Avainsana-arkisto: unkari

Matkalla mamuksi Andaluciaan

Sataa kaatamalla, mutta ei auta. E70 kaartaa vasemmalle kohti Genovaa, kello on hieman yli kuusi aamulla, ja minä yritän ajatella ainoastaan Välimerta, kohta se näkyisi. Sade kiihtyy, näkyvyys on surkea. Äkkiä idästä valkenee auringon noustessa. Sade hieman hiipuu ja edessä näkyy sinistä taivasta. Ajaminen ei tunnu niin raskaalta valoisassa vaikka sataakin. Italiassa on ollut satamatta ehkä puoli tuntia kaiken kaikkiaan. Suomalaisena en nyt kuitenkaan aio ahdistua asiasta – sadetta on koettu ennenkin.

Genovan kyltit. Google ohjaa kaupungin läpi kohti Montpellieria ja hetkeksi joudun harhateille. Viidentoista minuutin harharetki tuntuu ikuisuudelta sekavassa Genovassa. Viimein löydän takaisin tielle ja sitten se on edessä – Välimeri.

Mietin ajaessani miksi ihmeessä lähdin matkaan. Saan heti kiinni ahneudesta. Stadissa, ja ylipäätään Suomessa, on eläminen kallista. Omilla valinnoilla voi tietysti vaikuttaa, mutta minä en halua luopua määrätyistä asioista. Haluan asua stadin ytimessä, pitää autoa, matkustaa jos siltä tuntuu, ostaa mieleisiä vaatteita, pitää koiraa, ostaa haluamaani ruokaa jne. Joitakin vuosia aikaisemmin tajusin, että olen omistanut luottokortteja 80-luvulta lähtien. Niitä oli kolme. Mihin ihmeeseen tarvitaan kolmea luottokorttia. En juurikaan katsellut laskuja, ainoastaan maksoin ne. Kun aloin tutkimaan mitä oikein maksan, niin selvisi, että iso summa menee pelkkiin korkoihin. Lisäksi minulla oli paljon yhtä sun toista tavaraa, jotka yhdet sun toiset tavarat omisti Luottokunta. Päätin luopua kaikista korteista, maksaa ne pois ja aloittaa ensimmäistä kertaa elämässäni normaalin taloudenpidon, jossa ensin säästän ja sitten ostan. Olin lueskellut amerikkalaisen velkaneuvojan ohjeita talouden suunnitteluun ja hänen mukaansa velat kannattaa maksaa normaalien lyhennysten mukaisesti, ei siis kerralla, ellei ollut rahaa sitä tehdä. Päätin toimia näin. Ensin kiikutin kortit pankkeihin ja ilmoitin lopettamisesta. S-pankissa sain oikein kehuja viisaasta suunnitelmasta, sillä eläkkeelle jäävät ihmiset ovat joutuneet maksuvaikeuksiin juuri luottokorttien vuoksi, kun tulot ovat pienentyneet. No, minä jo olen eläkkeellä, mutta silti haluan tietää mitä omistan ja mihin minulla on oikeasti rahaa. 

Sitten sain päähäni säästämisen. Se alkoi sujua hieman paremmin kun kaksi luottokorteista tuli maksettua. Tosin säästöön jäävä summa kuukaudessa oli älyttömän pieni ja usein se meni autoon tai muuhun yllättävään. Mieleeni juolahti etelän halpa elämä. Laskeskelin, että jotain voisi jäädä tilille jo edullisemman vuokran takia. Muut menot ovat aika pienet, sillä mitä nyt kuusikymppinen enää tarvitsee. Kun Espanjasta ei heti löytynyt sopivaa asuntoa, niin kysyin kaveriltani taloa Unkarista. Tai kysyin, mitä hän haluaa vuokraa yhdestä taloistaan, jota oli tarjonnut jo aiemmin minulle. Vuokra oli niin älyttömän vähän, että päätin lähteä. 

Unkari ei kuulu euroon, ja aikalailla heti älysin sen olevan halpatyövoimamaa, missä ihmisten palkat ovat todella surkeat. Lisäksi työn ja tavaroiden arvonlisävero on korkea. Minä siis käytin hyväkseni halpatyövoimamaata, kuten vauraimmat EU-maat tekevät. Hieman kaihersi sisältä. Veroalesta en pääse nauttimaan, sillä verot maksan Suomeen ja vaikka maksaisin ne Unkariin tai Espanjaan, on Suomen valtio tehnyt ko. maiden kanssa sopimukset siten, ettei mihinkään alennuksiin ole mahdollisuutta. Mielelläni maksan veroni Suomeen ja pysyn kansalaisena, sillä mistä sitä tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Asuminen on kuitenkin halpaa samoin bensa ja harrastukset. Lääkärit ja hammaslääkärit olivat myös edullisia. Unkarissa en havainnut räikeästi näkyvää harmaata taloutta, kaikesta sai kuitin ja kaikki hoidettiin säntillisesti ja virallisesti. Varmasti sitä sielläkin on, mutta se ei näy arjessa kovin räikeästi. 

Ajattelin säästää muutaman euron tilille, mutta takaisku talon suhteen söi ylimääräistä rahaa, joten en juurikaan hyötynyt kolmen kuukauden aikana muusta kuin, että Pandan suuri huolto oli hieman yli parisataa euroa, kun se koti-Suomessa on yli tonnin. 

Olen ylittänyt Ranskan rajan ja sade hellittää hetkeksi. Ilta on hämärtynyt, joten on löydettävä yösija. Ajan hotellin pihaan ja menen kysymään saako koiran kanssa huoneen. Saa, mutta molemmista menee sama hinta, viiskymppiä per nenä. No en kyllä maksa. Ajan oven eteen parkkipaikalle yöksi. Satasen säästö! Bon nuit!

Aamu saapuu ja matka jatkuu pimeässä kohti Barcelonaa. Espanjan rajalla sade loppuu. Pysähdyn huoltoasemalle ostamaan kahvin ja laitan Aishalle myrkkypannan punkkien ja hietasääskien varalta. Tuntuu ikävältä, mutta noiden hyönteisten levittämät sairaudet ovat vielä pelottavampia. 

Tie on hieno, mutta ensimmäistä kertaa matkan aikana tietullin maksulaite ei huoli Visa electronia ja minulla ei ole nyt sitä luottokorttia. Ei auta, menen rakennukseen huhuilemaan virkailijaa paikalle, sillä minulla ei ole myöskään käteistä riittävästi. Asia järjestyy pankin maksutositteella, jonka voin maksaa perille päästyäni. Voin pyytää seuraavilta pisteiltä samanlaisen tositteen. Vaivatonta.

Barcelonan kohdalla on jo ilta pimentynyt ja jäämme kiltisti Pandaan nukkumaan hotellin eteen parkkikselle. Maksullisten teiden etu on se, että taukopaikat bensiksineen ja hotelleineen ovat upeat. Siksi en säästä tietulleissa. 

Ihana aamu, pimeässä näkyi tähtitaivasta ja bensiksen kahvi on vahvaa ja hyvää. Kävelen Aishan kanssa vähän pidemmän lenkin, kun siihen tällä pisteellä on mahdollisuus. Sitten saan idean säästämisestä ja valitsen rantatien, jolla ei ole tietulleja. Aluksi menee oikein kivasti, mutta vähitellen huomaan, että bensikset on jossain ja koiran ulkoiluttaminen on hankalaa. En halua lähteä etsimään sopivia paikkoja ties mistä, sillä minulla on kiire perille. Lisäksi on sunnuntai ja jos se on kuten Unkarissa, niin täällä on paikat kiinni ja vietetään pyhäpäivää. Siispä uusi suunta google mapsiin ja paluu maksulliselle tielle kohti Granadaa.

Ilta hämärtyy ja lopulta pimenee. Autoja ei juuri näy. Huomaan olevani yksin uudenkarhealla tiellä ympärilläni täydellinen pimeys. Alkaa sataa ja sitten alkaa nousu. Pandan ressukka taistelee kakkosella eteenpäin. Taidan joutua ajamaan koko yön, sillä missään ei näy valon pilkahdustakaan. Vesisade yltyy ja äkkiä edessäni on kaunein valomainos ikinä – Shell. Pihalla oli aaltopellistä kyhätty katos, jonka alle jäämme yöksi. Autosta noustessa jäätävä sade hakkaa kasvoihin vaakatasossa. Pian sade on muuttunut jäämyrskyksi. Aisha jaloittelee vaikean näköisenä, tekee tarpeensa ja haluaa autoon. Huoltoasema on läpi yön auki ja ystävällinen tyttö lupaa päästää minut sisälle jos on tarve, täällä ovet menee lukkoon, ja bensa myydään yöluukulta turvallisuussyistä. Raskaan päivän jälkeen olen unessa kun pää osuu tyynyyn. 

Herään maanantaiaamuun todetakseni, että vuorilla on hyytävän kylmä. Taivas on pilvessä ja jatkaessani matkaa pimeys ympäröi meidät jälleen. Yhtäkkiä pilvet ovat tiessään ja joka puolella tähtitaivas valaisee ympäröivän maailman. Autoja ei juuri näy missään kuuden aikaan aamulla. Tähdet ovat suurempia näillä leveysasteille kun koti-Suomessa. Ei tosin Afrikan tähtitaivaan veroisia, mutta upeita silti. Ihailen niiden tuiketta kunnes aurinko tekee niistä taas näkymättömiä.

Tie jatkuu hienona, täällä on EU:n tie-eurot laitettu todellakin teihin. Nyt tajuan, etten pimeydessä nähnyt upeita vuoristomaisemia, mutta ehtiihän sitä kun nyt ollaan täällä asti. Hetken aikaa vielä ajamista kohti Coinia. Pysähdyn vielä tankkaamaan ja jaloittelemaan Aishan kanssa. Paikallinen koira ja kissa tulevat tervehtimään.

Coiniin on useampia sisääntuloja ja onnistun valitsemaan sen, joka vie suoraan Lidlin parkkikselle. Coin on pikkuinen kaupunki vuorilla, joten kaikki asiat ovat lähellä toisiaan. Nousen autosta ja sieltä tulevat Veli ja Tarja. Me olemme Aishan kanssa tulleet uuteen kotiin. Kello on hieman yli yksitoista maanantaiaamuna – takana 3028 km. Siistiä!

Unkarin puskiin

Maanantaiaamu on minun valintani, kun lähden ajamaan kohti Keski-Eurooppaa, sillä jostain syystä silloin on menosuuntaan aina rauhallista. Näin on myös Ruotsissa jos ajaa Tukholmasta etelään päin. Vuosikymmenet näyttelymatkoja ajaneena ei 2000 kilometriä tuntunut mitenkään ihmeelliseltä. Lisäksi tuttu tie, Via Baltica, jatkui pitkälle Puolaan. Puuduttavan tasainen maisema sekä hyvässä kunnossa oleva tie tekivät ajamisesta tylsää. Baltian maat ovat tasaisia, mutta Puola se vasta tasainen onkin. Roikuin rekan perässä, joka lähti eri suuntaan Liettuan eteläosassa moikaten vilkuilla erkaantuessaan liittymässä. Rekkojen perässä roikkuminen on hyvä juttu siksikin, että vauhti pysyy rajoitusten mukaisena, ja jos edessä on hässäkkää, ne ilmoittavat asiasta vilkkujen avulla heti. Kun ajan noita pitkiä matkoja minulla on mielessä päätepiste, joten en pysähtele turhaan. Paulan selviytymispakkauksessa oli hapankorppuja, joita dippasin sulatejuustoon, jälkiruoaksi banaania sekä murukahvia. Kahvin takia matkassa on aina mukana vedenkeitin, inhoan laihaa kahvia. 

 Ensimmäisenä päivänä ajoin Suwalkiin Puolaan ja siellä rekkakuskien käyttämään hotelliin, joka oli kohtuuhintainen ja koiramyönteinen. Aishan huoltotoimien jälkeen kipulääke ja unten maille. Seuraavan kerran nukuinkin sängyssä perillä Lipotfassa. 

Aamulla keitin vedet taas termariin, ruokin ja lenkitin Aishan ja sitten tielle rekan perään. Seuraavan yön olimme autossa, sillä hotellikylttejä ei näkynyt missään enkä malttanut etsiä googlella hotellia. Aamulla matkan jatkuessa totesin hotellin olevan parin kilometrin päässä. Kello 6.55 ylitimme Unkarin rajan ja muutaman tunnin kuluttua olimme perillä Lipotfassa. 

Talo oli tuttu, mutta ympärille oli kasvanut viidakko. Siellä oli asunut lähinnä vuokraemännän parikymmentä koiraa, joten ympäristö oli saanut rehottaa. Totesin heti, että kivilattiat hohkasivat kylmää tavalla, joka muodostuisi ongelmaksi ellen ryhdy toimenpiteisiin. Hankin siis paksuja mattoja markkinoilta ja kaupoista, ne auttoivat hetkeksi.

Roolini oli enemmän vierailijan kuin vuokralaisen, ja niin jouduin heti turvautumaan ohjelman työkaluihin säilyttääkseni tyyneyden. Minulta nimittäin edellytettiin määrättyä aikataulua ja olisi edellytetty myös erinäisiä fyysisiä töitä, kuten valtavan alueen nurmikoiden ajamista. Tunne-elämän sairauteen sairastuneelle se merkitsi välittömästi omien sisäisten vaatimusten laukeamista ja kasvamista, itsesyytöksiä, huommuuden tunteita sekä kelpaamattomuuden tunnetta. Väkivaltaa kokeneena syyllistin itseni saman tien, se on tyypillinen tapa reagoida tämän kaltaisissa tilanteissa. Fyysisistä töistä osasin kieltäytyä, mutta meni useita päiviä, ennen kuin sain rohkeuden hankkia salikortin, uimahallikortin ja viimein startata aamuni omilla rutiineillani. Sain myös kommentteja turhasta valojen käytöstä, se on kuulemma meidän suomalaisten suuri synti, että valot palaa turhaan. Minä kuitenkin maksoin sähkölaskun, joten päätin sytytellä lamppuja, kun siltä tuntui. Myös kertalämmitteistä uunia lämmitin liikaa ja liian aikaisin vuodenaikaan nähden, sillä “täällä ei ole tapana”. 

Omien rajojen vetäminen aiheutti ahdistavia tunteita, joita oli nyt käsiteltävä ilman addiktioita. Kun sitkeästi keskityin asiaan, rukoilin, meditoin ja olin yhteyksissä ihmisiin, joille sain asiaa purkaa, olo helpottui. Ymmärsin, että saamani vähättelevät ja ikävät kommentit aikaisesta heräämisestä jokapäiväiseen urheiluun sekä muista ikävistä tavoistani, kumpusivat toisen osapuolen haavoista. Miksi siis enempiä ahdistuisin toisen sairaan reaktioista, minun tehtäväni on huolehtia omasta osuudestani eikä keskittyä muihin. Kävin urheilemassa, luin kirjallisuutta ja katselin elokuvia ja sarjoja sekä kudoin sukkia. Kunto koheni nopeasti, ja mieli parani, kun jäimme kahden Aishan kanssa. Unkarissa aukesi hallit seitsemältä ja puitteet olivat upeat molemmissa paikoissa. 

Aamupäivisin kävin kaupoissa ja kävelin kaupungilla Kaposvarissa. Vanha markkinakaupunki oli pieni, mutta viehättävä. Hintataso Unkarissa on Suomeen verrattuna alhainen, joten hyödynsin Fiatin merkkikorjaamon palveluja, ja maksoin neljäsosan ison huollon Suomen hinnasta. Palvelu kaikkialla oli erinomaista ja ihmiset ystävällisiä ja kohteliaita. Koska en osannut kieltä eikä sen oppiminen ollut, hankalan rakenteen vuoksi, helppoa, sain rauhan uutisista ja politiikasta. Olen laajasti kiinnostunut lähes kaikista asioista, joten kiihdyn herkästi erilaisista uutisista. En myöskään seurannut kotimaan uutisia. Päivä päivältä pään puhdistuessa, raittiin elämän myötä, sain nopeammin palautettua mielenrauhan, eikä tunteiden aiheuttamat reaktiot enää ottaneet valtaa.

Sitten Nina ja Timo tulivat ohikulkumatkalla käymään. He olivat olleet Romaniassa koiranäyttelyssä ja karavaanareita kun ovat, ajelleet Kroatiassa ja ties missä. Ninan kanssa ollaan oltu niin hyviä ystäviä jo vuosikymmeniä, että oli todella mukavaa saada heidät vieraiksi Unkarin puskiin. 

 Ongelmaksi muodostui talon kylmyyden, ja syksyn tuoman kosteuden lisäksi myös internet -yhteys, jonka saaminen ei meinannut onnistua. Viimein sain vuokraemännän ymmärtämään, etten voi jäädä maaseudulle, keskelle ei yhtään mitään, ilman yhteyksiä. Puhelinkin toimi ainoastaan ulkona. Lopulta sain yhteydet ja vuokraemäntäkin lähti koirineen Saksaan talveksi. Saisin olla puoli vuotta kahden Aishan kanssa. 

Aishan mielestä maalla oleminen ei ollut kovin mukavaa, sillä se on kaupunkikoira. Se ei osannut, eikä halunnut, liikkua kauas minusta, ei edes kavereiden vielä ollessa paikalla. Kun koiralauma oli mennyt menojaan, kylän kissat saapuivat meidän tontille, ja niitä jahdatessa meni toisinaan aika paremmin. Koska itse en voinut epätasaisella alustalla juurikaan liikkua, vietimme aikaa peittojen alla alati kylmenevässä talossa, joka oli nyt myös, kosteuden lisäksi, osittain likomärkä.

Aloin jälleen epäillä ja syyttää itseäni. Ajattelin olevani kiittämätön ja kuvittelevani kylmyyden. Onneksi naapurini kävivät toteamassa, että talo oli jääkaappi ja likomärkä. Olin tutustunut myös ihmisiin toiselta kylältä, joille ilmoitin viestillä aamuisin olevani hengissä. Heistä eräs oli sanonut jo heti alussa, että viidakko on leikattava, jotta aurinko pääsee paistamaan. Harvennus oli aivan riittämätöntä, mutta minkäs teit – valitin turhaan. Sain taas ohjelman toimenpiteillä mielen rauhoittumaan, ja päätin lähteä etelämmäksi kunhan löytäisin asunnon jostain. Ajattelin Turkkia, joka ei ollut kovin kaukana. Päivä kerrallaan tiesin selviäväni ja mieli pysyi haasteista huolimatta hyvänä. Poikia oli välillä kova ikävä maantieteellisen eron vuoksi. 

Tarja Espanjasta oli tarjonnut kaupunkitaloa jo aiemmin, mutta silloin oli vuokra aivan liikaa. Sitten eräänä keskiviikkona tuli Tarjalta viesti, että ovat miehensä kanssa tinkineet vuokraa alas – kiinnostiko? Vastasin heti, että jep, lähden tulemaan. Olin ehtinyt ostaa kalusteita, mattoja ja pesukoneenkin, sillä talossa ollut laite ei lopulta toiminut. Ihanat naapurini ostivat pesukoneen, ja kaiken muun lahjoitin heille ja heidän kauttaan vähäosaisille. Suuret vaatteeni ajoimme naisten turvakotiin Kaposvariin torstaina ja pikavauhtia muu omaisuus jälleen Pandaan. Perjantaiaamuna kello 6 aamusumussa hyvästelin naapurini, luin matkarukouksen ja käänsin Pandan keulan kohti Espanjaa. Andalusia, täältä tullaan.