Elämää kiusaajien maailmassa

Monilla autismikirjon ihmisillä on aistisäätelyyn liittyviä erityispiirteitä, esimerkiksi yli- ja aliherkkyyksiä liittyen ääniin, valoon, kosketukseen, hajuihin, makuihin ja väreihin. Lisäksi autismikirjon ihmisiä yhdistää erityinen stressiherkkyys.Autismikirjoon liittyy myös vahvuuksia, kuten esimerkiksi hyvä yksityiskohtien havaitseminen ja keskittymiskyky erityisiin mielenkiinnon kohteisiin sekä hyvä oikeudentaju. Nyt tarkastelen stressiherkkyyttä ja oikeudentajua, jotka ovat johtaneet muuttamiseen viisi vuotta sitten Töölöön ja huhtikuussa Eiranrantaan. Näiden väliin mahtuu myös muutto ulkomaille.

Viisi vuotta sitten tapahtumat starttasivat koiranäyttelyn jälkimainingeissa. Olin toiminut vuosikymmeniä kehäsihteerinä koiranäyttelyissä. Mukavaa puuhaa, jossa kolme henkilöä työskentelee päivän yhdessä. Sopivaa puuhaa stressaantuvalle kirjolaiselle, jolle isot joukot tuottavat haasteita. 

Kaivarissa oli perinteinen käppänänäyttely, jossa minäkin olin työtehtävissä, mutta jostain syystä se oli erittäin huonosti hoidettu henkilökunnan osalta. Se oli koko urani ainoa noin surkeasti toteutettu tapahtuma. Kehissä on päivän aikana juotavaa ja syötävää, sillä sieltä ei ole mahdollisuutta lähteä kesken hommien pois. Pienet tauot wc-käynteihin yleensä pidetään tarpeen mukaan keskenämme sopien. Kehien jälkeen on lounas, joka oli tuossa näyttelyssä soppatykki. 

Kehiin ei kuulunut mitään tarjoilua, joten joku lähti sitä viereisestä kehästä kyselemään. Saimme pari pulloa juotavaa, ei muuta. Soppatykin lohisoppa oli loppunut jo päivällä, joten se siitä. Sihteeristö valitti asianmukaisesti toimikunnalle ja meidän pomolle, näyttelyohjaajalle. Sitten kotiin.

Seuraavana päivänä toimikuntaan kuulunut naapurini pyysi minua lenkille koirineni. Menin. Kiersimme Kulmakadulta Tervasaaren ympäri ja takaisin. Koko matkan sain kuulla lihavista, laiskoista ja ahneista sihteereistä, jotka lähtiessään varastavat toimikunnan limut. Kaiken tuon lisäksi “ravataan kusella”. Naapurini mukaan “mä voin kyllä opettaa pidättämään tarvittavan tuntimäärän. Jei! Mahtavaa!

Minä jouduin lenkin aikana meltdown tilaan, sen shutdown muotoon, jossa näkökenttä hämärtyi, kurkku meni tukkoon ja sylki valui leukaa pitkin, koska en pystynyt nielemään. Järjestelmä oli kuormittunut ja kuumentunut ja lopulta hirtti kiinni. (Meltdowssa ja shutdownissa on kyse samasta asiasta eli stressi- ja kuormitustilan aiheuttamasta reaktiosta, mutta meltdown ”puhaltaa ulospäin” eli henkilö ”räjähtää”, voi huutaa ja paiskoa tavaroita tms. Shutdownissa sen sijaan henkilö ”menee kiinni” eli sulkeutuu itseensä suojatakseen itseään enemmältä kuormitukselta. Riippuu persoonallisuudesta kumpia saa enemmän. Joillekin tulee vain meltdowneja ja toiset käpertyy aina itseensä piiloon.) Tila alkaa korjaantua yleensä tunneissa, mutta tuolloin se kesti seuraavaan päivään. 

Onneksi näyttelyohjaaja oli kokenut ihminen, joka oli tilanteen tasalla, kun hänelle asiasta raportoin seuraavana päivänä. Lopputulos oli se, että minun harrastustoimintani kehäsihteerinä päättyi tuohon. Kiusaaja jatkoi porskuttamista, todennäköisesti kuohuviinilasi kädessään, mutta minulle jäi päähän takomaan pakene, pakene, pakene, pakene.

Muutamien aikojen kuluttua katsoin viisaimmaksi paeta ja järjestin itseni Töölöön lapsuuden maisemiin. Kiva asunto ja Jopolla hurautettiin tyttöjen kanssa aikaisin Rajasaaren koirapuistoon. Vuosi meni ja takaisin kotiin Kruununhakaan. Snellu oli mieluinen osoite ja ensimmäisen kerroksen asunto aivan täydellinen. Elämä jatkui siis ennallaan. Paitsi, että ei. Kehishommat jäi eikä paluuta ollut. Pelkkä ajatus kuormitti järjestelmää niin, ettei voinut hengittää.

Kronologisesti edeten seuraavaksi lähdin Unkariin ja Espanjaan. Se muutto toteutui innostuksen vallassa, sillä olin saanut terveyteni takaisin ja halusin seikkailla ennen lopullista vanhuutta. Olisin ollut pitempään, jos ei korona olisi tullut väliin. Vaikka oli aivan selvää, etten loppuelämääni siellä olisi viettänyt, meneminen ja paluu olivat hyödyllisiä ja tärkeitä kokemuksia. Ikävä ei ole takaisin eikä Espanjaan jäänyt mitään muuta mielenkiintoista ja mukavaa kun Niemiset. 

Kohti seuraavaa meltdownia eli koirapuistoon. Sillä aikaa kun olin pois Suomesta oli koirapuiston sääntöjä selkeytetty asiasisällön sekä suuremman fontin avulla. Pullon ja tupakan päälle oli piirretty ruksit niin, että lukutaidottomillekin olisi selvää, ettei koirapuistossa polteta eikä juoda. Lelujen osalta oli tarkennettu, ettei puistossa heitellä myöskään keppejä, lumipalloja ym. vastaavia. Makupaloja ei tuoda koirapuistoon. Koirapuistot on tarkoitettu koirille ja säännöt takaavat koirien hyvinvointia ja turvallisuutta. Ongelman muodostavat henkilöt, jotka eivät kertakaikkiaan ymmärrä koirista yhtään mitään, ja henkilöt, jotka viis veisaavat säännöistä taikka lainsäädännöstä. Kirjolaiselle positiiviseksi mielletty oikeudentaju joutuu väjäämättä törmäyskurssille. Järjestelmäni ei taivu mitenkään hyväksymään näiden säännöistä piittaamattomien toimintaa. Olen ratkaissut sen pysymällä pois tilanteista, joiden tiedän aiheuttavan tuon “melttarin”. Joskus kuitenkin käy vahinko.

Normipudeaikana kävi puistossa henkilö, joka lähes tauotta jakoi taskustaan nameja koiralleen. Paitsi, että omalla koiralla jumitti päässä, myös muut koirat juuttuivat kerjäämään taskun viereen. (Sivuhuomautuksena sanottakoon, että minun koirallani on kyljessä arpi namien aiheuttaman hyökkäyksen vuoksi.) 

Eräänä päivänä tulin sitten sanoneeksi, että “älä anna niitä nameja ne on kielletty säännöissä. Henkilö riemastui ja minä korotin ääneni. Huutokuorohan siitä syntyi. Lopuksi henkilö sanoi, että “voit käydä täällä aamulla viideltä, mutta muina aikoina pysy pois.” Lisäksi hän sanoi, ettei kukaan halua minua puistoon, sillä olen tyranni. Tyranni poistui kotiin tarkastamaan tyrannin määritelmän. Määritelmän mukaan tyrannit eivät kyllä poistu. Nyt poistui ja kiusaaja jäi. KIUSAAJA!!! 

Päässä alkoi jyskyttää tuttu pakene, pakene, pakene, pakene. Jumputus lakkaa, kun alkaa toimenpiteisiin. Minä aloin etsiä uutta kotia, sillä en mahtunut enää Krunaan. Kiusaajat voittaa melkein aina. Kävelin koiran kanssa tutkailemassa eteläistä stadia ja sitten olikin tarjolla asunto, josta olin kiinnostunut jo viisi vuotta aikaisemmin, ennen Töölön retkeä. 

Aikalailla heti, jos ei jo ennen muuttoa, tiesin tehneeni virheen. No, puoli vuotta menee vaikka tikun nenässä. Nyt odottelen, että pääsen muuttamaan, asunto on jo.

Tätä kirjoittaessani, on miniäni joutunut koirapuistoissa olevien pallojen vuoksi oikein uhkailluksi ja maalitetuksi. Vaikka hän on oikeassa, ei auta. Kaverit kääntää pään pois kun puiston porttiin ilmestyi uhkailulappu koiran rotua ja nimeä myöten. Olen kyllä sitä mieltä, että kaverit, jotka kääntävät päänsä, eivät ole mitään kavereita. Hekin ovat kiusaajia. Minunkin tapauksessani muut sanoivat monta kertaa, että “voitsä sanoa sille, ettei tuo niitä nameja kun oot rohkee sanomaan”, mutta tilanteen eskaloiduttua “on se kyllä karmee tyranni toi Sari”. Jep, niin oon! Ainakin karmee, sillä piiruakaan en anna asiassa periksi. Mutta puistoon tuskin enää koskaan menen tuohon kellonaikaan, vaikka henkilön koira ehti jo kuolla. Kiusaaja voitti!!! 

Autismikirjoihminen ei voi muuttaa tapaansa suhtautua asioihin. Meltdown-tilan lauettua ei voi kun odottaa, että se menee ohi. Jos toinen ihminen lohduttaa, koskee tai sanoo yhtään mitään, tila pahenee. Nyt on hemmetin paljon helpompi suhtautua itseensä, kun tietää asian. Kierrän tilanteet, mutta jos joudun niihin tiedän, että kohtaukselle ei voi mitään, se menee menojaan hetken kuluttua. Aivot palauttaa normitilan, eikä asialla ole enää mitään merkitystä. Merkitys muodostuu siitä, että toiminta ohjautuu toisin. Kiusaaja voitti!!!