä, joka ohitti tyynesti vaivani eikä kirjoittanut tarvitsemiani lääkkeitä. Sen jälkeen vaihdoin lääkäriä, ja nyt ovat asiat erinomaisesti. Sain anteeksipyynnön kaupungin terveydenhuollon ylilääkäriltä, ja asia on loppuun käsitelty. Tein oman osani ja se riittää. Tärkeintä on, etten jää jauhamaan asiaa yhtään enempää, se ei hyödytä lainkaan – päinvastoin. Olen joutunut puuttumaan useamman kerran terveydenhuollon palveluihin valittamalla, ja aina ovat asiat parantuneet, mutta sitten on tullut kohdalle taas seuraava tolvana. Pitää jaksaa tehdä oma osuutensa uudelleen ja uudelleen.

Mikä tässä nyt sitten on ongelmana meikäläiselle? No se, että tällä sisäisellä rakenteella ei ole varaa suuttua ja kaunaantua edes oikeutetuissa tapauksista. Tarkemmin: kiukku, kauna, katkeruus ja kateus ajaa jääkaapille ja Alkoon. Niitä tunteita ei halua kohdata, niistä ei pääse eroon ja siksi ne on syytä dumpata jollain. Niitä ei voi myöskään kontrolloida mitenkään. Minä en saa tätä palloa pyörimään haluamallani tavalla väänsin asiaa mihin suuntaan tahansa. Myös soittelu kavereille ja tapauksen jauhaminen tolkuttomasti on eräänlaista riippuvuutta – riippuvuutta kiihtymykseen. Näin vitutus tulee väliin ja tuhoaa hyvät yrityksemme, vaikka olisimme tehneet minkälaisia suunnitelmia ja edistyneetkin niissä.

Tapa reagoida asioihin on usein peritty jo lapsuudessa. Toisilla se on vaikenemista ja toisilla raivoamista, ja kaikkea tältä väliltä. Minä olen harrastanut raivoamisen ja asiallisuuden lisäksi myös kostamista. Olen voinut suunnitella sellaista pitkäänkin, ja iskenyt tilaisuuden tullen. Joskus minua loukannut ei ole edes tiennyt kuka iski. Tunteisiin olen syönyt ja juonut tai toimittanut jotain asiaa kiihkeästi, työ on ollut sellaista.

Kun sitten tulin siihen ikään, että päiviä on enemmän takana kuin edessä, terveys oli mennyt, toivottomuus tullut osaksi arkea, eikä olisi halunnut enää herätä aamuisin, oli aika ryhtyä toimenpiteisiin.

Ensimmäinen edellytys mihinkään on rehellisyys. Olin mielestäni rehellinen muille ja itselleni. Aloin kuitenkin epäillä sitä, sillä kompuroin alussa pahasti toipumisen polulla. Aloitin elämäni kuntoon laittamisen vuonna 2009. Painonnousu pelotti, sillä tuttuja ihmisiä samojen ongelmien kanssa kuoli lihavuuteen. Kaksi tuntemaani henkilöä konkreettisesti tukehtumalla läskeihinsä, jotka painoivat keuhkot kasaan. Korkki oli helpompi pitää kiinni kuin hallita syömistä, mutta vaikeimpina ahdistuksen hetkinä se aukesi muutamia kertoja. Alkoholi ei enää tuonut mukanaan sitä helpotusta, mitä se oli tuonut aiemmin. Lisäksi tietoisuus toisenlaisesta elämästä vei viimeisenkin hohdon juomisesta. Aloin lähestyä sitä pistettä, jolloin tulee halu tehdä mitä tahansa onnellisen elämän ja toipumisen eteen.

Eräänä torstai-iltana syksyllä vuonna 2017, siis kahdeksan vuotta aloituksen jälkeen, istuin eräässä vertaistilaisuudessa, jonne saapui neljä tuttua ihmistä. Istuin väsyneenä ja apaattisena tuolissani katsellen kenkiäni. Kun nostin katseeni, heidän saapuessaan iloisesti tervehtien, en ollut nähnyt heitä aikoihin, iski tajuntaani syy karmeaan olooni. Minä, joka en ole kateellinen kenellekään, älysin olevani kateellisuuden lisäksi myös katkera ja kaunainen noille ihanille ihmisille, joista olin pitänyt suunnattomasti heti heihin tutustuttuani. Miksi ihmeessä? Siksipä tietysti, että he olivat toipuneita, menestyviä, hyväsydämisiä, kiitollisia ja kauniita. Heillä oli kyky pysyä tässä hetkessä, toi elämä eteen millaisia vastoinkäymisiä hyvänsä. Tajusin syynkin siihen mikä minut erotti heistä. He olivat tehneet niitä toimenpiteitä, joiden avulla toivutaan, mutta minä en ollut. Olin toki jotain tehnyt, mutta en kaikkia niitä toimenpiteitä, joita olisi pitänyt. Ne eivät mielestäni “sopineet” minulle. Minäminäminä luulin tietäväni paremmin – jälleen kerran. Nuo negatiiviset tunteet olivat epämääräisiä oloja, jotka sairaus taitavasti piilotti minulta. Nyt kuitenkin sain kokea sen hetken, jolloin oikeanlainen rehellisyys murtautui esiin. Se oli valtava herääminen todellisuuteen. Siitä alkoi minun kiipeämiseni pimeästä luolasta kohti valoa, terveyttä, toipumista ja onnellisuutta. Minun oli tehtävä kaikkia ehdotettuja toimenpiteitä tuntui miltä tuntui, ei ainoastaan niitä, jotka mielestäni “sopivat” minulle.

Aloitin lääkärikäynnillä. Lääkäri ei toiminut haluamallani tavalla, jolloin tuttu raivo kumpusi sisällä. Tajusin kuitenkin pian, että hän toimi minun parhaakseni, vaikka jouduin vielä hetken kärvistelemään. Ensimmäisenä kävin siis käsiksi tuohon kauna, katkeruus ja kateus juttuun. Tein moneen kertaan listoja noista asioista, mutta tällä kertaa kirjasin ylös myös oman osuuteni (lääkärin motiivin ja oman vitutukseni). Mikään ei etene jos ei ota vastuuta itsestään ja tekemisistään riippumatta siitä, mitä muut ovat tehneet. Muiden tekemiset eivät kuulu minulle, muut hoitelevat omat juttunsa minä omani. Johan alkoi tapahtua.

Vähitellen sisäiset tunnetilat hellittivät otettaan, ja niihin oli helpompi puuttua ennen kun ne ottivat vallan. Yksi toimenpide oli välimatkan ottaminen koiraharrastukseen. Se sisältää kaiken ihanan lisäksi myös runsaasti ikäviä asioita, joihin sisältyy tuo riippuvuus kiihtymykseen ja kontrollointiin. Toisista pahan puhuminen oli niin jokapäiväistä, ettei sitä enää edes huomannut. Niille ihmisille, jotka ovat edelleen ystäviä, olen suoraan sanonut, etten halua kuulla minkäänlaista pahaa enkä negatiivista kenestäkään. Muutaman ihmisen kanssa laitoin välit poikki kokonaan.

Pienin askelin pyristelin irti mielen kuohunnoista ja nyt, vuonna 2021, saan ne laantumaan jo varsin nopeasti. Jokainen päivä joudun kuitenkin tekemään sen eteen työtä. Jos herpaannun hetkeksikään olen takaisin suossa. Pysyvään muutokseen menee minulla aikaa useita vuosia, ehkä ei ole riittävästi päiviä jäljellä, mutta jo päivittäiset toimenpiteet takaavat onnellisen päivän.

Kun ruokapäiväkirjaan kirjaat syömisiäsi, voit nyt yrittää puolittaa syömiset. Jos se on liikaa, vähennä neljännes. Aterioita ei saa jättää väliin. Jos suutut johonkin ihmiseen, kirjoita kymmenen positiivista asiaa hänestä. Jos suutut johonkin muuhun, kirjoita kymmenen positiivista asiaa. Jos muuten vaan vituttaa niin ettei veri kierrä, kirjoita kymmenen asiaa, joista olet kiitollinen. Vitutus saattaa olla jäljellä, mutta veri alkaa kiertää.

Elämän nälkä

Tää niitä aamuja on kun en tiedä

Kannattaako nousta vai jäädä

Vetää peitto yli pään

Ja hautautua alle kivisen kuoren

Aamuyössä sydän yksin lyö

Eikä pääse läpi surujen vuoren

Pelko pimeyttä pitkin liikkuu

Tuntuu niinkuin päivää ei tulisikaan

Ja silloin kun henkäys aamutuulen

Jokin täyttää tämän pienen huoneen

Se mut viimeinkin herättää

Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä ei voimiaan säästä

Minut pystyyn kiskaisee

Elämän nälkä istuu olkapäällä käskee lähde jo täältä

Mua eteenpäin rohkaisee

Elämän nälkä

Eteenpäin rohkaisee

Verhot sivuun liukuu ja katson

Kuinka valo pois työntää varjon

Joka sieluni yöhön kietoi

Vaikka irti siitä päästä tahdoin

Kun olin maahan lyöty eikä kukaan

Voinut yli syvän virran mua kantaa

Elämä välissä taivaan ja maan

Elämä syksyyni valonsa tuo

Ja silloin kun henkäys aamutuulen

Se täyttää tämän pienen huoneen

Se mut viimeinkin herättää

Elämän nälkä …

Olin jo luovuttaa koko bloggauksen turhana, mutta sitten kuoli Pave Maijanen. Viikonloppuna menehtynyt muusikko, joka on vaikuttanut minun nuoruudestani lähtien, sai lähteä inhottavan sairauden, ALSin, tappamana. Siitä ei parannuta vaikka tekisi mitä. Minä olen saanut valita sairauden ja toipumisen välillä, se on valtavan suuri lahja. Kun tänä aamuna varhain poljin jälleen salilla kuntopyörää, tuli Radio Nostalgialta tämä Maijasen biisi, ja se antoi uutta voimaa ja inspiraatiota tähän minun kirjoitteluuni. Juuri tuo elämän nälkä nyki minut kuoleman porteilta takaisin elämään. Se sama nälkä kiskoo myös aamuisin ylös salille.

https://www.youtube.com/watch?v=uttYnh8hBQk

Vuoden vaihtuessa on taas lehdet täynnä erilaisia laihdutus-, kuntoilu- ja muita elämäntapamuutoskuureja. Olen niitä itsekin vuosikymmenien aikana lueskellut, mutta koskaan en ole vaivautunut niitä koittamaan. Menin aina Painonvartijoihin ja onnistuin hetkellisesti erittäin hyvin. Tiedän tarkkaan virheeni ja kuurien mahdottomuuden. Siitä kerron nyt aivan ensimmäiseksi.

Miksi kuurit epäonnistuvat ja vievät vielä suurempaan ahdinkoon?

Lyhyt vastaus on se, että ne ovat kuureja, jotka loppuvat. Mikäli haluaa muutosta on tehtävä pysyviä muutoksia. Kuurin loputtua asiat palaavat ennalleen, painon kohdalla pudotetut kilot tulevat takaisin ja kuurien seurauksena tulee muutama kilo vielä plussaa. Tipattoman tammikuun jälkeen toisilla riistäytyy juominen lapasesta. Tämä on kylmä totuus, jonka voitte tarkistaa keneltä tahansa lääkäriltä, ravitsemusterapeutilta, päihdealan- tai muulta ammattilaiselta. Sellainen henkilö, jolla on muutama kilo ylimääräistä joulun tai kesän jäljiltä, mutta on muuten lähellä normaalipainoa, ja omaa normaalin suhteen ruokaan, ei ole mitään ongelmia. Hän voi pitää kuurin, mutta todennäköisesti kilot karisisivat joka tapauksessa, kun normaali arki alkaa taas rullata. Mutta kaikki ne, joilla on vähänkin ongelmia ovat varmasti huomanneet, että vuosien mittaan ongelma etenee ja kasvaa. Mikä sitten neuvoksi? Kuinka voi itseään auttaa?

Ensin on oltava halu muutokseen. Todellinen halu! Se, että haluaa painon putoavan, mutta syömisen jatkuvan ennallaan, ei ole oikeanlaista halua. Monet alkoholistit haluavat päästä alkoholin aiheuttamista terveys- ja muista ongelmista lasi kädessä. Tai ihan vaan ottaa joskus vähän, yhden lasillisen. Alkoholin kohdalla yksikään ryyppy ei ole mahdollista ongelmajuojalle, mutta ruoan kohdalla voi herkkujakin syödä, kunhan on ensin puuttunut oikealla tavalla ongelmaan. Mikä on oikea tapa?

Rehellisyys on ehdoton edellytys yhtään mihinkään toipumiseen yhtään minkään asian kohdalla. Rehellisyyden löytymiseenkin tarvitaan halua ja toisinaan työtäkin. Moni meistä pakoilee asioita erilaisten vedätysten takana. Juoppo ilmoittaa olevansa juoppo ja saa näin oikeutuksen jatkaa juomistaan. Joku ilmoittaa olevansa laiska ja saa näin oikeutuksen jäädä sohvan pohjalle. Joku selittää viimeiseen hengenvetoon, että vika on geeneissä, ei voi tehdä mitään. Sitten on valtava joukko ihmisiä, jotka syyttävät kaikesta mahdollisesta kohtaloaan, perhettään, kipujaan, ystäviä tai niiden puuttumista, köyhyyttään tai yhteiskuntaa kokonaisuudessaan. Tahdonvoiman puuttumista siunailee lähes kaikki, mutta sillä ei tee lopulta tee yhtään mitään, päinvastoin se saattaa aiheuttaa suunnatonta vahinkoa ja laukaista pahojakin syömishäiriöitä. Sitten ovat nämä klassikot: #josolisniintainäinniinsitten tai #mutkusitätaitätä tai #sitkuasiatonniintainäin”. Siinä ne vuodet sitten kuluvat kenellä mitenkin, mutta kilojen lisääntyessä.

Lehdet myyvät hyvin, mutta apua saa todella harva. Tuon uusimman ET-lehden mukana tuli 60+ kuntoon erikoisnumero, joka ei ole ollenkaan huonoimmasta päästä. Siellä hieman avataan myös tätä onnistumisen ongelmallisuutta, mutta koska näihin ongelmiin kuuluu niiden itsensä kieltäminen, moni ohittaa iloisesti kylmät tosiasiat. Mikäli saat käsiisi vuoden ensimmäisen ET:n ja tämän erikoisnumeron, niin suosittelen lukemaan ensimmäisenä sivulta 32 alkavan Pian tarinan. Kuusikymppinen Pia on tehnyt loistavaa työtä kokonaisvaltaisesti muuttaen elämäntapojaan syömisen ja liikunnan suhteen. Vuoden aikana hän on pudottanut 5 kg painoaan. Kuinka moni tyytyy tähän? Villi veikkaus, että haluat lukea niitä juttuja, joissa 5 kg lähtee viikossa. Juuri sen vuoksi tulet epäonnistumaan yhä uudestaan ja uudestaan.

Minä suosittelen kaikille ensin lääkärissä käyntiä. On hyvä tietää onko korkea verensokeri, alkava tai jo oleva diabetes tai metabolinen oireyhtymä kaikessa kukoistuksessaan.

https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00045

Lääkäriä ennen kannattaa pitää ruokapäiväkirjaa. Tämä on ikävä toimenpide, sillä se pakottaa rehellisyyteen. Itse tappelin vastaan, ja tappelen toisinaan vieläkin, kaikin mahdollisin tekosyin. Kun käsien hermovauriot estivät kirjoittamisen, ravitsemusterapeutti pilasi koko jutun vaatimalla valokuvat syömisistäni. Syömishäiriöklinikalla edellytettiin sitoutuminen toimenpiteisiin varsin suorasukaisesti sanomalla, että tuolla on ovi jos ei halua tehdä kuten ohjeet edellyttävät. Jonot ovat pitkät ja tulijoita on, on siis väärin kiukutella hoito-ohjeita vastaan. Eräällä henkilöllä oli ongelmia lounaan syömisen kanssa työpaikallaan. Oli sitä sun tätä syytä ja häiriötä muiden ihmisten toimesta, mikä esti lounaan syömisen. Viimein psykiatrian erikoislääkäri sanoi: “Otat evääsi ja menet WC-pöntölle istumaan ja syömään. Ovi lukkoon. Ei taatusti tule keskeytyksiä.” Viikon kuluttua henkilö kertoi tehneensä näin, ja siitä pitäen hänkin sai lounaan syötyä.

Tämä on yksi tärkeimmistä toimenpiteistä

Minä kirjoittelen nyt pienissä osissa tätä juttuani muutoksesta, sillä fakta on myös, ettei ihminen jaksa keskittyä liian pitkiin kirjoituksiin. Päätän tämän ensimmäisen osan tähän ja ne, jotka haluavat jotain tehdä itsensä hyväksi saavat pari kotitehtävää:

Pidä ruokapäiväkirjaa joko vihkoon tai kuvaa syömisesi.
Mieti mitä haluat muuttaa ja kirjoita se ylös.
Mikäli voit käyttää kynää hanki vihko ja/tai kalenteri.

Voimia!

Kultaisia teitä kotiin

Päätin Malagan kohdalla jatkaa rantatietä kohti pohjoista. Vaikka oli aamuruuhkan aika oli sunnuntailiikenne. Jonkin aikaa ajettuani olin tiellä yksin, pari autoa tuli vastaan. Alkoi nousuosuus ja kauhukseni näin edessä kuorma-auton, jonka puisten laitojen rakosista yrittivät siat työntyä läpi. Rukoilin, että Pandassa riittää voimaa ohittaa tuo kuljetus nousussa. Hetken olin rinnalla ja kuulin eläinten kirkumisen ja näin niiden katseet. Loppuelämän muisto, jota en olisi halunnut. Päätökseni olla syömättä eläimiä sai vahvistusta ja toivoin, että en enää näkisi matkallani noita kuljetuksia. Turha toive, Euroopan tyhjillä teillä niitä riitti neljäntuhannen viidensadan kilometrin matkalle useita – myös koiria. Unkarilaiset eläinsuojeluystäväni käräyttivät kuvaamani kuljetuksen viranomaisille. Se oli täysin laiton kuljetus matkalla Espanjasta johonkin. Minä kuvasin sitä aamulla varhain salaa autosta, kun heräsin koirien meteliin. Näitä ”resque” -koiria varastetaan ja tuotetaan kenneleissä ”pelastettaviksi”. Kaikilla on ”tarina”, joka vetoaa ottajiinsa. Mitä enemmän niitä otetaan, sitä enemmän näitä autoja ajaa täysillä lasteilla ympäri maailman teitä. Osa tätä loistavaa markkinoiden maailmaa.

Eivät päässeet ulos eivätkä saaneet vettä

Olin varautunut ajamaan Helsinkiin Haaparannan kautta, sillä tietoa sallitaanko ylitykset ei vielä lähtiessä ollut. Olin hankkinut Pandaan uudet kitkarenkaat, koska kelit pohjoisessa olivat edelleen talviset. Olin tehnyt Coinissa vuokrasopimuksen asunnosta sähköisesti. Kuin ihmeen kaupalla sain kodin samasta rapusta mistä lähdinkin, asunto A2 vaihtui A4:ään. Olin ottanut yhteyttä myös Suomen lähetystöihin Madridissa, Pariisissa, Berliinissä, Kööpenhaminassa ja Tukholmassa. Minulla oli koko matkan ajan ajantasainen tieto tilanteesta rajoilla ja maiden sisällä. Erikoisen hyvää huolenpitoa sain Berliinistä, josta minuun oltiin yhteydessä puhelimitse. Koko kevään ajan Suomen ulkoministeriön toimipisteet pitivät huolta meistä, jotka olimme tehneet pyydetyn matkustusilmoituksen viimeistään pandemian alettua. Tiedän ulkoministeri Haaviston antaneen ohjeet jokaisen ulkomailla olevan suomalaisen huolenpidosta, jonka virkailijat hoitivat erinomaisesti. Kiitos Pekka Haavisto!!

Espanja on suuri maa ja ensimmäisenä päivänä pääsin melkein Barcelonaan. Minusta kauneinta Espanjaa oli karu Murcian alue. Siitä tuli mieleeni Pohjois-Afrikan hiekka- ja vuoristoaavikot, joista pidän todella paljon. Ei juuri vihreää näy, mutta eri sävyistä ruskeaa kyllä.

Ranska oli yhtä tyhjä kuin Espanja. Tajusin, että sain kokea jotain todella ainutlaatuista, tyhjät moottoritiet läpi Euroopan. Tyhjä Saksa tuntui todella oudolta, sillä se ei normaalisti ole koskaan ollut tyhjä mihinkään aikaan vuodesta, viikosta tai vuorokaudesta. Jossain vaiheessa tuli tieto, että matkustajia otetaan jälleen 14.5. lautoille. Soitin Finnlinesille kysyäkseni paikkaa Travemundesta Helsinkiin, mutta tonnin halusivat rahaa, joten päätin ajaa Tukholmaan. Sieltä pääsisimme Turkuun ensimmäisellä mahdollisella Viking linen laivalla hintaan 99 euroa.

Matka sujui erinomaisesti Pandassa nukkuen. Vuosien kokemuksella olin varustautunut puristussukilla ja Tarjalta saamani kipulääkkeet auttoivat öiden yli. Rekkoja oli Saksasta eteenpäin normaalisti. Kauppa käy pandemiasta huolimatta, ja tavaran on liikuttava. Nuo autot ajavat ruokaa pöytiin sekä tarpeellista ja tarpeetonta tavaraa muihin tarpeisiimme. Mieleen tuli jälleen kerran, kuinka kovaa duunia tuo rekkakuskien homma onkaan. Pitkiä matkoja kaukana kotoa ja huonolla palkalla. Käsittääkseni tuo ala on yksi niistä “riistoaloista”, joissa käytetään hyväksi köyhiä ihmisiä maista, joissa minkäänlainen lainsäädäntö ei turvaa heidän, eikä muidenkaan ihmisten minimipalkkoja. Markkinatalous takaa eläinten, mutta myös ihmisten huono-osaisuutta. Ja kyllä, meillä Suomessa on samaa hyväksikäyttöä. Minä en kuulu niihin autoilijoihin, jotka kiroilevat venäläisiä, puolalaisia, romanialaisia tai minkään maalaisia rekkakuskeja tai rekkoja.

Espanjassa, Ranskassa ja Saksassa kaikki käyttivät mukisematta maskeja. Arvostin kovasti sitä, että kaikki kokivat yhteiseksi vakavan asian ja toimivat sen mukaisesti. Oli maskeista sitten hyötyä tai ei, niin varmaa on, ettei niistä haittaakaan ole. Kun lähtömaassa oli varsin vakava tilanne, ja kuolinkellot soivat jatkuvasti, en ymmärtänyt “oikeuksien” ja “vapauksien” puolustajia lainkaan niiltä osin, jotka koskivat maskisuosituksia tai -pakkoa. Mitähän ne ihmiset tekisivät sodan puhjetessa? Huutaisivat oikeuksiaan ja vapauksiaan rajoitusten suhteen. Mutta, ihminen on mikä on, ja suurin osa nykyporukkaa ei ole sotaa kokenut, joten on varaa olla hyvinkin itsekäs kun ei muusta tiedä.

Yksinkertaiset ohjeet, jotka kaikki ymmärsivät

Tanskaan ajaessani alkoi olla jo enemmän liikennettä. Rajatarkastus oli tarkempi kuin oli ollut muilla rajoilla. Passista syötettiin tiedot koneelle ja hiukan kesti, että sain luvan jatkaa matkaa. Ajoin lähimpään Lidliin ostamaan ruokaa, mutta siellä oli niin paljon ihmisiä, että jatkoin matkaa. Pysähdyin eräälle isommalle levähdyspaikalle, josta sain syötävää ja päätin jäädä sinne myös yöksi. Kävelimme Aishan kanssa kunnollisen lenkin, mutta sään muuttuessa kylmäksi ja sateiseksi varsin nopeasti, kaivauduimme peittojen alle pienessä Pandassa. Välillä heräsin kylmyyteen ja käynnistin auton, mutta hyvin meni yö kelin surkeudesta huolimatta.

Ylittäessäni juuri Ruotsin rajaa sillalla, sain viestin lapsuudenystävältä, joka asuu Tanskassa matkan varrella. Kahvihetki siirtyi tulevaisuuteen, toivottavasti se vielä joskus toteutuu. Ranskassakin jouduin ohittamaan ystäväni muutaman kymmenen kilometrin päästä, sillä päätieltä ei ollut lupa poiketa mihinkään. Onneksi some mahdollistaa yhteydet vaivattomasti.

Ruotsiin ajaessani oli rajalla myös kunnollinen tarkastus. Näin niitä rosvoja saadaan kiinni, kun viranomaiset tekevät työnsä ja ovat tarkkoja. Arvostan suuresti. Sitten halki Ruotsin tiellä, joka on tylsimpiä koko Euroopassa. Tyhjää oli jälleen, mutta siellä ei koskaan minun ajaessani ole milloinkaan ollut ruuhkaista. Tukholmaan tullessa ajoin tunneleissa harhaan hetkeksi. Googlen täti ei saanut ohjattua, sillä yhteys katosi pitkissä tunneleissa. Löysin lopulta ulos, ja satama löytyi tunneleista huolimatta omalla suuntavaistolla.

Jouduin odottelemaan satamassa vuorokauden verran, sillä hidastelusta huolimatta olin ajoissa. Katselin vierestä ohi ajavia busseja, jotka iltapäiväruuhkassa olivat aivan täyteen ahdettuja. Maskeja ei näkynyt kenelläkään Tukholmassa, mutta matkalla bensiksillä käydessä niitä ihmisillä kyllä oli. Aamupäivällä kävin kaupassa, ja siellä oli lähes kaikilla, olivat suurin osa ikäihmisiä.

Suomalaisia matkailuautoja tuli viimein satamaan myös. Olivat tulossa Espanjasta ja poikenneet Upsalassa eläinlääkärillä hakemassa matokuurit ja leimat koirien passeihin. Kun asetuimme jonoon, sain kunnian ajaa ensimmäiseksi. Autokuntien miehet olivat selkeästi ihmeissään, että olinko todella ajanut Pandalla neljätuhatta viisisataa kilometriä. Olinhan minä, ihan paras auto meidän tarpeisiin. Jos voittaisin lotossa ostaisin nelivetoisen Pandan, ihania.

Laivaan ajaessa jouduin toteamaan, että se oli aivan täpötäynnä. Hytit oli siivouksen jäljiltä sinetöity. Ainoa asia mikä oli huonosti hoidettu oli ruokailu. Kunnollista ruokaa ei ollut saatavilla lainkaan. Järsin siis näkkileipää ja söin banaaneja edelleen. Suihku ja sänky olivat kyllä luksusta reilun viikon autossa olon jälkeen. Uni ei tullut silmään, ehkä jännitys vei veronsa. Ihminen on toisinaan stressaantunut, vaikka ei siltä tuntuisikaan, ja minä olin taatusti ollut stressaantunut koko matkan ja olisin sitä perille saakka. Stressi on stressi, vaikka se olisi seurausta hyvistä asioista.

Kun sitten ajoin lautalta ulos Turun satamassa, tuli itku pelkästä ilosta ja jännityksen laukeamisesta. Myös Aisha oli riemuissaan. Uskon, että se reagoi omaan mielentilaani, mutta myös tuttuihin hajuihin. Jokaisessa maassa on oma bakteerikantansa ja eläimelle tutut ominaishajut, näin minulle kertoi aikanaan meidän eläinlääkäri Chris. Nyt saatoin sen havaita omin silmin.

Satamassa oli vastassa rajavartiolaitos, joka oli katsovinaan passiani. Siis ei kunnolla edes avannut sitä. Tulli ei ollut paikalla lainkaan, joten Aishan passia ei kukaan halunnut tarkastaa. Se siitä “nyt on tarkat seurannat rajoilla” uutisesta.

Sataakahtakymppiä ajoin tyhjällä moottoritiellä kohti stadia. Ensimmäiseksi oli ilo ajaa viemään tuliaiset Eiraan Kristiinalle ja Jukalle. Vieläkin tulee kyyneleet silmiin, kun muistelee sitä onnen tunnetta tärkeiden ihmisten tapaamisesta pitkän matkan jälkeen. Ystäväni oli rukoillut minulle ennen Coinista lähtöä “kultaisia teitä” kotiin ajaessa, ja ne olin saanut. Yhdeksän kuukauden, yhteensä kymmenen tuhannen kilometrin, jälkeen olimme jälleen kotona ja kurvatessani illan hämärissä tuuliseen Tervasaareen, ei koirankaan riemulla ollut rajoja. Se juoksi hulluna yksinään ympäri pimeää puistoa. Olimme jälleen kotona.

Olen tyytyväinen, että lähdin matkaan. Mikään ei opeta ihmistä yhtä tehokkaasti, kun luopuminen tavarasta ja lähteminen muille maille. Turha tyytymättömyys, kaikkinainen valittaminen ja olosuhteiden syyttely katoaa kummasti. Lisäksi oppii itsestään uusia asioita. Mikä todella on arvokasta, mistä pitää, ja minkä suhteen on syytä muuttaa suuntaa. Voi huomata, että on ollut vääriä luuloja itsestä ja muista. Kiitollisuus omastaan kasvaa, kun käy katsomassa arkea muissa maissa ja yhteisöissä.

Tätä kirjoittaessani eletään tammikuun seitsemättä ja joudun toteamaan, että pidän talvesta. Luulin, etten pidä. En edelleenkään halua pohjoiseen, mutta kylmä ilma, lumi, jäätävä tuuli ja hämäryys ovat aika ihania. Päivien pidentyminen alkaa kohta edetä vauhdilla ja tuota pikaa on jälleen kesä. Kaupunki rakennuksineen, katuineen ja ihmisineen on minun paikkani, se paikka missä olen onnellinen. Luksusta on kokea välillä muuta ja palata jälleen sydämen paikkaan. Olen etuoikeutettu.

KIITOS!

Onnellinen mä!

Eilen ilmestyi uusi ET, jossa on juttu minusta. Tänä aamuna päätin lähteä vuoden viimeisen päivän kunniaksi kirjoittamaan blogia trendikkäästi keskustan kahvilaan. Paikaksi valikoitui kantapaikka Robert’s Coffee Stockan alakerrassa. Aloitan kuitenkin tämän päiväisen tarinani aivan alusta.

Aamulla normaaliin tapaan Aleksanterinkadun Elixiaan kello 6, jossa poljin kuntopyörällä ensin tunnin kovilla vastuksilla ja siihen päälle reisilihastreenit. Sitten kotiin Liisankadun K-kaupan kautta, jossa tapasin molemmat läheisiksi tulleet kaupantädit Katrin ja Metten. Kotiin puurolle ja kahville ja sitten stadille takaisin. Pihalla tapasin naapurini Petterin, jolta sain lahjaksi lausuttuna runon. Upea! Kiitos!

Herkun portailla tapasin uimakaverini Marjan. Upea juttu, sillä emme ole aikoihin tavanneet sattuneista syistä. Sitten hain lehden Akateemisesta, kuppilaan, kone auki ja lukemaan juttua. Pääsin melkein loppuun, kun kohotin katseeni ja kukapas se siinä. Toimittaja Ulla Janhonen, joka on jutun minusta tehnyt, seisoi edessäni hymyilevänä. Taas paransimme maailmaa hetken. Hän teki perusteellista työtä tarinani kanssa, yksi tapaaminen ei riittänyt. Olen kiitollinen siitä, että tulin kuulluksi haluamallani tavalla. Aluksi minulta pyydettiin juttua lihavuusleikkauksesta, mutta en halunnut siihen ryhtyä, sillä leikkaus on pienen pieni osa toipumista. Siitä ei ole mitään apua, jos en käsittele syitä, jotka pakonomaiseen syömiseen ja lihavuuteen ovat johtaneet. Ulla teki hyvää työtä ja Päivi Ristell otti hienot kuvat.

Omat motiivini tässä liittyvät vielä kärsivien auttamiseen. Jos yksikin saa avun minun tarinastani olen onnellinen. Minuun saa olla yhteydessä, jos haluaa pohtia omaa tilannettaan jonkun kanssa – täällä olen!

Tämä vuosi 2020 on ollut yksi elämäni parhaista. Olen kiitollinen kaikista ihmisistä, jotka ovat minua tukeneet tavalla tai toisella. Olen kiitollinen terveydenhuollolle, joka on antanut minulle vielä yhden elämän. Minut pelastanut lääkäri näyttää olevan nykyään Mehiläisessä, annan yksityisviestillä nimen. Hän ei antanut mahdollisuutta helppoon ratkaisuun pilleripurkin avulla, vaan laittoi minut kantamaan vastuun terveydestäni. Olen ikuisesti kiitollinen siitä! Olen syvästi kiitollinen koiralleni Aishalle, joka jakaa arjen kanssani. Yksinäisinä epätoivon ja masennusten hetkinä, se on vierellä lohduttamassa. Olen myös syvästi kiitollinen sinusta, joka luet tätä. En olisi koskaan uskonut, kuinka suuri voima on somella ja muilla modernin maailman kanavilla tässä ajassa.

Tarinani alkaa 1950-luvulta blogilla nimeltä “Olipa kerran mä”. Sieltä löytyy maaperä, jossa sairastuin, mutta myös niitä voimavaroja, jotka ovat auttaneet toipumisesta. Toivottavasti tästä kaikesta on sinulle iloa ja hyötyä.

Hyvää ja siunattua Uutta Vuotta 2021!

Espanjan elämä alkaa

Heräsin pirteänä ensimmäiseen aamuun Coinissa. Aisha oli tullut peiton alle, joka oli ihan ensimmäinen kerta. Olin valinnut meille alakerran makuuhuoneen, sillä portaat yläkertaan eivät olleet koiralle sopivat. Venyttelin hetken ja nousin ylös. Salamana takaisin peittojen alle. Selvisi syy koiran käytökseen – kämppä oli jäätävän kylmä. Villasukkaa ja -paitaa päälle, kahvia keittämään ja asennetta peliin.

Olin edellisenä päivänä saapunut Niemisten kanssa uuteen kotiin, joka osoittautui todella kauniiksi kaupunkitaloksi Coinin laidalla. Britti-isännät olivat rakentaneet hylsystä hyvällä maulla ihanan asunnon, jossa varmasti viihtyy. Tarja ja Veli olivat tinkineet vuokran siten, että se oli noin puolet stadin vuokrasta. Lisäksi tuli sähkö, joka on Espanjassa kalliimpaa kuin Suomessa, ja vesi, joka on aikalailla saman hintaista. Coinin kaupungissa oli sähkö ilmaista klo 16-18, ja silloin pistin pesukoneet päälle, uunia tai mikroa eivät sulakkeet kestäneet. Puitteet vaikuttivat nyt oikein kivoilta verrattuna litimärkään taloon Unkarissa.

Koska olin edelleen helsinkiläinen oli minulla oikeus Areenan lähetyksiin. Kahvia juodessa katselin aamuohjelmaa. Sitten kiskoin Aishan peittojen alta ja lähdimme kiertelemään tyhjää kaupunkia. Espanjassa aamu oli vasta paljon myöhemmin, kuin mihin olin tottunut. Kuntosalikin aukeaisi vasta kello kahdeksan, jolloin normaalisti olin jo päättelemässä treeniä. En halunnut muuttaa tapojani, sillä rakastan aamuja. Hiljalleen heräilevässä kaupungissa oli mukavaa kuljeskella, joskin Coin on niin pieni, että se oli viikossa kuljettu joka suuntaan ja ristiin rastiin.

Muutaman päivän asettumisen jälkeen hankin salikortin. Se oli aikalailla saman hintainen kuin meillä, mutta siihen sisältyi myös spa-alue. Siellä oli pieni ja matala uima-allas, jossa ei voinut vesijuosta ja uiminenkin oli turhauttavaa. Tein siis joka aamu kunnon treenin ja sitten makoilin porealtaassa ja höyrysaunassa. Höyrysauna käynnistettiin kun lopettelin treeniä, joten sinne tuli kuumaa höyryä kunnolla. Jos sinne meni myöhemmin, ei tullut kuin ärtyneeksi kosteasta erittäin vähähöyryisestä tilasta, jossa kaakeli-istuimetkin viilenivät ikäviksi. Spa-alueella oli muitakin saunoja, mutta löylyn heittäminen oli ehdottomasti kielletty, sillä se on vaarallista terveydelle. Porukoilla oli hauskaa, kun kerroin olevani suomalainen ja selvinneeni hengissä kuusikymmentä vuotta löylyistä huolimatta.

Kuntosalielämä oli oikein mukavaa ja aamulla oli kuten kotimaassakin, mummot ja papat enemmistönä. Ryhmäliikuntoihin tuli nuorempaa väkeä kyllä, mutta vasta kello yhdeksän, sillä kahdeksalta oli aivan liian aikaista. Sali oli kaupungin toisella laidalla, neljän kilometrin päässä, ja matkalla havaitsin maatalous- ja tukkuliikkeiden avanneen ovensa jo aikaisemmin. Paikallisten ikäihmisten lisäksi, myös muut, britit ja hollantilaiset, aloittivat aamunsa aikaisin salilla. Meno oli siis ihan samaa kuin kotona ja Kaposvarissa.

Tein jälleen itselleni suunnitelman kalenteriin kuinka etenen. Minullahan oli etelään muuttooni, ahneuden lisäksi, motiivina terveyden palauttaminen siinä määrin kuin se olisi mahdollista. Siksi oli jälleen laadittava suunnitelma. Näitä kaikenlaisia kuntokuureja ja muita #pienimuutospäivässäoletmitäsyötjaketoilekilothelvettiin menetelmiä tarjotaan tasaisin välein erilaisissa medioissa. Lisäksi käytetään modernia psykologiaa, jonka mukaisesti ei pahoiteta kenenkään mieltä, eikä siis sitten sanota yhtään mitään. Totuus on se, että jos aikoo mitään saavuttaa pitää ylittää mukavuusalueensa rajat ja tehdä kuten viisaammat sanoo. Olen keskustellut usean turhautuneen lääkärin ja ravitsemusterapeutin ja fysioterapeutin ja personal trainerin jajajaja kanssa, jotka eivät voi sanoa riittävän suoraan tai jos sanovat, asiakkaat vetävät herneen nenään. Minäkin olen ollut sellainen, mutta sitten koitti päivä, jolloin katsoin peiliin ja jouduin toteamaan, että lukuisat ammattilaiset olivat tienneet minua paremmin minun asiani. Olin joutunut siihen tilanteeseen, että rehellisyys itselleni olisi ainoa avain onneen. Kaikki sitkut ja mutkut ja muut tekosyyt oli syytä heittää ikkunasta ulos.

Ensimmäinen on aloitus. Kaikkihan oli aina alkanut seuraavana maanantaina, siihen tuli muutos. Kun kirjoitin ensimmäistä suunnitelmaani, se alkoi samana päivänä. Sitten se ikiaikainen tekosyy, “kun ei oo ketään kaveria”. Mikä hemmettiä sillä kaverilla tekee kun on kyse minun terveydestäni. Ensinnäkin treeni heikkenee kun pitää höpötellä kaverin kanssa. Toiseksi, jos kaveri ei syystä tai toisesta tulekaan, niin koko treeni jää tekemättä. Näppärä tekosyy ja valheiden valhe on vierittää syy kaverin niskoille. Tai puolison. Sekin on syvältä, että omaan juttuunsa vangitsee ja pakottaa puolison ja/tai muun perheen. Kyllä se on ihan ihmisen oma asia hoitaa itsensä, ja on todella ikävää kontrollointia tehdä muista uhreja. Lisäksi on erittäin terveellistä viihtyä hetki itsensä kanssa. Jos se on hyvin vaikeaa, voi olla hyödyllistä pohtia miksi näin on.

Minä käytän kalenteria, jossa on viikkoaukeama. Suunnitelma laaditaan siihen kykyjensä mukaisesti. Ei pidä haukata liian suurta palaa, ja jos on ollut vuosia liikkumatta, kannattaa aloittaa pienin askelin, mutta riittävän usein. Salia ainakin kolme kertaa viikossa, ja vasta vähintään kuukauden säännöllisen treenin jälkeen, voi odottaa sen muuttuvan mukavaksi. Kroppa rääkyy kyllä ensin vastaan ja väsymys voi tulla yllätyksenä, mutta lopulta treeni kääntyy piristäväksi. Juuri siitä syystä on meitä aamutreenaajia. Kannattaa käyttää muuten värikyniä suunnitelmiin, jollain ihmeen tavalla ne toimivat aivoissa siten, että toiminta lähtee tehokkaammin käyntiin.

Koska olen aloittanut itse pohjalta, 46-vuotiaana ihan ensimmäisen kerran koskaan, voin sanoa, että jos ei ole kokeillut ei kannata tulla sanomaan, ettei pelitä. On eri asia jos ei halua, viitsi tai ei muuten vaan kiinnosta. Nekin on ihan ok, sillä meillä on vapaus omiin valintoihimme. Ihmiset ovat yksilöitä, joten motiivitkin ovat erilaisia. Minä en halunnut vielä kuolla. Lisäksi toipumisen myötä avautui mahdollisuus onnelliseen elämään. En ole koskaan kokenut olevani varsinaisesti onneton, mutta missään nimessä en ole ollut onnellinenkaan, ja se on johtunut ainoastaan ja vaan siitä, etten ole vähääkään arvostanut itseäni – saati sitten rakastanut. Sen ymmärtäminen, ettei onni ja onnellisuus tule muilta ihmisiltä vaan meistä itsestämme, on kaiken avain. Siksi treenaan itselleni, vaikka on mukava välillä höpötellä kavereiden kanssa salilla ja altaassa. Altaassa varsinkin, jos ei ole tarkkana, treeni heikkenee kellumiseksi, kun juttelee kavereiden kanssa.

Kuntosalin vieressä on maatalouskauppa Vivero, josta saa polttopuita. Se on alettava lämmittämään olohuoneen uunia, jonka lämmön seinässä oleva tuuletin kuljettaa muualle asuntoon. Lisäksi hankin pienen lämmittimen makuuhuonetta ja kylpyhuonetta varten. Tästä se lähtee elämä Espanjassa.

Myrskyä päin

Olen seurannut syksyn säitä Euroopassa ja tiedän, että ainakin Italiassa on kovia sateita. Juuri tänään Sloveniassa alkoi talvirengaspakko. Riskillä ajan nyt kesärenkailla. Näitä mietin ajaessani Unkarista kohti Andaluciaa.

Kroatia! Olen saapunut sumuiseen maahan, jossa näkyvyys on nyt huono. Panda joutuu jyrkkien mäkien vuoksi koville. Onneksi ei sada. Saavun Rijekaan, ja sumun paikoin väistyessä, saan ihailla uskomattoman kauniita maisemia. Taivas on sininen, ja edessäni tyrskyää huikean kaunis tummansininen meri vaahtopäineen. Upea paikka.

Sloveniaa on nelisenkymmentä kilometriä ja sade alkaa yltyä. Onneksi on vielä lämpöasteita, ettei jää pääse yllättämään. Kun ylitän Italian rajan, vettä tulee jo kaatamalla. Liikennettä on vähän.

Autolla ajaessa nautin hiljaisuudesta ja omista ajatuksistani. Voisin nimetä ajattelun yhdeksi harrastuksistani. Rankkasateessa ajaessani tulee mieleeni agressiivisuus ja väkivalta, liekö aggressiivinen keli siihen syynä. Minun elämääni ne ovat kuuluneet aina. Aggressiivisuuteni ja väkivaltaisuuteni ovat muodostuneet persoonallisuudesta, perintötekijöistä, ympäristötekijöistä ja kulttuurista, jossa olen elänyt. Jotkin mielenterveyden häiriöt sekä erityisesti samanaikainen alkoholiriippuvuus lisäävät väkivaltaisuutta, näin varmasti on ollut minullakin. Monella väkivaltaisesti käyttäytyvällä on myös jokin persoonallisuushäiriö. Kaikenlainen stressi voi altistaa myös väkivaltaiselle käytökselle. Väkivalta on tällöin opittu toimintamalli stressitilanteessa, josta on vaikea päästä pois. Nämä kaikki koskevat minua tavalla tai toisella.

Aggressiivisuus on myös positiivinen voimavara, joka antaa pystyvyyden, voiman ja rohkeuden tunteen sekä auttaa puolustautumaan koettua vääryyttä vastaan. Sen voi kanavoida harrastuksiin, työelämässä eteenpäin pyrkimiseen sekä itsestä huolehtimiseen. Ongelmaksi aggressio muodostuu, jos tunteet purkautuvat hallitsemattomasti väkivaltana. Aggressio voi myös kanavoitua itsetuhoisuutena ja johtaa itsemurhaan.

Aggression perustunteita ovat esimerkiksi suuttumus, viha, kauhu, kateus, raivo ja mustasukkaisuus. Aggressio voidaan jaotella kolmeen pääluokkaan: passiivis-aggressiivisuus, tuhoava aggressiivisuus (esim. toistuvat raivokohtaukset) ja rakentava aggressiivisuus.

Passiivis-aggressiivisesti käyttäytyvä henkilö ei osaa tai halua ilmaista tunteitaan suoraan. Hän mököttää, pitää mykkäkoulua, piikittelee verbaalisesti tai syyllistää muita omasta kurjuudestaan. Hän saattaa myös manipuloida lempeästi ja hyvää tarkoittaen läheisiään tai muita ihmisiä esim. työyhteisössä tai harrastuksissa. Tällainen henkilö aiheuttaa pahaa oloa ja huokuu negatiivista energiaa ympäristöönsä, minkä ympärillä olevat ihmiset aistivat, ja joihin se vaikuttaa eri tavoin. Passiivis-aggressiivinen käytös voi olla tehokas vallankäytön väline ihmissuhteissa.

Tuhoisa aggressio liitetään väkivallan eri muotoihin, joista yleisimpiä ovat fyysinen, henkinen, verbaalinen, seksuaalinen ja materiaalinen väkivalta. Jos tuhoava aggressio kohdistuu voimakkaasti läheisiin, puhutaan lähisuhde- ja perheväkivallasta. Sitä on esimerkiksi nykyiseen tai entiseen lähipiiriin kohdistuva hallitsematon raivostuminen, fyysinen satuttaminen, jatkuva kontrollointi, suutuspäissään esineiden rikkominen, uhkailu jne.

Väkivaltaisuuden yleisyydestä on vaikea saada tarkkaa tietoa, mutta tutkimusten mukaan joka viides parisuhteessa oleva suomalaisnainen on jossakin vaiheessa elämäänsä kokenut perheväkivaltaa, ja henkirikoksia Suomessa tehdään noin kaksinkertainen määrä EU-maiden keskiarvoon verrattuna. Ei sovi unohtaa, että myös miehet joutuvat parisuhteissa erimuotoisen väkivallan uhreiksi.

Väkivalta yleensä lisääntyy tai muuttuu raaemmaksi ajan kuluessa, jollei henkilö hanki itselleen apua. Muutoksen täytyy kuitenkin lähteä henkilöstä itsestään, väkivallan tekijän tulee itse haluta muutosta ja hakea apua.

Lapsuudessani oli monenlaista henkistä väkivaltaa hiljaisuuden, syyllistämisen ja mitätöimisen muodossa. Minun olisi kuulunut esikoisena olla poika, joten tätä virhettä pyrittiin korjaamaan ohjauksella miesten maailmaan. Tehdään siitä mies kaikesta huolimatta. Tulevaisuuttani suunniteltiin kysymättä minulta mitään, ja kaikki omat toiveeni tai mielipiteeni sivuutettiin armotta. Pettymykset, joita tuotin, ilmaistiin selkeästi joko jäätävällä hiljaisuudella tai sanallisella tuomitsemisella.

Fyysinen väkivalta alkoi pakkosyöttämisellä jo vauvana. Murrosiässä alkoi lyöminen ja potkiminen, jolloin jouduin pakenemaan joskus yöksi Hietsuun. Minusta tuli jo varhain taitava lukemaan ihmisiä, että osasin varautua tulevaan tilanteeseen, ja ennätin karkuun. Tämä on hyvin yleistä päihdekotien ja muiden epävakaiden kotien lapsilla.

Myöhemmin olen kiinnittynyt herkästi ihmisiin, joilla oli taipumus erilaiseen väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Se on ollut samanlaisuuden tunnistamista. Olen kokenut taloudellista väkivaltaa, seksuaalista väkivaltaa, verbaalista väkivaltaa ja sitten olen joutunut ihan rikoksen uhriksi ryöstöjen takia, uhkailua, kiristystä, pettämistä, haukkumista, syyllistämistä jne. Kaikkea en silloin edes ymmärtänyt väkivallaksi, koska se oli arkipäivää.

Kaikki tuo teki myös minusta väkivaltaisen. Käytän verbaalista väkivaltaa varsin herkästi. Siihen liittyy myös äänen korottaminen ja aggressiivinen ruumiinkieli. Saan ihmiset pelkäämään itseäni varsin helposti. Henkistä väkivaltaa käytän jäädyttämällä ilmapiirin todella hyytäväksi. Joskus voin myös ihmisjoukossa tehdä ihmisestä täydellisen nollan kohtelemalla häntä kuin ilmaa. Eri tavoin ilmenevä manipulointi on myös tyypillistä minulle. Sanan säilä on ollut kuitenkin kaikkein pahin väkivallan muoto, jota olen käyttänyt, mutta olen myös paiskonut tavaroita ja käyttänyt fyysistä väkivaltaa ainakin lapsiini, luunappeja ja tukkapöllyjä tuli jos katsoin sen tarpeelliseksi. Yksikin kerta on liikaa ja ehdottomasti väärin.

Toisaalta olen kanavoinut aggressiivisuuden myös selviytymiseen ja monissa asioissa onnistumiseen. Olen suojellut sen avulla itseäni, lapsiani ja koiriani. Perimässä saamani “aggressiivisuusgeeni” on tehnyt minusta rohkean, en koe juurikaan pelkoa ryhtyessäni erilaisiin asioihin. Olen sen avulla saanut myös kokea suuria onnistumisia ja se on nyt voimavarana tässä toipumisessa. Elämän pelkääminen onkin sitten toinen juttu, jota olen kokenut, ja josta kirjoittelen myöhemmin enemmän.

Oman aggressiivisuuden kanssa olen opetellut elämään ja hakemaan siihen apua, sillä pahiten se vaurioittaa minua itseäni. En anna raivon tai vihan aktivoitua, sillä silloin on peli yleensä menetetty. En myöskään jää kaunan tunteisiin suunnittelemaan kostoiskuja. Hoidan ainoastaan oman osani tässä elämässä, ja pysyn mahdollisuuksien mukaan erossa kaikista tilanteista ja ihmisistä, jotka vievät joko hapen kokonaan ilmatilasta tai heikentävät sen laatua. Kukaan muu kuin minä ei voi huolehtia minusta ja rajoistani. Olen varsin tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen ja siihen, että osaan rajata itseäni suhteessa muihin ihmisiin ja instituutioihin. Elämä on varsin mukavaa, kun on antanut muille ja itselleen anteeksi ja ottaa vastuun omista tekemisistään – ei muiden. Täydelliseksi ei koskaan tule ja huonoja päiviä tulee taatusti, mutta määrätyn tasapainon olen nyt saavuttanut. Päivä kerrallaan oikeilla toimenpiteillä hyvä tulee.

Puristan rattia Venetsian kohdalla, vettä tulee kuin aisaa. Juuri nyt on näillä seuduilla pahimmat tulvat 150 vuoteen. Kun viimeksi ajoin tällä tiellä, suunnilleen samassa kohdassa, Jerryn ja koirien kanssa matkalla Milanosta Sloveniaan, oli silloinkin voimakas ukonilma, ja vettä tuli kaatamalla. Pysyttelen siis keskikaistalla, vaikka ajonopeus edellyttäisi oikeaa laitaa. Sinne en mene, sillä näkyvyys on nolla. Yksi rekka räpsyttelee valojaan, mutta pääsee lopulta ohi, vaikka en väistä. Pääsen Garda-järven paikkeille ja ajan auton bensiksen oven viereen, hoidan Aishan ja olen unessa kun pää osuu tyynyyn, jonka asettelin ikkunaa vasten. Oli ollut hieno päivä kelistä huolimatta.

Kiinnostuneille linkkejä, joiden takaa löytyy vaikka mitä.

https://fi.wikipedia.org/wiki/V%C3%A4kivalta

Etusivu

https://www.miessakit.fi/toimintamuodot/lyomaton-linja/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Aggressio

Unkarin puskiin

Maanantaiaamu on minun valintani, kun lähden ajamaan kohti Keski-Eurooppaa, sillä jostain syystä silloin on menosuuntaan aina rauhallista. Näin on myös Ruotsissa jos ajaa Tukholmasta etelään päin. Vuosikymmenet näyttelymatkoja ajaneena ei 2000 kilometriä tuntunut mitenkään ihmeelliseltä. Lisäksi tuttu tie, Via Baltica, jatkui pitkälle Puolaan. Puuduttavan tasainen maisema sekä hyvässä kunnossa oleva tie tekivät ajamisesta tylsää. Baltian maat ovat tasaisia, mutta Puola se vasta tasainen onkin. Roikuin rekan perässä, joka lähti eri suuntaan Liettuan eteläosassa moikaten vilkuilla erkaantuessaan liittymässä. Rekkojen perässä roikkuminen on hyvä juttu siksikin, että vauhti pysyy rajoitusten mukaisena, ja jos edessä on hässäkkää, ne ilmoittavat asiasta vilkkujen avulla heti. Kun ajan noita pitkiä matkoja minulla on mielessä päätepiste, joten en pysähtele turhaan. Paulan selviytymispakkauksessa oli hapankorppuja, joita dippasin sulatejuustoon, jälkiruoaksi banaania sekä murukahvia. Kahvin takia matkassa on aina mukana vedenkeitin, inhoan laihaa kahvia.

Ensimmäisenä päivänä ajoin Suwalkiin Puolaan ja siellä rekkakuskien käyttämään hotelliin, joka oli kohtuuhintainen ja koiramyönteinen. Aishan huoltotoimien jälkeen kipulääke ja unten maille. Seuraavan kerran nukuinkin sängyssä perillä Lipotfassa.

Aamulla keitin vedet taas termariin, ruokin ja lenkitin Aishan ja sitten tielle rekan perään. Seuraavan yön olimme autossa, sillä hotellikylttejä ei näkynyt missään enkä malttanut etsiä googlella hotellia. Aamulla matkan jatkuessa totesin hotellin olevan parin kilometrin päässä. Kello 6.55 ylitimme Unkarin rajan ja muutaman tunnin kuluttua olimme perillä Lipotfassa.

Talo oli tuttu, mutta ympärille oli kasvanut viidakko. Siellä oli asunut lähinnä vuokraemännän parikymmentä koiraa, joten ympäristö oli saanut rehottaa. Totesin heti, että kivilattiat hohkasivat kylmää tavalla, joka muodostuisi ongelmaksi ellen ryhdy toimenpiteisiin. Hankin siis paksuja mattoja markkinoilta ja kaupoista, ne auttoivat hetkeksi.

Roolini oli enemmän vierailijan kuin vuokralaisen, ja niin jouduin heti turvautumaan ohjelman työkaluihin säilyttääkseni tyyneyden. Minulta nimittäin edellytettiin määrättyä aikataulua ja olisi edellytetty myös erinäisiä fyysisiä töitä, kuten valtavan alueen nurmikoiden ajamista. Tunne-elämän sairauteen sairastuneelle se merkitsi välittömästi omien sisäisten vaatimusten laukeamista ja kasvamista, itsesyytöksiä, huommuuden tunteita sekä kelpaamattomuuden tunnetta. Väkivaltaa kokeneena syyllistin itseni saman tien, se on tyypillinen tapa reagoida tämän kaltaisissa tilanteissa. Fyysisistä töistä osasin kieltäytyä, mutta meni useita päiviä, ennen kuin sain rohkeuden hankkia salikortin, uimahallikortin ja viimein startata aamuni omilla rutiineillani. Sain myös kommentteja turhasta valojen käytöstä, se on kuulemma meidän suomalaisten suuri synti, että valot palaa turhaan. Minä kuitenkin maksoin sähkölaskun, joten päätin sytytellä lamppuja, kun siltä tuntui. Myös kertalämmitteistä uunia lämmitin liikaa ja liian aikaisin vuodenaikaan nähden, sillä “täällä ei ole tapana”.

Omien rajojen vetäminen aiheutti ahdistavia tunteita, joita oli nyt käsiteltävä ilman addiktioita. Kun sitkeästi keskityin asiaan, rukoilin, meditoin ja olin yhteyksissä ihmisiin, joille sain asiaa purkaa, olo helpottui. Ymmärsin, että saamani vähättelevät ja ikävät kommentit aikaisesta heräämisestä jokapäiväiseen urheiluun sekä muista ikävistä tavoistani, kumpusivat toisen osapuolen haavoista. Miksi siis enempiä ahdistuisin toisen sairaan reaktioista, minun tehtäväni on huolehtia omasta osuudestani eikä keskittyä muihin. Kävin urheilemassa, luin kirjallisuutta ja katselin elokuvia ja sarjoja sekä kudoin sukkia. Kunto koheni nopeasti, ja mieli parani, kun jäimme kahden Aishan kanssa. Unkarissa aukesi hallit seitsemältä ja puitteet olivat upeat molemmissa paikoissa.

Aamupäivisin kävin kaupoissa ja kävelin kaupungilla Kaposvarissa. Vanha markkinakaupunki oli pieni, mutta viehättävä. Hintataso Unkarissa on Suomeen verrattuna alhainen, joten hyödynsin Fiatin merkkikorjaamon palveluja, ja maksoin neljäsosan ison huollon Suomen hinnasta. Palvelu kaikkialla oli erinomaista ja ihmiset ystävällisiä ja kohteliaita. Koska en osannut kieltä eikä sen oppiminen ollut, hankalan rakenteen vuoksi, helppoa, sain rauhan uutisista ja politiikasta. Olen laajasti kiinnostunut lähes kaikista asioista, joten kiihdyn herkästi erilaisista uutisista. En myöskään seurannut kotimaan uutisia. Päivä päivältä pään puhdistuessa, raittiin elämän myötä, sain nopeammin palautettua mielenrauhan, eikä tunteiden aiheuttamat reaktiot enää ottaneet valtaa.

Sitten Nina ja Timo tulivat ohikulkumatkalla käymään. He olivat olleet Romaniassa koiranäyttelyssä ja karavaanareita kun ovat, ajelleet Kroatiassa ja ties missä. Ninan kanssa ollaan oltu niin hyviä ystäviä jo vuosikymmeniä, että oli todella mukavaa saada heidät vieraiksi Unkarin puskiin.

Ongelmaksi muodostui talon kylmyyden, ja syksyn tuoman kosteuden lisäksi myös internet -yhteys, jonka saaminen ei meinannut onnistua. Viimein sain vuokraemännän ymmärtämään, etten voi jäädä maaseudulle, keskelle ei yhtään mitään, ilman yhteyksiä. Puhelinkin toimi ainoastaan ulkona. Lopulta sain yhteydet ja vuokraemäntäkin lähti koirineen Saksaan talveksi. Saisin olla puoli vuotta kahden Aishan kanssa.

Aishan mielestä maalla oleminen ei ollut kovin mukavaa, sillä se on kaupunkikoira. Se ei osannut, eikä halunnut, liikkua kauas minusta, ei edes kavereiden vielä ollessa paikalla. Kun koiralauma oli mennyt menojaan, kylän kissat saapuivat meidän tontille, ja niitä jahdatessa meni toisinaan aika paremmin. Koska itse en voinut epätasaisella alustalla juurikaan liikkua, vietimme aikaa peittojen alla alati kylmenevässä talossa, joka oli nyt myös, kosteuden lisäksi, osittain likomärkä.

Aloin jälleen epäillä ja syyttää itseäni. Ajattelin olevani kiittämätön ja kuvittelevani kylmyyden. Onneksi naapurini kävivät toteamassa, että talo oli jääkaappi ja likomärkä. Olin tutustunut myös ihmisiin toiselta kylältä, joille ilmoitin viestillä aamuisin olevani hengissä. Heistä eräs oli sanonut jo heti alussa, että viidakko on leikattava, jotta aurinko pääsee paistamaan. Harvennus oli aivan riittämätöntä, mutta minkäs teit – valitin turhaan. Sain taas ohjelman toimenpiteillä mielen rauhoittumaan, ja päätin lähteä etelämmäksi kunhan löytäisin asunnon jostain. Ajattelin Turkkia, joka ei ollut kovin kaukana. Päivä kerrallaan tiesin selviäväni ja mieli pysyi haasteista huolimatta hyvänä. Poikia oli välillä kova ikävä maantieteellisen eron vuoksi.

Tarja Espanjasta oli tarjonnut kaupunkitaloa jo aiemmin, mutta silloin oli vuokra aivan liikaa. Sitten eräänä keskiviikkona tuli Tarjalta viesti, että ovat miehensä kanssa tinkineet vuokraa alas – kiinnostiko? Vastasin heti, että jep, lähden tulemaan. Olin ehtinyt ostaa kalusteita, mattoja ja pesukoneenkin, sillä talossa ollut laite ei lopulta toiminut. Ihanat naapurini ostivat pesukoneen, ja kaiken muun lahjoitin heille ja heidän kauttaan vähäosaisille. Suuret vaatteeni ajoimme naisten turvakotiin Kaposvariin torstaina ja pikavauhtia muu omaisuus jälleen Pandaan. Perjantaiaamuna kello 6 aamusumussa hyvästelin naapurini, luin matkarukouksen ja käänsin Pandan keulan kohti Espanjaa. Andalusia, täältä tullaan.

Moi, mä olen kirurgi X ja leikkaan sut tänään, tuu perässä

Näillä sanoilla haki parikymppiseltä näyttävä kundi minut heräämöstä, jossa istuin sänkyni vieressä odottamassa. Häntä ennen kävi yhtä nuorelta näyttävä anestesialääkäri, joka vaivatta heitti neulan ilman kipua käppyräiseen suoneeni. Sen suonen kanssa yleensä ovat taistelleet siihen malliin, että sattuu ja tuloksena on valtava mustelma. Kirurgin perässä astelin kohti leikkuria ihmetellen, missä kohdassa muutos oli tapahtunut. Nimittäin muutos arroganteista jumalaa ylempänä olevista yli-ihmiskirurgeista rentoon tyyppiin, jonka arvolle sopi sängyn kuljettelu. Sain jäädä hetkeksi odottelemaan käytävälle, sillä siivous edellisen jäljiltä oli kesken. Kun sama kundi huikkasi ovelta, että nyt saa tulla, totesin koko porukan olevan nuoria ja tiimihenki jotain todella hienoa. Anestesialääkärin rauhoitellessa “kaikki vähän pelkää” en kehdannut sanoa, ettei minua pelottanut nyt lainkaan. Jos tämä bändi ei onnistu hommassaan, sitten ei onnistu kukaan.

Aamulla neljän maissa palailin todellisuuteen. Olin jo ennakkoon varoitellut, että pysyn unessa normaalia pidempään, mutta silti hoitaja oli helpottunut, kun viimein heräsin. Naapurin kanssa lähdimme kävelemään käytäviä, sillä ehdottomasti oli noustava liikkumaan. Kipulääkettä tuli lisää ja putosin takaisin uneen. Kun heräsin uudelleen piti aloittaa nesteiden juominen, sillä kotiin ei ollut pääsyä ennen kuin puolitoista litraa nesteitä oli mennyt alas. Ilmeisesti kivut heti leikkauksen jälkeen kuuluivat asiaan, koska kipulääkkeitä ja nesteitä tuli tasaisin välein pöydälle. Nauratti kun naapuri hihkaisi liemitarjottimen tullessa: “ruoka tuli”. Hän varmasti tarkoitti lihalientä ja piimää. Sellainen menu hetken aikaa. Olo oli fantastinen.

Sain nesteet nieltyä määräaikaan mennessä ja poika haki minut kotiin illansuussa. Seuraavana päivänä istutin siemeniä ja taimia pihalle istutuslaatikkoon. Vettä en saanut kantaa, joten pienissä erissä sain kastelut hoidettua. Haluan aina noudattaa annettuja ohjeita, varmistaakseni mahdollisimman hyvän ja pikaisen toipumisen, niin tein nytkin. Nopeasti olin kunnossa, vaikka itsestään sulavat tikit eivät ihan sulaneet ja loput sai sairaanhoitajaystäväni kaivaa pois. Ruokailu sujui alun keitoista kolmen viikon jälkeen normaaliin ruokaan. Kertaakaan en ajatellut mistä joutuisin luopumaan, sillä syöminen oli tullut tiensä päähän. Miksi ihmeessä kaipaisin ruokaa kun kerran olin halunnut päästä pakkomielteestä eroon. On tehtävä itselle selväksi, haluaako oikeasti syömisestä eroon vai haluaako edelleen mättää ruokaa, kunhan kilot lähtee jollain vippaskonstilla. Voin sanoa, että hetkeksi saattaa lähteä, mutta takaisin tulevat, jos ei halua raitistumiseen ole. Muutenkin varoitan kaikkia niitä ihmisiä, jotka harkitsevat lihaavuuden hoitamista leikkauksella! Jos ei sairauden syytä hoida eli syytä miksi syö, ei leikkaus auta vähääkään. On selvitettävä todellinen halu muutokseen elämäntavoissa. Jos ei halua ole, ei kannata edes ajatella leikkausta.

Kun pää puhdistui raittiuden ja kohtuuden (koskee ruokaa) myötä, oli aika ajatella elämää yleensä. Kaikki ne asiat ja tunteet, joihin olin aikaisemmin syönyt ja juonut, oli kohdattava nyt selvin päin. Totesin, että mieli ei päässyt väärältä raiteelta mukaan, vaan edelleen olin vihainen, katkera ja kerta kaikkiaan kyllästynyt itseeni ja ympäröivään arkeeni. Raivosin huonosta huoltofirmasta taukoamatta, kunnes saimme erinomaisen huoltomiehen. Hän jaksoi valituksiani kuunnella ja silloin ymmärsin tuon negatiivisuuden hirttäneen kiinni vuosien mittaan. Huonot tavat istuvat tiukassa, mutta ymmärsin muutoksen olevan mahdollinen, jos olisin valmis tekemään sen eteen töitä – minä olin. Helpotusta toi ohjelma jossain määrin, mutta silti sisäinen maailma kaipasi nyt enemmän. Mikä neuvoksi.

Olen aiemmin kokenut erilaisia irtiottoja, ja niiden vaikutus minuun oli ollut positiivinen. Kaikille irtiotot eivät sovi. Missään nimessä pakeneminen asioita, jotka pitää selvittää, ei onnistu – ongelmat kasvavat pakenemalla. Minulla ei sellaisia ollut, sillä olin jo niin kauan elänyt yksin ja todella vanhat asiat käsitellyt. Minä päätin lähteä. Espanjasta en ollut löytänyt sopivaa kotia, joten laitoin saksalaiselle ystävälleni viestin hänen Unkarissa olevasta talostaan. Hän oli joskus puhunut siitä, että voisin mennä sinne pidemmäksi aikaa. Sovimme vuokrasta sekä päivämäärästä milloin tulisin. Tapani mukaan ostin heti laivaliput ja tilasin koiralle eläinlääkärin tarvittavia rokotuksia varten. Sitten toimeen eli konmarittamaan tavaroitani. Suurimman osan ajoin kierrätyskeskukseen ja onnistuin laittamaan ne “saa ottaa” -konttiin. Halusin antaa niitä niille ihmisille, joilla ei ehkä ole rahaa maksaa edes pientä summaa. Lopulta toimijat huomauttivat, että tavara on vietävä heille ja he päättävät mikä annetaan ilmaiseksi. Joitakin astioita myin ja erityisen iloinen olen siitä, että osa mamman arabioista sai uuden elämän Hangossa vanhassa pitsihuvilassa. Niin hupeni tavara, kunnes jäljellä oli kuusi pahvilaatikkoa muistoja, ompelukone, valokuvalaatikko ja auton nastarenkaat. Muu omaisuus oli Pandassa. Tavarani sain ystävieni varastoon Mariankadulle.

Edellisenä päivänä ennen lähtöä oli vielä yksi tuottamani pentunäyttely, jolloin hyvästelin ihmisiä, jotka ovat vuosikymmenien aikana tulleet tärkeiksi. Sain Paulalta selviytymispakkauksen matkaani, ja jollain ihmeen konstilla se mahtui vielä kyytiin. Koko kesän olin tavara kerrallaan pakannut pientä Pandaani, sillä kaikki oli yksitellen laitettava paikalleen, muuten ei mahtuisi mitään. Takapenkki oli kokonaan Aishalle, joka joutuisi olemaan turvavaljaissa päivät.

Oli maanantaiaamu elokuun lopulla, kun jätin asunnon avaimet tiskipöydälle, painoin oven kiinni ja ajoin portista ulos. Ensin vielä Tervasaareen hetkeksi, että Aisha sai ulkoiltua ennen matkaa. Pohjoisrantaa ja Espaa Kaivarin kautta Länsisatamaan. Näkemiin stadi, nähdään jos Luoja suo.